Part 5

-- H‰n vakuuttaa sen itsekkin, herra Edvards, vastasi Elisabet, sill‰ tuossa h‰n tulee.

Mutta Marmaduken katse ei lainkaan vastannut h‰nen tytt‰rens‰ toiveita. Syv‰t rypyt uursivat h‰nen otsaansa ja kasvot olivat harmaat. Ei Oliver eik‰ Elisabetkaan uskaltanut mit‰‰n virkkaa. Tuomari k‰veli muutamia kertoja edestakaisin huoneessa ja sanoi sitten:

-- Meid‰n suunnitelmamme ovat menneet myttyyn, lapseni! Min‰ en luullut niin vanhan miehen kuin Nahkajalka on uskaltavan lakia vastustaa. Min‰ toivoin h‰nen alistuvan kotitarkastukseen, ja laki olisi silloin tyytynyt sakkoon; nyt h‰nen k‰ytˆksens‰ vaatii mit‰ kovinta rangaistusta.

-- Ja mik‰ rangaistus h‰nelle tuomitaan, herra tuomari? kysyi Edvards koettaen tyynty‰.

-- Min‰ en tied‰, mik‰ siit‰ per‰ksi tulee, herra, sill‰ tuomari ei voi mit‰‰n p‰‰tt‰‰, ennenkuin valamiehet ovat tuomionsa lausuneet. Kaikessa tapauksessa saatte olla varma, ett‰ lakia tarkasti noudatetaan, vaikkakin min‰ mielell‰ni h‰nt‰ armahtaisin, sill‰ onhan se vanhus-raukka pelastanut tytt‰reni melkein varmasta kuolemasta.

-- Mutta eikˆs vanhan yst‰v‰ni ik‰, h‰nen tapansa ja varsinkin h‰nen tiet‰m‰ttˆmyytens‰ laista suojele h‰nt‰?

-- Ne seikat tosin lievent‰v‰t rikosta, vaan eiv‰t sit‰ suinkaan kokonaan poista.

-- Rikosta? toisti Edvards. Onkos rikos ajaa vaaniva hurtta oveltaan? Rikosko? Ei, herra tuomari! Jos siin‰ on rikoksesta puhetta, niin se ei ole Nahkajalan vastattava.

-- Kenenk‰s sitten, hyv‰ herra? kysyi tuomari Temple, katsoen tapansa mukaan tanakasti kiihtyneeseen nuorukaiseen.

Sit‰ kysymyst‰ ei nuorukainen jaksanut tyynen‰ kuulla. Sinis olivat h‰nen tunteensa riehuneet syd‰mmen syvyydess‰, nyt ne kuohahtivat n‰kyviin.

-- Kenenk‰kˆ? Ja sit‰kˆ te tiedustatte minulta? huudahti h‰n. Kysyk‰‰ sen sijaan omaltatunnoltanne, herra tuomari Temple. Menk‰‰ tuosta ovesta ja katsokaa ainoastaan laaksoa, tyynt‰ j‰rve‰, varjokkaita vuoria ja kysyk‰‰ sitten omalta syd‰mmelt‰nne, jos teill‰ syd‰nt‰ lieneek‰‰n: mist‰ n‰m‰ rikkaudet ja mink‰ t‰hden min‰ olen niiden omistaja? Luulisinpa, ett‰ n‰hdess‰nne ainoastaan Chingachgookin ja Nahkajalan, jotka unohdettuina ja rutikˆyhin‰ maita kiertelev‰t, teid‰n syd‰nt‰nne kouristaisi ja silmi‰nne h‰m‰rt‰isi.

Suuresti ihmeiss‰‰n kuunteli Marmaduke alussa nuorukaisen kiihke‰‰ sanatulvaa. Ja kun Edvards oli lopettanut, sanoi h‰n:

-- Oliver Edvards, te unohdatte, ket‰ puhuttelette. N‰m‰ tilukset ovat minun ja taivas on todistajanani, ett‰ niit‰ olen hyv‰sti hoitanut. ƒskeisen puheenne t‰hden meid‰n t‰ytyy erota. Min‰ olen liiankin kauvan suonut teille suojaa talossani, nyt on jo aika, ett‰ sen j‰t‰tte.

Vastustamattoman rajun tunteen purkaus oli h‰vinnyt j‰lettˆmiin, ja pitk‰‰n tuijotti nuorukainen poistuvaan Marmadukeen.

-- Neiti Temple, -- sanoi h‰n viimein, k‰‰ntyen Elisabetiin, -- min‰ kiihdyin. Te kuulitte is‰nne p‰‰tˆksen, ja min‰ l‰hden jo t‰n‰ iltana. Teist‰ min‰ kuitenkin tahtoisin erota sovinnossa.

Hitaasti kohotti Elisabet p‰‰t‰‰n.

-- Min‰ annan teille anteeksi, herra Edvards, sanoi h‰n, ja is‰ni sen myˆs antaa. Sanokaa Nahkajalalle, ett‰ is‰ni ei ole ainoastaan h‰nen tuomarinsa, vaan ett‰ me molemmat olemme h‰nen todelliset yst‰v‰ns‰. Me olemme h‰nelle syd‰mmellisesti kiitolliset eiv‰tk‰ teid‰n ‰skeiset sananne hituistakaan v‰henn‰ meid‰n kiitollisuuttamme.

Nuorukainen aikoi sanoa h‰nelle viel‰ jotain, mutta h‰n pujahti ovesta niin rutosti, ett‰ Edvards pihalle tultuaan ei n‰hnyt h‰nest‰ en‰‰ vilaustakaan. Kiirevilkkaan l‰hti Oliver talosta ja kulki kohti mets‰st‰j‰n pienoista mˆkkerˆist‰.

Vasta seuraavaa p‰iv‰‰ vasten yˆll‰ palasi Richard Jones, sheriffi, virkamatkoiltaan. H‰n oli saanut kiini rahanv‰‰rent‰j‰joukon ja tuli juhlallisesti kyl‰‰n aseilla varustettujen oikeudenj‰senten ja poliisien etup‰‰ss‰, joiden keskell‰ vangitut pahantekij‰t kulkivat. Tuomarin portilla he erosivat, sitten kun Jones oli k‰skenyt apulaistensa vied‰ vangit piirivankilaan. Tyytyv‰isen‰ astui sheriffi hiekoitettua k‰yt‰v‰‰ pitkin taloon. Siell‰ kertoi h‰nelle Benjamin p‰iv‰n tapahtumat, ja kun hovimestari oli tietonsa tyhjent‰nyt, k‰‰ntyi sheriffi, otti hattunsa ja l‰hti uudelle retkelle. Pitkin kyl‰n hiljaisia katuja kulki h‰n suoraa p‰‰t‰ pienen r‰nstyneen rakennuksen luo, jota k‰ytettiin vankilana, ja kutsui sielt‰ poliisin mukaansa. H‰nen kanssaan h‰n jatkoi matkaa rannalle, jonne kokosi miehens‰.

-- Min‰ olen kutsunut teid‰t avukseni, alkoi h‰n hiljaa, vangitakseni Natanael Bumpon, jota tavallisesti sanotaan Nahkajalaksi. H‰n on r‰‰k‰nnyt er‰st‰ oikeuden j‰sent‰, vastustanut lainmukaista kotitarkastusta ja pyssy k‰dess‰ uhannut poliisia. Koska h‰n siten on niskoitellut lakia vastaan ja muun hyv‰n lis‰ksi on ep‰luulon alaisena muistakin rikoksista, niin katson velvollisuuteni sheriffin‰ vaativan, ett‰ vangitutan h‰net viel‰ t‰n‰ yˆn‰. Me siis piirit‰mme h‰nen asuntonsa. Ja kun min‰ huudan: "eteenp‰in", niin rynt‰‰tte te piiloistanne, avaatte h‰nen mˆkkins‰ v‰kivallalla ja vangitsette h‰net. Jakautukaa, miten paraiten voitte. Min‰ apulaisineni menen rantapuolta vartioimaan.

Miehet jakautuivat ja painuivat mets‰‰n voidaksensa huomaamatta p‰‰st‰ perille.

Niin pian kuin sheriffi arvasi miesten olevan paikoillaan, kaiahutti h‰n sovitun merkin. Koleasti kumahti ‰‰ni mets‰n syv‰ss‰ hiljaisuudessa. Hˆrˆll‰ korvin h‰n kuunteli koirain haukuntaa, mutta turhaan. Kuivat oksat vain kahisivat apurien jaloissa. Mutta kahinakin kohta taukosi eik‰ sheriffi silloin en‰‰ jaksanut uteliaisuuttaan hillit‰. H‰n juosta harppaili ryteikˆn l‰pi ja oli heti perill‰, pienen raivatun aukon keskess‰, jossa Nahkajalka niin kauvan oli asunut ja hiljaista el‰m‰‰ns‰ el‰nyt. Mutta suureksi h‰mm‰styksekseen h‰n mˆkin sijalla n‰ki vain savuavan raunion ja palopaikan keskelt‰ kohosi viel‰ tuon tuostaankin kapea tulenkieli, v‰l‰ht‰en synkk‰‰n yˆhˆn. ƒ‰nettˆmin‰ seisoivat miehet tuhkal‰jien ja hiiltyv‰in hirren p‰‰k‰leiden ymp‰rill‰, ‰‰nettˆmin‰ ja noloina, sill‰ kiihke‰sti toivottu rynn‰kkˆ oli mennyt hukkaan, viel‰p‰ muutos tullut niin rutosti, etteiv‰t he hˆlmeyksiss‰‰n saaneet sanaakaan suustaan.

Hiljaa ja h‰mm‰stynein‰ seisoivat viel‰ kaikki, kun pime‰st‰ mets‰st‰ ilmestyi heid‰n luoksensa kookas olento, joka astui tuhkal‰j‰‰n ja jalallansa sammutti leimahtelevan liekin. Hattu k‰dess‰ h‰n siin‰ seisoi, mies, jonka kasvoihin aika oli syv‰t vaot uurtanut. Se oli Nahkajalka. Suruissaan pikemmin kuin viha mieless‰ katsoi h‰n hetken noita varjomaisia haamuja ymp‰rill‰‰n ja sitten sanoi:

-- Mit‰ te tahdotte minulta, vanhalta, avuttomalta ihmiselt‰? Viidett‰kymment‰ vuotta olen min‰ t‰ss‰ el‰nyt. Nyt olette te minulta maani ja mantuni riist‰neet, kotini ja suojani h‰vitt‰neet. Sill‰ ennemmin min‰ sen poltin kuin annoin teid‰n tuhoa tuottavain askeltenne ja uudistushalunne sit‰ saastuttaa. Niin, te olette pakottaneet minun polttamaan pirttini, jossa min‰ l‰hes puolen vuosisataa olen taivaan antimia nauttinut ja janooni juonut sen vieress‰ pulppuavan l‰hteen kirkasta vett‰. Nyt suren min‰ tuhkaa, jota jaloillani polen. Te olette kylv‰neet vanhan miehen syd‰mmeen, miehen, joka ei ole milloinkaan tehnyt mit‰‰n pahaa teille eik‰ teid‰n omaisillenne, kylv‰neet sinne katkeruutta h‰nen omaa sukuansa kohtaan. Ja nyt, kun h‰n on palannut katsomaan vanhan kotinsa viimeisen kek‰leen leimahdusta, nyt, syd‰nyˆll‰, vaanitte te h‰nt‰ niinkuin n‰lk‰iset koirat kiihoittunutta, kuolevaa hirve‰. Mit‰ te tahdotte minulta? T‰ss‰ olen -- yksi monta vastaan. Min‰ olen tullut ilmi antamaan, en taistelemaan. Ja jos se on Jumalan tahto, niin tehk‰‰ minulle mit‰ haluatte.

Vanhus katsoi tanakasti miesjoukkoon, ja leimahtava liekki valaisi himme‰sti h‰nen melkein kaljua p‰‰t‰ns‰. Miehet v‰istyiv‰t ehdottomasti ja vanhuksen olisi ollut helppo paeta, paeta pensaikkoon, josta takaa-ajajain olisi ollut kerrassaan mahdotonta h‰nt‰ lˆyt‰‰. Mutta siit‰ ei h‰n n‰ytt‰nyt v‰litt‰v‰n. H‰n vain katsoi vakavasti miehest‰ mieheen ik‰‰nkuin tutkiakseen, kuka h‰neen ensin k‰tens‰ koskettaisi. Hetken per‰st‰ tointui Richard; h‰n koki puolustella, mutta velvollisuus kuitenkin vaati h‰nt‰ vangitsemaan vanhuksen. Toiset asettivat h‰net keskeens‰ ja joukkue palasi kyl‰‰n, sheriffi etunen‰ss‰. Matkalla tiedusteltiin Nahkajalalta, mink‰ t‰hden h‰n oli pirttins‰ polttanut ja minne Chingachgook oli joutunut, mutta sanaakaan ei h‰nelt‰ vastaukseksi saatu. Vihdoinkin he saapuivat kyl‰‰n, jossa vanha ja, mik‰li n‰ytti, kaikkien hylk‰‰m‰ Nahkajalka vietiin vankilaan.

Viides luku.

Mets‰st‰j‰ jalkapuussa.

M‰‰r‰ttyn‰ p‰iv‰n‰ kokoutuivat oikeuden j‰senet t‰sm‰lleen, Marmaduke puheenjohtajana. Kun rahan v‰‰rent‰j‰t oli tutkittu, tuli Nahkajalan vuoro, jonka poliisit kulettivat syytettyjen paikalle. H‰n oli ensimm‰ist‰ kertaa oikeushuoneessa ja taisi olla jokseenkin utelias n‰kem‰‰n, mit‰ siell‰ tehd‰‰n. Ensin h‰n tarkasti tuomaria ja sitten valamiehi‰, aidaketta ja rahvasta sen takana, josta moni silm‰ tarkkasi h‰nt‰ itse‰‰n. Virallisena syytt‰j‰n‰ esiytyi Dirk van der School, toinen kyl‰n asianajajista, joka alussa kovalla ‰‰nell‰ luki syytˆksen. Se koski Hiram Doolittlen h‰tyytt‰mist‰.

-- Te olette kuullut, Natanael Bumppo, mist‰ teit‰ on syytetty, lausui tuomari. Mit‰ teill‰ on syytˆksest‰ sanottavaa? Oletteko syyllinen vai syytˆn?

-- Min‰ saatan hyv‰ll‰ omallatunnolla sanoa, ett‰ min‰ en ole syyllinen, vastasi Nahkajalka, sill‰ eih‰n syyllisyydest‰ silloin voi olla puhettakaan, kun tekee oikein. Ja ennen min‰ olisin antanut surmata itseni mˆkkini ovensuuhun kuin p‰‰st‰nyt sinne Doolittlea juuri silloin.

Kun sitten Hiram kutsuttiin todistamaan, nousi Nahkajalan puolustaja ja kysyi seuraavat kysymykset:

-- Oletteko te t‰m‰n piirin poliisi, herra?

-- En, herra, vastasi Hiram, min‰ olen rauhantuomari.

-- Min‰ kysyn siis teilt‰ oikeuden edess‰ ja pyyd‰n teid‰n vastaamaan omantuntonne mukaan ja mik‰li lakia tunnette: oliko teill‰ mink‰‰nlaista oikeutta tunkeutua t‰m‰n miehen asuntoon?

-- Hyv‰ herra! ryiskeli Hiram, jonka mieless‰ kostonhimo ja laintuntijan maine ankarasti taistelivat. Min‰ luulen, ett‰ -- se on -- jos ankarasti -- edellytt‰en -- kenties ei minulla -- - ollut ihan laillista oikeutta -- mutta kun kerran asia niin sukeutui eik‰ Billy tahtonut menn‰ -- niin luulin min‰ saattavani sekautua siihen.

-- Min‰ kysyn teilt‰ viel‰, herra, jatkoi lakimies, k‰ytt‰en hyv‰kseen saavuttamaansa voittoa, onko t‰m‰ vanhus useasti kielt‰nyt teit‰ asuntoonsa tulemasta vai ei?

-- Totta tosiaan -- se minun t‰ytyy myˆnt‰‰, sanoi Hiram, ett‰ h‰n oli oikein vastahakoinen eik‰ ollenkaan yst‰v‰llinen, niinkuin olla pit‰isi. Ja semmoinenhan h‰n oli, vaikka min‰ vain tulin h‰nt‰ katsomaan niinkuin naapuri kuuna p‰iv‰n‰.

-- Vai niin! Te siis myˆnn‰tte menneenne vain kyl‰‰n h‰nen luokseen ilman mink‰‰nlaista laillista toimitettavaa? Min‰ kysyn siis teilt‰ toisen kerran: eikˆ Natanael Bumppo ole monasti kielt‰nyt teit‰ tulemasta kotiinsa?

-- On, sen h‰n on tehnyt.

-- Ja koetitteko siit‰ huolimatta sinne tunkeutua?

-- Niin, mutta minullahan oli valtakirja taskussa.

Kun asianajaja n‰ki asian k‰‰ntyv‰n puolustettavansa eduksi, niin viittasi h‰n vain ylpe‰sti k‰dell‰‰n, ik‰‰nkuin h‰n ei ep‰ilisi valamiesten tiet‰v‰n, ett‰ puolustaminen oli en‰‰ tarpeetonta. Asian h‰n j‰tti oikeuden p‰‰tett‰v‰ksi.

Tuomari Temple nousi seisaalleen ja kertoi lyhyesti syytˆksen p‰‰kohdat. Mielipiteens‰ h‰n lausui aivan puolueettomasti eik‰ se voinut olla valamiehiin vaikuttamatta. He neuvottelivat muutamia minuuttia, ja sitten heid‰n puheenjohtajansa julisti, ett‰ syytetty oli "syytˆn".

-- T‰st‰ syytˆksest‰ on teid‰t vapautettu, Natanael Bumppo, sanoi tuomari, eik‰ t‰st‰ asiasta ole en‰‰ sen enemp‰‰ sanottavaa. Herra piirinasianajaja, h‰n lis‰si, siirtyk‰‰ toiseen kanteeseen.

Herra van der School syytti toisessa syytˆskirjoituksessaan vangittua siit‰, ett‰ h‰n oli pyssy k‰dess‰ uhannut oikeuden palvelijaa.

-- Luulisitteko Billy Kirbyn seisovan tuossa, puolustihe Nahkajalka, jos min‰ olisin pyssy‰ni sen oikeaan tarkoitukseen k‰ytt‰nyt?

Hiram kutsuttiin uudelleen sis‰‰n vieraaksi mieheksi ja selvin sanoin h‰n selitti, ett‰ Nahkajalka oli t‰hd‰nnyt Billy‰ ja uhitellut ampua h‰net, jos h‰n uskaltautuisi teht‰v‰‰ns‰ suorittamaan. Syytt‰j‰ kutsui puunhakkaajan sis‰‰n ja sanoi h‰nelle:

-- N‰ist‰ papereista n‰kyy, ett‰ te oikeuden nojalla vaaditte p‰‰st‰ pirttiin. Annoitteko h‰nen pyssyns‰ ja h‰nen uhkaustensa est‰‰ itse‰nne siit‰?

-- Niist‰ min‰ nyt en v‰litt‰nyt sen enemp‰‰ kuin -- vastasi Billy, n‰ppi‰ lyˆden. Ja olisinpa aika raukka, jos t‰ss‰ rupeisin vanhaa Nahkajalkaa pelk‰‰m‰‰n.

-- Mutta teh‰n sanoitte luulleenne h‰nen ampuvan teid‰t, eikˆ niin?

-- Kyll‰h‰n min‰ niin luulin ja niinp‰ sit‰ olisitte luullut tekin, Squire, jos olisitte n‰hnyt h‰nen kohaltavan tarkka-ampuista pyssy‰‰n ja t‰ht‰‰v‰n. Tietysti min‰ sitten arvasin h‰nen vain piloillaan olevan ampumishommissa, ja sitten me sen sovimme, ja h‰n antoi minulle hirvennahkan ja sill‰ hyv‰.

-- Ettekˆ siis siit‰ s‰ik‰ht‰nyt, Kirby? kys‰isi syytetyn puolustaja.

-- Min‰kˆ? En toki pikkist‰k‰‰n! -- vastasi Billy, tyytyv‰isen‰ tarkastellen j‰ntevi‰ k‰sivarsiaan. -- Ei minua sent‰‰n niin hevill‰ panna j‰niksen selk‰‰n viel‰.

-- Sovitteko siis asian paikalla kaikessa yst‰vyydess‰ Natyn kanssa?

-- H‰n antoi minulle nahkan -- ja mit‰p‰s min‰ sen enemp‰‰ olisin kiusannut h‰nt‰, vanhaa miest‰, eto asiasta kuin hirven ampumisesta?

-- Ja yst‰vin‰kˆ erositte? Ja ettekˆ ollenkaan ollut aikonut vedota oikeuteen, jollei teit‰ olisi siihen kehoitettu?

-- Enp‰ tottaansa olisi vedonnut! Eik‰ minulla ollut mit‰‰n ‰k‰‰ ukolle, vaikka herra Doolittlehan se sai kunnon keiskauksen kerrakseen.

-- Minun toimeni on p‰‰ttynyt, sanoi puolustaja, joka n‰ht‰v‰sti turvautui tuomariin, ja istuutui, tyynesti ollen varma voitostaan.

Silloin esiytyi herra van der School, kertoen lyhyesti todisteet ja esitt‰en ne tavalla semmoisella, ett‰ kuuntelijat olivat aivan pyˆr‰ll‰ oikeasta ja v‰‰r‰st‰. Esityksens‰ h‰n p‰‰tti n‰in:

-- Ja nyt, hyv‰t herrat, selv‰sti ja t‰ydellisesti todistettuani sen suuren rikoksen, johon t‰m‰ onneton vanhus on tehnyt itsens‰ syylliseksi, j‰t‰n min‰ asian teid‰n omantuntonne p‰‰tett‰v‰ksi laisinkaan ep‰ilem‰tt‰, ettette oivaltaisi rikoksen rankaisemisen t‰rkeytt‰ ettek‰ t‰ysin k‰sitt‰isi lain arvoa ja pyhyytt‰.

Sitten oli tuomarin vuoro t‰ytt‰‰ velvollisuutensa. Lyhyesti ja selv‰sti h‰n toisti vierasten miesten lausunnot ja esitti tapahtumat niin seikkaper‰isesti ja varmasti, ettei sit‰ mitenk‰‰n voinut k‰sitt‰‰ v‰‰rin.

-- Me el‰mme, hyv‰t herrat, lopetti h‰n, j‰rjestetyn yhteiskunnan rajamailla ja meid‰n on sen vuoksi kahta t‰rke‰mp‰‰ avustaa oikeuden palvelijata. Jos te uskotte vierasten miesten lausuntoja, niin teid‰n velvollisuutenne on julistaa vanhus syylliseksi; jos te taas olette sit‰ mielt‰, ett‰ t‰m‰ vanhus, jonka asiaa t‰n‰‰n oikeudessa k‰sittelemme, ei ole tahtonut tehd‰ pahaa poliisille, vaan k‰ytt‰nyt pyssy‰ tottumuksesta eik‰ pahassa tarkoituksessa, niin on teid‰n velvollisuutenne tosin tuomita h‰net, vaan osottaa tuomitessa lempeytt‰.

Valamiehet suputtelivat taas p‰‰t yhdess‰ ja sitten heid‰n puheenjohtajansa selitti syytetyn "syylliseksi".

-- Natanael Bumppo! alotti tuomari hiukkasen mietitty‰ns‰. Tuomitessaan teit‰ on oikeus tosin ottanut huomioon teid‰n niukat tietonne laista, mutta sen varma vakuutus on myˆskin se, ett‰ sellainen varomattomuus kuin teid‰n saa ansaitsemansa rangaistuksen. Oikeus on sen t‰hden, katsoen teid‰n monia ik‰vuosianne, armosta vapauttanut teid‰t k‰rsim‰st‰ laillista piiskausrangaistusta; mutta koska lain pyhyys vaatii teid‰n rikoksenne seurausten julkista rankaisemista, niin julistaa oikeus p‰‰tˆksen‰‰n, ett‰ teid‰t tunniksi pannaan jalkapuuhun, sakotetaan sata dollaria, pidet‰‰n kolmekymment‰ p‰iv‰‰ piirin vankihuoneessa ja ettette p‰‰se vapaaksi, ennenkuin sakko on suoritettu. Pid‰n sen vuoksi velvollisuutenani, Natanael Bumppo -- --

-- Ei, ei tuomari! keskeytti h‰nt‰ vanha mets‰st‰j‰, ajatelkaa tarkoin elk‰‰k‰ puhuko siit‰, ett‰ minut loppui‰kseni suletaan ahtaaseen vankikoppiin. Antakaa minun vapaasti hengitt‰‰ mets‰ini ja vuorteni raitista ilmaa, johon olen tottunut ja huolimatta seitsem‰nkymmenen talven lumesta, joka p‰‰t‰ni peitt‰‰, min‰ aherran yˆt‰ p‰iv‰‰ saadakseni kaiken maksetuksi ennen syksy‰, jos te nimitt‰in siksik‰‰n olette mets‰nriistaa s‰‰st‰neet.

-- Minun t‰ytyy lain mukaan --

-- Elk‰‰ puhuko laista. Marmaduke Temple, keskeytti Nahkajalka uudestaan. V‰littikˆ teid‰n laeistanne mets‰n peto janotessaan teid‰n oman lapsenne elinvoimaista verta? Polvillaan h‰n rukoili Jumalalta suurempaa armoa kuin min‰ nyt teilt‰ pyyd‰n. Jumala kuuli h‰nen rukouksensa. Jos te nyt ette suostu minun pyyntˆˆni, niin elk‰‰ luulkokkaan, ettei h‰n kuule sit‰kin.

-- Tunteeni eiv‰t saa tulla -- --

-- Oletteko unohtanut sen ajan, Marmaduke Temple, keskeytti vanhus surumielisen vakavasti, -- kun ensi kerran t‰m‰n j‰rven rannalle tulitte, t‰nne, jossa silloin ei viel‰ ollut vankilaa, mihin rehellisi‰ ihmisi‰ sulkea? Enkˆ silloin antanut p‰‰naluseksenne omaa karhunnahkaani? Enkˆ n‰lk‰nne sammuttajaksi parasta palaa jalosta mets‰nviljasta? Niin, niin. Silloin ei hirven ampuminen ollut synti teid‰n mielest‰nne. Ja sill‰kˆ nyt palkitsette minun yst‰v‰llisyyteni, ett‰ panetatte minut vankeuteen? Ei, te ette voi olla niin ilke‰, ett‰ vanhalta miehelt‰ riist‰tte h‰nen el‰m‰ns‰ viimeiset vapaat hetket. Antakaa minun menn‰! Minua on jo tarpeeksi kidutettu t‰ss‰ tungoksessa. Kaihoten jo kaipaan metsieni vilpoista ilmaa. Niin kauvan kuin on majavia kyll‰ksi vesiss‰mme tai hirvennahkalla hiukankaan hintaa, pit‰‰ sakkokin olla maksettu viimeiseen ropoon. Miss‰ te olette, pojat? Tulkaa, tulkaa t‰nne koirani! Tyˆ on raskas meille vanhoille, mutta tehdyksi se pit‰‰ tulla!

Nahkajalka aikoi poistua, mutta poliisit sen estiv‰t. Mutta ennenkuin kukaan enn‰tti mit‰‰n virkkaa, kuului huoneen et‰isimm‰st‰ nurkasta kovaa melua.

Benjaminin oli onnistunut tunkeutua rahvasjoukon l‰pi ja h‰n viippui toinen jalka ikkunalla, toinen valamiesten aidakkeella. Kaikkien ihmeeksi h‰n veti taskustansa pienen nahkakukkaron ja sanoi oikeudenj‰senille:

-- Jos teid‰n armonne sallisivat tuon ukko-hunnun l‰hte‰ taistosille mets‰n petojen kanssa, niin olisi t‰ss‰ hiukkasen takinetta, joka ehk‰ vaaraa v‰hent‰isi, sill‰ siin‰ on puhdasta rahaa kolmekymment‰viisi Espanjan piasteria. Hyv‰ olisi, jos niit‰ olisi siin‰ enempikin, mutta koska niit‰, Jumala paratkoon, on vain sen verran, niin ehk‰p‰ herra Richard Jones ottaa rahat taiteensa, kunnes Nahkajalka on puheena olleet majavat k‰siins‰ saanut.

Ja Benjamin ojensi rahakukkaroaan. Kaikki olivat niin h‰mm‰styksiss‰‰n, ettei kell‰‰n ollut sanaa suuhun tulevaa.

-- Asia on saatava loppuun, sanoi tuomari, koettaen hillit‰ liikutustaan. Poliisi! Viek‰‰ vanki jalkapuuhun.

Nahkajalka n‰kyi tyytyv‰n kohtaloonsa. Allap‰in h‰n seurasi oikeudenpalvelijoita. Katselijat v‰istyiv‰t edest‰; mutta tuskin h‰n oli kunnolleen huoneesta l‰htenyt, kun rahvas hyˆkk‰si katsomaan vanhan mets‰st‰j‰n h‰pe‰llist‰ rankaisemista.

Nahkajalka vietiin jalkapuun luo, joka oli ihan vankilan vieress‰. Poliisi kohotti jalkapuun yl‰osaa ja osoitti sormellaan sijoja, joihin vanhuksen piti panna jalkansa. V‰hint‰k‰‰n vastustelematta istuutui Nahkajalka tyynesti maahan eik‰ niin ‰‰nt‰ p‰‰st‰nyt, kun h‰nen jalkansa nostettiin jalkapuuhun, vaikka h‰n tuskallisesti katseli ymp‰rilleen, kaivaten myˆt‰tuntoisuutta, jota ihmisluonto kaikissa k‰rsimyksiss‰‰n luulee olevansa oikeutettu vaatimaan. Mutta vaikka h‰n ei n‰hnytk‰‰n kenenk‰‰n s‰‰liv‰n, niin ei h‰n huomannut ilkkuvaa iloakaan eik‰ tarvinnut kuulla pilkka- ja ivasanoja, joka on niin tavallista sellaisissa tilaisuuksissa. Poliisi oli juuri panemaisillaan jalkapuuta linkkuun, kun Benjamin, joka oli tell‰ytynyt ihan vangin viereen, alkoi r‰hist‰ siin‰, ik‰‰nkuin riitaa hieroen:

-- Mit‰ ihmeellist‰ tapaa t‰m‰ on, herra poliisi? Panna rehellinen ihminen puunp‰‰k‰leiden v‰liin?

-- Min‰ vain panen t‰yt‰ntˆˆn oikeuden p‰‰tˆksen, herra Penguillan.

-- Eih‰n t‰ss‰ muuta kuin pysy‰ hiljaa tunnin aika -- lohdutti hovimestari vankia -- mutta eih‰n se koske.

-- Mit‰, Benjamin, eikˆ se koske? Eikˆ koske, kun seitsem‰nkymmenen vuoden vanhaa miest‰ n‰ytet‰‰n uutisasukasten huviksi niinkuin tanssivaa karhua? Eikˆ se koske, kun vanha sotamies, joka kymmeni‰ kertoja on katsonut vihollista vasten silmi‰ asetetaan semmoiseen paikkaan, josta lapsetkin jo sormellansa osottaen sanovat: min‰ n‰in h‰nen siin‰ istuvan koko paikkakunnan pilkkana.

Raivoisin katsein silm‰ili Benjamin ymp‰rilleen. Ja jos h‰n olisi ‰lynyt vain yhdenk‰‰n ainoan ivallisen katseen, niin olisi h‰n varmasti hyˆk‰nnyt ivaajan niskaan. Mutta kun kaikki olivat vakavia, niin istuutui h‰n miettiv‰isen‰ mets‰st‰j‰n viereen ja pisti jalkansa jalkapuun kahteen tyhj‰‰n lokeroon.

-- Pankaa se nyt paikoilleen, herra poliisi. Jos t‰‰ll‰ kuka haluaa n‰hd‰ karhua, niin saa h‰n samalla katsella kahta ja toinen niist‰ osaa purra yht‰ hyv‰sti kuin mˆrist‰kkin.

-- Mutta minulle ei ole annettu k‰sky‰ panna teit‰ jalkapuuhun, herra Penguillan, karjasi poliisi. Menk‰‰ matkaanne elk‰‰k‰ est‰kˆ minua virkatoimissani!

-- Mit‰ te minun jaloistani v‰lit‰tte? Painakaa puu paikoilleen, sanon min‰ ja kyll‰ min‰ pid‰n silm‰ll‰, kell‰ on imel‰ s‰kki leuan alla.

-- No, eip‰h‰n tuo toisekseen ket‰‰n vahingoittanekkaan, jos pist‰‰ pihtiin sen, joka itse siihen haluaa, vastasi poliisi myh‰illen ja painoi puun linkkuun.

-- T‰m‰ nyt ei oikeastaan ole mist‰‰n kotoisin, sanoi Benjamin, istuen Nahkajalan vieress‰. T‰t‰h‰n kest‰‰ niin v‰h‰n aikaakin. Mutta paha minut perikˆˆn, jollen seuraa teit‰ majavia pyyt‰m‰‰n. Enh‰n min‰ paljoa ymm‰rr‰ niit‰ ampumakojeita, mutta saatanhan min‰ kantaa saaliit, ehk‰p‰ auttaakkin pyydyksi‰ pannessa.

-- Te olette tottunut olemaan ihmisten ilmoissa, Benjamin, sanoi Nahkajalka alakuloisesti, ettek‰ te viihtyisi el‰m‰‰n mets‰ss‰, jos -- --

-- Enp‰h‰n, enp‰h‰n! huudahti hovimestari. Kun minulla on yst‰v‰, niin min‰ viihdyn h‰nen luonaan sek‰ hyvin‰ ett‰ pahoina p‰ivin‰.

Hiram Doolittle tunkihe juuri silloin rahvasjoukosta ja asettautui ivahymy huulilla niin pitk‰n matkan p‰‰h‰n Nahkajalasta kuin suinkin voi, Benjamin puoleiseen p‰‰h‰n.

-- Pois t‰‰lt‰! karjasi h‰nelle Nahkajalka. Pois! Vaikka lienetkin luotu Jumalan kuvaksi, mutta pimeyden henki asustaa sinun syd‰mmess‰si. Pois! Kuuletko? Pois v‰leen! Syd‰mmeni on pakahtumaisillaan surusta ja sinun pelkk‰ n‰kemisesi vuodattaa siihen myrkky‰.

Benjamin kohotti samassa p‰‰t‰‰n. Ja kun Hiram, joka mets‰st‰j‰n puhuessa ei muistanutkaan olla varoillaan, onnettomuudekseen sattui liian l‰helle hovimestaria, tarrasi Benjamin rautakourallaan h‰nen jalkaansa ja nostaisi sen korkealle ilmaan, ennenkuin rauhantuomari koko asiaa ‰lysi. Koska Benjamin ei k‰tt‰ns‰ hellitt‰nyt, oli arvoisa rauhantuomari kohta samallaisessa pihdiss‰ kuin hovimestari ja riitapuolet istuivat vastakkain.

-- No te sit‰ olette koko itikka, olette totta tosiaan! ‰risi hovimestari. Eikˆ se jo teille riit‰, teille, joka olette olevinanne kristitty, ett‰ kidutatte vanhaa miest‰ sill‰ tavalla? Viel‰kˆ teill‰ on syd‰nt‰ pilkata sit‰ poloista?

-- Kutsukaa poliisit t‰nne! karjui Doolittle s‰ik‰yksiss‰‰n. Herra Penguillan, min‰ vaadin teit‰ s‰ilytt‰m‰‰n rauhaa.

-- Kotva sitten on meid‰n kesken ollut enemm‰n rauhaa kuin rakkautta, huudahti hovimestari, huitoen vihaisesti k‰sill‰‰n. Mit‰s luulette t‰st‰ nyrkist‰? Eikˆh‰n se maista v‰h‰n pajavasaralta? Mit‰?

-- Tulkaa vain k‰siksi minuun, jos teill‰ on syd‰nt‰ sit‰ tehd‰, ‰nkytti Hiram niin hyvin kuin voi, sill‰ hovimestari oli tarrautunut h‰nen kurkkuunsa. Tulkaa, jos omatuntonne myˆnt‰‰.

-- Jollei t‰m‰ ole k‰siksi tulemista, niin en tied‰, mit‰ te siksi sanotte, murisi Benjamin.

Ja tunnustaaksemme totuus t‰ytyy meid‰n kertoa, ett‰ hovimestari tuli yh‰ rajummaksi ja rajummaksi, sill‰ tuon tuostaankin h‰n k‰mmenell‰‰n rusikoi Doolittlea kasvoihin. Rahvasjoukko ahtautui yh‰ l‰hemm‰ksi jalkapuuta, ja muutamat riensiv‰t istuntosaliin viestin vientiin.

Benjamin vain lyˆd‰ mukitti rauhantuomarin kasvoihin, kunnes Richard vihdoin p‰‰si tunkeutumaan joukon l‰pi.