Part 3

-- N‰ytt‰‰ silt‰ kuin ei ainoastaan meid‰n v‰ki olisi kalastushommissa, virkkoi Elisabet. Tuolla toisella puolen j‰rve‰ n‰kyv‰t muutamat kalastajat niinik‰‰n tekev‰n tulta. Jollen aivan suuresti pety, niin ovat ne ihan Nahkajalan pirtin edustalla.

Mutta tuli l‰heni l‰henemist‰‰n ja se paloikin veneess‰, jota Nahkajalka ja Chingachgook kulettivat.

-- Nahkajalka hoi! T‰nnep‰in! huusi tuomari. Tulkaa hakemaan ahvenia. Meill‰ on niit‰ niin runsaasti, ettette te tarvitse atraintanne k‰ytt‰‰kk‰‰n.

-- Ei, tuomari, vastasi mets‰st‰j‰-vanhus, en min‰ tahdo niin suuren saaliin jaolle. Mutta jos teid‰n tytt‰renne haluaa n‰hd‰, mitenk‰ ukko vanha tuulaastaa raudun aamiaisekseen, niin otan h‰net mielell‰ni veneeseen.

Is‰ns‰ suostumuksesta meni Elisabet Edvardsin kanssa Nahkajalan veneeseen, joka liukui keve‰sti veden pinnalla. Heti se saapui matalikolle, jossa suunnaton joukko kaloja uiskenteli.

-- Huopaappas hiukkasen selemm‰, Chingachgook! Siell‰ n‰kyy olevan mieleiseni kalanvenkale ja niin matalalla, ett‰ siihen helposti atraimeni ulottuu.

Chingachgook seurasi kehoitusta. Ja kun tulta koprassa kohennettiin, leimahti se palamaan ja valaisi matalikkoa, ja Elisabet n‰ki siell‰ tavattoman suuren kalan.

-- Onpa se viel‰ liian syv‰ss‰, kuiskasi Nahkajalka. Atraimen varsi on vain nelj‰ntoista jalan pituinen, vaan kala on hyv‰stikkin kahdeksantoista jalan p‰‰ss‰ veden pinnasta. Mutta koettaa pit‰‰.

H‰n kohotti asettaan ja hiljaa ja hitaasti soluivat v‰lkkyv‰t atraimen k‰ret veteen. Kun varsi uudelleen kohosi ja Nahkajalka nosti k‰rke‰, kiikkui v‰‰ss‰ suuri kala.

-- T‰st‰ veitikasta sit‰ meille riitt‰‰kin, toveri hyv‰, nauroi Natty, ja niin on meid‰n p‰iv‰tyˆmme p‰‰ttynyt t‰h‰n tek‰‰n.

Sill‰ v‰lin l‰heniv‰t Nahkajalan venett‰ toiset kalastajat, jotka olivat uudelleen potkeneet nuottansa.

-- Soutakaa pois tielt‰, Natty, huusi Benjamin. Tilaa nuotalle! Teid‰n tuulaastulenne s‰ikytt‰‰ kalat.

Chingachgook ohjasi veneen syrjemm‰, josta he voivat katsella kalastusta sit‰ h‰iritsem‰tt‰.

-- K‰‰nt‰k‰‰ vasemmalle, komensi Benjamin ‰‰nekk‰‰sti veneess‰‰n, ja te, pojat, alihangoille. Tokko joudutte, nahjukset?

-- Olkaa hyv‰ ja k‰ytt‰k‰‰ siivompaa puhetta, Benjamin, huudahti Billy Kirby uhkamielisesti ja herkesi soutamasta.

-- Suu kiinni, Billy, vastasi Benjamin ‰k‰isesti. Tokko tartutte airoon ja paikalla vai mitenk‰? Sitten lie ihme ja kumma, jos min‰ viel‰ vasta otan tuommoista vedenkoiraa veneeseeni.

Juurikkaanv‰‰nt‰j‰ tarttui airoonsa ik‰‰nkuin Benjaminin k‰sky‰ totellakseen: mutta h‰n ei soutanutkaan entiseen suuntaan, vaan pyˆr‰ytti venett‰ yht‰kki‰, niin ett‰ hovimestari, joka seisoi keulassa eik‰ arvannut mit‰‰n pahaa aavistaa, keikahti p‰istikkaa j‰rveen. Toisten suureksi iloksi rapisteli h‰n v‰h‰n aikaa vedenpinnalla ja vajosi sitten yht‰kki‰ kaikkien kauhistukseksi.

-- Totta tosiaan ei se tyhmeliini osaa uida! kirkaisi Kirby ja riisui paikalla vaatteensa.

-- Herran t‰hden, pelastakaa h‰net! huusi Elisabet Nahkajalan veneest‰.

Muutama ripe‰ aironvet‰isy ja vene oli siin‰ paikassa, johon Benjamin oli vajonnut. Samassa huudahti Nahkajalka, ett‰ h‰n oli n‰hnyt hukkuvan. Edvards aikoi juuri heitt‰yty‰ veteen h‰nt‰ pelastamaan, kun Nahkajalka eh‰tti:

-- Ole alallasi, lapsi! Kenenk‰‰n ei tarvitse t‰m‰n tautta panna henke‰ns‰ alttiiksi. Min‰ nostan h‰net atraimella.

Samassa h‰n heitti aseen ja helposti saattoi n‰hd‰, miten v‰‰t tarttuivat hukkuneen nutunkaulukseen. Natty nosti ruumiin atraimessa ja viel‰ siin‰ kiikkuessaan avasi Benjamin hitaasti silm‰ns‰, tiirailleen ymp‰rilleen, ik‰‰nkuin olisi tullut uppo uuteen maailmaan. Toinen vene souti hakemaan Benjaminia, jonka Billy Kirby sitten kantoi rannalle. Lasi viini‰, jonka tuomari kaatoi h‰nen suuhunsa, palautti hovimestarin tuntoihinsa.

-- Kirby, oli h‰nen ensimm‰inen sanansa, te olette kunnottomin heittiˆ, jonka el‰iss‰ni olen n‰hnyt. Mutta te, Natty Bumppo, ojentakaa minulle k‰tenne ja pit‰k‰‰ minua t‰st‰l‰hin paraimpana yst‰v‰n‰nne. Te olette pelastanut minun henkeni, ja vaikka tosin ette aivan hell‰varoin minua tuolla haarukallanne seiv‰st‰nyt, niin teitte sen kuitenkin minun hyv‰kseni, ja siit‰ min‰ teit‰ kiit‰n.

Paikalla suoriutuivat kaikki veneihin ja soutivat takaisin kyl‰‰n, paitsi ne, jotka j‰iv‰t kalain vartijoiksi. Ja koko seudun peitti pimeys ja yltymp‰ri vallitsi er‰maan ‰‰nettˆmyys.

Kolmas luku.

Pantteri.

Oli kaunis, herttainen hein‰kuun aamu. Marmaduke ja Richard nousivat juuri hevostensa selk‰‰n l‰hte‰ksens‰ ratsastamaan -- sheriffin matkalla oli erityinen tarkoituskin -- kun Elisabet ja Luise ilmestyiv‰t siihen k‰velypuvuissaan.

-- El‰ mene liian kauvas, huusi Marmaduke tytt‰relleen, ett‰ enn‰t‰t kotiin ennen p‰iv‰llist‰. Ja jos menet vuorelle, lapsi-kulta, niin el‰ poikkea liian pitk‰lle. Parasta on olla varovainen, vaikkei se usein olekkaan vaarallista.

Tuomari ja sheriffi ratsastivat hitaasti ver‰j‰st‰ ja katosivat heti talojen taa.

Tuomarin puhutellessa tyt‰rt‰‰n seisoi Edvards l‰hell‰ onkivapa k‰dess‰ ja kuunteli korvat auki. Ratsastajain menty‰ tuli h‰n tyttˆjen luo ja sanoi Elisabetille:

-- Is‰‰nne tuntuu pelottavan, kun te yksin‰nne k‰velette vuorilla, neiti Temple. Jos min‰ saan tarjoutua teit‰ saattamaan, niin -- --

-- Olen siit‰ hyvin kiitollinen, herra Edvards, mutta jos se on tarpeellista, niin kyll‰ Bravo meit‰ suojelee. Tule mukaan, urhoollinen Bravo!

Komea verikoira, josta jo olemme maininneet, tuli koppelistaan, unisena, haukotellen ja laiskusissaan venytellen. Mutta kun em‰nt‰ uudelleen huusi: tule nyt, hyv‰ Bravo! sin‰ olet uskollisesti palvellut is‰nt‰‰si; n‰yt‰pp‰s nyt, ett‰ t‰yt‰t velvollisuutesi h‰nen tyt‰rt‰‰nkin kohtaan, niin heilutti koira h‰nt‰‰ns‰, ik‰‰nkuin se olisi ymm‰rt‰nyt Elisabetin sanat ja heittihe h‰nen jalkoihinsa.

-- Te voitte kumminkin auttaa meit‰, herra Edvards, sanoi Elisabet, jos te n‰et hankitte meille ahvenia p‰iv‰lliseksi.

Ja tytˆt l‰htiv‰t, ja Bravo seurasi heit‰ ihan kintereill‰. Kohta l‰hti Oliverkin onkivapa olalla astuskelemaan j‰rven rannalle. Siell‰ oli veneit‰ tuomarin ja h‰nen perheens‰ tarpeeksi. Nuorukainen hypp‰si veneeseen, tarttui airoihin ja veteli rivakasti kohti Nahkajalan mˆkki‰. Kun h‰n huomasi pirtin edustalla kasvavain rantapensasten sujahtelevan ohitsensa, herkesi h‰n soutamasta ja, antaen veneen hiljalleen liukua maata kohti, puhalsi h‰n viheltimell‰‰n kimakasti ja pitk‰‰n. Paikalla puhaltautuivat Nahkajalan koirat koskutkopistaan ulvoen pitk‰‰n ja surkeasti ja laukaten hurjistuneina edes takaisin niin kauvas kuin niiden hirvennahkaiset hiihnat ulottuivat.

-- Hiljaa, hiljaa, Hektor, huusi Oliver, kimahuttaen viel‰kin kimakamman vihellyksen. Ei kuulunut mit‰‰n vastausta, mutta h‰nen ‰‰nens‰ tunnettuaan meniv‰t koirat koppiinsa.

Edvards veti veneen rannalle ja kulki polkua myˆten mˆkkiin. Salpa oli heti poissa, ja oven h‰n sulki huolellisesti sis‰‰n menty‰‰n. Nelj‰nnestunnin kuluttua tuli nuorukainen ulos, pani oven kiini ja silitti koiria, jotka tulivat h‰nen luoksensa, kun kuulivat h‰nen l‰hestyv‰n. Dog, Hektorin toveri, hypp‰si Oliveria vasten, aivan kuin olisi pyyt‰nyt h‰nt‰ p‰‰st‰m‰‰n vankeudesta. Mutta vanha Hektor haisteli ilmaa ja ulvahti niin pitk‰‰n, ett‰ se varmaankin kuului peninkulman p‰‰h‰n.

-- Mit‰? Vainuatko sin‰ jotain, vanha Metsolan sankari? huudahti Edvards. Jos on sielt‰ ihminen tulossa, niin on se h‰peem‰tˆn lurjus.

Tuulen kaataman kuusen latvan yli kiipesi h‰n pienoselle kummulle, joka suojeli majaa etel‰ss‰, ja huomasi miehen, jonka heti tunsi. Se oli Hiram Doolittle, ammatiltaan kirvesmies, mutta samalla uutisasutuksen rauhantuomari.

-- Mit‰ se heittiˆ t‰‰ll‰ vaanii? mutisi Edvards, kun Doolittle kiirevilkkaan katosi pensaikkoon. Eip‰ h‰nell‰ pit‰isi olla t‰‰ll‰ mit‰‰n tekemist‰, jollei vain uteliaisuus h‰nt‰ juoksuta.

Nuorukainen palasi ovelle ja telkesi sen lujasti, vet‰en lyhyen vitjan renkaan l‰pi ja lukiten sen munalukolla.

-- H‰n on jonni joutava jaarittelija, jatkoi h‰n, ja osaa kenties v‰‰rill‰ keinoilla tunkeutua toisten asuntoihin.

Sitten h‰n vaiensi koirat ja meni uudestaan rannalle, tyˆnsi veneen vesille, tarttui airoihin ja souti sel‰lle. Otsegoj‰rvess‰ oli monta hyv‰‰ ahvenen syˆntipaikkaa. Semmoinen oli myˆskin noin puolentoista peninkulman p‰‰ss‰ samalla puolen j‰rve‰ muutaman j‰rveen pist‰v‰n kallionkielekkeen alla. Siell‰ huomasi Edvards tutun, vaalean kuusenkoskuesta tehdyn veneen ja tunsi heti Nahkajalan ja Chingachgookin. Muutamassa minuutissa oli h‰n yst‰v‰ins‰ vieress‰ ja sitoi kiini veneens‰ intiaanin kepe‰‰n venoseen.

-- Pys‰hdyittekˆ meid‰n mˆkill‰ siit‰ ohi soutaessanne? kysyi Nahkajalka.

-- Pys‰hdyin, ja kaikki oli kunnossa. Mutta se kirvesmies ja rauhantuomari, jota he nimittiv‰t Doolittleksi, kuleksii mets‰ss‰. Min‰ telkesin oven lujasti l‰htiess‰ni enk‰ luule h‰nen hevill‰ uskaltauvan koirain luo.

-- Sit‰ miest‰ ei juuri kannata kehua, virkkoi Nahkajalka, vet‰en ahventa ja pannen sitten uuden lieron onkeen. H‰nell‰ on ihmeellinen halu p‰‰st‰ sinne meid‰n mˆkkiin, ja sen h‰n sanoi minulle ihan vasten silmi‰. Mutta sill‰ kertaa min‰ h‰nest‰ suoriuduin verukkeilla.

-- Min‰ sit‰ vain pelk‰‰n, ett‰ h‰nen h‰peem‰tˆn uteliaisuutensa tuottaa meille viel‰ monta ik‰vyytt‰.

Yht‰kki‰ kumartui Nahkajalka ja painoi korvansa vedenkalvoon, ik‰‰nkuin olisi kuullut et‰ist‰ ‰‰nt‰. Viimein h‰n taas kohottautui ja sanoi:

-- Jos en omin k‰sin olisi sitonut koiria lujalla hirvennahkahiihnalla, niin voisin vannoa kaksi sormea raamatulla, ett‰ kuulen vanhan Hektorin haukkuvan vuorella.

-- Se on mahdotonta, virkkoi Edvards. Eih‰n siit‰ ole tuntiakaan, kun min‰ n‰in sen kopissaan.

-- Siell‰ ovat koirat ja ajavat hirve‰, huudahti Nahkajalka. Ettekˆ viel‰k‰‰n kuule?

Edvards hyp‰hti pystyyn, sill‰ h‰n kuuli selv‰sti haukun. V‰lill‰ olevat vuoret olivat sit‰ ensin est‰neet kuulumasta, mutta nyt se kajahteli sielt‰ t‰‰lt‰ kallioista, joiden ohi koirat otusta ajoivat. Viimein kuului taukoamatonta haukuntaa suoraan rantamets‰st‰. Ja kun Edvards t‰hysteli rannalle, kahisi likeisin pensaikko ja samassa heitt‰ytyi komea hirvi j‰rveen. Raikas haukku seurasi, ja nuolena rynt‰siv‰t Hektor ja Dog tihe‰st‰ pensastosta ja syˆksyiv‰t p‰istikkaa j‰rveen.

-- Arvasinhan sen, arvasinhan sen! rinkui Nahkajalka n‰hdess‰‰n hirven ja koirat. Ne olivat saaneet vainua hirvest‰ ja silloin niit‰ veitikoita ei voinut mik‰‰n pid‰tt‰‰. Mutta sen hiimostin min‰ niist‰ kyll‰ poistan, muuten voivat ne tuottaa minulle monta ik‰v‰‰. Hyi, Hektor-vanhus! Tokko lopetat. Taikka min‰ kohta parkitsen nahkasi latasimella.

Koirat tunsivat is‰nt‰ns‰ ‰‰nen ja palasivat maalle. Sillaikana oli pel‰stynyt hirvi uinut yli puoliv‰lin rannan ja veneen v‰li‰, ennenkuin se ‰lysi uuden vaaransa. Kuullessaan Nahkajalan ‰‰nen pys‰htyi se siihen patuseen paikkaan, n‰ytti mieliv‰n k‰‰nty‰ ja koirain uhallakin palata takaisin vuorille, mutta yht‰kki‰ se muutti mielens‰ ja ui viistoon selemm‰ noustakseen maihin l‰nsirannalle. Hirven uidessa kalastajain ohi, liikahteli Nahkajalka levottomasti veneess‰‰n.

-- Kyll‰ on uomi el‰in! huudahteli h‰n. Katsokaahan vain sen komeita sarvia. El‰p‰s huoli. Hein‰kuu on viimeinen kuukaus eik‰h‰n liha en‰‰ voi olla niin huonoa.

Konemoisesti sitoi Nahkajalka kˆyden p‰‰n airoon ja hyp‰hti ylˆs, huudahtaen:

-- Soudetaan se kiini, Chingachgook. Hullu el‰in, kun johdattaa ihmist‰ kiusaukseen.

Chingachgook irroitti veneen ja pari kertaa airoilla vet‰isty‰ kiiti kepe‰ veno jo sel‰ll‰.

-- Seis! huusi Edvards. Muistakaa mets‰styslakia, vanhat yst‰v‰ni. Meid‰t voidaan n‰hd‰ kyl‰st‰, ja min‰ tied‰n, ett‰ tuomari Temple on lujasti p‰‰tt‰nyt k‰ytt‰‰ lakia kaikessa ankaruudessaan tuomitessaan sit‰, joka ampuu yhdenk‰‰n el‰imen rauhoitusaikana.

Varoitus tuli kuitenkin liian myˆh‰‰n. Vene kiiti jo hyv‰n matkan p‰‰ss‰ toisesta, ja mets‰st‰j‰t ajoivat saalistaan liian kiihke‰sti totellakseen varoittajaa. Nahkajalka kohotti pyssyns‰ ja seisoi kotveroisen kahden vaiheella, laukasisikko vai ei.

-- Mit‰ arvelet, Chingachgook, ammunko vai en? kysyi h‰n. Vaan ei, se olisi liian suuri onni noin tyhm‰lle el‰imelle. Souda vain, annetaan sen paeta, jos voi.

Intiaani nauroi toverinsa huomautukselle, mutta souti kuitenkin sellaista vauhtia, ett‰ vesi kokassa hyrskyi.

-- Silm‰t auki, huusi h‰n, hirvi k‰‰nt‰‰ p‰‰t‰‰n. Haukansilm‰, varusta keih‰‰si.

Nahkajalka, joka ei milloinkaan l‰htenyt majastaan ottamatta mukaansa kaikkia aseitaan, joista matkan varrella saattoi hyˆty‰ olla, seurasi Chingachgookin neuvoa ja nuolena halkaisi keih‰s ilmaa. Mutta juuri silloin hirvi yht‰kki‰ k‰‰nn‰hti, niin ett‰ keih‰s sujahti sivutse ja hirvi p‰‰si vahingoittumatonna sukeltamaan.

-- Pys‰yt‰ hieman! huusi Nahkajalka veneen kiit‰ess‰ siit‰ kohti, johon keih‰s oli vajonnut.

Varsi pisti heti n‰kyviin vedest‰, mets‰st‰j‰ sieppasi sen ja intiaani pyˆr‰ytti venonsa ajoa jatkamaan. Viivykki auttoi hirven pakoa ja Edvardskin enn‰tti sill‰ v‰lin l‰hemm‰ksi toisia.

-- Heitt‰k‰‰ jo, Nahkajalka, heitt‰k‰‰ kielsi nuorukainen, muistakaahan, ett‰ nyt on luvaton aika.

Vene oli kuitenkin l‰hestymist‰‰n l‰hestynyt hirve‰, jonka selk‰ vuoroin kohosi vedenpintaan, vuoroin taas vajosi, mik‰li n‰et aallot kohosivat vasten sen voimakasta rintaa.

-- Hoi! kirkasi Edvards n‰hdess‰‰n sen.

Vanhan intiaanin tummat silm‰t iskiv‰t tulta. Nuolena lensi vene eteenp‰in, ja hirven t‰ytyi polvittemalla koetella pelastautua. Yht‰kki‰ n‰ki Edvards sen rohkeasti uivan suoraan h‰nt‰ kohti n‰ht‰v‰sti aikoen p‰‰st‰ rannalle jonkun matkan p‰‰ss‰ koirista, jotka hellitt‰m‰tt‰ olivat sit‰ rannalta k‰sin haukkuneet. Edvards silpasi veneest‰‰n nuoran ja heitti sen niin onnistuneesti, ett‰ se takertui hirven toiseen sarveen. Hetkisen veti hirvi venett‰ per‰ss‰‰n, mutta pian enn‰tti kalastajain vene etukynteen ja Nahkajalka pisti veitsens‰ el‰imen kurkkuun, josta verta punanaan virtasi j‰rveen. Saalis nostettiin veneeseen.

-- T‰mmˆinen seikka se panee mets‰st‰j‰n veren kiehumaan, vanha yst‰v‰, sanoi Nahkajalka. Siit‰p‰ on jo aikaa, kun viimeksi kaasin hirven j‰rvell‰. T‰m‰ on mainio otus, poika. Ja min‰ tunnen ihmisi‰, jotka varsin mielell‰ns‰ pist‰isiv‰t suuhunsa n‰in oivallisen hirven selk‰paistia, huolimatta kaikista maailman mets‰styslaeista.

-- Min‰ kuitenkin pelk‰‰n, Nahkajalka, -- sanoi Edvards, kun hetken tuottama mets‰stysinto oli talttunut, -- ett‰ me kaikki olemme rikkoneet lakia. Pidet‰‰n t‰m‰ kumminkin omana salaisuutenamme, koska t‰‰ll‰ likettyell‰ ei ole ollut n‰kij‰‰. Mutta mitenk‰ ihmeell‰ koirat ovat p‰‰sseet irti? Vastik‰‰nh‰n ne olivat ihan lujasti kiini.

-- Kun ne vainusivat hirve‰, niin eiv‰t ne poloset jaksaneet itse‰ns‰ hillit‰, vastasi Nahkajalka. Katsoppas, poika! Niill‰ on viel‰ nahkahiihna kaulassa. Souda maihin. Chingachgook! Min‰ vihell‰n ne luokseni katsoakseni niit‰ tarkemmin.

Mutta p‰‰sty‰ns‰ rannalle ja tutkittuansa koirain kaulassa olevia hiihnoja pudisti vanha mets‰st‰j‰ p‰‰t‰ns‰ ja virkkoi:

-- Siin‰ on veitsenj‰lki -- sill‰ on ollut ter‰v‰ ase, pitk‰ss‰ varressa -- vaan pelkuri se raukka on ollut, muutoin olisi h‰n katkaissut hiihnat kaulan luota. Totta tosiaan! Se oli kirvesmies, -- ilmankos nousikin vuorelle koirankoppien takaa -- joka p‰‰sti koirat irti, ja leikkasi hiihnat veitsell‰, jonka oli sitonut pitk‰‰n keppiin. H‰n taitaa olla utelias n‰kem‰‰n, mitenk‰ muut ihmiset el‰v‰t, koskapa h‰n alinomaa on urkkimassa.

-- Teid‰n ep‰luulonne ei ole per‰tˆn, myˆnsi Edvards. Lainatkaa minulle venett‰nne. Min‰ olen nuori ja vahva ja tulen kenties ajoissa perille est‰m‰‰n h‰nen aikeitaan. Taivas varjelkoon meit‰ joutumasta riippuviksi semmoisen ihmisen mielivallasta.

Esitykseen suostuttiin. Hirvi muutettiin Edvardsin veneeseen ja siin‰ tuokiossa liukui kepe‰ palkovene jo matkan p‰‰ss‰. Heti h‰n h‰visi niemien taa ja l‰heni rantaa. Chingachgook meloi hitaasti per‰st‰ ja Nahkajalka, koirat kintereill‰ ja pyssy olalla, kohosi vuorenrinnett‰ palataksensa majaansa maisin.

Sillaikaa k‰veliv‰t neiti Temple ja Luise edelleen. Polku kulki vain pikkisen matkan p‰‰ss‰ Nahkajalan mˆkist‰ ja sill‰ tiell‰ he tulivat kummulle, josta aukeni laaja n‰kˆala yli jylh‰n, yksin‰isen maiseman.

-- Min‰ vaihtaisin kaikki muut salaisuuteni, Luise, virkkoi Elisabet, siihen, mit‰ nuo vest‰m‰ttˆm‰t hirret ovat n‰hneet ja kuulleet ammoisista ajoista asti.

Ja h‰n osoitti majaa.

-- Min‰ puolestani olen varma siit‰, ett‰ ne eiv‰t voisi kertoa mit‰‰n semmoista, joka vahingoittaisi herra Edvardsia, vastasi Luise.

-- Mutta mitenk‰s ihmeen tautta he sitten niin tuskallisen huolellisesti pit‰v‰t sen sulettuna eiv‰tk‰ milloinkaan laske sinne ket‰‰n? jatkoi Elisabet.

-- Min‰ luulen sen tulevan siit‰, arveli h‰nen yst‰v‰ns‰, ett‰ he ovat kˆyhi‰ ja sen t‰hden koettavat huolellisesti suojella sit‰ v‰h‰‰, jonka ovat rehellisesti ansainneet.

Puhellessansa olivat tytˆt tulleet vuoren huipulle, jossa poikkesivat polulta ja ihan huomaamattaan joutuivat liian kauvas mets‰‰n. Yht‰kki‰ Elisabet h‰tk‰hti, huudahtaen:

-- Hiljaa! Min‰ kuulen lapsen itkua vuorelta.

-- Menn‰‰n ‰‰nt‰ kohti, sanoi Luise, kenties siell‰ on joku kulkija, joka tarvitsee apua.

Ja tytˆt astuivat rivakasti kumeaa, valittavaa ‰‰nt‰ kohti. Mutta yht‰kki‰ tarttui Luise edell‰‰n rient‰v‰n Elisabetin k‰teen ja viittasi taakseen, huudahtaen:

-- Katsoppas koiraasi!

Elisabet k‰‰ntyi ja n‰ki koiran silmi‰‰n v‰r‰ytt‰m‰tt‰ tarkkaavan jotain et‰ist‰ esinett‰, painaen p‰‰ns‰ maahan ja tuon tuostaankin kirist‰en hampaitaan, niin ett‰ karvat kaulassa nousivat pystyyn.

-- Bravo, huusi h‰n koiralle, hiljaa, Bravo! Hiljaa!

Kuullessaan Elisabetin ‰‰nen n‰ytti koiran viha kiihtyv‰n. Se tˆyt‰si tyttˆjen sivu, k‰‰ntyi sitten ja laskeutui em‰nt‰ns‰ eteen, ulvoi kahta kauheammasti, haukahtaen usein vihan vimmassa ja kiukkuisasti.

-- Mit‰h‰n se n‰kee? kys‰isi Elisabet.

Kun h‰n ei saanut mit‰‰n vastausta, k‰‰nsi h‰n p‰‰t‰‰n ja n‰ki Luisen seisovan kalpeana kuin palttina ja vapisten kuin haavan lehti osottavan muutamaan puuhun. Elisabet katsoi sinne ja huomasi naaraspantterin, joka vihasta s‰kenˆivin silmin heit‰ t‰hysteli, valmiina hypp‰‰m‰‰n puusta.

-- Paetaan! huudahti Elisabet, tarttuen yst‰v‰ns‰ k‰sivarteen; mutta Luise oli tarmoton kuin lankavyyhti ja vaipui maahan.

Elisabet Templen luonteen mukaista ei ollut j‰tt‰‰ yst‰v‰‰ vaarassa. H‰n laskeutui polvilleen tiedottoman Luisen viereen ja koki huudoillaan kohoittaa koiraa vastarintaan.

-- Pid‰ puoliasi, Bravo! huusi h‰n vapisevalla ‰‰nell‰. Rohkeutta, rohkeutta, kunnon Bravo!

Pantterin penikka, jota Elisabet ei ollut ‰lynnyt, putosi muutaman pensaan oksalta, joka kasvoi sen pyˆkin alla, jossa em‰ asusti. Kokematon penikka l‰hestyi koiraa, leikkien ja iloisesti hyp‰hdellen kuin kissanpoika. El‰inten ulvina kasvoi joka silm‰nr‰p‰ys yh‰ kauheammaksi, kunnes pikku pantteri kellahti ihan koiran eteen. Mit‰ kamalinta ulvomista, mit‰ rajuinta taistelua -- mutta se loppui lyhyeen, sill‰ siin‰ paikassa Bravo l‰h‰tti penikan hampaistaan ilmaan sit‰ vauhtia, ett‰ se ponnahti puuta vasten ja putosi tiedotonna maahan. Tuima oli ottelu, ja koiran rohkeus sai Elisabetin jo helpommin hengitt‰m‰‰n, kun em‰pantteri yht‰kki‰ syˆksyi puusta suoraa p‰‰t‰ koiran niskaan parinkymmenen sylen p‰‰ss‰ pyˆkist‰. Syttyi kauhea, sanoilla selitt‰m‰tˆn tappelu. Hurjistuneina ja kamalasti ulvoen kieriskeliv‰t el‰imet kahisevilla lehdill‰. Neiti Temple oli viel‰ polvillaan Luisen vieress‰, ruumiillansa suojellen tiedotonta yst‰v‰‰ns‰ ja syd‰n kourassa ja silm‰t ter‰ll‰‰n katsoen taisteleviin el‰imiin. Lujasti pureutui aina pantteri koiran niskaan, mutta niinkuin hˆyhenen ravisti koira itsest‰ns‰ raivokkaan vastustajansa, vaikka nahka jo monesta kohti oli repeillyt ja verta virtanaan vuoti lukuisista haavoista. Siit‰ huolimatta se nousi takajaloilleen ja suu sel‰ll‰‰n ja silm‰t tulta iskien alkoi kauhean taistelun uudelleen. Notkeasti hypp‰si hurjistunut peto entist‰‰n korkeammalle, jonne koira ep‰toivoissaan ja turhaan koetti sit‰ seurata, ja syˆksyi sielt‰ viel‰ kerran vastustajansa niskaan. Ponnistaen viimeiset voimansa pudistautui koira pedosta irti. Ja kun Bravo uudelleen iski hampaansa pantterin kylkeen, n‰ki Elisabet vaskisen kaulaimen vereytyv‰n ja koiran samassa kaatuvan, oikaiseutuvan ja j‰‰v‰n avuttomana virumaan. Vimmatusti vaikka turhaan ponnistelihe raivoisa peto p‰‰st‰ksens‰ irti koiran hampaista, kunnes Bravo k‰‰ntyi sel‰lleen ja p‰‰sti saaliinsa. Muutamia nyk‰yksi‰ -- ja uskollinen Bravo oli kuollut.

Elisabet oli kerrassaan pedon vallassa. Polvistuva nuori tyttˆ ja v‰ijyv‰ pantteri katsoivat hetkisen silm‰kk‰in. Sitten painoi pantteri p‰‰ns‰ tutkiaksensa kaatunutta vihollistaan ja nuuskiaksensa penikkaansa. Tuskin se oli siihen katsahtanut, kun sen silm‰t uudestaan s‰kenˆiv‰t ja hurjasti pieks‰en h‰nn‰ll‰ns‰ kupeitaan, se ojensi pitk‰t kyntens‰ leveist‰ k‰p‰list‰‰n. Voimatta liikahtaa paikaltaan tuijotti Elisabet k‰det ristiss‰ ja kauhistuneena julmaan viholliseensa. Kauhean kuoleman hetki oli tullut ja nˆyr‰n‰ alistui Elisabet kohtaloonsa. Silloin kuului liikett‰ pensaikosta h‰nen takaansa, mutta se tuntui pikemmin ivalta kuin pelastuksen toivolta.

-- St, st! kuiskasi ‰‰ni hiljaa. Kumartukaa alemma! Teid‰n hattunne peitt‰‰ minulta pedon p‰‰n.

Melkein vaistomaisesti painoi Elisabet p‰‰t‰ns‰ ja silloin yhtaikaa pamahti laukaus, vingahti luoti ja pantteri mˆl‰hti vimmoissaan, kepertyen maahan ja repien juuria ja oksia, mink‰ k‰p‰l‰t ulottuivat. Samassa riensi Nahkajalka Elisabetin luo, huutaen koiriansa:

-- T‰nnep‰in, Hektor, t‰nnep‰in, sin‰ vanha sankari! Tuommoiset kissat ovat sitke‰henkisi‰ eik‰ siit‰ ole mit‰‰n takeita, ettei se taas kohta ole pystyss‰.

Nahkajalka seisoi siin‰ tyynen‰ ja levollisena v‰h‰‰k‰‰n pelk‰‰m‰tt‰ haavoittuneen pantterin rajuja ponnahduksia, jotka viel‰kin osottivat sen voimaa ja julmuutta, jos kynnelle kykenisi. Vasta sitten kun h‰n oli t‰sm‰llisesti ladannut pyssyns‰, l‰hestyi h‰n karjuvaa petoa, asetti pyssyn suun l‰helle sen p‰‰t‰ ja laukaisi -- eik‰ silloin ollut en‰‰ henke‰ helme‰k‰‰n hurjistuneessa pedossa.

Elisabetista tuntui kuin olisi h‰n kuolleista noussut n‰hdess‰‰n julman vihollisensa siin‰ hengetˆnn‰. Lukija kuvitelkoon, mitenk‰ Luise tointui ja mitenk‰ l‰mpim‰sti tytˆt kiittiv‰t pelastajaansa. Nahkajalka ei ymm‰rt‰nyt, mink‰ t‰hden tytˆt niin ihmeesti h‰nt‰ kiitteliv‰t; sill‰ hyv‰ntahtoisen ukon mielest‰ ei niin v‰h‰inen apu kest‰nyt kiitt‰‰.

-- No niin, no niin, toimesi h‰n. Jo riitt‰‰, jo riitt‰‰! Elk‰‰ nyt siit‰ en‰‰ puhuko. Tulkaahan nyt, niin palataan polulle, sill‰ sellaisen j‰nnityksen per‰st‰ on parasta p‰‰st‰ kotiin lep‰‰m‰‰n.

Nahkajalka opasti heid‰t polulle, jossa he erosivat; sill‰ tytˆt vakuuttivat hyvin hyv‰sti osaavansa siit‰ kyl‰‰n, joka jo n‰kyi j‰rven toisella rannalla.

Nahkajalka j‰i vuorelle ja katseli poistuvia tyttˆj‰, kunnes he katosivat tienmutkaan. Sitten h‰n vihelsi koiransa, viskasi pyssyn olalleen ja palasi mets‰‰n pedon luo.

-- Mit‰s kuuluu, Nahkajalka? sanoi Doolittle ilmestyen pensaikosta. Mit‰, oletteko mets‰ll‰ t‰ss‰ helteess‰? Toivoakseni tunnette asetuksen, joka m‰‰r‰‰ kahdentoista dollarin viidenkymmenen centin sakon jokaiselle, joka tammi- ja elokuun v‰lisell‰ ajalla ampuu hirven. Tuomari kyll‰ pit‰‰ huolta, ett‰ lakia noudatetaan. Minusta tuntuu aivan kuin min‰ olisin t‰n‰ aamuna n‰hnyt teid‰n koiranne hirven ajossa. En min‰ ole ihan varma, Nahkajalka, mutta saattaisihan siit‰ koitua teille ik‰vyyksi‰.

-- Mitenk‰s paljon ilmiantaja saa sakkorahoista, hyv‰ herra?

-- Mitenk‰kˆ paljon? toisti Hiram, jota vanhan mets‰st‰j‰n rehellinen, ter‰v‰ katse tuntui vaivaavan. Luullakseni saa ilmiantaja puolet. Mutta teill‰h‰n on verta k‰sivarressa -- mies! -- Ette kai ole mit‰‰n ampunut viel‰ t‰n‰ aamuna?

-- Olenpa niinkin, vastasi mets‰st‰j‰, merkillisesti p‰‰t‰ns‰ nyˆk‰ytt‰en. Eik‰ se ollutkaan huonoimpia laukauksia.

-- Ent‰p‰ miss‰ saalis, Nahkajalka? tiedusteli Doolittle.

Puhellessaan olivat he kulkeneet nopeasti eteenp‰in. Nahkajalka solutti pyssyn olaltaan ja osotti sen per‰ll‰ l‰pi pensaikon.

-- Tuolla on yksi, vastasi h‰n.

-- Mit‰ ihmett‰? huudahti Hiram. Seh‰n on tuomarin koira, vanha Bravo.