Part 2

-- Hauskaa joulua, Elisabet serkku! huusi h‰n. Oletpa sin‰ varhain liikkeell‰. Luullakseni aiot katsella, mit‰ kaikkea kaunista t‰nne on ilmautunut, ja niit‰ ei voi kukaan selitt‰‰ sinulle paremmin kuin min‰. Sallinet siis minun tulla seuraksesi!

H‰n tarjosi Elisabetille k‰sivartensa ja he jatkoivat matkaa. Niit‰ n‰it‰ puhellessa olivat he jo joutuneet kappaleen matkaa talosta ja juuri tulleet kenn‰‰lle kyl‰n taa. Tuulen suhina j‰ttil‰ismoisten puiden latvoissa esti heid‰n askeliaan kuulumasta ja oksat peittiv‰t heid‰t n‰kym‰ttˆmiin.

Siten he l‰heniv‰t paikkaa, jossa nuori mets‰st‰j‰, Nahkajalka ja intiaanip‰‰llikkˆ keskustelivat vakavasti.

-- Menn‰‰n pois, kuiskasi Elisabet. Meill‰ ei ole mink‰‰nlaista oikeutta urkkia n‰iden ihmisten salaisuuksia.

-- Mink‰‰nkˆlaista oikeutta? vastasi Richard yht‰ hiljaa, mutta k‰rsim‰ttˆm‰nlaisesti, pit‰en Elisabetia tanakammin k‰sivarresta est‰‰ksens‰ h‰nt‰ per‰ytym‰st‰. Sin‰ unohdat, serkku, ett‰ minun velvollisuuteni ylituomarina on valvoa seudun rauhaa ja pit‰‰ huolta, ett‰ lakia noudatetaan. Menn‰‰n vain likemm‰ksi kuuntelemaan, mist‰ t‰rkeist‰ asioista siell‰ puhe on.

Ja v‰litt‰m‰tt‰ Elisabetin vastustuksesta h‰n toteutti aikeensa ja heti he olivat niin l‰hell‰, ett‰ selv‰sti kuulivat Nahkajalan sanat.

-- Meid‰n t‰ytyy saada lintu tavalla mill‰ tahansa! Min‰ olen t‰n‰ aamuna uhrannut viimeiset kolikkoni, ihan t‰h‰n ropoon, ostaakseni ruutia ranskalaiselta kauppiaalta. Ja kun teill‰ itsell‰nne ei ole pennin pyˆk‰r‰‰, niin saamme sit‰ ampua vain yhden ainoan kerran. Min‰ tied‰n, ett‰ Billy Kirbykin tulee sinne tolkkuamaan, ett‰ ei se kalkkunakukko h‰nelt‰ luiskahda. Chingachgookilla on tarkka silm‰, kun on puhe vain yhdest‰ laukauksesta. Mutta minulla se k‰si vapisee, niin etten t‰ht‰‰m‰‰n kykene, kun vain jotain harvinaista on tekeill‰.

-- T‰m‰, -- huudahti nuorukainen painokkaasti, joka tuntui katkerasti ivaavan h‰nen kˆyhyytt‰‰n, ja osottaen h‰nelle rahaa, -- t‰m‰ on ainoa, jonka omistan, paitsi pyssy‰ni. Min‰ olen nyt aitomets‰l‰inen ja el‰‰kseni t‰ytyy minun turvautua ainoastaan mets‰st‰miseen. Tulkaa, Natty! Meid‰n t‰ytyy uhrata viimeinen kolikkomme lintuun. Teid‰n varma k‰tenne apunamme t‰ytyy meid‰n onnistua.

-- Minusta olisi mieluisempaa, ett‰ Chingachgook koettaisi, poikaseni! Min‰ en luota itseeni; sill‰ juuri sen vuoksi kun pid‰mme sen niin t‰rke‰n‰, olen varma, ett‰ ammun harhaan. Intiaanit ovat tyynt‰ v‰ke‰; no eiv‰t niin v‰hist‰ v‰lit‰. Chingachgook, t‰ss‰ on raha; ottakaa minun pyssyni ja ampukaa lihava kalkkunakukko, jonka he ovat puuntynk‰‰n sitoneet. Oliver herra sen mielell‰‰n tahtoo, ja min‰ olen varma, etten saa mit‰‰n aikaan, jos on liian kiire.

Intiaani k‰‰nsi p‰‰t‰ns‰ synkk‰n‰ ja tarkastettuaan hetkisen ‰‰neti seuralaisiaan h‰n vastasi:

-- Kun Chingachgook oli nuori, niin lensi h‰nen ampumansa nuoli yht‰ suoraan kuin v‰l‰hdys h‰nen silmist‰‰n. Mutta h‰n on vanhentunut ja h‰nen k‰tens‰ on kadottanut joustavuutensa.

P‰‰tt‰v‰isesti astui Elisabet pensasten keskelle, jotka ymp‰rˆiv‰t mets‰st‰ji‰. Nuorukainen h‰mm‰styi n‰hdess‰‰n h‰net ja aikoi per‰yty‰; mutta samassa h‰n tointui ja lakkiansa kohottaen kumarsi, nojaten sitten taas pyssyyns‰. Ei Natty eik‰ mohikaanikaan n‰ytt‰neet v‰h‰‰k‰‰n h‰mm‰styv‰n, niin odottamattomasti kuin Elisabet sinne ilmestyikin.

-- Min‰ huomaan, alotti neiti Temple, ett‰ vanha jouluhuvi, kalkkunan ampuminen, on teill‰ viel‰ tapana, ja min‰kin tahtoisin siin‰ onneani koettaa. Kuka teist‰ olisi hyv‰ ja ottaisi n‰m‰ rahat maksun suorittamiseksi ja ampuisi minun puolestani? Ette kai ole niin ep‰kohteliaita, ett‰ kielt‰ydytte siit‰?

Nahkajalka pisti rahat haulis‰iliˆˆns‰, viskasi pyssyn olalleen ja vastasi:

-- Jollei Billy Kirby ammu lintua ennen minua eik‰ aamukaste liene turmellut ranskalaisen ruutia, niin ette milloinkaan ennen ole n‰hnyt is‰nne pˆyd‰ll‰ kauniimpaa lintua kuin sen nyt n‰ette, neiti Temple.

-- Mutta minulla on etuoikeus, Natty! sanoi Oliver, ja ensin koetan min‰ onneani. Suonette anteeksi, neiti Temple, mutta t‰rke‰ syy pakottaa minua koettamaan saada lintua omakseni.

-- Tehk‰‰ niinkuin hyv‰ksi n‰ette, hyv‰ herra! vastasi Elisabet. Me koetamme molemmat onneamme ja t‰m‰ t‰ss‰ on minun ritarini. Min‰ luotan h‰nen k‰teens‰ ja h‰nen silm‰‰ns‰! Menk‰‰ edell‰, Nahkajalka, me tulemme j‰lest‰.

Natty kaaloi lumessa pitkin askelin sinne p‰in, josta kuului iloista h‰lin‰‰. ƒ‰neti seurasivat h‰nt‰ toiset ja p‰‰sty‰ns‰ sokkeloisesta pensaikosta ja n‰reikˆst‰ tulivat he aukealle pyˆk‰r‰lle, jonne kyl‰n useimmat nuoret miehet olivat kokoutuneet. Vanha jouluhuvi, kalkkunan ampuminen, on niit‰ muinoisia tapoja, joita uuden maailman asukkaat eiv‰t hevill‰ unohda. Linnun omistaja oli vapaaksi p‰‰ssyt neekeri, joka tilaisuutta varten oli hankkinut suuren joukon siipikarjaa. Nuorille ja ep‰varmoille pyssymiehille oli h‰n asettanut monellaisia v‰h‰p‰tˆisi‰ lintuja, ja monta laukausta oli jo ammuttu h‰nen edukseen. Ampuminen tapahtui seuraavalla tavalla:

Lintu sidottiin punoksella suuren kuusen katkaistuun runkoon, joka oli oksittu puti puhtaaksi ampujain puolelta, ett‰ sit‰ voisi k‰ytt‰‰ maalitauluna. Puun ja pyssymiesten v‰li oli tarkasti sata kyyn‰r‰‰. Neekeri pani hinnan joka linnulle ja m‰‰r‰si ampumisehdot. Kolmisenkymment‰ miest‰ oli sinne saapunut, kaikki pyssyineen. Koulupojat ker‰ytyiv‰t kuuluisinten ampujain ymp‰rille ja kuuntelivat korvat hˆrˆll‰ heid‰n kehumisiansa. Kerskujin oli Natyn jo mainitsema Billy Kirby. T‰m‰ nuorukainen, ammatiltaan mets‰nraivaaja ja juurikkaanv‰‰nt‰j‰, kun h‰nt‰ milloin tyˆnteko miellytti, oli suurisuinen r‰hisij‰. H‰nen lempe‰t silm‰ns‰ ja riitaisa puhetapansa olivat mit‰ r‰ikeimm‰t vastakohdat. Viikkom‰‰ri‰ h‰n saattoi joutilaana vetelehti‰ paikasta toiseen, kiistellen tyˆnantajain kanssa palkoista ja laiskoitteli mieluummin, jos vain arveli toisen penni‰k‰‰n h‰nelt‰ tinkiv‰n. Mutta jos kerran oli hinnoissa sopinut, sieppasi h‰n kirveens‰ ja pyssyns‰, heit‰lsi laukun selk‰‰ns‰ ja painui mets‰‰n. Siell‰ h‰n heilutteli kirvest‰ns‰ hartiavoimalla. Reippaita, ‰keit‰ iskuja seurasi kumiseva r‰iske -- ja siihenp‰ sortui puu, maanj‰ristyksen tavoin tannerta t‰r‰hytt‰en. P‰ivitt‰in ja viikoittain, viel‰p‰ kuukausittainkin saattoi Billy Kirby sill‰ tavalla panna koko synnynn‰isen uurautensa ja rautaisen kest‰vyytens‰ tyˆntekoon. Mutta kun h‰n oli raateensa pinonnut, kokosi h‰n tyˆkapineensa, sytytti pinot palamaan ja poistui mets‰st‰ liekkien r‰iskiess‰ ja savun tuprutessa. Pitk‰t ajat sen per‰st‰ n‰htiin Billy Kirbyn taas kiertelev‰n ja kaikissa kansanhuveissa, niinkuin juuri puheena olevassakin, oli h‰n p‰iv‰n sankarina.

H‰nen ja Nahkajalan kesken oli jo aikoja sitten ollut kateellista kilpailua siit‰, kumpi oli osavampi pyssymies. Heid‰n taitavuutensa vertaaminen oli t‰h‰n asti supistunut heid‰n omiin kehumisiinsa. Mutta nytp‰ he ensi kerran saisivat kilpailla julkisesti. Kalkkuna oli jo sidottu puuhun, mutta koko ruumis oli lumen peitossa, niin ettei n‰kynyt muuta kuin punainen paisunut p‰‰ ja pitk‰ kaula. Jos lintu haavoittui lumen peitt‰m‰st‰ kohdasta, niin se j‰i entiselle omistajalleen; mutta jos vain hˆyhenkin hivenen liikahti n‰kyvist‰ osista, niin joutui se onnellisen ampujan saaliiksi.

Neekeri, joka istui lempilintunsa rinnalla nietoksessa, oli juuri juhlallisesti ilmoittanut n‰m‰ ehdot, kun Elisabet l‰hestyi serkkunsa kanssa.

-- Pois tielt‰, pojat! karjui Billy Kirby, asettuen ampumisasentoon. Pois tielt‰, te nuoret korpinpojat tahi ammun min‰ teid‰t sipaleiksi! Ja te, Brown, j‰tt‰k‰‰ j‰‰hyv‰iset kalkkunallenne!

-- Seis! huudahti nuori Oliver. Min‰kin olen sen haluajia! T‰ss‰ on minun maksuni, Brown. Min‰ tahdon kanssa ampua laukaukseni!

-- Se olkoon suotu teille! huusi Kirby. Mutta oletteko te niin rikas, ett‰ voitte maksaa laukauksen, jota ette ammu kuuna kullan valkeana?

-- Elk‰‰ kerskuko ennen aikojaan, Billy Kirby! virkkoi Nahkajalka. Teh‰n saatte laukaista vain kerran. Ja jos poika ei lintuun osaisikkaan, joka minua ei ollenkaan ihmetytt‰isi, sill‰ h‰nen k‰tens‰ on kipe‰ ja j‰ykk‰, niin tulee viel‰ teid‰n per‰st‰nne tarkka pyssy ja tottunut silm‰!

-- Kas vain, vanha Nahkajalka, viel‰kˆs tekin olette elossa? touhusi h‰nen ainainen vastustajansa. No, kaikessa tapauksessa on minulla etuoikeus!

Neekerin silmist‰ kuvastihe sama j‰nnitys kuin katsojistakin, erotus oli vain toiveissa. Sill‰ aikana kun puunhakkaaja vitkalleen, mutta varmasti nosti pyssyn t‰hd‰t‰kseen kalkkunaa, huudahti linnun omistaja:

-- Ole varuillasi, Puter! Liikauta p‰‰t‰si, hˆlmˆ! Etkˆ n‰e, ett‰ sinua t‰hd‰t‰‰n?

Huudon tarkoituksena oli k‰‰nt‰‰ ampujan huomiota muuhun, mutta sen vaikutus j‰i tuiki tehottomaksi. Billy Kirby t‰ht‰si mit‰ huolellisimmin. Hetkisen kuluessa ei kuulunut hiiskaustakaan ja -- laukaus pamahti. Lintu k‰‰nn‰lti p‰‰t‰ns‰ ja lev‰ytti siipi‰ns‰, mutta samassa se taas tyynesti painautui lumeen. Henke‰ pid‰tt‰en vaikenivat kaikki viel‰ hetken, mutta neekeri katkaisi hiljaisuuden, r‰h‰ht‰en nauramaan kohti kurkkua, ja ylenm‰‰r‰isess‰ ilossaan h‰n kieriskeli kinoksessa.

-- Se oli oikein, Puter! kirkui h‰n, hypp‰si pystyyn ja syˆks‰hti linnun luo, ik‰‰nkuin sit‰ syleill‰kseen. Johan min‰ sanoin, ett‰ kyll‰ sin‰ h‰net mujautat! Viel‰ yksi ropo, Billy, niin saatte uuden laukauksen!

-- Ei, huudahti Oliver, nyt on minun vuoroni! Te olette jo saanut minun rahani!

-- Voi, voi! Ne rahat menev‰t hukkaan, p‰ivitteli Nahkajalka. Kalkkunan p‰‰ ja kaula on liian pieni maali voimattomalle k‰delle! Parempi olisi, jos antaisitte minun ampua. Ehk‰p‰ me sitten sovimme linnusta neiti Templen kanssa.

-- Toinen laukaus on minun! vastasi nuori mets‰st‰j‰, t‰ht‰si nopeasti ja laukasi paikalla. Mutta lintu ei liikahtanutkaan. Ja luodin j‰lke‰ tarkastaessa huomattiin, ettei se ollut sattunut edes puuntynk‰‰nk‰‰n.

Brown ei muistanut iloitakkaan viimeisen ampujan harhaan menneest‰ laukauksesta, kun Natty astui ampujan paikalle. H‰nen ihoonsa ilmestyi suuria, ruskeita t‰pli‰, sieramet laajenivat ja h‰nen ruskeat, luisevat k‰tens‰ hapuilivat h‰nen tiet‰m‰tt‰ns‰ kinoksessa. Sillaikaa kun kalkkunan omistajan tuska ilmaisihe mainitulla tavalla, seisoi tuskan aiheuttaja niin tyynen‰ ja varmana kuin ei siin‰ olisi ollut ainoatakaan katsojaa. H‰n siirsi oikeata jalkaansa hiukan taaksep‰in, ojensi vasemman k‰tens‰ pitkin pyssynpiippua ja kohautti pyssy‰ lintua kohti. Siin‰ tuokiossa siirsihe jokaisen katse ampujasta ammuttavaan. Mutta silloin kuin odotettiin laukauksen pamahtavan, kuuluikin vain hanan lupsahdus lukkoon.

-- Ei lauennut, ei lauennut! riemuitsi neekeri, ponnahtaen kyykkysilt‰‰n ilmaan kuin hurja ja rient‰en linnun luo. Yritys on kuitenkin laukauksen veroinen.

-- Seh‰n on sulaa hulluutta, ihminen, -- ‰r‰hti vanha mets‰st‰j‰ suuttuneena, -- ett‰ yritys olisi laukauksen arvoinen. Pois tielt‰, sielt‰, ett‰ saan Billy Kirbylle n‰ytt‰‰, mitenk‰ joulukalkkuna ammutaan.

-- Rehellisyys maan perii! huudahti neekeri. Jokainenhan sen tiet‰‰, ett‰ yritys on ihan sama kuin laukaus. Kysy herra Jonekselta -- kysy neitilt‰ tuossa.

-- Se on totta, tolkkusi Billy, se on t‰m‰n paikkakunnan tapa, Nahkajalka. Jos tahdotte toisen kerran ampua, niin pit‰‰ teid‰n siit‰ maksaakkin viel‰. Kas niin, nyt koetan min‰ taas onneani. T‰ss‰ on rahani. Nyt on minun vuoroni.

-- Kaksintaistelussa, jolloin molemmat ampuvat yhtaikaa, katsotaan yleens‰ laukaukseksi, vaikka hana pett‰‰kin, sanoi ylituomari ratkaistaksensa riidan. Ja t‰ss‰kin tuntuu minusta turhalta vaatia, ett‰ mies saisi koko p‰iv‰n yritt‰m‰st‰ p‰‰sty‰‰nkin yritt‰‰ ampua kalkkunaa. Minun mielest‰ni pit‰‰ Nathanael Bumpon maksaa uudestaan, ennenkuin h‰n saa toisen kerran koettaa.

Niin arvokkaan henkilˆn mielipide, joka sit‰ paitsi lausuttiin asianmukaisen painokkaasti, vaiensi muut. Ainoastaan Nahkajalka oli tyytym‰ttˆm‰n n‰kˆinen.

-- Minun mielest‰ni pit‰‰ kysy‰ Elisabet-neitinkin mielt‰, virkkoi h‰n. Jos minun h‰nen mielest‰‰n t‰ytyy myˆnty‰, niin olkoon menneeksi.

-- Min‰ arvelen, ett‰ teid‰n nyt t‰ytyy siihen suostua, sanoi neiti Temple. Mutta min‰ suoritan maksun teid‰n puolestanne ja sitten te koetatte uudestaan.

Sill‰ v‰lin oli Billy Kirby valmistaunut ampumaan toistamiseen.

H‰n n‰ytti t‰ydellisesti k‰sitt‰v‰n, ett‰ siit‰ se riippui h‰nen vastainen maineensa eik‰ h‰n sen t‰hden laimin lyˆnyt mit‰‰n, joka suinkin vain saattoi h‰nen menestymist‰ns‰ varmentaa. H‰n t‰ht‰si, t‰ht‰si t‰ht‰‰m‰st‰ p‰‰sty‰‰nkin, vaan ei n‰ytt‰nyt uskaltavan laukaista. Ei ainoatakaan ‰‰nt‰, ei edes Brownin, kuulunut h‰nen valmistautuessaan. Viimein h‰n laukaisi, mutta yht‰ onnistumattomasti kuin ensi kerrallakin. Paikalla kajahti neekerin ilohuuto. H‰n nauraa r‰tisi ja tanssia temmelsi nietoksessa, niin kauvan kuin jalat kestiv‰t.

Billy oli hirve‰n vihainen huonosta onnestaan. H‰n tarkasteli lintua joka puolelta ja v‰itti osanneensa muutamaan hˆyheneen.

Mutta v‰kijoukko kinasti vastaan, sill‰ se piti neekerin puolta, joka tuon tuostaankin uudisti: rehellisyys maan perii!

-- Ei ole sit‰ miest‰, joka sadan kyyn‰r‰n p‰‰st‰ osaisi kalkkunanp‰‰h‰n, intti Kirby, k‰‰ntyen neekeriin. Hullu olinkin sit‰ koettaessani!

-- No, no, Billy Kirby, huudahti Nahkajalka, v‰istyk‰‰h‰n v‰h‰n, niin n‰yt‰n teille miehen, joka on osannut parempaankin maaliin kuin kalkkunakukkoon, viel‰p‰ aikana semmoisena, jolloin sek‰ intiaanit ett‰ mets‰n pedot h‰nt‰ yht‰ aikaa ahdistivat.

H‰n kohautti pyssy‰ns‰ monta monituista kertaa. Vihdoin h‰n laukaisi. Savu, pamaus ja hetken j‰nnitys estiv‰t katsojaa heti saamasta selville laukauksen seurausta. Mutta sen onnistuminen ei ollut mik‰‰n salaisuus, sill‰ Elisabet huomasi ritarinsa painaltavan pyssynper‰n hankeen ja h‰nen suunsa vet‰ytyv‰n ‰‰nettˆm‰‰n nauruun. Pojat riensiv‰t puun luokse ja nostivat maasta hengettˆm‰n kalkkunan, jonka p‰‰ riippui kiini ruumiissa vain hienosta nahkarimpsakkeesta.

-- Tuokaa lintu t‰nne ja antakaa se neiti Templelle, huusi Nahkajalka. Min‰ olen ampunut h‰nen nimess‰ns‰ ja lintu on h‰nen omaisuuttansa.

-- Ja min‰ vain olen koetellut onneani saadakseni todistaa teid‰n taitavuuttanne, Nahkajalka, sanoi Elisabet ja k‰‰ntyen nuorukaiseen h‰n lis‰si: tahdotteko ottaa linnun korvaukseksi siit‰, ett‰ haavanne esti teit‰ itse‰nne sit‰ voittamasta?

Nuorukainen kumarsi ja otti ‰‰neti linnun maasta. Elisabet antoi neekerille hopearahan korvaukseksi h‰nen vahingostansa ja aikoi juuri serkkunsa kanssa palata kotiin kun h‰nen is‰ns‰, Marmaduke Temple, saapui ampumapaikalle. Ampujia ei tuomarin tulo n‰ytt‰nyt ollenkaan h‰iritsev‰n. Heid‰n kinastellessaan kalkkunaa muuta v‰h‰p‰tˆisemm‰n linnun ampumisehdoista meni Marmaduke nuoren mets‰st‰j‰n luo, joka Nahkajalan ja Chingachgookin kanssa oli hiukan syrjemm‰lle v‰istynyt.

-- Min‰ olen tehnyt teille suuren vahingon, herra Edvards, alotti tuomari, mutta onneksi min‰ kuitenkin jossakin m‰‰rin voin sen korvata. Min‰ tarvitsen juuri nyt miest‰, joka osaa kyn‰‰ k‰ytt‰‰. Kipe‰ k‰tenne est‰nee teit‰ hyv‰‰n aikaan muuta tointa harjoittamasta. Tahtoisitteko sen vuoksi auttaa minua -- ainakin muutamina kuukausina -- ja te saatte tyˆnne mukaisen korvauksen.

Ei tuomarin esiytyminen eik‰ h‰nen tarjouksensa lainkaan aiheuttanut nuorukaista kuuntelemaan h‰nen puhettansa niin vastahakoisesti kuin h‰n kuitenkin kuunteli. Tuskin voiden hillit‰ itse‰ns‰ h‰n viimein vastasi:

-- Min‰ palvelisin teit‰ mielell‰ni voidakseni rehellisell‰ tavalla ansaita elatukseni, sill‰ sit‰ en salaa, ett‰ asemani on huolestuttavampi kuin ehk‰ minusta muuten voi p‰‰tt‰‰. Mutta min‰ pelk‰‰n, ett‰ sellaiset uudet suhteet ja sitoumukset est‰isiv‰t minua t‰rke‰mm‰st‰ teht‰v‰st‰. Sen t‰hden minun t‰ytyy kielt‰yty‰ hyv‰ksym‰st‰ teid‰n tarjoustanne ja vastedes niinkuin t‰h‰nkin asti koettaa hankkia elatukseni pyssyll‰ni.

-- Uskokaa miest‰, joka on teit‰ kokeneempi, kun h‰n sanoo, ett‰ mets‰st‰j‰n ep‰varma asema ei aineellisia varoja tuo.

H‰n jatkoi puhettaan ja luetteli nuorukaiselle ne teht‰v‰t, jotka h‰nelle tarjotussa toimessa tulisivat. Edvards kuunteli h‰nt‰ taistellen itsekseen. Kova kamppailu kuvastui h‰nen kasvoissaan, sill‰ toisinaan h‰n n‰ytti mielihyv‰ll‰ aikovan suostua tarjoukseen, mutta samassa taas ilmestyi h‰nen otsallensa k‰sitt‰m‰tˆn vastenmielisyys kuin synkk‰ pilvenlonka.

Eritt‰in tarkkaavaisena kuunteli mohikaani tuomarin puhetta. Vihdoin h‰n astui l‰hemm‰ erinomaisen arvokkaasti ja sanoi:

-- Kuuntele vanhuksen sanoja kuin is‰si puhetta! "Nuori kotka" ja suuri kansanp‰‰llikkˆ syˆkˆˆt yhdess‰ ja nukkukoot toistensa vieress‰ pelk‰‰m‰tt‰. Mingolaiset ja delawarelaiset ovat synnynn‰iset viholliset, mutta te olette samaa rotua. Opi odottamaan, poikani!

Mohikaanin kehoitus n‰ytti syv‰sti vaikuttavan nuorukaiseen. H‰n myˆntyi vihdoinkin Marmaduken esityksiin ja suostui tarjoukseen. Liitto tehtiin kuitenkin vain kokeeksi ja molemmin puolin saisi sen purkaa, jos niikseen tulisi. He erosivat, ja kun tuomari serkkunsa ja tytt‰rens‰ kanssa kotiin kulki, oli nuorukaisen kummallinen k‰ytˆs heill‰ miltei yksinomaisena puheenaineena.

Mets‰st‰j‰t painuivat vaieten j‰rvelle p‰in. Kun he sen saavuttivat ja astelivat sen j‰ist‰ pintaa pitkin vuoren juurelle, jossa heid‰n majansa oli, katkaisi nuorukainen ‰‰nettˆmyyden.

-- Kukapa olisi sit‰ uskonut kuukaus takaperin? Min‰ olen suostunut palvelemaan Marmadukea -- asumaan saman katon alla kuin sukuni pahin vihollinen! Mutta mit‰p‰ min‰ olisin voinut muutakaan tehd‰? Sit‰h‰n ei kest‰ kauvan. Ja kun se aika loppuu, niin ravistan itsest‰ni alistumiseni niinkuin karistan tomun jaloistani.

-- Onko h‰n mingolainen, koska sanot h‰nt‰ viholliseksesi? kysyi mohikaani.

-- Min‰ en luota vieraaseen kieleen, -- keskeytti Nahkajalka, joka kaiken aikaa oli ep‰illen katsonut koko hanketta, -- sill‰ niin usein kuin min‰ olen kuullut kauniita sanoja valkean miehen suusta, niin usein se miltei aina on koskenut intiaanien maa-aloja.

-- Min‰ koetan mukautua, sanoi nuorukainen, koetan unohtaa, kuka olen. Elk‰‰ muistuttako minua en‰‰, ett‰ min‰ olen p‰‰llikˆn j‰lkel‰inen, p‰‰llikˆn, joka kerran oli n‰iden vuorien, n‰iden laaksojen ja n‰iden vesien haltija. Niin, min‰ olen h‰nen alamaisensa, h‰nen orjansa. Eikˆs se ole kunniakasta orjuutta, hyv‰ vanhus?

-- Hyv‰ vanhus! toisti intiaani juhlallisesti ja pys‰htyi, niinkuin h‰nen tapansa oli, kun joku asia h‰neen kipe‰sti koski. Chingachgook on vanha, veljeni poika. Kun h‰n oli nuori -- kuka n‰ki h‰nen pyssyns‰ lep‰‰v‰n? Nyt on h‰nen k‰tens‰ kuin naisen k‰si, h‰nen tomahavkinsa [Pohjoisameriikan intiaanien ter‰ksinen tai pronssinen sotatappara. K‰ytet‰‰n usein sodan vertauskuvana.] on puinen kirves. Ohdakkeet ja okaiset pensaat, jotka h‰nen nahkaansa repiv‰t, ovat h‰nen vihollisiaan, -- ei h‰n en‰‰ muita tunne. N‰lk‰ ja vanhuus yhtyv‰t.

-- Riitt‰‰ jo, huudahti nuorukainen, min‰ tunnen, ett‰ t‰m‰ uhri vaaditaan minulta ja min‰ t‰yt‰n sen. Vaan elk‰‰ puhuko en‰‰, min‰ pyyd‰n teit‰, p‰‰tˆkseni jo ilmankin painaa syd‰nt‰ni raskaana taakkana.

Kohta he p‰‰siv‰t majan luo, jonne katosivat siirretty‰ns‰ ensin sen suulta kekseli‰‰sti sommitellun sulun, jonka tarkoituksena n‰ht‰v‰sti oli suojella heid‰n jokseenkin arvotonta omaisuuttansa.

Sopimuksen mukaan alkoi Edvards kohta toimensa Marmaduken talossa, t‰ytt‰en uuraasti velvollisuutensa; yˆt h‰n useimmiten vietti Nahkajalan mˆkiss‰. N‰iden kolmen mets‰st‰j‰n seurustelussa oli jotain salaper‰ist‰, ja he olivat myˆt‰‰ns‰ yksiss‰, vaikka tuomarilassa k‰vi Chingachgook harvoin eik‰ Natty milloinkaan. Sit‰ vastoin pist‰ytyi Edvards, milloin vain suinkin tˆilt‰‰n jouti, entisess‰ asunnossaan, josta h‰n useinkin palasi myˆh‰‰n iltasella tahi vasta auringon noustessa, jos oli sattunut siell‰ viiv‰ht‰m‰‰n ohi perheen tavallisen maatapanoajan. Ne, jotka sen tiesiv‰t, kuvittelivat mieless‰‰n jos jotakin, vaan eiv‰t siit‰ kuitenkaan mit‰‰n virkkaneet, paitsi Richard, joka toisinaan arveli, ettei puolimets‰l‰inen milloinkaan totu s‰‰nnˆlliseen el‰m‰‰n, ja kumminkin oli Edvards, vaikka sellaista perijuurta, sivistyneempi kuin voi toivoakkaan.

Vihon viimeinkin teki l‰mmin vuoden aika tuloaan. Vuorten ruskea v‰ri vaihtui lehdikon hele‰n vihre‰‰n, josta kuuset ja pet‰j‰t tummempina pistiv‰t n‰kyviin, ja tammienkin hitaat silmukat suurenivat, ilmoittaen kes‰n l‰hestyv‰n. Muutamana p‰iv‰n‰ ilmoitti Richard aikovansa seuraavana yˆn‰ l‰hte‰ j‰rvelle nuotanvetoon. Niin pian kuin uusikuu alkoi valaista maita, mantereita, meni h‰n Benjamin Penguillanin, joka ennenkin oli vesill‰ ollut, ja muutamain muiden nuorten miesten kanssa veneeseen, johon suuri nuotta oli sit‰ varten hankittu, ja ohjasi sen m‰‰r‰tylle paikalle j‰rven l‰nsirannalle. Marmaduke kulki pyyntipaikalle jalkaisin tytt‰rens‰, h‰nen yst‰v‰ns‰ Luisen ja nuoren Edvardsin kanssa.

-- Min‰ muistelen, sanoi Elisabet is‰lleen, sinun kerran kertoneen ensimm‰isest‰ k‰ynnist‰si n‰iss‰ metsiss‰. Mutta min‰ muistan sit‰ hyvin h‰m‰r‰sti, sill‰ monet muut muistot lapsuuteni ajoiltani ovat sit‰ h‰lvent‰neet.

Silloin siirtyi Edvards l‰hemm‰ tuomaria ja iski h‰neen tummat silm‰ns‰, ik‰‰nkuin lukeakseen h‰nen sisimm‰t ajatuksensa.

-- Sin‰ olit viel‰ hyvin nuori silloin, lapseni, vastasi Marmaduke, mutta varmaan sin‰ kuitenkin muistat, kun j‰tin ‰itisi ja sinut tullakseni tarkastamaan n‰it‰ silloin viel‰ asumattomia seutuja. Jylh‰ on sinusta seutu nytkin. Mutta olisitpas sen n‰hnyt silloin, kun min‰ t‰‰ll‰ ensi kerran k‰vin! Min‰ tunkeuduin tuon vuoren huipulle, jonka sitten nimitin "Aavevuoreksi", sill‰ n‰kˆala sielt‰ oli kuin unenn‰kˆ‰. Ei ollut yht‰‰n ainoata aukkoa tuossa ‰‰rettˆm‰ss‰ aarniomets‰ss‰, paitsi j‰rvi, jonka pinta p‰ilyi tyynen‰, kirkkaana. Viimein n‰in savun nousevan l‰helt‰ sen it‰ist‰ rantaa. Se oli ainoa inhimillisen olennon merkki. Kulettuani savua kohti tapasin vuoren juurella kallion kyless‰ vest‰m‰ttˆmist‰ hirsist‰ kyh‰tyn majan.

-- Se oli Nahkajalan mˆkki, virkkoi Edvards nopeasti.

-- Ihan oikein. Siell‰ viel‰ seisoessani tuli Natty, selk‰ koukussa kantaen ampumaansa hirve‰. Siit‰ asti olemme olleet tuttavat. H‰n syˆtti minua saaliistaan, antoi yˆksi oman karhunnahkansa minun k‰ytett‰v‰kseni ja opasti minua seuraavana aamuna. Kun h‰nelle keskustellessamme selveni aikomukseni perustaa t‰nne uutisasutus, tuli h‰n alakuloiseksi ja kertoi delawarelaisten oikeudesta t‰h‰n maahan. Mutta katsokaas, keskeytti tuomari, tuollahan ne meid‰n kalastajat jo sytytt‰v‰t tulia.

Sen n‰hty‰ns‰ kulkijat astuivat rivakammin, sill‰ naisetkin haikeasta halustaan tahtoivat n‰hd‰ kummallista kalanpyynti‰. Vihdoin he saapuivat ranta‰yr‰‰lle, joka vietti sit‰ paikkaa kohti, jossa kalastajat olivat laskeneet maihin. Kuu oli laskeunut mets‰n taa eik‰ n‰kynyt mit‰‰n muuta valoa kuin tulen. Seuraten Richardin ohjausta tyˆnsiv‰t kalastajat, joiden joukossa Billy Kirbykin oli, veneen vesille, kiinitt‰en samalla nuotan veneen per‰‰n. Benjamin oli per‰miehen‰ ja nuotanlaskijana, Billy er‰‰n toisen nuoren miehen kanssa airokkaana. Toiset hoitivat kˆysi‰. Richardin viitatessa rannalta poistui vene j‰rvelle. V‰h‰n ajan per‰st‰ kuului kovaa loisketta veneen l‰hetess‰ rantaa. Richard sieppasi kek‰leen k‰teens‰ merkiksi veneelle, joka kohta sujahti rantaan. Kˆyden molemmissa p‰iss‰ oli yht‰ monta miest‰ ja kalastajat alkoivat hitaasti lappaa nuottaa. Richard kehoitti heit‰ lakkaamatta vet‰m‰‰n kaikin voimin. Viimeinp‰ tarttui into rannallakin oleviin miehiin, niin ett‰ he hypp‰siv‰t veteen heit‰ auttamaan. Silloin n‰htiin laaja puoliympyr‰, jonka muodostivat nuotan ala-ainaan kiinitetyt lyijypainot, ja nuotanper‰n tullessa n‰kyviin kuului vangittujen kalain loiskinaa. Monellaisia kaloja oli tarttunut nuotansilmikoihin ja v‰h‰n matkan p‰‰ss‰ rannasta vesi ihan kuin kiehui kalain paljoudesta.

-- Hei! huusi Richard. Viel‰ pari reipasta nyk‰yst‰ ja saalis on tallessa.

Myˆskin Marmaduke ja Edvards tarttuivat k‰siksi nuottaan, joka vedettiin maalle. Mutta sai siin‰ p‰‰stell‰ kalan ja toisenkin, ennenkuin suunnaton kalaparvi oli rantakuopassa, jossa ne saivat p‰iv‰ns‰ p‰‰tt‰‰. Jones m‰‰r‰si puolet miehist‰ latomaan kaloja l‰jiin voidaksensa ne sitten paremmin jakaa ja toisen puolen Benjaminin ohjaamana vet‰m‰‰n uutta apajaa.

Sillaikana k‰veli Elisabet yst‰v‰ns‰ kanssa pitkin j‰rvenrantaa.