Part 1

"NUORI KOTKA" JA VANHA METSƒSTƒJƒ

Kirj.

James Fenimore Cooper

Suomeksi mukaillut nuorisolle Sohvi Reijonen

Alkuper‰inen teos: The Pioneers (Leatherstocking Tales #4)

WSOY, Porvoo, 1896.

SISƒLLYS:

1. Kohtaus mets‰ss‰. 2. Linnun ammunta. 3. Pantteri. 4. Poltettu maja. 5. Mets‰st‰j‰ jalkapuussa. 6. Pako. 7. Luolan salaisuus. 8. Vanhan mets‰st‰j‰n j‰‰hyv‰iset.

Ensimm‰inen luku.

Kohtaus mets‰ss‰.

Noin vuonna 1673 majoittihe Pennsylvaniaan uutisasukas. Rikas kun oli, hankki h‰n omakseen laajat alat asumatonta maata, josta antoi osia viljelt‰v‰ksi varattomille, avustaen heille siten kodin ja toimeentulon. H‰nen oma el‰m‰ns‰ oli moitteetonta. H‰nt‰ pidettiin suuressa arvossa ja h‰nelle oli monta virkaa uskottu hoidettavaksi. Mutta h‰nen taloudelliset yrityksens‰ eiv‰t onnistuneet ja h‰n kuoli siksi ajoissa, ett‰ s‰‰styi rutikˆyhyydest‰. H‰nen j‰lkel‰isens‰ kokivat p‰‰st‰ esi-is‰ns‰ veroiseksi ja, jos suinkin mahdollista, yht‰ rikkaaksikin, kunnes muutaman heist‰ vihdoinkin onnistui hilautua yhteiskunnan ylimmille porraspuille. Avioliitto h‰nt‰ siin‰ melkoisesti auttoi ja siten h‰nen poikansa, Marmaduke Temple, sai muuta paremman kasvatuksen kuin mik‰ Pennsylvanian silloisissa oppilaitoksissa oli mahdollista. Koulussa oli nuoren Marmaduken ik‰inen nuorukainen, Edvard Effingham, ja heist‰ tuli yst‰vykset. Effinghamin perhe oli rikas ja arvossa pidetty. Is‰ oli nelj‰kymment‰ vuotta majurina palveltuansa ottanut eron virasta. Ja kun Edvard, ainoa poika, otti vaimon, luovutti is‰ h‰nelle koko omaisuutensa. Ensiksi k‰ytti nuori Effingham rikkauttansa etsi‰ksens‰ nuoruuden yst‰v‰ns‰ Marmaduken ja auttaaksensa h‰nt‰. Kun Marmaduken is‰ juuri pikkist‰ ennen oli kuollut ja h‰nen omaisuutensa pilstoutunut moneen osaan, tuli yst‰v‰n tarjous sopivaan aikaan. Yst‰vykset perustivat kaupan Pennsylvanian p‰‰kaupunkiin Filadelfiaan. Uuttera ja toimelias Marmaduke otti huoleksensa johdon, ja Effingham, joka antoi varat, sai puolet voitosta, esiytym‰tt‰ kuitenkaan julkisesti liikkeen osakkaana. Kahdesta syyst‰ h‰n piti yhtiˆn salaisuutena. Ollen sellaisen perheen j‰lkel‰inen, jossa aseteollisuus oli siihen asti perintˆn‰ kulkenut, katsoi h‰n alentavaksi v‰littˆm‰sti yhty‰ kauppaliikkeeseen. Toinen syy oli is‰n voittamaton vastenmielisyys kveekaria kohtaan, ja Marmaduke oli per‰isin kveekariperheest‰, vaikka h‰n itse ei ollutkaan eritt‰in ankara lahkolainen.

Marmaduke johti monena vuonna liikett‰ niin onnellisesti, ett‰ se tuotti runsaan voiton. Niiden levottomuuksien alkaessa, jotka olivat vapautussodan edelt‰ji‰, asettui Effingham kuninkaan ja Marmaduke kansan puolelle. Kun sota syttyi, uskoi Effingham kaikki paperinsa ja mit‰ h‰nell‰ vain arvokasta oli toverinsa talteen, ja j‰tt‰en is‰ns‰ h‰n l‰hti kuninkaan sotajoukkoon. Luonnollisesti eiv‰t yst‰vykset saaneet mit‰‰n tietoja toisistaan, ja sodan jaloista t‰ytyi Marmaduke Templen kohta poistuakkin p‰‰kaupungista pelastettuansa ensin omaisuutensa ja Effinghamin paperit varmaan talteen kuninkaallisilta joukoilta. Kun Yhdysvallat sodan p‰‰tytty‰ tunnustettiin itsen‰isiksi, julistettiin kuninkaan puoluelaiset tiluksensa menett‰neiksi ja ne tuomittiin myˆt‰viksi. Marmaduke k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen, matkusti Newyorkiin ja osti jokseenkin huokealla avaroita tiloja. Niiden parantamiseksi h‰n k‰ytti kaiken kykyns‰ ja toimintahalunsa, niin ett‰ h‰n heti oli maansa mahtavimpia tilanomistajia. Kaikkien h‰nen rikkauksiensa ainoana perij‰n‰ oli tyt‰r, jonka h‰n v‰h‰‰ ennen vaimonsa kuolemaa oli vienyt muutamaan kasvatuslaitokseen.

Kun asukasluku siin‰ piiriss‰, jossa h‰nen tiluksensa olivat, oli kasvanut m‰‰r‰ttyyn lukuun sinne muuttaneista uutisasukkaista, nimitettiin h‰net sinne ylituomariksi.

Tutustutettuamme lukijaa oloihin ja henkilˆihin siirrymme varsinaiseen kertomukseemme ja tulemme niin muutamana joulukuun p‰iv‰n‰ 1793 Newyorkin valtion keskukseen l‰helle Susquehannan l‰hteit‰.

Oli kirkas pakkasp‰iv‰. Auringonlaskun aikaan nousi reki hiljakaisilleen vuorenrinnett‰. Hevosia ohjasi nuori neekeri, jonka luonnostaan kiiltomustat kasvot pakkanen oli pilkukkaiksi t‰plitellyt. Siit‰ huolimatta oli kasvojen ilme iloinen, sill‰ h‰n ihan riemuitsi kotiintulosta ja l‰hestyv‰n joulujuhlan huvituksista. Reess‰ istui keski-ik‰inen mies ja nuori tyttˆ. Turkkeihin kun olivat k‰‰riytyneet, ei heist‰ n‰kynyt muuta kuin tytˆn mustat silm‰t ja miehen kasvot, joissa ilmeni hyv‰ntahtoisuus ja miellytt‰v‰ iloisuus. Mies oli Marmaduke Temple ja h‰nen matkatoverinsa h‰nen tytt‰rens‰ Elisabet, joka oli viett‰nyt nelj‰ vuotta Newyorkin kasvatuslaitoksessa ja nyt palasi kotiin. Vuori, jonka rinnett‰ he paraillaan nousivat, kasvoi vankkaa havumets‰‰, ja v‰h‰n kuin pel‰ten t‰hysteli Elisabet synkk‰‰n mets‰‰n, kun yht‰kki‰ kova, hellitt‰m‰tˆn koiran haukunta kuului.

-- Seis, Agy! huudahti vanha herra mustalle ajajalle. Se on vanha Hektor; min‰ tunnen sen ‰‰nest‰. Luultavasti on "Nahkajalka" otuksen j‰lill‰. Tuossapa onkin edess‰mme veres hirvenj‰lki -- Ja nyt, Elisabet, jollet pyssyn pamausta pelk‰‰, niin hankin sulle kunnon hirvipaistin jouluruuaksi!

Ajaja pys‰ytti hevoset. Marmaduke Temple viskasi turkin p‰‰lt‰‰n, kaappasi oivan kaksipiippuisen lintupyssyns‰ ja hypp‰si reest‰ kinokseen. H‰n aikoi juuri rient‰‰ eteenp‰in, kun komea hirvi oikaisi tien poikki muutaman askelen p‰‰ss‰ h‰nest‰. K‰si varmana ja katse ter‰v‰n‰ kohotti Marmaduke pyssyns‰ ja laukaisi. Mutta hirvi jatkoi matkaansa pelk‰‰m‰tt‰ ja n‰ht‰v‰sti vahingoittumatonna. Ei viel‰ toinenkaan laukaus tuntunut osaavan oikeaan. S‰‰li‰ tuntien iloitsi jo Elisabet hirven pelastumisesta, kun se taas yht‰kki‰ pyyhk‰si tien poikki. Samassa t‰r‰hytti ilmaa r‰ike‰ pamaus, ihan toisellainen kuin vanhan herran lintupyssyn laukaus. Hirvi hyp‰hti korkealle ilmaan, ja kun toinen laukaus seurasi siin‰ paikassa, suistui se suinp‰in maahan, kieriskellen kinoksessa. Kova‰‰ninen "halloo" kajahti n‰kym‰ttˆm‰n ampujan suusta ja samassa ilmestyi tielle kaksi miest‰ piilostaan kuusten takaa, josta k‰sin he olivat hirve‰ v‰ijyneet.

-- Kas vain, Natty! Jos min‰ olisin tiennyt teid‰n olevan siell‰ v‰ijym‰ss‰, huudahti Marmaduke Temple, niin olisin kyll‰ laukaukseni s‰‰st‰nyt toiseen aikaan. Mutta vanhan Hektorin haukunta oli liian houkuttelevaa. Enk‰h‰n min‰ ole ihan varma siit‰k‰‰n, eikˆ joku minun luodistani suistanut saalistamme p‰‰laelleen.

-- Ei, tuomari, ei! vastasi mets‰st‰j‰ naurahdellen ja voittoisasti h‰nt‰ katsellen tuntiessaan osavammuutensa. Luuletteko todellakin, ett‰ tuollaisella tuliluikulla saattaa ampua aikuisen hirven?

-- T‰m‰ on hyv‰ pyssy, Natty, ja se on sekin aikoinaan hirven kaatanut! virkkoi tuomari, hymyillen yst‰v‰llisesti. Hirveen on sattunut kaksi laukausta, toinen kaulaan ja toinen keskelle syd‰nt‰. Eih‰n se olisi mahdotonta, Natty, ett‰ toinen olisi minun ampumani!

-- Mutta teid‰n t‰ytyy myˆnt‰‰, tuomari, jatkoi mets‰st‰j‰ harmistuneena, ett‰ hirvi kaatui vasta viimeisest‰ laukauksesta ja sen ampui nuorempi ja varmempi k‰si kuin sek‰ teid‰n ett‰ minun. Min‰ puolestani, vaikka olenkin kˆyh‰ kuin hiiri, tulen kyll‰ toimeen ilmankin t‰t‰ saalista; mutta enp‰ kuitenkaan mielell‰ni luopuisi oikeuksistani vapaassa maassa.

-- Eik‰ teid‰n tarvitsekkaan, Natty! vastasi tuomari. Min‰h‰n puolustaunkin vain mets‰st‰j‰kunnian vuoksi! Muutamalla dollarillahan hirven ostaa, mutta mik‰s korvaa kunnian pit‰‰ lakissaan hirvenh‰nt‰‰? Ajatelkaapas, miten min‰ voisin kerskata siit‰ serkulleni, joutavanp‰iv‰iselle Dick Jonekselle, joka koko t‰n‰ mets‰styskautena ei ole ampunut muuta kuin ukkoteeren ja pari harmaata oravaa.

-- Otukset h‰vi‰v‰t h‰vi‰mist‰‰n, tuomari, mit‰ laajemmalle vain n‰m‰ viljelykset ja parannukset ulottuvat, virkkoi vanha mets‰st‰j‰ huoaten. Oli aikoja semmoisiakin, jolloin min‰ pirttini kynnykselt‰ saatoin ampua kolmetoista hirve‰. Ja kun tuli karhunlihan n‰lk‰, niin ei muuta kuin valvo yˆ ja ammu otso kuutamossa pirtin sein‰nraosta. Eik‰ siin‰ tarvinnut pel‰t‰ liian sike‰sti nukkuvansa, sill‰ suden ulvonta piti kyll‰ valveilla. Hektor vanha, t‰m‰ -- h‰n silitti suurta, musta- ja keltapilkkuista, valkovatsaista ja valkeajalkaista mets‰koiraa, joka juuri palasi ajosta -- katsokaapas, mitenk‰ sudet purivat pahaksi sen kurkun sin‰ yˆn‰, kun min‰ ajoin ne pois, kun ne yrittiv‰t siepata minulta saaliin uunin piipusta! Koira on uskollisempi kuin moni kristitty. Se ei milloinkaan unohda yst‰v‰‰ns‰ ja se rakastaa sit‰, joka sille antaa ruuan.

Mets‰st‰j‰n olennossa oli jotain omituista, joka aikaa sitten oli her‰tt‰nyt Elisabetin huomion. H‰n oli pitk‰ ja hoikka ja h‰nen ohutta punertavaa tukkaansa peitti ketunnahkainen lakki. Vaikka h‰nen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneen n‰kˆiset, ilmeni niiss‰ kuitenkin hyv‰ ja luja terveys. Harmaat silm‰t s‰ihkyiv‰t tuuheiden, harmahtavain kulmakarvain alta. Kaula kuikotti paljaana ja yht‰ ahavoituneena kuin kasvotkin. Hirvennahkainen nuttu oli sidottu villavyˆll‰. Jalassa oli h‰nell‰ mokasiinit, hirvennahkaiset jalkineet, jotka h‰n intiaanien tavalla oli koristanut siilin piikkilˆill‰, ja hirvennahkaiset housut sek‰ polviin ulottuvat s‰‰rykset samasta aineesta, josta pukimosta h‰n uutisasukkailta oli saanut nimen "Nahkajalka". Vasemmalla olkap‰‰ll‰ oli mahdottoman suuri h‰r‰nsarvi ja kupeella riippui nahkainen mets‰styslaukku. Pyssy ulottui lumisesta tanteresta melkein ketunnahkalakin huippuun.

-- Olisinpa oikein mieliss‰ni, virkahti Marmaduke huolellisesti tarkastettuansa hirven haavoja, jos minulle tulisi kunnia t‰m‰n hirven kaatamisesta. Ja jos minun laukaukseni sattui kaulaan, niin se on varma, ett‰ hirvi on minun, sill‰ syd‰mmeen ammuttu luoti oli silloin tarpeeton. Mit‰s te siit‰ sanotte, hyv‰ yst‰v‰?

Ja tuomari k‰‰ntyi Natyn seuraajaan.

-- Min‰ sanon, ett‰ min‰ sen hirven ammuin! vastasi nuorukainen ylpe‰nlaisesti, laskien k‰tens‰ pyssylle, joka oli melkein samallainen kuin h‰nen vanhemman toverinsa pyssy.

-- Mutta tottahan toki myˆtte minulle saaliin? kys‰isi tuomari, hymyillen lempe‰sti. Olisippa toden per‰st‰ kerrassaan kummallista jollen saisi kelpo juttua t‰st‰ kuoleman iskusta! Mit‰p‰ arvelette, nuori mies, onko kolmessa dollarissa kyll‰ksi hirvest‰?

-- Otetaanhan ensin selv‰ asian oikeasta laadusta, vastasi nuorukainen s‰vyis‰sti, mutta ‰‰nen ylevyys ilmaisi muuta toista kuin mit‰tˆn ulkomuoto. Monellako raehaulilla te olitte ladannut pyssynne?

-- Viidell‰, hyv‰ herra, sanoi tuomari jokseenkin h‰mm‰styen nuorukaisen luontevasta k‰ytˆksest‰. Eikˆh‰n viidess‰ ole kyll‰ksi kaatamaan hirve‰?

-- Yksikin jo riitt‰isi, mutta -- nuorukainen l‰heni puuta, jonka takaa h‰n oli tullut ja jatkoi: muistatte kai, herra, ett‰ ammuitte t‰h‰n suuntaan? T‰nne puunkylkeen on j‰‰nyt nelj‰.

Tuomari tarkasti vereksi‰ merkki‰ puunrungosta ja lausui nauraen:

-- Sill‰h‰n te vain todistatte itse‰nne vastaan! Miss‰s viides on?

-- T‰‰ll‰! vastasi nuorukainen, k‰‰nt‰en viittaansa ja osottaen reik‰‰ nutussaan, josta tipahteli suuria veripisaroita.

-- Taivas varjelkoon! kiljahti tuomari kauhuissaan. Olenko t‰ss‰ vain kuluttanut aikaa turhaan pˆyhkeilemiseen, silloin kuin l‰himm‰iseni minun tauttani k‰rsii tuskaa p‰‰st‰m‰tt‰ valituksen ‰‰nt‰ huuliltaan? Mutta pian, pian rekeen! Kyl‰‰n on vain peninkulma ja siell‰ te saatte l‰‰k‰rin apua! Min‰ korvaan teid‰n hoitonne ja te j‰‰tte meille, kunnes paranette -- tahi kauvemmaksikin, jos haluatte!

-- Kiitoksia paljon, lausui nuorukainen, mutta minulla on yst‰v‰, joka tulisi hyvin levottomaksi kuullessaan, ett‰ min‰ olen haavoittunut eik‰ h‰n voisi olla minun luonani. Ja haavahan sit‰ paitsi on ihan mit‰tˆn. Mutta luullakseni ette nyt, hyv‰ herra, kielt‰ne minulta hirven omistusoikeutta?

-- Mitenk‰ min‰ sen kielt‰isin? huudahti tuomari liikutettuna. Min‰ annan nyt teille oikeuden t‰stedes ampua metsiss‰ni, mit‰ ikin‰ haluatte. "Nahkajalka" on t‰h‰n asti ollut ainoa, jolle olen sellaisen etuoikeuden myˆnt‰nyt. Mutta min‰ ostan hirven teilt‰ -- Ottakaa t‰m‰ seteli! Se korvaa teille sek‰ omanne ett‰ minun laukaukseni.

-- Viel‰ on elossa monta, mutisi vanha mets‰st‰j‰ itsekseen, jotka vakuuttavat, ett‰ Natanael Bumpon mets‰stysoikeus t‰ss‰ vuoristossa on vanhempi kuin Marmaduke Templen oikeus sit‰ h‰nelt‰ kielt‰‰.

V‰litt‰m‰tt‰ Natyn jupinasta kumarsi nuorukainen kohteliaasti, kiitt‰en tarjouksesta.

-- Suokaa anteeksi, hyv‰ herra, sanoi h‰n, mutta min‰ tarvitsen saaliin itse.

-- Mutta t‰ss‰ on jo monen hirven hinta! tarjoili tuomari. Ja kuiskaten h‰n lis‰si: ottakaa t‰m‰; min‰ pyyd‰n teit‰; se on sadan dollarin seteli.

Nuorukainen n‰ytti horjuvan p‰‰tˆksess‰‰n. Mutta punastuen, ik‰‰nkuin h‰veten hetkellist‰ heikkouttaan h‰n kielt‰ytyi uudelleen.

-- Ette kai tahdo loukata is‰‰ni niin syv‰sti, sanoi h‰nelle Elisabet, nousten seisalleen reess‰, jotta j‰t‰tte h‰nen tunnolleen niin raskaan syytˆksen, ett‰ h‰n on haavoittanut teid‰t ja j‰tt‰nyt teid‰t sitten mets‰‰n avutonna? Min‰ pyyd‰n teit‰ tulemaan kanssamme ja antamaan l‰‰k‰rin hoitaa itse‰nne!

-- Kyll‰p‰ se oikeastaan taitaa olla parasta, ett‰ sin‰ menet heid‰n kanssaan, poika! arveli Nahkajalka. Jos n‰et luoti on viel‰ haavassa, niin ei vanha k‰teni sit‰ en‰‰ sielt‰ saa. Kolmekymment‰ vuotta sitten -- se oli toista se. Silloin kulin min‰ seitsemisenkymment‰ peninkulmaa ypˆ yksin‰ni er‰maan halki pyssynluoti reidess‰ ja vasta kotiin p‰‰sty‰ni min‰ sen sielt‰ puukollani silpasin pois. Chingachgook-vanhus se kyll‰ sen viel‰ muistaa.

Viimein kuitenkin nuorukainen suostui istumaan rekeen, vaikka selitt‰m‰ttˆm‰n vastenmielisesti. Musta kyytipoika nosti viel‰ hirvenkin siihen muun painon lis‰ksi. Kun kaikki olivat sijoittuneet, pyysi tuomari vanhaa mets‰st‰j‰‰kin mukaan.

-- En tule, vastasi Nahkajalka, p‰‰t‰ns‰ pudistaen. Minulla on viel‰ tekemist‰ kotona joulunaatoksi. Jos n‰ette vanhan Chingachgookin j‰rven rannalla, niin ottakaa h‰net l‰‰k‰ri‰ auttamaan, sill‰ h‰n ymm‰rt‰‰ hoitaa sek‰ isku- ett‰ ampumahaavoja.

-- Viel‰ yksi asia, Natty, sanoi nuorukainen, k‰‰ntyen mets‰st‰j‰‰n, ‰lk‰‰ mainitko mit‰‰n laukauksesta elk‰‰k‰ siit‰k‰‰n, minne menen. Ymm‰rr‰ttekˆ?

-- Luottakaa vanhaan Nahkajalkaan! vastasi mets‰st‰j‰, heitti pyssyn olalleen, ja poistui ripein askelin mets‰‰n.

Ajaessa tarkasteli Marmaduke vierasta, joka istui h‰nen edess‰‰n ‰‰netˆnn‰. H‰n oli kaksi- tai kolmekolmatta-vuotias, tavaskokoista hiukkaa pitempi ja h‰nen kasvojensa piirteet harvinaisen miellytt‰v‰t.

-- Te n‰yt‰tte minusta niin tutulta, nuori yst‰v‰ni, mutta en jaksa muistaa teid‰n nime‰nne.

-- Min‰ olenkin ollut vasta kolme viikkoa n‰ill‰ main, vastasi nuorukainen kylm‰sti. Ja mik‰li kuulin, olette te ollut kauvanlaiseen poissa.

Tie kiemurteli laaksoon.

-- Katso tuonne, Elisabet, virkkoi tuomari. T‰‰lt‰ n‰et kotisi, suojasi ja el‰m‰si turvan -- samoin tekin nuori mies, jos tahdotte meid‰n kanssamme asua.

H‰mm‰styneen‰ katseli Elisabet maisemaa laaksossa. Uuraat ihmisk‰det olivat sit‰ niin muovailleet, ett‰ h‰n tˆin tuskin sen tunsi lapsuutensa elostelukent‰ksi. Ihan heid‰n allaan kimalteli j‰rvi talvisessa puvussaan. Kapea virta -- Susquehanna -- kierteli sulia pitkin peninkulmittain, silm‰n siint‰m‰ttˆmiin. Ranta‰yr‰‰ll‰ oli Templetonin kyl‰, noin viisikymment‰ taloa, useimmat puisia. Taloryhm‰kkeen keskelt‰ kohosi tuomarin omituinen kivirakennus komeana ja mahtavana.

Kulkusten raikkaasta kilin‰st‰ p‰‰tt‰en l‰heni n‰ht‰v‰sti reki l‰henemist‰‰n ja jopa se tien mutkassa n‰kyviinkin pyˆr‰hti nelj‰n hevosen vet‰m‰n‰. Ajajana oli Richard Jones, tuomarin ‰skenmainittu serkku, joka oli sheriffin‰ uutisasutuksessa. Kolme muuta herraa istui reess‰, nimitt‰in herra Grand, kyl‰n pappi, kauppias Le Quoi ja majuri Hartmann, saksalainen peri‰‰n.

-- Niinkuin n‰et, Marmaduke, kunnioitan min‰ sinua suuresti, kun n‰in valittujen kanssa tulen sinua vastuuttamaan! tervehti ylituomari serkkuaan, pys‰ytt‰en hevoset.

-- Te olette eritt‰in huomaavaisia! virkkoi tuomari, k‰‰ntyen tulijoihin. Ja nyt, hyv‰t herrat, esittelen min‰ teille tytt‰reni. Teid‰n nimenne h‰n jo ennest‰‰n tuntee.

Richard valmistihe k‰‰nt‰m‰‰n nelivaljakkoaan. Tie oli n‰et niin kapea, ett‰ siin‰ olisi ollut mahdotonta k‰‰nty‰, jollei kivilouhos olisi ollut sen vieress‰; vaikka olihan se sittenkin vaaranalaista. Lyˆd‰ huimien etumaista hevosparia pakotti Richard sen nietokseen, joka peitti louhoksen. Mutta kun hevoset askel askelelta tunsivat vajoavansa yh‰ syvemm‰lle ja syvemm‰lle, sys‰ytyiv‰t ne takimaistensa p‰‰lle, jotka taas vuorostaan tyrkk‰siv‰t reke‰. Ennenkuin Richardilla oli aavistustakaan vaarasta, kiikkui jo toinen puoli reke‰ toistasataa jalkaa syv‰n, kohtisuoran kuilun partaalla.

-- Taivas varjelkoon! huusi tuomari. Me olemme hukassa jokikinen!

Ja Elisabet rinkaisi kauhistuneena.

Siin‰ silm‰nr‰p‰yksess‰ hypp‰si pelk‰‰m‰tˆn mets‰st‰j‰ Marmaduken reest‰ pillastuneiden hevosten eteen, joita Richard s‰‰lim‰tt‰ ja rajusti, hellitt‰m‰tt‰ ruoski. Nuorukainen l‰im‰ytti hevosia p‰‰h‰n niin tuntuvasti, ett‰ ne viskautuivat syrj‰‰n ja tulivat oikealle tielle. Reki tosin siten per‰ytyi vaarallisesta paikastaan, mutta siit‰ huolimatta se kuitenkin kaatui. Pappi ja saksalainen lensiv‰t muitta mutkitta maantielle. Richard kaarsi ilmaan suuremmoisen kaaren ja putosi noin viidenkymmenen jalan p‰‰h‰n samaan kinokseen, jota hevoset olivat pel‰nneet. Ranskalainen, joka jo ennakolta oli valmistaunut hypp‰‰m‰‰n, r‰nts‰hti Richardin viereen kuin sammakko ja tupsahti sitten p‰‰lleen lumeen, s‰tkytellen hoikilla s‰‰rill‰‰n taivasta kohti kuin linnunpel‰tin. Kun sitten kaikki taas olivat jaloillaan eik‰ Richard huomannut kenenk‰‰n vahingoittuneen, huudahti h‰n eritt‰in tyytyv‰isen‰:

-- No, siit‰ me nyt kuitenkin p‰‰simme mainiosti! Tiesinh‰n min‰, miten paraiten hallitsen neli-valjakkoa; muuten olisimme p‰istikkaa hujahtaneet syvyyteen, koko seurue!

-- Siit‰ ei sinun kannata kerskata, murahti tuomari. Jollei t‰m‰ reipas nuorukainen olisi t‰ss‰ ollut, niin tuskinpa vain olisi ehytt‰ palasta j‰lell‰ hevosista, reest‰ tai teist‰, hyv‰t herrat.

Matkustajat istuutuivat rekeen ja saapuivat muitta seikkailuitta tuomarin taloon. Ovella oli heit‰ vastassa palvelusv‰ki, etunen‰ss‰ Benjamin Penguillan, vanha, s‰vyis‰ karhu, joka hoiti hovimestarin tointa. Richardin koiratarhasta kuului hirmuista melua, jos mink‰kinlaisten koirain ‰‰ni‰, susikoiran ulvonnasta m‰yr‰n r‰vennykseen. Ainoastaan suuri verikoira pysyi hiljaa ja tyynen‰. Komeana ja juhlallisesti se meni Elisabetin luo, joka sit‰ silitteli. Koira tuntui tuntevan h‰net. Se katsoi pitk‰‰n ja tarkkaavasti h‰nen j‰lkeens‰, kunnes ovi tulijain per‰st‰ sulettiin. Sitten se vet‰ytyi likimm‰iseen koirankoppiin, aivan kuin sille olisi selvinnyt, ett‰ talossa oli nyt uusi aarre, jota h‰nen piti vartioida.

Suuressa, kodikkaan l‰mpim‰ss‰ ja valoisassa salissa riisuivat tulijat p‰‰llysvaatteensa, ja jokainen asettihe sinne niin mukavasti kuin voi. Haavoittunut mets‰st‰j‰ seisoi vain yksin‰‰n nurkassa, pyssyyns‰ nojaten ja tarkasteli synk‰sti ymp‰ristˆ‰‰n. Marmaduke Temple muisti, ett‰ h‰n tarvitsi apua ja haitatti paikalla l‰‰k‰rin, joka tuli ja tutki haavaa. Vieraan olkap‰‰ss‰ oli pieni haava, johon raehauli oli tunkeunut. Pakkanen oli verenvuodon tyrehytt‰nyt. L‰‰k‰ri sai haulin pois ja oli juuri aikeissa panna siteen, kun Chingachgook-intiaani, jota mohikaaniksikin sanottiin, ilmestyi ovelle.

-- Kiitoksia paljon avustanne hyv‰ herra, sanoi nuorukainen ylpe‰sti. Mutta tuossa tulee minun hoitajani, joka s‰‰st‰‰ teit‰ sen enemp‰‰ vaivautumasta minun tauttani!

Chingachgook oli vasta muutamia kuukausia oleskellut Templetonin vuoristossa. H‰n asui Nahkajalan mˆkiss‰ ja kun he olivat joltisenkin samantapaisia, niin viihtyiv‰t he hyv‰sti yhdess‰. Vaikka Chingachgook jo oli i‰k‰s, oli h‰nen vartalonsa viel‰ pysty ja vahva, ja h‰nen mustat silm‰ter‰ns‰ kiilsiv‰t tulen valossa kuin tulipallot, kun h‰n t‰hystellen katseli ymp‰rilleen. Mets‰npojan l‰hestyess‰ v‰istihe koko seurue, p‰‰st‰en h‰net haavoittuneen luo. Hetkisen h‰n ‰‰neti tarkasti nuoren mets‰st‰j‰n olkap‰‰t‰ ja k‰‰nsihe sitten vakavana ja kysyv‰sti tuomariin p‰in. Tuomari h‰mm‰styi, sill‰ intiaani oli aina ennen k‰ytt‰ytynyt tyynesti ja nˆyr‰sti. H‰n ojensi kuitenkin k‰tens‰ ja sanoi:

-- Tervetultuasi, Chingachgook! T‰m‰ nuori mies luottaa hyvin sinun taitoosi, koskapa h‰n n‰ytt‰‰ mieluimmin antautuvan sinun hoidettavaksesi kuin meid‰n l‰‰k‰rin.

Jokseenkin selv‰ll‰ englanninkielell‰ vastasi mohikaani:

-- Valkoihoiset eiv‰t mielell‰‰n katsele verta ja kuitenkin haavoitti "nuoren kotkan" se k‰si, jonka ei pit‰isi pahaa tehd‰!

-- Mohikaani! Chingachgookvanhus! huudahti tuomari. Luuletko sin‰ minun k‰teni milloinkaan tahallaan vuodattaneen ihmisverta?

-- Paha henki asustaa joskus paraimmissa syd‰mmiss‰, vastasi intiaani, mutta veljeni puhuu totta. H‰nen k‰tens‰ ei ole milloinkaan ehdoin tahdoin v‰ijynyt kenenk‰‰n henke‰. H‰n on viaton -- veljeni ei ole tahtonut verta vuodattaa.

Marmaduke tarttui h‰nen ojennettuun k‰teens‰ hymyillen, osottaen sill‰, ettei h‰n intiaanin sanoja en‰‰ muistele, niin syv‰sti kuin ne olivatkin h‰nt‰ loukanneet.

Sitten kun intiaani oli taitavasti sitonut k‰‰reen, nousi haavoittunut ja sanoi:

-- Nyt en en‰‰, hyv‰t herrat, kuluta aikaamme kauvemmin enk‰ teit‰ turhanp‰iten vaivaa. Minun on vain saatava selville teid‰n oikeutenne hirveen, tuomari Temple.

-- Min‰ myˆnn‰n, ett‰ se on teid‰n, sanoi Marmaduke, mutta min‰ olen teille muuta suuremmassa velassa kuin mik‰ t‰st‰ saaliista tulee. Tulkaa sen vuoksi huomenna t‰nne. Silloin sovimme sek‰ t‰st‰ ett‰ toisesta paljoa t‰rke‰mm‰st‰ asiasta.

-- Mutta, hyv‰ herra, min‰ en voi l‰hte‰ saamatta edes osaa hirvest‰, jatkoi nuorukainen, taistellen tunteineen. Olenhan min‰ jo sanonut, ett‰ min‰ tarvitsen saaliini itse.

-- No, siihen me nyt emme niink‰‰n hevill‰ suostu, keskeytti Richard. Tuomarihan korvaa teille huomenna koko el‰imen ja ottakaa ihan lemmess‰ kaikki, kunhan ette vain ota selk‰‰.

-- Paljon kiitoksia auliudestanne, hyv‰ herra! Mutta te pid‰tt‰isitte itsellenne juuri sen osan, jonka min‰ tahdon omiksi tarpeikseni. Minun itseni pit‰‰ saada selk‰, se on, jos miehell‰ vain on oikeutta omistaa se, jonka h‰n on ampunut, ja jos laki siin‰ kohti h‰nen omistusoikeuttansa suojelee.

-- Laki suojelee teit‰! lausui tuomari Temple h‰mm‰styneen‰ ja harmissaan. Benjamin, sanoi h‰n hovimestarille, toimita hirvi kokonaisena rekeen ja saatatuta t‰m‰ nuori mies Nahkajalan mˆkkiin. Mutta totta kai teill‰ on nimi, hyv‰ vieras, ja kaiketikkin tapaan teid‰t uudelleen korvatakseni tekem‰ni vahingon?

-- Nimeni on Edvards, vastasi mets‰st‰j‰, Oliver Edvards. Min‰ olen helposti tavattavissa, sill‰ min‰ asun t‰ss‰ likettyell‰. Enk‰ min‰ ihmisi‰ pelk‰‰, koska en milloinkaan ole tehnyt pienint‰k‰‰n pahaa kellekk‰‰n.

-- Meh‰n teimme pahaa teille, virkahti Elisabet, ja tietysti tieto siit‰, ett‰ kielt‰ytte meid‰n avustuksestamme, koskee kipe‰sti is‰‰ni. H‰nt‰ ilahuttaisi n‰hd‰ teit‰ huomenna luonamme.

Nuori mies vastasi kumartaen:

-- Min‰ siis tulen huomenna luoksenne, herra tuomari, ja katson k‰ytett‰v‰kseni tarjoamanne reen yst‰vyydenosotteeksi.

H‰n viiv‰hti viel‰ hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja tarkasti sitten, synk‰n raju ilme silmiss‰, huonetta joka puolelta. Vihdoin h‰n poistui kumartaen ja sen n‰kˆisen‰, ettei tarvinnut pyyt‰‰ sinne j‰‰m‰‰n.

-- Kummallista, miten leppym‰tˆn mieli niin nuorella ihmisell‰! sanoi Marmaduke vieraan menty‰. Toivottavasti h‰n kuitenkin huomenna, jos kerran tulee, on s‰vyis‰mm‰ll‰ tuulella.

Elisabet, jolle se sanottiin, ei vastannut, vaan meni hitaasti ja alla p‰in huoneiden l‰pi ruokasaliin, jonne toisetkin h‰nt‰ seurasivat. Chingachgook l‰hti niinik‰‰n tuomarilasta ja kulki kohti kotiansa.

Toinen luku.

Linnun anmunta.

Pakkanen oli joltisestikkin lauhtunut seuraavana aamuna. Paksuja pilvenmˆhk‰leit‰ kasautui taivaalle pimitt‰m‰‰n nousevaa p‰iv‰nkehr‰‰, ja etel‰tuuli toi mukanaan lukemattomia suvisen ilman merkki‰. Aamup‰iv‰ll‰ l‰hti Elisabet k‰velylle, katselemaan ymp‰ristˆ‰ ja aikoi juuri menn‰ ver‰j‰st‰ muutamaan aitaukseen, kun yht‰kki‰ kuuli Richard Joneksen ‰‰nen.