Part 9

Pidot oli meillä veljeksillä yhteiset, niinkuin arvasit samana päivänä kuin julkinen tutkintoni. Sain minä 12 huutoa (3 laudaturia, 1 non sine laude ja 1 lubentissime approb.), mutta Borg[65] ("meidän lehtorin veli" sanovat Julkiset) sai 13; siis raukesi toivetukses tyhjään. Muutamia päiviä sitten tuli luonnonoppilasten primus valmiiksi myöskin 13:l1a huudolla; se on Antti Malmgren.[66] Historialais-kielioppilaista ehkä vieläkin joku saanee 13 (Blomstedt, Rein, Forsnäs[67]). Muuten ovat huudot nyt entistä huokeampana, koska Rein-parka antaa cum laudensa kaikille, antaa mykille sekä sokeillekin. Noh, yrittäväthän pojat tupatakin itsensä niin paljon kuin kiireissään kerkiävät; lukevat päivin öin, laihtuvat, vaalenevat, heikkonevat, niinkuin lauriseppeleen pyytäjäin sopii. Anomuksemme on jo 10 päivää ollut Teillä (Pietarissa) päätettävänä; kohta pitäis joutua vastaus.

Tutkinnoista päästyä olen ensin pari viikkoa päätäni parannellut sen suuren kohmelon perästä. Sitten olen käynyt mielityöhöni käsiksi. Minä pelmutan kirjat, sanomalehdet, käsikirjoitukset kaikissa kirjastoissa, saadakseni kokoon nykyisten _nimellisten_ runoniekkain käsialat. Alussa oli mielessäin vaan kerätä ainetta kirjalliseen iltahuvitukseen (litterär soirée), mutta työtä tehdessä ovat tuumani laajenneet; minä nyt aion toimittaa painoon noitten runoseppäin kelvolliset teokset varustettuina elämäkerroilla. Eikös se pitäis tulla hyvä? Paha vaan, että totista runonhenkeä useimmat näistä runoista ovat vailla.

Toiseksi minä vihdoin viimeinkin laitan kemiani valmiiksi. -- Kolmanneksi minä pait Blomqvistin koulussa opettelen äsken perustetussa suomalaisessa rahvaskoulussakin. Opettajia on 15, joista et tuntene muita kuin Svenssonin ja Alopsaus'en[68]; muut ovat nuoria länsi-suomalaisia. Opetus käypi Cygnaeus'en neuvomassa järestyksessä ja kaikissa tiedon haaroissa uudella "åskådning"-keinolla (havainto-opetus). Minulla on alempi luokka, 5-7-vuotisia, joita Wilken kuvien avulla taivuttelen järellisesti puhumaan ja ajattelemaan. Oppilasten paljous on yhä enenemässä; nyt on niitä 16. Tää koulutuuma on syntynyt Länkelän[69] päässä.

Neljänneksi minä näillä kevätilmoilla olen paljon käyskennellyt ulkona. Niin kauan kuin lunta kesti, seurasin minäkin uutta muotia ja hiihtelin luikuttelin Runnipuistossa. Mutta nyt on lumi loppumaisillaan. Sen sijaan aion jäiden lähdettyä paljon keikkuilla lakkipäillä lainehilla, paljon aalloilla asua. Helsingin maaseudut kuuluvat olevan hyvin ihanoita, ja minä en ole milloinkaan tullut niitä ihaelemaan. -- Melkein olisin, töitäni, toimituksiani luetellessa, unhottanut yhden asian, nimittäin, että minä suomen kieltä opettelen Sederholmin rouvalle ynnä hänen (rouvan) siskoilleen. He eivät osanneet mitään, mutta ovat niin ahkerat, että kyllä toivon pääsevän siihen, että omin päin saattavat jatkaa oppimistansa.

Muitten teoista ja hankkeista saan mainita, että Mehiläinen ensivuoden alusta tulee yhdyskunnan omaksi, jossa Koskinen tulee päämieheksi. Sillä lailla siitä ehkä saatanee kunnon lehti. Samate oli Ahlqvistin luona äsken puhetta, että pitäis osakkeille perustaa yhdyskunta, joka ottais kustantaaksensa suomalaista kaunokirjallisuutta oikein viljalta. Mitäs muuten arvelet hänen ja Tuiretuisen (Tikkasen) riidoista Helsingin Sanomain kanssa? Minun mieleeni on siinä ilmoittuva raakuus ja uhkamielisyys kipeästi koskenut ja luulen kaikkein A:n ystäväin suovan, ettei hän olis ollut siihen puuttumatta.

Sinä kysyt, milloinko meitä ulkomaille viedään? Vielähän veikkonen koko esitys makaa kenraalikuvernyörin kansselissa, milloin sitä katsonee soveljaaksi lähettää Pietariin. Jos päätöstä siksi joutuu, pitäis meidän jo kesäkuulla lähteä matkoille, vaan minä en mielelläni menisi ennenkuin elokuulla, käveltyäni sinun kanssa sotamuistoin keruulla. Saas nähdä suostuneeko siihen Cygnaeus? Onhan sitä aikaa kuitenkin seuraavaan syksyyn asti. Tiedätkö että Järvinen, Kahelin, arvattavasti Murman, Wallin jun.[70] tulee meille kumppaleiksi?

Sinä tiedustelet tuumiani Flemingistä. Ne ovat vielä niin epäselvässä, ettei niistä ole paljon virkkamista. -- Fleming on minusta sopivampi suomalaiseen näytelmään, koska itsekin on suomalainen. Sinä sanot, että häneltä tehty näytelmä tulisi (Fr.) Cygnaeus'en teoksen mukaelmaksi. Jumala siitä varjelkoon, sillä C. rukka on sen aineen hirveästi pilannut. Kaikki hänen henkilönsä ovat pöyhkeäpuheisia Cygnaeus'ia eikä mitään muuta. -- Eikös ole murhenäytelmään sopiva aine Flemingin järkähtämätöin, joskin yksipuolinen uskollisuus kuninkaalleen, jonka eteen urhoollisesti ja voimalla taistelee omaa kansaansa, herttuata ruotsalaisineen ja koko historian menoa vastaan? Yhdessä tapauksessa pitäisi kuvaella Suomen kansan tilaa ja siinä itävää Nuijasotaa. (Nuijasodan toisessa osassa on kapinan alku Kyrön kirkon luona elävästi kuvattu eikä tarvitsisi paljon muutosta tullaksensa näytelmälliseksi.) Toinen tapaus näyttäisi asiain menoa Ruotsissa, ynnä Suomen lähettilästen käyntiä herttuan luona. (Herttuan viimeiset sanat suomalaisille, itse riitauttua neuvoskunnan kanssa: "En muuta neuvoa tiedä, vaan toimittakaa rauha omalla kädellänne; onhan teitä ainakin niin monta, että taidatte ne päältänne torjua, jos ei muulla niin aidanseipäillä ja nuijilla!") Niin kaikki jo kytee sisältäpäin, vaikkei vielä tulta näy. Kolmannessa tapauksessa kapina leimahtaa ilmituleen, sotaa, verenvuodatusta, Fl. voittaa. Neljännessä Fl. varustaikse herttuatakin kukistamaan, mutta -- kuolee. (Se seikka on vähä haitallinen, että Fl. ennen aikaan kuolee; jalompaa olis jos hän kaatuisi sodassa K:ta vastaan. Vaan ei historiallista totuutta voi siksi loukata, että hänen antais sen tehdä.) Viides tapaus olisi ainoastaan ikäänkuin epilogina. Fl:n kuolema neljännessä on jo asian päättänyt, ja turhat on A. Kuren yritykset, herttua voittaa ja rankaisee kovuudella. (Sais myös näyttää kuinka parantaa Suomen tilan.) -- Semmoiset ovat tuumani; itse en niitä koskaan voine panna toimeen, käytä sinä mitä sinulle sopii. --

Jää hyvästi nyt, sano paljon terveisiä Britsille ja kirjoita kohta ystävälles _Julius'elle_.

Helsinki, 26 p. huhtikuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

En ole taaskaan niin pitkään aikaan kirjoittanut, että tunnen oikeaa tarvetta saada jutella kanssanne.

Viime kirjeestänne käy ilmi, että pelkäätte minun rasittavan liiaksi itseäni. Sitä teidän todellakin on turha olettaa. Ruumiillinen väsymys ja henkinen uupumus ja alakuloisuus, jotka olivat luonnollisia seurauksia viimeisistä par force-luvuista, ovat nyt näinä viikkoina kokonaan kadonneet. Nyt katselen maailmaa jälleen reippain ja iloisin mielin ja tunnen itsessäni työvoimaa. Todistuksena siitä, että elinvoimani ei ole lamassa, olkoon teille se, että runosuoneni, joka oli jo melkein kokonaan kuivunut, on alkanut uudelleen kuohua. Oi, miten kiitänkään Jumalaa siitä, että hän ei ole minulta riistänyt tätä lahjaa ikiajoiksi, annettuaan minun kerran kokea tätä sanomatonta nautintoa. Jos Emilie tahtoo nähdä yhden vastasyntyneistä, niin hankkikoon itselleen Suomettaren ensi numeron (4 p. toukok.). Muihin hän saa tutustua tullessaan promotsioniin.

Kemiani, jota yhdessä erään toisen kanssa tarkastan, valmistunee toukokuun lopulla. Toinen työni, kokoelma uudempaa suomalaista runoutta, tulee myöskin melkein valmiiksi. Esipuheen, yleiskatsauksen tästä runoudesta, pidän piakkoin eräässä kirjallisessa iltamassa. Niinkuin tiedätte, pidetään täällä aika ajoittain iltamia ylioppilastalon hyväksi. Kun minua pyydettiin antamaan myös roponi tähän tarkoitukseen, valitsin tämän aiheen, joka jo sinänsä on mielenkiintoinen. -- Suomalaisen koulumme, josta viime kerralla kirjoitin, näyttää käyvän hyvin. Joka viikko ilmoittautuu uusia oppilaita ja he edistyvät hyvin.

Promotsionilupa on saapunut! Nyt on vain kysymys siitä, että te pääsette tänne tulemaan; sillä ilman teitä tuottaisi juhla meille vain puolinaista iloa. Epäilemättä ovat laivat siihen aikaan jo liikkeessä. Meillä on laivakulku jo jonkun aikaa ollut täysin vapaa; teillä on kai vielä paljon jäitä.

Nyt sanon teille taas hyvästi ja toivon näkeväni teidät täällä.

Teidän _Julius_.

Helsinki, 8 p. toukokuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Kiiruhdan teille heti ilmoittamaan sitä ilosanomaa, että me tapaamme toisemme täällä promotsioni-aikana. Päivä ei tosin vielä ole määrätty; mutta sen mukaan mitä professorit edeltäpäin ovat sanoneet, tulee se vietettäväksi luultavasti toukokuun 30 tai 31 päivänä. Silloin teillä on parhaiksi vielä aikaa tulla tänne. Mikä ilo se onkaan! Hauskuus olisi ollut vain puolinainen, jollette olisi voineet saapua. Hyvä olisi, jos edeltäpäin ilmoittaisitte meille minä päivänä te tulette, jotta hankkisimme teille asunnon. Sillä kun uusien maisterien lukumäärä on niin harvinaisen suuri, niin epäilemättä saapuu kaupunkiin suuri joukko ihmisiä. Kylläpä siinä taaskin on elämää! Paitsi tavallisia promotsionijuhlallisuuksia pidetään sinä aikana ylioppilasnäytäntöjä, konsertteja, kirjallinen esitelmä, jne. Taidenäyttely on luultavasti myöskin silloin vielä avoinna. Sanalla sanoen, te saatte huomata tulleenne pääkaupunkiin ja kruunajaisiin, joskin vain pienen maan pääkaupunkiin ja ainoastaan maisterien kruunajaisiin.

Ulkomaanmatkani suhteen olen vielä aivan epätietoinen. Senaatti on yksimielisesti hyväksynyt Cygnaeuksen ehdotuksen, mutta Berg on kerrassaan sitä vastaan ja vitkastelee asiaa. Muuten on minulle mieluista, jollei ole pakko kesän kuluessa matkustaa. Nähkääs, rakkaat vanhemmat, teille voin sen sanoa ilman että luulette minua itserakkaaksi. Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi mielessäni ajatus: Anch' io sono pittore! [Minäkin olen runoilija!] Tuo ajatus, vaikka sen joskus kovin rohkeana tukahdutinkin, on yhä uudestaan tullut esille -- ja nyt en epäröi enää, tunnen sen liian selvästi: minä olen runoilija! Siivet liikkuvat yhä voimakkaammin ja kantavat yhä korkeammalle. Kun nyt tämä on minulle selvinnyt, niin olisi väärin itseäni sekä sen kansan köyhää kirjallisuutta kohtaan, johon nyt kerta koko sielustani kuulun, jos ikiajoiksi sitoutuisin toimeen, jossa minulle ei jäisi aikaa minkäänlaisen kirjallisen työn suorittamiseen. Siksi olen päättänyt sitoutua kolmeksi koevuodeksi seminaariin. (Ehdotuksessa on ajateltu minulle 36 rupl. viikossa, ja vapautta ainoastaan pyhäpäivinä; siis ei kesälläkään.) Siten luulen vapautuvani lupauksesta, jonka annoin innostuneena tähän tärkeään asiaan, kun vielä epäilin omaa voimaani. Jos voisin matkustaa ottamatta vastaan valtion varoja, niin olisi omatuntoni vieläkin kevyempi. Jos tämän koeajan jälkeen runottareni ei ole uudelleen nukahtanut, vaan on kehittynyt, niin eroan seminaarista ja haen jotain tointa yliopistossa, missä on aikaa muuhunkin yllin kyllin.

Mitä te sanotte näihin tulevaisuudentuumiin? Sitä haluaisin kernaasti tietää.

Jotta en unohtaisi kuitenkaan kokonaan nykyhetkeä, tahdon kertoa teille eräästä pienestä juhlasta, jota me vietimme Blomqvistin koulussa. Oli erään opettajattaren nimipäivä, ja oppilaat olivat jo paljoa varhemmin valmistaneet kaikki sen viettoa varten. Jo kello 6 he olivat paikalla ja lauloivat neliäänisesti laulun, johon minä olin sepittänyt sanat. Opettajille ei oltu annettu virallista ilmoitusta asiasta; siksi he tulivat tavalliseen aikaan, ja nuo veitikat saivat heidät narratuksi. Tytöt istuivat näet jo järjestyksessä ja siivosti luokassa, mutta nousivat äkkiä ylös ja juoksivat ääneensä riemuiten saliin. Minäkin, vaikka tiesin mikä juhlapäivä oli, ja senvuoksi tulin tavallista myöhemmin onnittelemaan, hämmästyin suuresti, kun ei mitään erikoista ollut tekeillä. Vain naurunpurskahdus siellä täällä ja nytkähdykset suupielissä, joita tyttöjen oli mahdoton hillitä, ilmaisivat minulle varsin pian asian oikean laidan. Kun tytöt huomasivat, että heidän sotajuonensa oli onnistunut, riemuitsivat he: Maisteri tuli narratuksi! -- Kun kaikki vieraat olivat koolla, lauloivat he uudestaan sepittämäni sanat, ja laulu kuului erittäin somalta. Sitten juotiin kahvia ja simaa, ja sen jälkeen tytöt alkoivat keskenään tanssia. Mutta piiritanssiin, Niia-Maijaan, täytyi minunkin ottaa osaa. Sanalla sanoen, minun oli kuninkaallisen hauska. Ei mikään ole niin hupaista kuin katsella lasten iloa; kuori, joka yhä uudestaan punoutuu sydämen ympärille, sulaa kuin lumi auringossa.

Nyt voikaa hyvin ja tervehtikää sisaria.

Teidän _Julius_.

Viipurista kesäk. 13 p:nä 1860.

Veliseni.

Suo anteeksi, että niin kauan olen antanut sinun odottaa vastausta. Vaan itse älynnet, että jo aikoja ennen maisterivihkiäisiä ei muista eikä ajattele mitään muuta. Minulla oli enemmän kuin muilla tekemistä ja puuhaa, kun olin valittu toimikuntaan. Muistanethan mikä kansseli niinä aikoina syntyy.

Nyt olen vihdoin viimeinkin päässyt rauhaan ja otan ensityöksein käydä puheillas. Sä kysyt milloinko lähdemme matkaan. Minä olen, veikkonen, valmis lähtemään, milloin vaan joutanet ja haluat! Britsiltä kuulin pääseväs irti noin Juhannuksen aikana; tule sitten heti Kiiskilään, niin samotaan pohjoseen päin.

Viimepäivinä Burmanin kertomuksen 5:nnen brigadin retkistä luettua olen sen mukaan määrännyt matkamme niin, että ensin kulkisimme höyryssä Savonlinnaan, missä majuri Malmin leski kuuluun asuvan (majurin sisar, jonka sanotaan olleen aika tarina-aitta, on valitettavasti joku vuosi sitten kuollut). Sieltä pitäis mennä Karjalaan päin Pälkjärvelle, missä ankarin taistelu tapahtui; sitten Tohmajärven kautta Pielisensuuhun aina Malmin jälkiä myöten. -- Sieltä taitanee olla tarpeen pistäytyä Nurmekseen ja Pielisjärvelle, mistä suurin osa talonpoikia oli kotosin. -- Tältä sivuretkeltä palattua pitäis painua Kuopiolle päin, käydä Iisalmella ja Rautalammilla ja Kuopion kautta kotiin. Kerinnemmekö näin pitkiä matkoja yhtenä kesosena samota, saamme vasta nähdä; mutta mainittuin seutuin pitäis Burmanin mukaan olla aarrepaikkamme. Yksille matkoille kuuluu tänä kesänä lähtevän muitakin, Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Uudellemaalle.

Minä joudan matkalla viipyä elokuun loppuun asti, sillä tänä vuonna en lähdekään ulkomaille. Seminarion asiat kun ovat aivan epätiedossa eikä ainakaan sitä saa täydellisesti toimeen ennenkuin kolmen vuoden kuluttua, niin pidän paraana pysyä Helsingissä vielä ensitalven, sitten lisensiatiksi tultua lähteä Saksaan. Väitöksen aineeksi olen arvellut ottaa suomalaisen runollisen kirjallisuuden, jota jo tänäkin keväänä, niinkuin arvattavasti olet nähnyt, olen viljellyt. Murmanin kanssa olen pelmuttanut, pöllyttänyt Kirj. Seuran sekä Ison kirjaston hyllyjä niin että melkein tiedän mitä löytyy. Minä en muuta etsinyt silloin kuin nykyisten talonpoikaisten runoniekkain teoksia, vaan nyt kun joudan ovat tuumani laajentuneet. Aion nyhdäistä Polénin hampaista palasen hänen kannikkataan, koska hän sitä näkyy niin kauan järsyttävän.

Rietrikista puhuessa muistuu mieleeni toinen asia. Kohta maisterivihkiäisten perästä oli hänen luonansa kokous, jossa ilmoitti ei enää jaksavansa voimassa pitää Mehiläistä ja esitti eikös perustettaisi osakkeille sekä työn että voiton puolesta. Siihen suostuttiin ja nyt on Mehiläisen osamiehiä 9, nimittäin: Polén, Ahlqvist, Koskinen, Blomstedt, Ahlman,[71] Murman, Länkelä, nuorempi Koskinen[72] ja minä. Jokainen on velvollinen toimittamaan 5 arkkia vuoteensa (omia tai toisten kirjoittamia). Minä olen arvellut ja toivonnut sinua apumiehekseni, jos et huoline itse ruveta osakkaaksi. Vaikea muuten tulisi niin suurta arkkimäärää saada kokoon, sillä eihän siihen lopen paljon julkene käännöksiä panna. Mitäs siihen sanot?

Mitä uutta kirjakaupoissa löytyy tietänet, kirjakauppiaana ollen, paremmin, minua. Kevään tuottamat runokalenderit lienet Britsin kautta saanut. Nuori Joukahainen minusta on liiaksi oppinut, niin että peloittaa. Uusmaalaisten Albumissa oot epäilemättä ihaellut T. Lindin[73] runoelmia, muuta ei siinä mainittavata löydy; ei ole Öhberginkään kirjoittamat minkään arvoiset. Länsi-suomalaiset, joita aina olemme Hölmölän sukuun lukeneet, ovat tällä kertaa paraiten onnistuneet yrityksessään. Pait Törngrénin[74] tekemiä ansaitsevat useimmat Wecksellin runoelmat kiitosta. Erittäin olen mieltynyt näihin kolmeen: _Den vakande modren, Demanten på Marssnön ja Svenskan och Finskan_. -- Viipurilaisten kalenderista ei vielä tullut mitään. Mutta nyt kun olemme sulaneet yhteen Savo-Karjalaisten kanssa, ehkä saanemme jouluksi jotain toimeen.

_Ensimäisen rakkautes_ olen lukenut; muutamia pieniä kielivikoja olen hänessä havainnut; muuten on suomennos minulle hyvin mieleen. Hyvä olis jos joutaisit vastakin semmoisiin töihin. -- Mitenkä _Kaarleherttua_ jaksaa, olen hyvin utelias näkemään! Ainahan tuonet sen tänne Suomeen?

Nyt sanon taas sinulle hyvästi ja pysyn toivossa kohta sinut näkeväni.

Ystäväs _Julius_.

Helsingistä syysk. 1860.

Veliseni.

Jo alkaa ikävä tulla, kun en ole kaukaan aikaan ollut puheillas ja pitäähän taas ruveta laskemaan latturia. Sinusta olen Ahlbergassa käydessäni vähäsen tietoja saanut, vaan niihin en tyydy; lähetä kohta enemmän.

Viipurista läksin lopulta elokuuta ja olen siitä ajoin ollut täällä... Kouluni on alkanut ja ikävällä odottelen niitä kirjoja, joita lupasit lähettää. Alimmalla luokalla opettelen suomea sillä lailla, että kuvia näytellen virkan kappaleiden nimet ja annan sitten käyttää eri tiloissa, niin että oppivat taivutuksia tietämättä, että ne taivutuksia onkaan. Lapset sekä vanhemmat ovat tähän asti aina huutaneet vaikeaksi ja ikäväksi suomenkielen oppimista, koska lasten muka täytyy vaivata päätään lukemattomilla taivutusmuodoilla ja niiden nimillä. Mutta tällä keinolla luulen ja toivon minä saavani asian heille mieleisemmäksi. Lapset ainakin ovat hyvin halusat ja opiskelevat ulkonakin koulusta mitä vaan suomen sanoja onkeensa saavat.

Muun aikani olen niin jakanut, että luen kasvatusoppia, historiaa, Uutta Testamenttia ja Greekan kieltä. Uuden Testamentin olen päättänyt kerran yhdessä jaksossa lukea; sieltä täältä olen sitä aina katsellut, vaan en milloinkaan lukenut läpi. -- Kasvatusopissa olen ryhtynyt Otto'n näyttö-opetusta neuvovaan kirjaan. Hän ei oikeastaan kuvia käytä, vaan kyselee, tiedustelee mitä lapset todellisessa elämässä ovat huomanneet. Paljon siinä näkyy olevan hyvää ja innolla Otto asiatansa ajaa, vaikkei hän minusta juuri aina ole selvä ja koettaa hiuskarvojakin saada jaetuksi. Sen kun olen saanut luetuksi, aion toisen samanlaisen ottaa vertaamisen vuoksi. Greekan kieltä luen opettajatutkinnon tarpeeksi. -- Historiallista lukemista on minulla Mac Aulay'ssa. Voi veikkonen, miten häneen yhä enemmän ihastun. Kas se on historioitsija! Siitä on oppia! Sitä lukiessani unhotan koko maailman. Erittäin olen tarkkuudella ja halulla lukenut mitä hän Irlannista puhuu. Siinä näkyy tulisilla ja verisillä puustaaveilla: ken miekkaan tarttuu, sen miekka surmaa! -- ja pienen kansan turva ei ole sota-aseissa, vaan sivistyksessä.

Vaan olkoon nyt kylläksi puhuttu minun toimistani. -- Polheim (Leopold veli) tappaa ihmisiä minkä kerkiää ja lähtee kahden viikon päästä Tukholmaan. -- Måns [ks. 50] on tänä talvena vapaa virastaan, ja on ilolla sekä innolla ryhtynyt lukemiseen. -- Sederholmia en ole tavannut paljon ensinkään. Muutkin ystävät alkavat vähitellen lappaa kaupunkiin.

Tähän nyt lopetan kirjeeni ja pyydän terveisiä sanomaan Britsillekin.

Ystäväs _J. Krohn_.

Helsinki, 29 p. syyskuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Pian on kokonainen kuukausi kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin teille ja alan jo vähitellen saada omantunnonvaivoja.

Niinkuin kirjeestäni Emilielle näitte, olen ahkerassa työssä, niin, oikeastaan on minulla enemmän tunteja kuin mitä omille opinnoilleni on eduksi. Mutta ensiksikin on käytännöllinen harjoitus myöskin jonkun arvoista, ja sitä paitsi oli minun mahdoton kieltäytyä, kun minua pyydettiin avustamaan suomalaisessa kansakoulussa.[75] En olisi kehdannut toiste lämmöllä puhua sellaisista asioista, jos nyt täällä, kun oli kysymyksessä tosi työ ja uhraus, olisin peräytynyt. Kernaasti olen myöskin pienokaisten seurassa, vaikka ikävä kyllä olen tehnyt sen huomion, että sellaiset tunnit ovat paljoa rasittavammat kuin työskennellessä suurempien lasten kanssa. Sellaisina päivinä, jolloin minun on kaksi tuntia perätysten askaroitava pikku ihmisten kanssa (ensin Blomqvistin koulussa alimmalla luokalla suomea, sitten kansakoulussa), olen hiukan väsynyt. Havainto-opetus, jota siellä käytän, näyttää tuottavan hyviä tuloksia, mitä lapsiin tulee, mutta vaatii opettajalta tavatonta henkistä ponnistusta; sillä jos opettaja osoittaa hiukankin väsähtymistä, niin katoaa myöskin lasten tarkkaavaisuus ja harrastus. Sen sijaan jos vilkkailla ja tarkoituksenmukaisilla kysymyksillä pitää heitä vireillä, niin on hauska nähdä, miten silmät loistavat, miten kasvot innosta säteilevät ja miten he kilvoittelevat keskenään kuka ensiksi osaa vastata. Pari kertaa olen heidän kanssaan käynyt eri käsityöläisten luona näyttämässä työkaluja yms.

Tunnit Blomqvistin koulussa jatkuvat samoinkuin viime vuonnakin. Suomenkielen yksityistunnit, kaksi kertaa viikossa, ovat myös alkaneet. Oppilaani, joita nykyään on kahdeksan, olen jakanut kahteen osastoon; Nybergiläiseen, johon myöskin senaattori Ekbomin tytär kuuluu, ja Blomqvistiläiseen. Näillä tunneilla on sellainen gummi-elasticum-luonne, että jään joskus koko illaksi taloon.

Huveista ei täällä ole puutetta; mutta, niinkuin tiedätte, en sellaisista paljon välitä. Eikä minulla niihin tosiaankaan olisi aikaakaan. Kuitenkaan en aio olla käyttämättä tilaisuutta hyväksi, kun vastikään tänne saapuneet bearnesiläiset laulajat antavat konsertin. Kuulin heitä kerran puolitoista vuotta sitten ja he tekivät minuun tavattoman vaikutuksen. -- Vastikään kävin katsomassa uutta kaunista teatteritaloa, joka on melkein valmis. Katossa karkeloi yhdeksän runotarta, Ekmanin mestariteos. Varsinkin Urania on ihmeen kaunis. Marraskuun keskivaiheilla se avataan, jollon taiteenharrastajat esittävät oopperan (Lemminkäinen, sanat Topeliuksen, musiikki Paciuksen). Sepä vasta tulee olemaan mielenkiintoista!

Tähän lopetan nyt kirjeeni ja pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, sanomaan sydämelliset terveiseni isoisälle ja sisarille.

Teidän _Julius_.

Helsinki, 20 p. lokakuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Taaskin on kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi teille kirjoitin. Viikot kuluvat niin nopeasti, että on vaikea pitää niistä lukua. Siitä voitte nähdä, etten ole ollut toimeton. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, etten kolmena viime viikkona ole lainkaan opiskellut, paitsi lukenut Ossianin lauluja. Melkein kaiken vapaan aikani olen käyttänyt jutteluihin kuun kanssa sekä esitelmäni suomentamistyöhön. Kaikki tämä sekä muut suomalaiset runoni tulevat julkaistaviksi kaunokirjallisessa julkaisussa "Mustikoita ja Mansikoita". Kuun tarinoita, joista useat ovat teille uusia, on kolmetoista. Nyt en lähetä enää useampia Emilielle ja pahoittelen hiukan, että lähetin kahta viimeistäkään, sillä nyt tulee julkaisussamme olemaan kovin paljon teille ennestään tuttua. Minä toivon kuitenkin, että te mesenaatteina suositte myös suomalaista runotarta! Meidän marjaraukkamme ovat ansarihedelmiä, jotka paria kuukautta liian varhain kypsyvät; niiden lukumäärä ei ole kovinkaan suuri, joilla on kylliksi isänmaanrakkautta ostaakseen suomalaisen taiderunouden esikkoja. Meidän rannikkoseuduillamme, missä kirjallisen ravinnon tarve jo on herännyt, on ikävä kyllä paljon sellaisia, jotka eivät ymmärrä suomea, ja sisämaassa, missä sivistyneetkin ovat perehtyneet kieleen, ei lueta juuri nimeksikään.