Part 7

Olimme kuulleet kerrottavan eräästä talonpoikaistalosta, jossa oli hyvin suuri uusi tupa. Me läksimme sitä katsomaan ja se miellytti meitä niin suuresti, että päätimme muuttaa asuinpaikkaa. Me asumme nyt korkeassa, kauniissa salissa, jossa on viisi ikkunaa ja joka on niin tilava, että se tekee 18 askelta toisesta nurkastaan toiseen. Kattohirsiin olemme kiinnittäneet keinun ja voimistelemme joskus poikkipuiden varassa. Täällä voin oikein mielin määrin kävellä ja lukea. Olen totuttanut itseni siihen jo aikoja sitten ja se rasittaa vähemmän kuin ikuinen istuminen. Ikävä kyllä voin sitä tehdä vain niinkauankuin on valoisaa, ja päivät lyhenevät nopealla vauhdilla. Niinpä juoksen myös edestakaisin kirja kädessä niinkauankuin on valoisaa, kunnes jalat eivät tahdo enää kannattaa. Välillä istun jonkun aikaa ja sitten alotan jälleen juoksuni. Saappaat, jotka sain isältä, ovat tällä tavalla jo loppuun luetut. Onneksi asuu lähiseudulla erinomainen suutari, joka on jo pannut metsästyssaappaihini niin hyvät puolipohjat, ettei sen parempia voisi Helsingissäkään saada, ja ne maksoivat vain 1 ruplan 75 kop!

Yleensä on täällä paljon kaikenlaisia käsityöläisiä, niin ettei täällä pulaan joudu, jos jotakin sattuu tarvitsemaan. Monet heistä ovat käyneet oppia Pietarissa, Helsingissä tai muualla.

Ja nyt lopetan tällä kertaa päiväilmoitukseni lähettäen terveisiä isoisälle, sisarille ja kaikille muille.

Teidän _Julius_.

Rautalammilla, 17 p. joulukuuta 1858.

Rakkaat vanhemmat.

Lähestyvän joulu- ja uudenvuodenjuhlan johdosta toivotan teille sydämestäni onnea. Jospa ensi vuoden kuluessa olisimme yhtä tyytyväisiä ja onnellisia kuin tänäkin loppuunsa kallistuvana vuonna. Jospa varsinkin minun onnistuisi tuottaa teille kunniaa ja iloa!

Joulu-aattona tulen erikoisesti ajattelemaan teitä, kun nyt ensi kertaa eläissäni vietän tätä juhlaa yksin. Mutta me olemme päättäneet sinä iltana sytyttää hiukan useampia kynttilöitä kuin tavallisesti, jotta meillä olisi kuitenkin jotain, mikä muistuttaisi joulukuusta. Olin oikeastaan aikonut tuottaa talon lapsille jouluilon, jommoista he eivät ennen ole nähneet ja olin ottanut mukanani värillistä paperia lyhtyjä varten; mutta mistä saisin aikaa niiden valmistamiseen?

Yhden joululahjan olen kuitenkin saanut, jotta en jäisi aivan osattomaksi. Se on vastailmestynyt kirja: Dunckerin, erään viime Suomen sodassa kaatuneen sankarin elämäkerta. (Hänen pojanpoikansa on kaunis laulaja Duncker.) Jos tapaatte Ahrenbergin, niin kiittäkää häntä, olkaa niin hyvät, huomaavaisuudestaan minua kohtaan, kun hän lähetti tämän kirjan. --

Voikaa nyt hyvin ja sanokaa terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän _erakkonne_.

Ja vielä viimeiseksi: Jos tahdotte tuottaa minulle suuren jouluilon, niin antakaa avustusta niille veteraaneille, jotka puolustivat Suomea 1808. Kaikkialla Suomessa heille kerätään rahaa. Ei suinkaan Viipuri ole niin epäisänmaallinen, ettei se tekisi mitään?

Rautalammilla Tahvananpäivänä 1858.

Veli Kaldun (Kaarlo Slöör).

Jopa tainnet luulla minun erämaihin eksyneeksi, kun en ole sanaakaan lähettänyt sinulle, ja ehkä lienee syytä minunki vähän murista, kun et ole uusista tiloista ja toimistas virkkanut mitään. Elä kuitenkaan minua kovin syytä, sillä aikani on ollut niin niukassa, etten mielellään ole tuntiakaan antanut pois.

Näille seuduille tulimme Öhbergin kanssa alussa syyskuuta ja saimme, vähän aikaa pitäjää korttierin etsossa kuljeskeltua, asuntopaikan Arvolassa, joka taitaa olla sinullekin tuttu paikka. Me jo vähän olimme epäilyksissä saisimmeko tässä pitäjässä asuinsiaa ollenkaan, sillä kokonaista kaksi vuorokautta meidän täytyi kulkea talosta taloon eikä meitä tahdottu ottaa vastaan. -- Arvolassa oli meidän hyvä olla niin kauan kuin lämmintä piisas; vaan pakkanen meidät siitä korkeasta aukeasta paikasta karkotti Sahalaan, jossa nyt olemme asuneet puolitoista kuukautta. Nykyinen asuntomme on kaikin puolin parempi: meillä on iso tupa, parempi ruoka ja parempi siivo ja siisteys. -- Suomea tässä kirkonkylässä puhutaan niin ruotsinsekaista, ettei tässä juuri ole mitään oppimista; mutta me emme joudakaan paljon lörpötellä, kun Schlosser-riivattu ja Brunérin kielioppi vievät kaiken aikamme. Voi jos olis päästy tästä pulasta! Jumala ties miten viimein käynee! Päivä päivältä minä tulen typerämmäksi, niin että pahoin pelkään, ettei keväällä ole ihmisjärkeä hituakaan jäljellä. Ompa raavaan raatamista tää "pluggaminen"!

Pitäjän herrasväki ovat meille olleet hyvin kohteliaita, niin kuin Savossa ainakin. Suntai-illat ollaan aina käyty visitin päällä, niinkuin turkulaisen sisar. Muuta en tiedä mainita mitään erinomaista kuin että provasti Hirn viimeinkin on kuollut. Tuttavas sanovat sinulle paljon terveisiä!

Ja nyt jää hyvästi! Voi hyvin ja sano terveisiä Britsille[39] vanhalta veljeltäs _Julius'elta_.

Rautalammilla, 2 p. tammikuuta 1859.

Rakkaat hyvät vanhempani.

En tiedä, miksi kuvailin mielessäni, että äidin edellinen kirje oli vain tuollainen ylimääräinen ja että minua tänään taaskin odotti sunnuntaihuvitus. Ja aivan oikein, kun väki palasi kirkosta, toivat he kirjeen minulle. Miten iloinen olinkaan, etten ollut pettynyt!

Niinkuin viime kirjeessäni mainitsin, oletimme, että joulu-aattomme tulisi olemaan hyvin yksinäinen, ja vielä samana aamuna olimme siinä luulossa. Mutta äkkiä saimme hovineuvos Westzynthiukselta[40] ystävällisen kutsun, jota me tietysti kernaasti seurasimme, koska tämä perhe on niin hienosti sivistynyt ja hyväntahtoinen. Me vietimme heillä erittäin hauskan illan. Myöskin me molemmat saimme joululahjan itseään nimittämättömältä henkilöltä (ommellun valkean kaulahuivin). Myöhemmin saimme selville, että ne olivat Collaneilta, jotka ensimäisinä ottivat meidät vastaan kotiinsa. Täällä on näet se tapa vallalla, että nuoriso antaa perheen ulkopuolellekin pieniä joululahjoja. Yleensä on suhde perheitten välillä täällä niin läheinen ja ystävällinen, kuin kuuluisivat he kaikki yhteen.

Kuvauksestasi joulujuhlan vietosta koulussa, kiitän sinua isä kulta; olin hyvin utelias kuulemaan, miten sitä oli vietetty, ja minua ilahdutti suuresti, että lähettämäni pieni puhe[41] lapsille mielytti heitä. Luulin ensiksi, kun vedin esille painetun paperiliuskan, että siinä oli kutsu jonkun seuran jäseneksi, ja hämmästyin hiukan nähdessäni vanhan tuttavan; rauhoituin kuitenkin huomatessani, että kirjoitus oli nimetön. Älkää antako myöhemminkään ilmi, mistä se on lähtenyt. Olen näet sen johdosta, että aina jotakin innolla suoritettuani olen kertonut siitä muille, ikäänkuin se voisi myös muita innostuttaa, joutunut siihen maineeseen, että olen oikea käki. Siksipä tahtoisin kernaammin, ettei minun nimeäni mainittaisi sen yhteydessä, mitä olen tehnyt.

Joululahjastasi, rakas isä, kiitän suuresti.

Että Viipurissa vihdoinkin on tehty jotakin veteraanien hyväksi, ilahduttaa minua suuresti. Vaikka Qvist[42] arvostelussaan olikin hiukan liian nopsa, niin täytyy tunnustaa, että olisi ollut suuri häpeä Viipurille, ellei se tässä asiassa olisi tehnyt mitään. Mitä esim. Saksassa olisi sanottu, jos siellä olisi kerätty varoja 1813:n veteraaneille, ja joku rikkaista kauppakaupungeista, esim. Hampuri tai Bremen ei olisi tahtonut ottaa osaa keräykseen siitä syystä, ettei näiden kaupunkien lähitienoilla asunut näitä veteraaneja?

Ja nyt toivon teille ja isoisälle sekä kaikille muille rakkailleni hyvää vuoden jatkoa.

Teidän _Julius_.

Rautalammilla, 16 p. tammikuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Tänään sai posti sen typerän päähänpiston, ettei se tuonut minulle kirjettä. Ikävä, että postia tulee vain kerran viikossa tänne, sillä nyt minun täytyy odottaa aina ensi sunnuntaihin.

Viime kirjeessäni kerroin teille jouluajan vietosta. Kolmessa tanssiaisissa me olimme, mutta sitten elämä alkoi jo käydä liian kirjavaksi minulle ja päätin sulkeutua kuoreeni korvatakseni sen vahingon, jonka parina hukkaanmenneenä päivänä olin kärsinyt. Sillä tuollaisia hyppyjä seuraavina aamuina emme olleet oikein halukkaat työhön. Olenpa luopunut yksin sunnuntaivierailuistakin. Kerran on minut kuitenkin viekoiteltu mukaan sen jälkeen kuin tein tämän päätöksen, sillä lukkari oli kovin ystävällisesti pyytänyt meidät luokseen, vieläpä lähettänyt oman hevosensakin meitä hakemaan, niin etten voinut olla menemättä.

Isää pyytäisin minun nimessäni tilaamaan "Mehiläistä". Tuleeko Suometar meille tänä vuonna? Ellei, niin haluaisin saada sen.

Ja nyt, voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat; paljon terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän _Julius_.

Rautalammilla, 12 p. helmikuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Tämä on viimeinen kirje, jonka saatte täältä, sillä kahden viikon kuluttua matkustan ja ilmoitan teille heti saavuttuani Helsinkiin. Ensi kirjeenne tulee teidän osoittaa Helsinkiin, sillä täällä ei posti minua enää tapaa. Syynä siihen miksikä lähden täältä kaksi viikkoa varhemmin kuin alkujaan olin aikonut, on se, että en voinut saada tänne erästä kirjaa, jota välttämättä olisin tarvinnut. Rauhoittaakseni äitiä matkani suhteen voin kertoa teille, että minua on kohdannut aivan odottamaton onni siinä suhteessa, että Sahalan (talo, jossa me asumme) omistaja tahtoo saada rekensä ja _vällynsä_ Helsinkiin ja että minä kuljetan ne mukanani.

Niinpä on tämä elämäni ajanjakso lopussa, ja toivon, että voisin olla tulevaankin yhtä tyytyväinen, silloin palaisin suuremmalla luottamuksella yliopistoon. Ikäväkseni olen huomannut, että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua pedanttinakin, niin on vilkkauteni kaikesta huolimatta vienyt minut pintapuolisuuteen. Moni asia, josta luulin olevani jo selvillä, on tuottanut minulle täällä kovaa työtä, ja pahinta on se, että minulla tuskin enää on aikaa käydä kaikki vielä huolellisesti lävitse, vaan täytynee minun lopulta, pelkään pahoin, hutiloida tullakseni valmiiksi.

Ja nyt voikaa hyvin ja sanokaa terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän _Julius_.

Helsinki, 3 p. maaliskuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt olen onnellisesti täällä ja kerään parasta aikaa huonekalujani ja muita tavaroitani kokoon. Vasta huomenna toivon voivani alottaa lukuni.

Niinkuin olette nähneet edellisistä kirjeistäni, olen jo pitemmän aikaa ollut epätoivoissani sen johdosta, että suurimmalla ponnistuksellakaan tuskin voinen jossakin määrin kunniakkaasti suoriutua tutkinnostani. Tämä ajatus on kiusannut minua hirveästi ja käynyt yhä painostavammaksi mitä selvemmin huomasin, että aika on supistunut liian lyhyeksi. Nyt täytyy minun vihdoinkin rohkaista mieleni ja pyytää teitä, että sallisitte minun lykätä tutkintoni ensi syksyn _alkuun_. Minä annan teille pyhän lupauksen, että se on viimeinen lykkäys! Jumala tietää, että minä itse, enemmän kuin kukaan muu, toivon vihdoinkin saavani tämän kuorman hartioiltani; mutta ymmärrättehän myöskin, miten vaikea on alistua tutkittavaksi, jollei ole vakuutettu siitä, että voi siitä suoriutua oman ansionsa, eikä toisten armahduksen nojalla.

Toivoen, että onnelliset olot kotona saattavat teidät unohtamaan tämän pettyneen toiveen, lausun tällä kertaa teille jäähyväiset ja pyydän pikaista vastausta.

Teidän _Julius_.

Helsingissä, 12 p. maaliskuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Tuhannet kiitokset sydämellisistä kirjeistänne, jotka virkistivät minua aina sieluun saakka. Minun täytyy tunnustaa, että levottomalla jännityksellä odotin teidän vastaustanne ikävään ilmoitukseeni. Pelkäsin suuresti, että arvostelisitte ankarasti päätöstäni. Oikeastaan olisikin velvollisuuteni ollut kysyä ensin teidän mielipidettänne. Mutta osittain on asia sitä laatua, että oikeastaan vain itse voi olla neuvonantajansa. Osittain oli se sisällinen taistelu, jonka nostatti halu ratkaista asia niinpiankuin suinkin omaksi parhaakseni ja teidän tyydytykseksenne sekä toiselta puolen tunne, että muutamista osattavista pääsisin vain läpi livahtamalla, niin kiusallinen, että minun täytyi toivoa sen mitä pikimmin päättyvän. Älkää kuitenkaan luulko, että väärä kunnianhimo olisi ohjannut minua; käsi sydämellä voin vakuuttaa teille, että siitä en tiedä mitään. Mutta se seikka, niin kernaasti kuin haluaisinkin, estää minua suorittamasta tutkintoani, että minusta tuntuu aivan sietämättömältä vastaanottaa jotain ansiotta. Jos minulla olisi vain muutamia viikkoja vielä aikaa, niin olisin tyytyväinen. -- Olen pahoillani, etten voi seurata neuvoanne, mutta se on todellakin mahdotonta. -- Mitä ensi kesään tulee, niin ikävä kyllä en voine, niinkuin haluaisin, viettää sitä teidän seurassanne; aivan eristettynä ei minun kuitenkaan tarvitse olla. Koska olen tottunut varhain nousemaan, voin työskennellä jo varsin monta tuntia sinä aikana, jolloin teillä ei kuitenkaan olisi minusta mitään iloa. Tosin heinäkuun lopussa täytynee minun palata jälleen tänne saadakseni olla aivan häiritsemättä.

Te näytätte olevan huolissanne asuntoni vuoksi; voin vakuuttaa teille, että se on lämmin ja hyvä, joskaan ei sellainen tanssisali kuin Rautalammilla.

Nyt voikaa hyvin ja tervehtikää kaikkia rakkaitani.

Teidän _Julius_.

Helsingissä, 13 p. Maalisk. 1859.

Veli Kaldun.

Jo on sinulle kirjoittaminen minulla ollut vähän aikaa hankkeissa, ja Sederholmin[43] kautta lähettämäsi muistutus on sitä jouduttanut. Viimein kirjoittaessani olin tulisessa kiireessä, kun aioin vielä tänä keväänä keritä mainioon kokelasarvoon; vaan sen on nyt täytynyt jäädä syksyyn. Se kyllä on kaikin puolin paha heittää huomiseksi mitä olisi tänäpänä tehtävä, vaan mitäs teet kun et kuitenkaan voi Josuan tavalla saada päivää venytetyksi. Voi veikkonen, kyllä on Suomen kielen oppiminen tarpeellinen asia, mutta tosi on sekin, että sitä oppiessa täytyy jäädä jälelle muun opin ja valistuksen tiellä ja työtä on sitten pyrkiä muiden rinnalle. Kirjeestäs näen ettei olekaan virkas joku "Schlaraffenland" missä kun suun aukaiset, kyhkyiset paistettuna lentävät sisään; kylläpä sinulla näkyy työtä olevan itsen pitää ja muillenki antaa. Onkos edes kesäksi rauhaa? -- Koulusta puhuessamme sopinee kysyä mitä sanot Jyväskylän "Suomalaisesta" koulusta. Semmoista se on kun ei panna kunnon miehiä asian johtajiksi. (Yrjö) Koskista ei tahdottu, pantiin Pesonius[44] _quidam_ (jokin) ja niin kävi kuin pelättiin. Tuomiokapitulin kysymykseen oliko mahdollista asettaa Suomen kieli yliluokillekin, hän, mainio _quidam_, vastas: Koulukirjoja puuttuu; ja koska useimmat koulun yläluokkain oppilaat ovat ruotsalaisia, niin pitää odottaa kunne aliluokista suomalaisia tulee siaan. -- Syyllä sanoo Snellman: "ei ainoastaan linnain komentajana tule kuuluisaksi", s.o. on Cronstedt'ejä muuallakin kuin Viaporissa.

Viime kirjeessäni mainitsin Pentimäen isäntää (Rautalammilla) en nähneeni; sittemmin hänet tapasin rovastin hautajaisissa; hän lähetti paljon terveisiä sinulle. Nyt on Öhberg, joka ei tullutkaan minun kanssani Helsinkiin, mennyt sinne asumaan. Kesäksi taitaa taas Rautalammille mennä jommoinenkin joukko ylioppilaita enimmiten viipurilaisia. Rautalampelaiset ovat sinulle hyvin kiitolliset siitä, että tämän ylioppilastulvan olet johtanut sinne. Sillä käyntisi siellä Pekan[45] kanssa ja kertomukset ovat meidät kaikki sinne houkuttaneet.

Kirjallisuuden Seuralle on, niin kuin arvattavasti sanomalehdistä olet nähnyt, tullut 3 näytelmää, joista yksi ehkä palkinnon saanee; toisista on yksi merkillinen vaihettelevaisuudestaan, sillä ei päähenkilökään tule esille enemmän kuin kahdessa, kolmessa kohtauksessa; yhä tulee toisia! -- Sivumennessä saan mainita, että minäkin olen nyt tullut Seuran jäseneksi.

Voi nyt hyvin velikulta ja muista joutaessas jolloinkulloin _Juliustas_.

Viipurilaiset tahtoisivat saada runokalenterin toimeen ja pyytäisivät sinultakin apua. Etkö voisi antaa joitakuita niistä lauluista, jotka palkkion saivat tahi muita!

Helsingissä, 24 p. maaliskuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Juuri sain Emilien kirjeen, jossa hän kertoo teidän palanneen kotiin. Myöskin näen hämmästyksekseni, että hänen häänsä tulevat vietettäviksi jo kesäkuun 10 päivänä. Mikä vahinko, ettei niitä voida yhdistää teidän hopeahäihinne. Miten ihanaa, jos ne voisivat hiukan odottaa ja minä voisin kiirehtiä kandidaattitutkintoani.

Nyt minun pitäisi kai kertoa teille hiukan itsestäni ja elämästäni; mutta siitä on herttaisen vähän kerrottavaa. Onpa sentään ihmeellistä, miten jokin työ tai ajatus voi niin kokonaan kiinnittää ihmisen huomion, että kaikki muu joutuu syrjään. Niinpä olen siinä määrin syventynyt työhöni, että monen asian suhteen, joka muuten herätti mielenkiintoani, olen tullut suhteellisen välinpitämättömäksi. Kuitenkin vain tilapäisesti; kun kivi kerran putoaa sydämeltäni, niin tiedän, että kaikki, mikä on piiloutunut syvyyteen, kumpuaa taas esille. Nyt voin jossakin määrin kuvailla mielessäni, miten tuollainen kamarioppinut kirjatomussa kuivettuu eläväksi muumioksi. Jos tahtoo olla kokonainen ihminen, niin ei saa yksinomaan hautautua "suurten vainajien" pariin; sillä välin täytyy myöskin hyöriä elävien joukossa, vaikkapa nämä eivät olisikaan yhtä suuria.

Ennenkuin taaskin lausun teille hyvästit, täytyy minun pyytää, että äiti ottaisi huolehtiakseen hiukan rempallaan joutuneesta ulkonaisesta ihmisestäni. Rautalampelainen pesijätär on nimittäin suorittanut työnsä niin perinpohjaisesti, että luvalla sanoen alemmat "nimittämättömät" vähitellen ovat muuttuneet riivityksi nukaksi. Yksi ainoa pari on käyttökelpoinen; pian minun täytyy siis kuin Epaminondas istua kotona sillä välin kuin vaatteita pestään. Mutta koska tuollaisia vanhanaikuisia sankaritekoja ei meidän käytännöllisenä aikakautenamme enää ihailla, niin pyydän äidin mitä pikimmin lähettämään koko varavarastoni, jonka jätin kotiin. Terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän _Sansculotte'nne_.

7 p. huhtikuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Kahtena viime viikkona en ole tehnyt yhtä ankarasti työtä kuin siihen saakka; sillä olin sittenkin hiukan väsynyt; mutta nyt alan uudelleen kerättyäni hiukan voimia.

Tänä aikana vietettiin täällä varsin soma juhla. Filologinen tiedekunta jakaa näet joka vuosi palkintoja runoteoksista tai novelleista y.m. Tänä vuonna kaksi ylioppilasta huomattiin kelvollisiksi palkittaviksi, toinen sai palkinnon alkuperäisestä runokokoelmasta, toinen Mooren "Irish melodies" -- käännöksestä. Piakkoin on kulunut kolme vuotta siitä, kun viimeksi palkintoja jaettiin, jolloin Kaarlo Slöör tuli palkituksi. Viime vuosien kuluessa on ollut niin suuri puute runoilijoista, että tuntui oikein ilahduttavalta, kun jälleen joitakin on ilmestynyt. Kolmas nuori runoilija piti samassa tilaisuudessa erinomaisen kauniin puheen maisteri Ahlqvistille, joka vastikään on palannut kotiin kielitutkimusmatkoiltaan suomalaisten heimolaisten keskuudessa Venäjällä. Niinkuin tiedätte, on Castrén päässyt selville siitä, että suomalaisten kotipaikka oli Altain seuduilla. Sen johdosta lausui puhuja: Muutamia vuosia sitten juhlimme me Castrénin kotiintuloa, hänen, joka äärettömien vaarojen ja vaivojen takaa oli seurannut kansamme jälkiä aina sille seudulle saakka, missä sen kehto oli seisonut. Mutta hänet riistettiin pois työn äärestä ennenkuin se oli loppuun saatettu. Tämä työ on tärkeä Suomen kansalle. Samoinkuin yksityiselle ihmiselle on kansallekin itsensä tunteminen välttämätöntä, jos se tahtoo saada jotain suurta aikaan. Tällaisen itsetuntemisen saavuttamiseksi on tärkeätä tutustua kansan alkuperäiseen elämään, sellaisena kuin se esiintyy vieläkin heimolaisten parissa. Jos siis Suomen kansa kerran on saavuttava aseman kulttuurihistoriassa, niin on A. yksi niitä, jotka ansaitsevat meidän kiitostamme sen johdosta. Castrén löysi Suomen kansan kehdon; ettei sen hauta tule katoamaan aivan tietämättömiin, siitä A. on puolestaan pitänyt huolta. -- Minun on mahdotonta tulkita tätä vain kerran kuultua puhetta runollisessa muodossaan. Mutta eikö jo yksin sen perusajatus ole kaunis? -- Tämä puhe oli ruotsinkielinen, mutta useampia pidettiin myöskin suomeksi, ja eräässä juhlassa, joka vietettiin ennen Ahlqvistin kotiintuloa (minä en silloin vielä ollut täällä), olivat kaikki puheet, yhtä ainoaa lukuunottamatta, suomenkielisiä. Nähkääs, siten suomalainen elementti edistyy. Ja nyt, voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän _Julius_.

Huhtik. 9 p, 1859.

Veliseni.

Kiitosta paljon ystävällisestä kirjeestäs. Joka sana minkä kirjoitat on minulle sielun virvoitusta, sillä se herättää puolihaihtuneita muistoja niistä ajoista, kun täällä yhdessä arvelimme ajattelimme, kuinka toistemme intoa kiihoittelimme sekä virittelimme tietoja. Totta sanoakseni olen sinua paljon kaivannut; täällä ei ole ketään kenen kanssa voisin niin jutella kuin sinun kanssa. Keskustelkaamme siis edes kirjeiden kautta totuttuun tapaan.

Sinä näyt mielelläsi näkevän, että minä vieläkin heitin kokelastuumat toistaiseksi. Minä en tuosta juuri taida iloita, vaikka pakko on vaatinut niin päättämään. Ensimmäisten joukkoon meidän kyllä on kaikkein pyrkiminen, vaikka tulisi loppu semmoinen kun Ikaros-paralle muinoin. Mutta sekös se on tieteen ylin porras kokelas-nimi? Minä soisin, että olisin aikoja sitten päässyt siihen, että joutaisin uusille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää ensimmäisten rinnalle. Nyt esimerkiksi on Seura määrännyt palkinnon Suomen historiasta kertomuksissa Fryxell'in tapaan; minä aivan mielelläni siihen rupeaisin, vaan en jouda! Semmoisten syitten tähden eikä hylkeäkseni lukemiset ja oppikirjat soisin jo olevani minne ensiksi pyrin.

Täältä uutta ei kuulu paljon ja paraan osan olet arvattavasti lukenut sanomalehdistä. Yhtä tapausta ne eivät kuitenkaan ole maininneet ja se on historial. tiedekunnan palkintojakojuhlaa. Siinä ilmaantui kaksi uutta runoniekkaa: Wecksell = s-l Pappersfykta'ssa ja Forssell.[46] Edellinen oli omia antanut, jälkimäinen käännöksiä Thomas Moorelta. Hyvä että meille vihdoinkin kanteleen laulattajia taas on tullut; kova puutos oli niistä viime vuosina tässä kansassa kasuavassa. Palkintoinjako tapahtui pidoissa ja niissä pidettiin puheita enemmän kuin muistaakseni missään muussa tilaisuudessa. Niitä oli 11, joista useampia suomalaisia (Oksasen tervetulijaisissa pidettiin yksi ainoa ruotsiksi, muut suomeksi). Yksi Donnerin[47] pitämä on erinomaisen kaunis, etten voi olla sitä sinulle lähettämättä. -- Runoniekoista jutellessa juohtuu mieleeni, että viime kirjeessä pyysin sinulta vähän apua aiottuun viipurilaisten runokalenteriin. Siihen et ole sanaakaan vastannut. Onkos se sattumalta tapahtunut tahi etkös huoli siihen puuttua?

Snellman lukee tänä lukukautena: tapainopin historiaa ja halullisille erittäin logikia. Edellistä käypi jommoinen joukko kuulemassa (paljon viipurilaisia), jossa minäkin. Kyllä on hän mies selvästi esittelemään. Lönnrotiin minä aion kohta mennä tutkisteltavaksi; sentähden en tarvitse käydä hänen luennoillaan.

Sederholmissa olen kerran ollut "visiitin päällä". Maarianpäivän kunniaksi oli siellä väkeä koolla, paljon nuorisoa. Siellä laulettiin ja juteltiin ja ilta kului hupaisesti. Sillä on hyvin somat huoneet, aivan sopivat vastanaineille, liki vanhaa kirkkoa tuon pensaikon takana "i skymundan".

Siihen nyt loruni lopetan täksi kerraksi. Voi hyvin ja sano terveisiä Britsille.

(Ei allekirjoitusta.)

Helsinki, 26 p. huhtikuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Vaikkakin hiukan myöhään toivotan teille iloista pääsiäistä. Vietin pari pyhäiltaa tutuissa perheissä, toisen Forssmanilla, missä muutamia vuosia sitten asuimme, toisen erään entisen yliopistotoverin luona, joka on mennyt naimisiin.

Meillä on jo täysi kevät. Meri on vapaa, ei lunta enää missään ja ruoho esplanaadeissa alkaa jo vihertää. -- Pyhäpäivinä oli ilma erittäin ihana. -- Öhberg, jolta vastikään sain kirjeen Rautalammilta, puhuu vain lumipyryistä; sellainen erotus Rautalammin ja Helsingin välillä.