Part 5

_Juliustanne_.

25 p. huhtikuuta 1857.

Rakkaat vanhemmat.

Paljon kiitoksia 100 ruplasta, jonka olemme saaneet. Me olimme hiukan hämillämme siitä, mitä te sanoisitte, kun meidän jälleen täytyi pyytää rahaa; mutta ilman sitä me emme olisi tulleet toimeen, ja lohdutimme itseämme sillä, että vain ani harvat tulevat lukukaudessa toimeen vähemmällä kuin 200 ruplalla.

Suuresti me iloitsemme siitä, että Emilie ehkä tulee tänne promotsioniksi. Tuleeko hän Aline Hackmanin[31] turvissa, vai isänkö mukana?

Kevään edistymisestä voin kertoa, ettei meillä pitkiin aikoihin ole ollut enää lunta kaduilla ja että taivaanrannassa näkyy tumma vesijuova. Viimeistä edellisellä viikolla olikin meillä muutamia ihanan lämpimiä päiviä, aivankuin kesäkuussa; mutta sen jälkeen on jälleen ollut pakkasta sekä päivin että öisin. Mitenkä tämä kylmyys vaikuttaa lumesta paljastuneihin oraihin, siitä ei täällä ole tietoa, mutta pahinta pelätään.

Vastikään minut kutsuttiin varakanslerimme, parooni Munckin luo ja minä vaivasin päätäni tuumimalla, mitä pahaa olin saattanut tehdä. Mutta kun tulin hänen luokseen, otti hän minut hyvin ystävällisesti vastaan ja pyysi, että perustaisin hänen maatilalleen kansakoulun. Niin kernaasti kuin sen olisinkin tehnyt, niin täytyi minun kandidaattitutkintoni vuoksi kieltäytyä. Pahoittelin suuresti, etten voinut suostua hänen pyyntöönsä, sillä paitsi sitä, että olisin ehkä voinut siellä hiukan vaikuttaa, olisi se muutenkin sopinut minun aikeihini, sillä hänen tilansa on Hämeessä, jota maakuntaa en vielä lainkaan tunne. Minä sanoinkin parooni Munckille, että suoritettuani kandidaattitutkintoni rupeaisin suurimmalla mielihyvällä vuodeksi tuohon toimeen. Se olisi mieluisaa senkin vuoksi, että vihdoinkin voisin omalla työlläni ansaita elantoni.

Muiden merkillisyyksien joukossa on täällä nykyään kuuluisa talollinen Manninen[32] kemiaa opiskelemassa. Siinä työssä on hänellä hyötyä minun suomennoksestani, niin pitkälle kuin sitä piisaa, ja suureksi ilokseni hän sanoi sen olevan sujuvan ja ymmärrettävän. Se antaa jälleen uutta rohkeutta työskentelyyn. Muuten voin meidän kesken sanoa teille, että 430 sivusta enää vain 180 on kääntämättä ja että toivon saavani koko jutun tällä lukukaudella suurimmaksi osaksi valmiiksi, niin että kesällä voin viimeistellä sitä. En tahtoisi kuitenkaan, että puhuisitte asiasta, sillä on paljoa parempi esittää työ täysin valmiina, kuin vähä väliä puhua siitä, miten paljon on jäljellä. -- Tämän kemian käännöksen välityksellä olen tullut tutummaksi Mannisen kanssa ja pidän hänestä yhä enemmän. Hän on kelpo, turmeltumaton luonne ja hänellä on niin perinpohjaiset tiedot ja hän harrastaa niin lämpimästi sivistystä ja isänmaan parasta, että moni saa hänen rinnallaan hävetä. Nimipäivänäni, niinkuin meidän kesken on tapana, oli muutamia ystäviäni luonani, muiden muassa myös Manninen. Me vietimme iltaa erittäin hauskasti, ja kun kaakki olivat lähteneet, löysin erään sievän pienen runon, jonka Manninen oli pistänyt salaa piirongilleni. Otan tähän siitä osan, jotta Emilie voi sen teille kääntää:

Lausun vielä viimeiseksi ihastukseni iloisen, riemuni perivakavan riennoistasi veikko-kulta. Iloisen ijäti voitat kelpo tunnon Tuonelassa, kuin nyt täällä kaikin voimin, innolla ihan vakaalla, rakkaudella rajulla, koitat palvella paraiten omaa isämme maata, herttaistakin äitinkieltä! Nuorukainen, hoikkulainen, isänmaata, äitinkieltä luo ei konsaan mielestäsi! Lupaele, vannoskele eleä eduksi Suomen!

Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat! Sydämelliset kiitokset siskoille kirjeistä.

Teidän _Julius_.

26 p. toukokuuta 1857.

Rakkaat vanhemmat.

Sydämelliset kiitokset kirjeistänne ja onnitteluistanne! Myös sisarille monet kiitokset kauniista lahjoista, joita he lähettivät minulle. Aline Hackman toimitti ne varhain aamulla minulle, ja siitä me muistimme syntymäpäiväni, jota ei kumpainenkaan meistä ollut ajatellut. Me keitimme heti kahvia ja tarjosimme sitä samassa talossa asuville tovereille.

Viime aikoina ovat kaikkien ajatukset kohdistuneet vain maisterivihkiäisiin. Varsinkin viime päivinä on saapunut paljon matkustajia. Eilen näimme kahdeksan nuoren tytön erään vanhan herran seuraamina ajavan kaupunkiin. Mikä onni, että ilma on muuttunut niin kauniiksi; me pelkäsimme, että "the winters tale" (Talvinen tarina) olisi loppumaton. Oikein vihreää ei vieläkään ole.

Kaiket päivät ovat esplanaadit täynnä väkeä, ja laulua kuuluu vähä väliä. Miten laulajat kestävät sellaista laulamista, on käsittämätöntä.

Antakaa anteeksi, että jo lopetan! Kaiken aamupäivää on täällä ollut hirveää juoksua ja nyt me odotamme joka hetki upsalalaisia ylioppilaita, joita on määrä ottaa vastaan suurella komeudella.

Voikaa hyvin! Näkemiin!

Teidän _Julius_.

Kaavi, 1 p. heinäkuuta 1857.

Rakkaat vanhemmat.

Viime kirjeessäni tekemäni matkasuunnitelman mukaisesti olisi minun jo aikoja pitänyt olla kauempana, ja te ihmettelette varmaan suuresti, että vielä olen täällä. Mutta asian laita on sellainen, että tulin erittäin kauniille paikkakunnalle, ja otettuani selkoa muistakin olosuhteista, päätin asettua tänne muutamiksi viikoiksi. Kaavin pitäjä sijaitsee Savon ja Karjalan rajalla, missä yksi Maanselän haaroista valtavina, laajoina kukkuloina kulkee etelää kohti. Näiden kukkuloiden välissä on järviä ja laaksoja ja yhdessä sellaisessa sijaitsee minun nykyinen olinpaikkani Kaavinjärven rannalla, korkean vuoren juurella, josta on mitä ihanin näköala. Minun tarkoitukseeni nähden on erittäin edullista, että täällä puhutaan erinomaista suomea. Varsinkin vaimoväellä on tavattoman soinnukas ääntäminen, ja naiiveja lausetapoja minä opin joka päivä. Aineellisessakin suhteessa täällä on varsin hyvä olla; sillä vaikka kala ja maito mitä erilaisimmissa muodoissa täyttävät koko ruokalistan, niin ei minun kuitenkaan tarvitse syödä pettuleipää. Olen muuten maistanut sitä eikä se ole hullumman makuista. Paitsi minua on kaksi muuta ylioppilasta valinnut tämän pitäjän kesäolinpaikakseen; kahden virstan päässä on pappila, joka on laajalti tunnettu asukkaittensa vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, virstan päässä asuu eräs tavattoman joviaalinen maamittari perheineen, samoinkuin ystäväni Rudbeckin[33] perhe -- niin että tuskin mitään muuta voi enää toivoa. Kaikki ihmiset ovat niin ystävällisiä ja sydämellisiä, että heti tunsin olevani kuin kotonani, pukujen tosin näyttää täällä käyvän hiukan huonosti; mutta siinä suhteessa en tänä kesänä aseta itselleni kovin suuria vaatimuksia. Viime talvena tein kunnolla työtä ja samoin aion ensi talvenakin tehdä; mutta nyt vetää vastustamattomasti haluni minua vakavien vainajien parista hilpeiden elävien joukkoon.

Niinkuin näette on minun täällä hyvä olla, "niin kuin Jumalan kukkarossa" [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä], ja mitä hermokuumeeseen ja muihin liikkeellä oleviin ruttoihin tulee, ei teidän tarvitse olla huolissanne, tämä paikkakunta on sellaisilta säästynyt suuremmassa määrässä kuin muut. Jään tänne heinäkuun loppuun.

Ja nyt, voikaa oikein hyvin ja sanokaa sisarille ja koko keittiöpuolelle terveisiä.

Teidän _Julius_.

Rahaa en luultavasti enää tarvitse, sillä oleskeluni täällä maksaa _kaikki kaikkiaan_ 6 ruplaa hop. kuussa.

Kaavi, 13 p. heinäkuuta 1857.

Rakkaat vanhemmat.

En tiedä todellakaan mitä teille kertoisin, sillä vaikka meidän elämämme täällä on alituista _dulce jubilo_, niin jokainen päivä on sittenkin toisensa kaltainen. -- Pian sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, teimme me ylioppilaat täältä retken Pisavuorelle, tavattoman korkealle vuorenkukkulalle, 4 peninkulman päähän täältä. Suurimman osan matkaa me kuljimme veneessä ja oli meillä siten tilaisuutta ihailla Suomen järvien saaririkkautta; ikävä kyllä näillä saarilla kasvoi enimmäkseen vain havumetsää, jonka vuoksi ne useinkin tekivät synkän vaikutuksen. Saavuttuamme vuoren juurelle oli meillä oikea vuorikauriinnousu edessä; usein meidän oli pakko nostaa ja vetää ylös toisiamme päästäksemme eteenpäin. Vuori kohoaa pengermäisesti ylöspäin, ja monta kertaa, kun luulimme olevamme jo matkan määrässä, näimme ihmeeksemme uuden, vieläkin korkeamman huipun. Vihdoin me saavuimme korkeimmalle kukkulalle ja sieltä levisi silmin selittämätön, suurenmoisen jylhä maisema eteemme. Suunnattomia metsiä, joita loppumattomat, saarekkaat järvet monenmoisella tavalla katkaisivat; kunnioitettavia vuorijonoja, jotka täältä käsin näyttivät kuitenkin varsin vähäpätöisiltä; siellä täällä asumuksia kaskimailta kohoavine uhritulineen, kuusi kirkkoa: siinä tämän suuren panoraaman yksityiskohdat.

Tämä retki on ainoa, joka ansaitsee tarkempaa selostusta; muuten niinkuin sanottu, on elämämme ja olomme ollut vailla kaikkea vaihtelua, paitsi silloin kun joku syntymä- tai nimipäivä vaatii aivot liikkeelle puheiden ja runojen sepittämistä sekä lystillisten näytelmien esittämistä varten. -- Piakkoin aioimme lähteä suurella joukolla Pisavuorelle, sillä nuoret naiset, joiden uteliaisuuden me olemme herättäneet innostavilla kuvauksillamme, tahtovat välttämättä nousta sinne. Onneksi on olemassa hiukan pitempi, mutta vähemmän vaivalloinen tie kuin se, jota me kuljimme.

Rovastin luona me olemme hyvin usein, ja sen jälkeen kun sattumalta tehtiin se keksintö, että minä olen tottunut lukemaan ääneen, on minut otettu vakinaiseksi ääneenlukijaksi, aluksi palkattomaksi, mutta luvassa on runsas palkkio mansikoiden muodossa, niinpiankuin niitä on saatavissa. "Wawerley" on ensimäinen, johon olemme ryhtyneet.

Teiltä en tähän asti ole vielä saanut mitään tietoja, mutta toivon syynä olevan sen, ettette tahtoneet umpimähkään kirjoittaa Kuopioon ennenkuin minun kirjeeni oli tullut ja ilmoittanut teille varman osoitteen. Tänään tulee posti, ja toivottavasti se tuo minullekin jotain.

Vielä kerran sydämelliset onnittelut äidin syntymäpäiväksi!

Voikaa nyt kaikki oikein hyvin! Paljon terveisiä sisaruksille.

Teidän vanha _Juliuksenne_.

Kaavi, 1 p. elokuuta 1857.

Rakkaat vanhemmat.

Teidän kirjeenne olen saanut ja suureksi ilokseni näen niistä, että voitte kaikin hyvin ja olette terveet.

Nyt kirjoitan viimeistä kertaa täältä, sillä ylihuomenna matkustan pois. Ne neljä viikkoa, jotka alussa aioin täällä viettää, ovatkin venyneet kuudeksi. Ja kun nyt muistelen tätä ajanjaksoa, tuntuu se minusta ilmavalta kesäyönunelmalta! -- Lukujen on käynyt huonosti, sillä en ole suoraan sanoen tehnyt mitään, mutta monet mieluisat muistot ja, mikä tärkeämpää, monet kokemukset, jotka perustuvat sekä omiin että toisten eläymyksiin, ovat tämän oleskelun tuloksena.

Liian pitkää olisi kertoa kaikista hommistamme; tahdon vain lyhyesti mainita muutamia erikoistapahtumia. Suuri retki Pisavuorelle tuli todellakin tehdyksi ja ilma suosi sitä erinomaisesti. Menomatkalla yllättivät pienet sadekuurot meitä tosin useampaan erään ja pakottivat hakemaan suojaa rannalta; mutta nämä pienet seikkailut lisäsivät vain iloa, sillä ne toivat mukanaan monta lystikästä kohtausta. Sataessa me ryömimme tuuheiden kuusien suojaan, istuimme siellä yhteenahdettuina kuin pyynpoikaset ja nauroimme, niin että olimme tukehtua.

Saapuessamme ylös vuorelle kirkastui ilma, ja sateesta oli ollut se etu meille, että kaskisavut olivat painuneet maahan eivätkä estäneet näkemästä maisemaa. Useita tunteja me vietimme ylhäällä kukkulalla, annoimme katseittemme kulkea vuorten ja laaksojen yli ja kuuntelimme runoja, joita eräs seurassamme oleva pikkurunoilija (ei allekirjoittanut) luki meille. Kotimatkalla me näytimme hiukan masentuneilta, sillä olimme nukkuneet vain kaksi tuntia yöllä ja aurinko paahtoi järvellä hirveästi. Siitä huolimatta olimme kaikki kovin tyytyväisiä retkeemme: -- Minun täytyy sanoa, että ihailin tyttöjämme, jotka jaksoivat kestää matkan kaikki vaivat. Kuvailkaa mielessänne kiivetä valvotun yön jälkeen puolitoista virstaa vuorta ylös, kivien ja kantojen yli, ja sellaisin myrskyaskelin kuin olisi kysymyksessä linnoituksen valloittaminen. Sitä ei kuka hyvänsä tekisi!

Muista suurtöistä puhuessani ei tule unohtaa mainitsematta, että olemme pappilan edustalla raivanneet pienen saaren, joka on samankokoinen kuin meidän Katajasaaremme. Saari vihittiin suurella juhlallisuudella ja sen nimeksi pantiin "Muistonsaari".

Huomenna on ruustinnan nimipäivä, ja siinä tilaisuudessa me esitämme pienen näytelmän. Ja seuraavalla viikolla me lähdemme kaikki pois, niin että täällä tulee vallitsemaan suuri hiljaisuus. Paitsi niitä, jotka eivät kuulu varsinaisiin pitäjäläisiin, lähtee myös useita paikkakuntalaisia matkoille.

Ja nyt voikaa kaikki hyvin. Paljon terveisiä teidän _Juliukseltanne_.

Helsinki, 21 p. syyskuuta 1857.

Rakkaat vanhemmat.

Professori Lönnrot on nyt palannut matkaltaan kotiin, mutta niinkuin tiedätte, ei hän ole erittäin tyytyväinen sen tuloksiin. Merkillistä kyllä toisen leivänleipojan matka onnistui paljoa paremmin; sillä kaikkialla, minne hän tuli, otettiin uusi keksintö suurella harrastuksella vastaan. Ehkäpä ukko ei osannut kylliksi liottaa lipeässä taikinaa, koska kaikkialla olen kuullut valitettavan, että hänen leipänsä oli kitkerää. Sillä aikaa kuin leipää valmistettiin ei vanhus ollut työtön, vaan kirjoitti suomalaista kasvioppia ja kasviota. Hänen työnsä tulokset näemme nyt hänen luennoissansa -- _ensi kertaa_ Suomen yliopiston kateederista pidetään _suomenkielellä_ tieteellisiä luentoja! -- Lönnrot on tunnetulla ahkeruudellaan ja perinpohjaisuudellaan suorittanut tuon työnsä, se on oikea plastillinen mestariteos, jokainen lause, joka sana on niin punnittu, että täytyy oikein ihmetellä ja ihailla. -- Pienessä esipuheessa hän mainitsi ensin, miten kauan hän oli ollut kahdenvaiheilla ryhtyäkö tähän työhön vai eikö, koska hän ei oikeastaan ollut kasvitieteilijä. Mutta kun meidän etevämmät kasvientuntijamme ovat tähän saakka pitäneet tietonsa ominaan, niin oli hän lopulta päättänyt ryhtyä siihen. Sitä paitsi, lisäsi hän, onhan aina parempi, että tällainen kirja ilmestyy meidän omalla kielellämme kuin ruotsiksi.

Sen sijaan on professori Snellman tuottanut meille suuren surun. Hermostuneena vaimonsa kuoleman sekä pitemmänaikuisen kivuloisuuden johdosta on hän julkaissut Litteraturbladetissa kirjoitelman, joka on antanut kovan kolauksen hänen maineelleen. Hehkuvassa innossaan suomalaisen kansallisuuden kohottamiseksi on hän kunnianosoituksissa ruotsalaisia vieraitamme kohtaan [promotionissa 1857] luullut näkevänsä enemmän kuin mitä niissä todellisuudessa oli. Hän pelkäsi niiden todistavan suomalaisen kansallisuuspyrintöjen taantumista, ja vaikkei hän itse ollut tilaisuudessa läsnä, hän nojautuen toisten selostuksiin piti hirveän pannaanjulistuksen. Jollei hän rouvansa sairauden vuoksi olisi ollut estetty ottamasta osaa juhliin, niin olisi hän varmaankin huomannut, miten perusteeton hänen väitteensä oli, että muka olisimme sanoneet ruotsalaisille, ettei Suomen kansalla ole rakkautta eikä luottamusta omaan itseensä. Sitähän kaikki puheet suorastaan tulvimalla tulvivat. -- Monet ovat jo kauhulla kysyneet: Vai sinäkin! Mutta jos hetkenkin aikaa voisin epäillä Snellmania, niin kadottaisin uskoni ihmisyyteen. --

Paljon ajattelemisen aihetta on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme Humboldtin teoksesta "Lichtstrahlen" [Valonsäteitä], nimittäin: että ihmisen ennen kaikkea tulisi koettaa kehittää itseään, koska sellainen kehitys varmasti myöskin edullisesti vaikuttaisi muihin. Silloin en voinut yhtyä tuohon mielipiteeseen, enkä voi sitä vieläkään, vaikka olen asiaa punninnut joka puolelta. Sillä jos voidakseen toimia toisten hyväksi, ensin pitäisi itse olla täydellisesti kehittynyt, niin ei koskaan voisi sitä tehdä. Milloin ja kuka voisi sanoa: nyt olen täydellisesti kehittynyt! Ja sitä paitsi, miten voi vaatia todellista kehitystä muulla tavalla, kuin että yhä enemmän irtaantuu omista persoonallisista, itsekkäistä pyrinnöistänsä ja työskentelee korkeampien aatteiden, s.o. toisten hyväksi. Sen vuoksi en voi, huolimatta Humboldtin auktoriteetista, luopua siitä mielipiteestä, että on työskenneltävä mahdollisimman paljon yleiseksi hyväksi, koska sen kautta varmimmin edistää omaa parastaan ja omaa kehittymistään.

Ja nyt voikaa hyvin ja sanokaa sydämelliset terveiset sisarille.

Teidän _Julius_.

Helsinki, 15 p. tammikuuta 1858.

Omituisen miellyttävän tunteen vallassa astuin eilen pieneen huoneeseeni. Tuntui siltä, kuin en lainkaan olisi ollut poissa, siinä määrin kaikki se, minkä näin, saattoi minut jälleen aatteiden ja töiden entiseen piiriin. Ei mikään vedä sentään työlle vertoja! Miten hyvä muuten olisikin olla, niin tuntuu aina hiukan tyhjältä, kuin ei ole tavallista työtänsä. -- Mutta huomaankin sanovani samaa, joskin toisin sanoin, mikä vastikään äidin mielestä Ziehmsenin[34] suussa kuului niin omituiselta. Jollen tietäisi teidän olevan varmasti vakuutetut siitä, että kernaasti olen kotona, niin kirjoittaisin uudestaan kirjeeni, mutta näin ollen annan sen olla sellaisenaan.

Koko matkan me ajoimme rattailla. Ensimäisenä päivänä oli ilma kaunis, ja me istuimme kaikki neljä (me molemmat, Mechelin ja August[35]) rattailla kuin vasikat, joita kuljetetaan markkinoille. Mutta me olimme kovin hyvällä tuulella. Seuraavana päivänä iltapuolella jatkoin minä yksin matkaa; sillä koska satoi rankasti ja myrskysi, jäi Leopold ja Sanmark odottamaan parempaa säätä. Minä vedin kauluksen korviini, käänsin selkäni tuulta vasten ja ajoin yön ja sumun läpi Ahvenkoskelle. Seuraavana päivänä oli oikea kevät ilma; aurinko oli niin lämmin, pellot niin vihreät. Kauniilta näytti lumi ojissa, jotka kulkivat valkeina juovina vihreitten peltojen halki. Illalla saavuin perille.

Tänä aamuna herätessäni oli ilma vieläkin inhottavampi kuin toissapäivänä. Hirveä myrskytuuli ajoi suuria lumihiutaleita ylt'ympärille. Jälkijoukkomme, joka Scyllasta oli joutunut Carybdikseen, saapui päivällisen aikana läpimärkänä ja elämään kyllästyneenä.

Jääkää hyvästi ja suudelkaa sisaria.

Teidän _Julius_.

Helsinki, 26 p. tammikuuta 1858.

Rakkaat vanhemmat.

Juuri sain kirjeenne, jossa ilmoitatte ilahduttavan uutisen Aline Hackmanin kihlauksesta. Kun tapaatte morsiamen, niin sanokaa hänelle, että toivotan hänelle sydämestäni onnea. Onpa toki hauska, että suomalainen on saanut tämän kelpo tytön; vieraalle en olisi häntä lainkaan suonut.

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, ovat lähimmät naapurimme ja toverimme saapuneet taas tänne; entinen elämä on jälleen alkanut. En tiedä, tokko viime lukukaudella kerroin teille luostarimme säännöistä. Niinkuin tiedätte, asuu meitä useita ylioppilaita saman katon alla; ahkeruuden ja hyvän käytöksen edistämiseksi keskuudessamme olemme laatineet pienen lakikirjan, jonka pykälät enimmäkseen ovat kohdistetut nukkumista vastaan. Esim. ei kukaan saa nousta myöhemmin kuin kello kuudelta eikä panna maata varhemmin kuin kello 9. Yhden tunnin päivällislepo on sallittu vain siinä tapauksessa, että on valvonut koko yön. Ken rikkoo näitä sääntöjä vastaan, saa maksaa sakkoa, ja sakkorahat käytetään sunnuntaisin kahvikesteihin, jossa tilaisuudessa jokaisen asukkaan on pakko kertoa toisille, mitä mielenkiintoista hän viikon varrella on lukenut. Leopold, Sanmark ja Hougberg-Rosenius[36], vaikka he eivät asukaan meidän kanssamme, ovat siinä osallisia.

Kouluni alkoi päivää sen jälkeen kun oli saapunut tänne ja sujuu tavalliseen tapaansa; oppilaiden lukumäärä on hiukan lisääntynyt. [Syksystä 1857 oli opettajana Blomqvistin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Opetti ilmaiseksi vapaaehtoista ainetta: suomenkieltä; se selittää oppilaitten vaihtelun.]

Voikaa hyvin! Teidän _Julius_.

Helsinki, 28 p. helmikuuta 1858.

Rakkaat vanhemmat.

Aika kuluu täällä niin huomaamatta, että tuskin saatoin uskoa, kun Leopold huomautti minulle, että oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi teille kirjoitin.

Leopold on pari päivää sitten suorittanut jälleen pari tutkintoa eikä ole enää yhtä kuumeisen levoton kuin ensimäisen ratkaisevan askeleen edellä.

Mitä minun omaan arvoisaan persoonaani tulee, niin ei siitä ole erikoisempaa kerrottavana; kaikki käy hiljalleen. Koulutuntini tuottavat minulle paljon iloa, paljon enemmän vielä kuin viime lukukaudella; en tiedä, katsonko asioita vähemmän mustien silmälasien läpi, vai onko se todellakin siten, mutta minusta tuntuu, kuin oppilaani olisivat innostuneemmat ja osoittaisivat suurempaa harrastusta kuin ennen. Se vain on varma, että suoritan virkani suuremmalla ilolla kuin syksyllä. Onnettomat turhat mietiskelyt lamauttivat silloin joka suhteessa minua; nyt vasta, kun olen saavuttanut jälleen elämänrohkeuteni, huomaan oikein, miten masennuksissa olin. Jumalan kiitos, että kriisi on ohitse; nyt alan taas olla entiselläni. -- Ja sittenkään, niin vaikea kuin tuo aika olikin, en tahtoisi mistään hinnasta olla sitä vailla; sillä ensinnäkin olen kadottanut suuren annoksen liiallista itseluottamustani ja sitä paitsi totuttanut itseni enemmän ajattelemaan, jota vastoin aikaisemmin pääasiallisesti seurasin vain tunnettani ja hetkellistä vaistoa. --

Ja nyt sanon täksi kertaa teille hyvästi. Paljon terveisiä sisarille ja muille pikku elukoille.

Teidän _Julius_.

Maaliskuulla, 1858.

Rakkaat vanhemmat.

Paljon ei meistä ole kerrottavaa, mutta siitä lohdullisesta syystä, että voimme erinomaisen hyvin.

Ylioppilaiden parissa tapahtuu muuten nykyään tärkeitä asioita. Jo pitemmän aikaa ovat näet vuotuiset vuokrat, joita meidän on maksettava yhteisistä huoneustoistamme, rasittaneet meitä suuresti; mutta nyt vihdoin, kun vuokraa yhä korotettiin, loppui meidän kärsivällisyytemme -- ja me olemme päättäneet rakentaa itsellemme oman talon. Toissapäivänä oli meillä senjohdosta kokous, jossa neuvoteltiin, miten asia olisi järjestettävä. Yliopisto on halukas avustamaan meitä, jos saamme suurimman osan tarvittavista rahoista kokoon. -- Osan rahoista voimme lainata ja maksaa korot niillä rahoilla, joita käytämme nykyään vuokraan. Pääoman me maksamme vähitellen sillä rahalla, jonka saamme vuokratessamme osan taloa. Mutta jotta emme velkaantuisi kovin pahasti, täytyy meidän saada osa tarvittavasta summasta lahjaksi tai ansaita jollakin tavalla. Sitä tarkoitusta varten aikoo ylioppilaskunta ensi kesänä suurella tarmolla kerätä varoja. Sitä varten pannaan toimeen lauluretkikin, josta Leopold puhui; toivottavasti ei teillä tällaisissa olosuhteissa ole mitään sitä vastaan, varsinkin kun vanha, vakava Paciuskin aikoo yhtyä matkaan. Mutta tästä kaikesta toisella kertaa enemmän. Voikaa nyt hyvin ja suudelkaa sisaria.

Teidän _Julius_.

Rakas Emilie.

Niinkuin edellisestä kirjeestä näet, on meillä ylioppilailla suuria tuumia. Aluksi ne ovat kai vain tuulentupia, mutta aikaa myöten kasvaa niistä todellinen kivinen rakennus. Tätä metamorfosia kiiruhduttaaksemme olemme päättäneet ottaa teidät, nuoret tyttöset, liittolaisiksemme ja turvaudumme teidän apuunne tietäen, että te aina olette valmiit auttamaan köyhiä ja hankkimaan kodittomille suojaa pään päälle. Me uskomme ja toivomme, että te tahdotte kartuttaa kassaamme arpajaisilla, konserteilla ja seuranäytelmillä, ja korvaukseksi siitä me lupaamme olla ikuisessa kiitoksenvelassa teille ja osoittaa teille niin suurta kohteliaisuutta kuin mahdollista. Täkäläiset nuoret naiset panevat jo toimeen arpajaisia; mutta luullakseni teidän on parasta odottaa siksi kunnes professori Snellman ja Topelius ovat toitottaneet torveensa, ja me olemme sanomalehdissä julkaisemallamme julistuksella vedonneet helliin tyttösydämiin.

Muiden merkillisyyksien ohella voin kertoa sinulle, että me aiomme tätä tarkoitusta varten panna jälleen huhtikuun keskivaiheilla toimeen teatterinäytännön. Sanotaan, että yleisö odottaa sitä jännityksellä.

Nyt voi hyvin äläkä unohda vanhaa _Juliotasi_.

Helsinki, 29 p. maaliskuuta, 1858.

Rakas äiti.