Part 3

Jättiläisaskelin lähestyy nyt se aika, jolloin pääsen lähtemään täältä. Koska on enää vain runsaasti kaksi viikkoa jäljellä, lasken kärsimättömästi päiviä ja iloitsen joka ilta, että taaskin on yksi päivä kulunut. Jo nyt minä uneksin usein olevani kotona ja harmittelen sitten aamulla, ettei se olekaan totta.

Siitä kun viimeksi kirjoitin on niin vähän aikaa kulunut, ettei mitään uutta ole Helsingistä kerrottavana. Sunnuntaina olivat Arpet teatterissa, mutta minä jäin yksin kotiin. Myöhemmin illalla tuli luokseni eräs toveri, jota ylpeydellä voin nimittää ystäväkseni. Hänen nimensä on Niclander. Hän tuli jo 15 vuoden vanhana ylioppilaaksi ja suorittaa ensi keväänä kandidaattitutkintonsa, vaikka hän ei ole minua vanhempi. Minä näin hänet viime kesänä Valamossa, ja koska olin kuullut paljon puhuttavan hänestä, tunsin hänet heti. Silloin olin kuitenkin liian arka mennäkseni hänen luoksensa ja tutustuakseni häneen. Mutta täällä me tapamme toisemme usein ja meistä tuli hyvinkin pian parhaat ystävät. Hän on niin herttainen ja vaatimaton olennoltaan huolimatta perusteellisista tiedoistaan, ettei voi kauan olla yhdessä hänen kanssaan kiintymättä häneen.

Että olen tutustunut tunnettuun entomologi Mäkliniin,[16] arvaatte kai. Hän oli ihastunut minun luettelooni ja aikoo ryhtyä suuremmoiseen vaihtokauppaan kanssani.

Nyt, rakkaat vanhempani, ei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa. Sananlasku sanoo: Syvimmästäkin kaivosta vesi loppuu, jos siitä liian usein ammennetaan. Antakaa anteeksi, ettei minulla ole sen enempää kerrottavana. Sydämelliset terveiset meikäläisille.

Teidän _Julius_.

3 p. joulukuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Tämä on kai viimeisiä kirjeitä, joita te tällä lukukaudella saatte minulta. Ensi torstaina kirjoitan viimeisen kerran. Silloin minun täytyy jo lopettaa, muuten minulla ei ole mitään suullisesti kerrottavaa, koska te olette alusta alkaen, tahtoisinpa niin sanoa, seuranneet jokaista ajatustani.

Ensi perjantaina ja lauvantaina on pro exercitio kirjoitukset. Luennot loppuvat myöskin jo vähitellen. Ylihuomenna pitää Arppe viimeisen luentonsa. Nordmann lopettaa kai myöskin torstaina.

Eräs toveri, jolle minä vastikään valitin, miten vaikea ensimäinen ero kodista on ollut, sanoi: siinä suhteessa olen onnellisempi kuin sinä, minulla ei ole kotia; yhdentekevää missä olen. Mutta minä puolestani surkuttelen häntä, sillä en voi ajatella mitään sen surullisempaa kuin olla aivan yksin, omistamatta ainoatakaan paikkaa koko maailmassa, jota voisi kodikseen sanoa. Nyt olen nähnyt miten tottunut olen myötätuntoon, sillä vaikka minulla onkin täällä kaikki mitä tarvitsen, niin puuttuu sittenkin aina jotakin, nimittäin joku, jolle voisin sydämeni purkaa.

Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat. Sanokaa terveiseni kaikille rakkaille kotona. Teitä sydämestään rakastava _Julius_.

2 p. helmikuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt alkaa taasen kirjeenvaihtoni teidän kanssanne korvatakseen muutaman kuukauden ajan tuttavallista pakinaamme. Jospa aika vain pian kuluisi, jotta pääsisin jälleen teidän piiriinne.

Matka sujui varsin hauskasti. Koska meitä oli suurempi joukko, karkoitimme kaikki alakuloiset ajatukset mielestä ja ajattelimme vain tulevaisuutta, joka meidän nuorten mielessä häämöittää tietenkin aina ruusunhohteisena. Rohkeita pilvilinnoja rakennettiin ja vieläkin rohkeammat toiveet veivät meidät nopeasti tiedon tietä myöten toivottua päämäärää, laakeriseppelettä kohti. Sitten ajatuksemme liitivät jälleen kotikaupunkiin ja me muistelimme kaikkia rakkaitamme, joista olimme eronneet sekä ajattelimme sitä iloa, jota takaisin tullessamme tuntisimme. Niinpä saavuimme tietämättämme Haminaan, missä vietimme yötä. Vasta kello 2 me nukuimme, sillä olimme joutuneet erittäin hauskaan keskusteluun. Kello 6 nousimme ja illalla saavuimme Porvooseen. Seuraavana päivänä olimme vihdoin Helsingissä perillä. Matkan varrella ei sattunut muita seikkailuja, kuin että kerran vajosimme ojaan.

Eilen oli inskriptioni. Professori Rein piti puheen, jossa hän toivoi, että "vihillä punastuva tyttö" suojelisi meitä hairahduksilta.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille, kaikille. Teidän teitä hellästi rakastava _Julius_.

8 p. helmikuuta 1854.

Rakas äiti.

Kernaasti olisin jo tiistaina vastannut kirjeeseesi, mutta koska toivot, että kirjoittaisin aina samana päivänä, niin jätin sen tuonnemmaksi. Niin kernaasti kuin täytänkin kaikki toiveesi, niin suonet anteeksi, vaikka joskus lähetän ylimääräisen kirjeen.

Tullessani perille ottivat Arpet minut erittäin ystävällisesti vastaan, ja astuessani pieneen huoneeseeni, kohtasi minua iloinen yllätys. Siellä oli näet uusi vuode, kaunis sohva ja sen edessä sievä pieni pöytä. Nyt huoneeni on niin hauska, että olen aivan ihastunut siihen. Seinillä riippuu kaikenlaisia muistoja. Oi, kunpa te vain voisitte sen nähdä!

Arppejen kautta olen tutustunut Molandereihin.[17] Olin eräänä iltana heillä ja minut kutsuttiin seuraavaksi päiväksi tanssiaisiin heille. Ikävä kyllä en mennyt sinne, sillä minulla oli hirveä nuha. Siellä kuului olleen erittäin hauska.

Nyt elämä kulkee taas entisessä vanavedessä. Ensimäisenä viikkona ei saa koskaan mitään kunnollista aikaan, niinkuin suomalainen sananlasku sanoo:

Aika menee arvelessa päivä päätä käännelessä.

[Suomeksi alkuperäisessä kirjeessä.]

Käyn jälleen samoilla luennoilla kuin viime lukukautenakin, nimittäin Arpen ja Nordmannin. Sitä paitsi aion kuunnella professori Lönnrotin luentoja, niinpiankuin hän alottaa. Piirustus on myöskin alkanut.

Voi hyvin, oma rakas äiti ja terveiset kaikille.

Sinun _Julius_.

15 p. helmikuuta 1854.

Iloitsin suuresti huomatessani isän kirjeestä, että te olette kaikki terveinä. Minä olen terve ja iloinen kuin kala vedessä.

Näinä aikoina on ollut varsin kovia pakkasia. Eräänä päivänä oli 29 tuumaa pakkasta, niinkuin Nante[18] sanoo. Mutta ei se haittaa! Se punaa vain posket ja nenän. Päivällisaikana liitelee jo joitakin perhosia esplanaadeissa. Innokkaana luonnontutkijana olen niitä lähempää tarkastellut. Mutta helsinkiläis-ilmanala näyttää synnyttävän vain koiperhosia. Kukapa tietää, vaikka joukossa olisi arvokkaita silkkikoiperhosiakin.

Eilen oli meillä akateeminen juhla, nimittäin professori Lönnrotin virkaanastujaiset.

Aamupäivällä hän piti virkaanastujaispuheen, ja iltapuolella kokoontui kolmatta sataa ylioppilasta yliopiston eteiseen. Siellä laulajat lauloivat muutamia lauluja koetellakseen, miltä laulu kuuluisi. Ihanaa oli kuunnella tuota 50-60-miehistä kuoroa. Yliopiston eteinen näyttää olevan erinomainen musiikkisali. En osaa sanoin kertoa, miten kauniilta "Maamme"-laulun täysinäiset, kauniit säveleet siellä kajahtivat. Myöskin "Minun kultani" laulettiin. Sitten me kuljimme laulaen ja iloa pitäen katuja pitkin Lönnrotin luo. Tapasimme hänet pihalla, missä hän parhaillaan oli hiihtämässä. Koko suuri piha täyttyi ylioppilaista. Nyt kajahti kolmikertainen eläköönhuuto, jonka jälkeen "Maamme"-laulu ja "Minun kultani" uudestaan laulettiin. Lönnrot kiitti muutamin yksinkertaisin sanoin, ja sitten häntä tervehdittiin jälleen eläköönhuudoilla. Sen jälkeen kulkue poistui jälleen. Laulajat lauloivat marssia ja rivissä me marssimme jälleen yliopistoon. Siellä laulettiin vielä hyvän aikaa, mikä viekoitteli paljon ihmisiä paikalle. Nyt tahtoivat jotkut, että vielä samana iltana pidettäisiin suuret kemut Lönnrotin kunniaksi, mutta juhla siirrettiin torstaihin.

Sanotaan, että Lönnrot kovin vastahakoisesti vaihtoi rauhallisen Kajaaninsa meidän meluavaan Helsinkiimme. Toivottavasti yleinen osanotto, jota hänelle täällä osoitetaan, jossakin määrin antaa hänelle korvausta. Oi, miten kernaasti olisin suonut, että äiti olisi ollut täällä kuulemassa kaunista laulua. Minun maisterinvihkiäisiini teidän ainakin pitää tulla nähdäksenne ja kuullaksenne täällä kaikkea.

Työni olen järjestänyt nyt seuraavasti. Aamulla, noustuani, luen englanninkieltä kello 9:ään. Vicar of Wakefield on varsin mielenkiintoinen, joskin siinä esiintyvät naiset eivät ole kahden kopeekan arvoisia. 9-10 luennoitsee Arppe. Sitten syön aamiaista ja kävelen kello 11:een. 11-12 luennoi Nordmann. 12-3 ei minulla ole mitään varsinaista työtä. Kaksi kertaa viikossa teen työtä laboratoriossa 3-6. Iltasin luen jotakin tai menen joskus ulos. Siten aika kuluu minulta tavattoman nopeasti. (Loppu puuttuu.)

23 p. helmikuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Taaskin on postipäiväni, mutta tällä kertaa ei minulla ole yhtä paljon kerrottavaa kuin viime kirjeessä. Kirjeestäni sedälle huomasi kai äiti, että hänen pelkonsa juhlaan nähden oli turha. Mutta jollei niin olisi, niin vakuutan sinulle, rakas äiti, että olin kestien jälkeen yhtä reipas kuin niitä ennenkin. Vaikka olenkin tullut iloisemmaksi ja vähemmän ujoksi, niin olen siinä suhteessa melkein pedanttinen, etten koskaan juo enempää kuin määrättyä määrää. Jos luulet, että minä, peläten toverien pilkkaa, luopuisin tästä periaatteesta, niin erehdyt; jo useasti on sattunut, että minua menestyksettä on nimitetty "akaksi".

Ilma on nykyään ihana. Tällaista lämpimyyttä en koskaan ennen ole helmikuussa kokenut. Mutta se riippuu kai siitä, että olen pari astetta lännempänä kuin tavallisesti. Alkaa jo olla hankea. Ah, miten kadehdin Lönnrotin suksia. Miten ihanaa olisi aamuisin hiihdellä. Viime viikolla pyrytti niin ankarasti, että polvia myöten täytyi kaahlata lumessa. Nyt lumi on lapioitu kasaan ja muodostaa katukäytävien varsilla korkeita vallituksia -- englantilaisia vastaan, arvellaan.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Ehkäpä näemme toisemme pikemmin kuin mitä aavistattekaan. Puhutaan näet siitä, että yliopisto suljetaan niinpiankuin vihollisen laivasto ilmestyy tänne. Siihen saakka voikaa hyvin ja sydämelliset terveiset kaikille.

Teidän _Julius_.

1 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Näinä päivinä on elämä ollut hyvin kirjavaa. Kaunis kevätilma ja suuriruhtinas Konstantin viekoittelivat sadottain ihmisiä kaduille. Palatsia piirittää kaiken päivää taaja toimettomien katselijoiden parvi, jotka tähystelevät ikkunoihin nähdäkseen edes vilahdukselta häntä. Eilen minultakin kului koko aamupäivä kuljeskeluun keskellä hälinää ja ihmisjoukkojen katselemiseen.

Kaupunki aikoi suuriruhtinaan kunniaksi panna toimeen tanssiaisia ja muita huveja. Mutta hän kieltäytyi kaikesta ja sanoi, ettei sellainen soveltunut nykyisiin vakaviin aikoihin. Täällä varustaudutaan täydellä todella. Veistämössä rakennetaan kanuunaveneitä; uusia vallituksia luodaan j.n.e.

Kaikki tämä, samoinkuin kaunis ilmakin, häiritsee hiukan lukuja ja monta kertaa olen vain laiskotellut.

Mitä asuntoomme [kolme vuotta nuorempi Leopold veli tuli ylioppilaaksi syksyllä 1854] ensi syksynä tulee, niin täytyy minun sanoa, ettei meillä ole tilaa Arpella, vaikka nukkuisimme samassa vuoteessa. Sitä paitsi voin suoraan tunnustaa, että minusta olisikin mieluisempaa, jos voisimme asua itseksemme. Tullessani tänne olin hyvin iloinen saadessani asunnon perheessä, sillä toivoin, etten sellaisessa paikassa tuntisi olevani niin yksin. Mutta niinkuin kerroin teille, oli tämä toive turha. Sillä asia on nyt kerta sellainen, etteivät Arpet voi uhrata minulle paljon aikaa. Ja toisaalta on luonnollista, että toverit arastelevat tulla minun luokseni. Sen vuoksi olen melkein aina yksin, ja se käy ajoittain kuitenkin kovin ikäväksi, varsinkin kun olen päässyt liiallisesta arkuudestani eroon ja minulla on suurempi tarve kuin koskaan ennen vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. Myöskin eräs toinen tärkeä syy puhuu asian puolesta, se nimittäin, että tahtoisin oppia pitämään itsestäni huolta. Olen usein tuuminut, mitenkähän myöhemmin opin huolehtimaan itsestäni sekä muista, jos aina pysyn näin epäkäytännöllisenä ja tottumattomana pitämään huolta jokapäiväisistä asioista. Minä ilmaisen täten teille, rakkaat vanhemmat, ajatukseni ja toiveeni ja toivon, että te hyväksytte ne, tai jollette sitä tee, niin ainakaan ette pane pahaksi, vaikka puhunkin suuni puhtaaksi, niinkuin aina tapani on ollut.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, ja tervehtikää puolestani kaikkia omaisiamme. Teitä hellästi rakastava _Julius_.

Paljon terveisiä Ahrenbergille ja pyytäkää, että hän lupauksensa mukaisesti lähettäisi minulle suosituskirjeen rehtori Snellmannille.

8 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Ilokseni näen äidin kirjeestä, että te voitte kaikki hyvin. Minäkin totun jo vähitellen täkäläisiin elintapoihin ja ilmanalaan ja mieleni käy yhä tyytyväisemmäksi, mitä enemmän perehdyn oloihin. Tämän viikon tavalliseen yksitoikkoiseen elämään toi vaihtelua erään neiti Fieandtin tulo. Sunnuntaina olin hänen kanssaan teatterissa ja eilen oli täällä nuoria tyttöjä ja ylioppilaita kutsuttuna. Silloin sain kokea, miten kaikkeen tarvitaan harjoitusta. Ajatelkaahan, että erakkoelämässäni olin jo vähällä ollut unohtaa puhumisen taidon. Minun oli todellakin vaikea liikutella kieltäni siten, että saisin esille artikuleerattuja ääniä.

Ja vaikka se siis todistaa, että olen liiaksi yksin, niin en kuitenkaan voi väittää, että luvut edistyisivät silti paremmin. En tiedä mistä se johtuu, mutta kun ajattelen, mitä viime viikkoina olen saanut aikaan, niin huomaan kauhukseni, että tulos on äärettömän vähäinen.

Mitä englanninkieleen tulee, niin voin teille kuitenkin sanoa, että olen lopettanut Vicar of Wakefieldin. Jos tilaisuuden sattuessa voisitte lähettää minulle jonkun muun englantilaisen kirjan, niin olisin erittäin hyvilläni. Kernaasti haluaisin myös Reichenbachin luonnontieteen tänne. Se olisi vain sitä ennen sidottava.

Täydentääkseni suomenkielen taitoani olen ruvennut kirjoittamaan Lönnrotin johdolla, ja kun palaan kotiin, niin aion esittää teille pienen suunnitelman. Vielä en tahdo siitä sen enempää puhua, koska se riippuu kokonaan edistyksestäni.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille rakkailleni kotona.

Teidän _Julius_.

15 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Tällä kertaa on minulla enemmän kerrottavaa kuin tavallisesti. Me olemme näinä viime aikoina eläneet sellaisessa hälinässä, että pääni on aivan pyörällä. Keisarin käynti täällä on riistänyt elämän entiseltä radaltaan.

Viime lauvantaina annettiin kaikille univormua kantaville ylioppilaille käsky ilmoittaa, mitä heidän univormuistaan puuttui. Lista oli hyvin naurettava. Useimmilta puuttui miekka ja hattu; useilla ei ollut edes frakkia; eräs kirjoitti: minulla ei ole hattua, miekkaa, frakkia eikä housuja; eräällä toisella ei ollut miekkaa eikä hattua; kolmannelta puuttuivat "kaikki mahdolliset univormuvälineet". Eräs parooni, jonka nimi listalla oli ilman paroonin arvonimeä, kirjoitti: "parooni puuttuu".

Nyt alkoi oikea hattujen ja miekkojen takaa-ajo; mutta koko kaupungissa ei ollut saatavissa kuin kolmisenkymmentä. Minä olin hyvällä mielellä, sillä minun univormuni oli täydessä kunnossa.

Seuraavana päivänä me kokoonnuimme yliopiston juhlasaliin vastaanottamaan korkeita vieraita. Toista sataa univormupukuista ylioppilasta oli kuitenkin saatu kokoon; muut olivat tavallisessa juhlapuvussa. Odotettuamme toista tuntia ja paleltuamme, sillä ovet olivat selkosen selällään eikä kukaan saanut panna päällystakkia ylleen, saapuivat he paikalle ja heidät otettiin äänekkäin hurraahuudoin vastaan. Sitten keisari piti pienen puheen venäjänkielellä, selittäen olevansa tyytyväinen yliopistoon sekä lopuksi huomautti meille sitä vaaraa, joka uhkasi "yhteistä" isänmaatamme. Hän lopetti seuraavin sanoin: Olen vakuutettu, että te, jos siksi tulee, asetutte taistelevien riviin.

Vain harvat ymmärsivät tätä puhetta, mutta hurrattiin sittenkin. Nordenstam tulkitsi keisarin puheen, ja vähäisen onnettomuutta ennustavan vaitiolon jälkeen hurrattiin jälleen, mutta paljoa laimeammin kuin ensiksi.

Iltapäivällä kokoontuivat taaskin kaikki ja me laulajat läksimme palatsin pihalle ja lauloimme ensin "Eläköön armias" suomalaisin sanoin ja sitten "Maamme"-laulun. Keisari tuli itse ulos ja kiitti sydämellisellä ja ystävällisellä äänellä, ei yhtä vakavana kuin aamupäivällä.

Illalla oli koko kaupunki tulitettu, Nikolainkirkko oli tornia myöten lampuin valaistu. Kaunis oli myöskin yliopistorakennus, johon oli kiinnitetty suuri kuultokuva; se esitti palavasta kaupungista kohoavaa Phoenix-lintua. Sen alla oli latinankielinen kirjoitus: Tuhasta nousseelle on keisari valmistanut tyyssijan. Varsin soma ajatus.

Tänä aamuna, kun puin päälleni, tuli professori Arppe luokseni ja sanoi, että minun pitäisi laittaa itseni kuntoon lähteäkseni kello 9:ltä perintöruhtinaan luo. Panin siis koko komeuden ylleni ja läksin määräajalla yliopistoon, missä tapasin 14 muuta ylioppilasta, 3 kustakin tiedekunnasta. Meidät otettiin erittäin ystävällisesti vastaan. Perintöruhtinas lausui muutamia sydämellisiä ja hyväntahtoisia sanoja meille ja antoi meidän jälleen mennä. Hän miellytti minua suuresti. Hän näyttää sedältään perineen ystävällisen olemuksensa, jolla hän voitti kaikkien sydämet. Kaarlo Slöör oli myöskin joukossamme.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille rakkaille kotona.

Teitä rakastava _Julius_.

22 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt kun täällä taaskin on hiljaista ja rauhallista, olen palannut jälleen tavallisiin töihini, jotka keisarin käynnin vuoksi keskeytyivät. Koko sen ajan, jolloin hän oli täällä, oleskelin vain kaduilla. Ihmisiin oli tarttunut täällä oikea keisarikuume; ei kukaan voinut pysytellä kotosalla. Keisarin esiintyminen täällä on herättänyt erittäin suosiollisen mielialan häntä kohtaan. Varsinkin naiset ovat aivan haltioissaan. Ensi hetkessä olisin ollut valmis ottamaan pestin; mutta kylmemmin asiaa punnittuani päätin kuitenkin pysyä alallani.

Useita armonosoituksia on jaettu hänen käyntinsä johdosta. Muutamat professorit ovat saaneet kunniamerkkejä; Suomen historian opettajanvirka on perustettu yliopistoon ja Topelius nimitetty siihen. Eräs ylioppilas Borg,[19] joka on työskennellyt paljon maan kielen hyväksi, on nimitetty suomenkielen lehtoriksi. Eniten hän voitti minun sekä monen muun sydämen sen kautta, että suomenkielelle suotiin samat oikeudet sensuurilaissa kuin ruotsinkielellekin. Tähän asti on näet ollut kiellettyä painattaa muunlaisia suomenkielisiä kirjoja kuin uskonnollisia ja maanviljelystä koskevia. Kaikesta tästä käy esille, että kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta. Ja niinkauankuin näitä meidän pyrkimyksiämme pidetään kunniassa, voi keisari luottaa meidän uskollisuuteemme elämässä ja kuolemassa.

Mitä yliopistoon tulee, niin ei kukaan vielä tiedä, milloin se suljetaan. Suoraan sanoen toivoisin hartaasti pääseväni jo toukokuun alussa kotiin, enkä viimeiseen saakka heitä tätä toivoani. Jollei olisi puhuttu niin paljon yliopiston sulkemisesta ennen tavallista aikaa, niin olisin rauhallinen, mutta kun nyt kerran tämä ajatus on juurtunut kaikkien mieleen, niin tuntuisi pieneltä pettymykseltä, jos se näyttäytyisikin vain perättömäksi huhuksi.

Jääkää hyvästi, rakkaat vanhemmat. Sydämelliset terveiset kaikille omaisille. Teidän teitä rakastava _Julius_.

29 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Näyttää siltä, kuin te olisitte huolissanne minun puolestani, mutta minä vakuutan teille, että se on turhaa. Kaikki käy täällä totuttuun tapaansa uhkaavista tiedoista huolimatta. Kuitenkin muuttaa täältä yhä useampia perheitä Hämeenlinnaan, monet ylioppilaatkin ovat jo lähteneet, ja suurin osa odottaa vain yliopiston sulkemista, josta jo niin kauan on huhuiltu, lähteäkseen kotiseuduilleen. Minäkin odotan sitä jännityksellä, vaikken enää tahdokaan uskoa mihinkään huhuihin, sillä joka päivä saapuu tänne mitä merkillisimpiä, toisiaan vastustavia tietoja.

Mieleni on nykyään ristiriitainen; toiselta puolen tahtoisin kernaasti lähteä kotiin, toiselta puolen on minusta sääli kesken lukukautta lopettaa luvut, joita tuskin on ennättänyt alottaa.

Täältä ei ole mitään uutta kerrottavaa kuin -- sodasta. Sota on nykyään tunnussanana. Ei kenenkään kanssa voi enää järkevää sanaa vaihtaa. Yksin naisetkin puhuvat ainoastaan sodasta.

Olin vastikään eräässä seurassa, jossa naiset saattoivat minut ikuisella politikoimisellaan aivan raivoihin. Olen siinä määrin kyllästynyt siihen keskusteluaineeseen, että sillä voidaan ajaa minut pakosalle.

Lauvantaina viikko sitten läksi kaarti täältä liikkeelle. Useiden tovereiden kera me saatoimme heitä suksilla. Etujoukon kärjessä oli eräs nuori upseeri, joka näytti kovin kalpealta ja alakuloiselta. Mies parka ei suinkaan ajatellut sotaa, kun hän valitsi sotilasuran omakseen.

Kevät tekee täällä jo tuloaan. Jo viikko sitten olivat katukäytävät kuivat ja päivä päivältä lumi katoaa yhä enemmän itse kaduiltakin. Kun palasin kotiin Paciuksen konsertista, näin joka puolella säkeniä iskeviä ja narisevia rekiä. Nyt vasta muistuu mieleeni: enhän ole teille lainkaan kertonut tästä suurenmoisesta konsertista. 140 henkeä oli avustamassa! Varsinkin laulukappaleet miellyttivät minua. Neiti Indebeton ja Falkman lauloivat Kaarle kuninkaan metsästyksestä dueton, joka onnistui niin hyvin, että yleisö ei rauhoittunut, ennenkuin he lauloivat sen toistamiseen.

30 p. maaliskuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Niinpiankuin mahdollista lähden täältä, ehkä jo pääsiäiseksi. Varhemmin en voi matkustaa, sillä minun täytyy ensin saada muutamia kiireellisiä töitä tehdyksi. Rahaa matkaa varten on minulla enemmänkin kuin kylliksi, niin että minä hetkenä tahansa voin olla matkavalmis. Älkää siis olko huolissanne minun tähteni, kyllä minä täältä suoriudun.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, sydämelliset terveiset kaikille.

Teidän teitä rakastava _Julius_.

5 p. huhtikuuta 1854.

Rakkaat vanhemmat.

Pian, pian olen teidän luonanne! Maanantaina tai tiistaina lähden täältä ja toivottavasti olen torstaina perillä. Te ihmettelette varmaan tätä äkillistä päätöstäni; mutta koko viikon tuumin vain lähtöä, etten saanut täällä enää rauhaa. Sitä paitsi kaikkialla, minne ikänä tuli, näki vain matkavalmistuksia. Pääsiäiseksi lähtee ainakin puolet ylioppilaista pois. Siksi minäkin päätin seurata yleistä esimerkkiä ja ponnistin kaikki voimani saadakseni työni valmiiksi. Huomenna toivon olevani aivan valmis.

Tällä viikolla ovat kadut olleet täällä aivan loan vallassa. Kun vastikään mitä kauneimmassa sumussa palasin Forssmanilta, vajosin polvia myöten erääseen katuojaan. Ojien yli on kylläkin pantu lautoja, mutta vesi on niin korkealla, että laudat uiskentelevat pinnalla.

Jää sulaa myös minkä ennättää. Viaporin läheisyydessä on kolme suomalaista laivaa jään reunassa, jotka tulevat päivä päivältä yhä lähemmäksi.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille.

Teidän teitä rakastava _Julius_.

14 p. maaliskuuta 1855.

Rakkaat vanhemmat.

... Sen sijaan tahdon kertoa teille, mikä ilo minulla tänään oli. Tiedättehän, että viime keväänä kirjoitin professori Lönnrotin johdolla suomalaisia aineita, jotka näyttivät hyvinkin kirjavilta sen jälkeen kun hän oli korjannut niitä. Viime lukukaudella hänellä ei ollut aikaa; mutta joulun jälkeen on hän jälleen ottanut vastaan aineenkirjoittajia. Tänään vein ensi tekeleeni hänelle, ja ajatelkaahan, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä virheitä, niin, sanoipa hän minulle, että voisin tarjota kirjoitukseni Suomettareen, jotta se tulisi siinä julkaistuksi! -- Ajatelkaahan mikä kehoitus sellaiselta mieheltä! Minä tunsin, miten punastuin ylt'yleensä, sillä muitakin oli läsnä. Siinä oli runsas korvaus kaikesta siitä ajasta ja vaivasta, jota olen uhrannut perehtyäkseni isänmaani kieleen. Oi, miten paljoa suuremmalla halulla ja kestävyydellä jatkan nyt työtä, kun näen, että voin tuloksia saavuttaa.

Lönnrotin neuvoa en aio seurata enkä antaa ainettani julkaistavaksi; sillä, kaikki kunnia hänen auktoriteetilleen, minun kirjoitukseni on sittenkin liian kypsymätön, jotta päästäisin sen omin neuvoin ulos maailmaan. Istukoon vielä jonkun aikaa kotona ja odottakoon kunnes siivet ovat kasvaneet hiukan vahvemmiksi.

Jos sisaret lukevat tämän kirjeen, niin pyydän, etteivät he kertoisi muille tästä. Sydän-iloni minun oli pakko teille ilmaista; muut voisivat pitää sitä kerskailuna, mikä olisi kovin ikävää.