Part 2

Vähitellen tutustun täällä sekä ihmisiin että oloihin. Olen tehnyt useita tuttavuuksia, muun muassa maalari M. v. Wrightin, joka maalaa niin kauniisti suomalaisia lintuja. Hän on samalla hoitajana eräässä museossa, jota hän näytti minulle. Hän pyysi, että toisin hänelle kaikki harvinaiset linnut, joita saan ammutuksi. Museon vahtimestari opettaa minua täyttämään eläimiä. Wrightin johdolla jatkan piirustusta.

Toinen tuttava, joka on minulle hyvin mieleinen, on eräs nuori Niclander[8], ahkerimpia ylioppilaita tiedekunnassani, joka on varsinkin luonnontieteestä huvitettu. Hän alkoi viime vuonna koota kovakuoriaisia; hänen kokoelmansa on jo varsin suuri, ja minä aion rikastuttaa sitä kaikin tavoin.

Niclanderin pääaine on kasvitiede. Hänellä on hyvin runsas kasvio.

Erääseen toiseenkin hyönteisystävään olen tutustunut, nimittäin nuoreen parooni Hisingeriin.[9] Hän on tosin valinnut toisen ryhmän, nimittäin kärpäset kokoiluhalunsa esineeksi, mutta hänellä on myöskin suuri kokoelma brasilialaisia kovakuoriaisia.

Erääseen uuteen perheeseen olen myöskin päässyt lehtori Ahrenbergin suosituksen välityksellä olen näet tutustunut Forssmanin[10] perheeseen.

Eilen oli meidän tiedekunnallamme kokous. Päätettiin, että joka kokouspäivä, s.o. joka perjantai, joku jäsenistä pitää tieteellisen esitelmän, ja sitä paitsi perustetaan sanomalehti.

Kymmenen vanhinta valittiin vastaaviksi toimittajiksi. Jokainen voi kirjoittaa lehteen.

Niinkuin näette, kuluu aika työn ja virkistyksen vaihdellessa; elämä on sekä hauskaa että hyödyllistä samalla.

Voikaa oikein hyvin, rakkaat vanhemmat! Tervehtikää kaikkia (älkää unohtako palvelijoita) teidän _Juliukseltanne_.

12 p. lokakuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Voitte kai kuvailla mielessänne, miten iloiseksi tulin saadessani niin monta kirjettä yhtä aikaa. Sydämestäni kiitän kaikkia, jotka tuottivat minulle tämän ilon.

Alan jo vähitellen hiukan kotiutua täällä. Työt lisääntyvät ja järjestyvät, niin ettei alakuloisiin ajatuksiin jää aikaa. Ehkäpä teitä huvittaa tietää, miten aikani kuluu; tällainen on lukujärjestykseni:

Maanantai Tiistai Keskiviikko Torstai Perjantai Lauantai

9-10 Prof. Arppe -- Arppe Arppe -- Arppe

10-11 -- -- Arpen -- -- Nordmananin kertausta kertausta

11-12 Prof. Nordmann -- Nordmann Nordmann -- Nordmann

12-1 Prof. Schultén Piirustusta Schultén Schultén Piirustusta Schultén

Jokainen professori pitää neljä julkista luentoa viikossa ja kerran kertausta; s.o. koko viikon luentojen kuulustelun. Iltapuolisin minulla ei ole luentoja. Silloin kirjoitan puhtaaksi luentovihkoni ja luen kirjoistani eteenpäin sitä, mitä professori kulloinkin on luennoinut. Keskiviikkoisin ja lauvantaisin käyn tästä lähin 4-6 museossa oppimassa eläinten täyttämistä. Myöhemmin, kun olemme päässeet pitemmälle kemiassa, alotan käytännölliset työni. Niitä on joka päivä tehtävä 4-7:ään. Ennen marraskuun puoliväliä tuskin alotan kuitenkaan.

Tähän saakka olen kaikki illat ollut kotona. Mutta minun täytyy kaiken mokommin nyt aika ajoin ruveta käymään eräässä perheessä, jolle olen saanut suosituksen; muuten he voisivat luulla, etten välitä koko tuttavuudesta.

Äiti kulta, lähetän tässä sinulle pienen huoneeni asemakaavan [asui ensimäisen lukuvuoden professori Arpen luona], jota halusit, ja jotta näkisit, että olen tullut järjestyksellisemmäksi, niin tahdon vastata tarkasti kaikkiin kysymyksiisi.

Siis: tuuletusikkunaa ei ole, ergo huoneessa ei tuuloteta. Minä jätän kuitenkin joskus oven saliin auki päästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Lattia on puuta ilman minkäänlaista värihienostusta; kuitenkin on mattoja vuoteen ja pöydän edessä. Vuodevaatteita vaihdetaan joka toinen viikko; mutta milloin pyykkiä pestään, on hyvinkin arvoituksellista, sillä mitään määräaikaa ei näytä olevan. Siitä ei ole kuitenkaan mitään vastusta, sillä professorinrouva on sanonut, että jos jotain tarvitsen, voidaan se pestä keittiössä. Nyt luullakseni ovat kaikki kysymykset kunnolla vastatut ja minun maineeni järjestystä rakastavana ihmisenä pelastettu.

Nyt minun ikävä kyllä täytyy siirtyä toiseen aineeseen, mikä on kaikkein tavallisimpia ylioppilaiden kirjeissä, nimittäin rahanpuute. Teidän ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin kuluttanut kaiken sen, mitä sain mukaani. Minun on täytynyt yksityiskassastani maksaa koko joukon menoja, jotka eivät oikeastaan sille kuulu ja jotka suorastaan ovat saattaneet minut häviön partaalle. Siksi pyydän sinua, rakas isä, armollisin katsein tarkastamaan mukanaseuraavaa laskua ja täyttämään jälleen kukkaroni.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhempani, suudelkaa rakkaita siskoja puolestani.

Teidän _Julius_.

26 p. lokakuuta 1853.

Oma rakas äiti.

Sydämellinen kiitos pitkästä kirjeestäsi. Minusta tuntui, lukiessani sinun toivotuksiasi, ikäänkuin mielikuvitukseni olisi loihtinut eteeni kangastuksia tuhansine kaukaisine kuvineen, jotka niin usein liitävät silmieni ohitse. Luonnontutkijana saada matkustaa vieraissa maanosissa on aina ollut hartain ja salainen toiveeni, -- jota en kuitenkaan ole uskaltanut ilmi tuoda, koska pelkäsin teitä, rakkaat vanhempani, surettavani, jos tunnustaisin haluni palavan niin kauaksi kotoa. Mutta kun sinä, rakas äiti, toivot samaa kuin minäkin, ja isä luultavasti ei myöskään ole sitä vastaan, niin voinen ilmaista myös haluni.

Ehkäpä tämän tuuman toteuttaminen ei olekaan niin kaukainen kuin sinä luulet. Parin vuoden kuluttua lähetetään luultavasti taaskin retkikunta Lappiin. Silloin voin jo olla maisteri ja liittyä siihen.

Olen tutustunut täällä erääseen mieheen, joka on oleskellut kolme vuotta venäläis-amerikkalaisissa siirtoloissa ja tuonut mukanaan kaikenlaisia kokoelmia. Minä autan häntä purkamaan hänen hyönteislaatikoitansa, puhdistamaan hyönteisiä ja panemaan ne neuloille. Siitä hyvästä saan 150-200 eri kovakuoriaislajia Sitkasta, Kaliforniasta, Ochotskista ja Sandwichs-saarilta. Hänellä on sitä paitsi simpukoita, nilviäisiä, lintuja, yleensä kaikenlaista tavaraa. Enimmäkseen hän on työskennellyt mineralogian alalla ja tuonut mukanaan myöskin eri kivilajeja. Hän on herättänyt minussa halun koota ja siihen minä ryhdyn ensi kesänä.

Ilma on täällä suorastaan inhottava. Joka päivä niin paksua sumua, ettei näe selvästi 30 askeleen päähän. Onkohan tänä syksynä kaikkialla samaten, vai helsinkiläinen kuuluisa ilmanalako siihen on syynä?

Minun täytyy kuitenkin joka päivä kunnolla kävellä tässä ilmassa, sillä en siedä muuten paljoa istumista kirjoituspöydän ääressä.

Nyt täytyy minun kuitenkin lopettaa, sillä minulla ei ole aikaa kirjoittaa pitemmältä. Sinun pitää suoda anteeksi, vaikkei kirjeeni olekaan yhtä pitkä kuin sinun omasi.

Voi hyvin, rakas äiti. Tervehdi kaikkia sydämellisesti.

Sinun _Julius_.

Suutele sisaria puolestani ja sano, etten tällä kertaa mitenkään ennätä heille kirjoittaa.

2 p. marraskuuta 1853.

Rakas isä.

Kiitos kirjeestäsi. Vastikään päätin vihdoinkin käydä visiiteillä, sillä tähän asti olen ollut liian laiska lähteäkseni iltasin huoneestani kosteaan, kylmään ilmaan huvituksen haussa.

Mutta kun viikko toisensa jälkeen kului ilmojen parantumatta, niin läksin kerran Borgströmeille[11] käymään. Siellä minut otettiin erittäin ystävällisesti vastaan ja ilta kului hyvin hauskasti. Mieliala olisi ollut vieläkin iloisempi, jollei talossa olisi ollut sairasta. Yhdellä nuoremmista pojista on näet selkäydintauti ja hänen elinvoimansa kuluu vähitellen loppuun.

Pari päivää sitten kävin myöskin Ascholinien[12] luona. Heillä ei tosin ollut yhtä paljon nuorisoa kuin Borgströmeillä, mutta siellä oli sittenkin erittäin hauska.

Nordmannin luona olen useasti käynyt. Professori näyttää olevan intresseerattu minusta. Minä pidän yhä enemmän tuosta hauskasta vanhuksesta. Hän kuuluu yleensä niihin professoreihin, joista pidetään paljon, sillä hän seurustelee enemmän kuin muut professorit ylioppilaiden kanssa.

Minulla on nykyään varsin paljon työtä. Olen lainannut kirjastosta Humboldtin kuvauksen Keski-Aasiasta, vaikka en vielä ole päässyt siinä hyvinkään pitkälle, sillä en voi uhrata paljon aikaa sen lukemiseen. Ensi alussa täällä en tiennyt lainkaan miten tappaa aikaani; nyt sitä vastoin toivoisin, että minulla olisi puolta enemmän aikaa käytettävänäni. Hyvin hitaasti edistyn eläinten täyttämistaidossani, mutta edistyn sittenkin. Nyt osaan jo toisen avutta kutakuinkin nylkeä elukan.

Samoin on piirustuksenkin laita. Olen saanut ensimäisen piirustukseni, jäljennöksen eräästä päästä. Ääriviivat ovat jokseenkin onnistuneet, mutta varjostus, niinkuin tavallisesti on kehnoa. Nyt olen alottanut piirtää erästä Wrightin lintua. Tänä lukukautena en alota laboratoriotöitä, sillä: Qui trop embrasse, mal étreint. [Ken liiaksi tavoittaa, vähän kiinnittää]

Voi hyvin, rakas isä. Terveisiä äidille, siskoille ja kaikille muille rakkaillemme.

Sinun _Julius_.

Lauvantaina 5 p. marraskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Miten iloitsenkaan siitä, että aika lähenemistään lähenee, jolloin pääsen täältä lähtemään palatakseni jälleen teidän luoksenne. Minä alan nyt jo laskea päiviä, jotka vielä ovat jäljellä, ja joka ilta maatapannessani ajattelen: taaskin yksi päivä vähemmän.

Älkää kuitenkaan luulko, että minulla olisi koti-ikävää, niinkuin alussa. Ei, vaikkapa minun nyt sallittaisiin matkustaa, niin suoraan sanoen jäisin kernaammin tänne. Mutta kun oikea aika tulee, niin lähden sitä suuremmalla ilolla.

Aika kuluu monissa toimissani niin nopeasti, että minun täytyy alati ihmetellä, kun herätessäni aamulla taaskin kuulen kirkonkellojen soivan ja ilmaisevan, että on sunnuntai. Viime viikot ovat tosiaankin kuluneet kuin unessa. Siksi ei teidän tule ihmetellä, etten pidä aikana enkä minään jäljellä olevaa viittä viikkoa ja muutamia päiviä. Kunhan vain siksi saisimme kylliksi lunta, jotta hurja joukkomme helpommin voisi hajaantua yli koko maan. Toistaiseksi ei talvi kuitenkaan näytä tekevän tuloaan. Ilma on alati lämmintä, sumuista, sateista. Kerran oli sumu niin paksua, että kun tulin kotiin ja aioin asettaa kelloni kirkonkellon mukaan, kirkontorni oli kokonaan kadonnut, ja aluksi luulin, että olin vain uneksinut kirkontornin täällä olleenkaan.

Kaupunkimme on nykyään täynnä roistoväkeä. Koko rääveliläinen laivasto on näet sijoitettuna tänne. Herrat upseerit käyttäytyvät sangen siivottomasti. Vastikään sai rehtori kirjeen kreivi Armfeltilta, jossa tämä pyytää häntä varoittamaan ylioppilaita ryhtymästä tappeluihin näiden kanssa, koska siitä voisi olla vaikeita seurauksia koko yliopistolle. Ymmärrättehän te, miten surulliselta tuntuu, kun koko yliopiston etu, niin ehkäpä sen olemassaolokin! -- riippuu muutamien päihtyneiden hurjistelijoiden käytöksestä. Sillä Jumalan kiitos, tavallisesti asian laita ei sittenkään ole niin paha kuin miltä näyttää. Ne, joita juomingit ja senkaltaiset raa'at huvitukset miellyttävät, ovat sittenkin vain poikkeuksia, joita toverit halveksivat ja säälivät. Ylioppilaiden keskuudessa vallitsee yleensä vakava henki, ja jos annettaisiin toveruushengen vapaasti kehittyä, niin siveellisyys ei siitä ainakaan kärsisi haittaa. Ennen vallitsi ankara siveyden laki kansakunnissa ja niillä oli oikeus erottaa joukostaan kunniaton toveri. Mutta nykyään, kun tuo oikeus on niiltä riistetty, koettavat ne vaikuttaa kirjoituksillaan viikkolehdissään.

Mutta jääkää nyt hyvästi, rakkaat vanhemmat, tervehtikää rakkaita omaisia. Teidän teitä rakastava

_Julius_. (Stud. phys.-math.)

9 p. marraskuuta 1853.

Rakas äiti.

Et voi kuvailla mielessäsi, miten suuresti iloitsen jokaisesta kirjeestä, jonka saan kotoa. Joskin siinä suhteessa olen onnellisemmassa asemassa kuin useimmat tovereistani, jotka monasti vain kerran kuukaudessa saavat tietoja omaisistaan, niin en usko sittenkään, että kellekään heistä kirje tuottaa niin paljon iloa kuin minulle. Joka kerta sykkii sydämeni kiihkeämmin, kun astun postikonttorin portaita ylös, ja kun minulla siellä on kirje, niin on pääni ilosta melkein pyörällä.

Vieraskäyntejä olen jatkanut. Sunnuntaina olin näet Forssmaneilla, joille Ahrenberg oli antanut suosituksen. Heillä vietin erittäin hauskan illan. Paitsi poikaa, ylioppilasta, jonka tunsin jo ennakolta, oli talossa neljä miellyttävää tytärtä, joista kuitenkin vain nuorin on sievän näköinen, ja vanha äiti, joka miellytti minua suuresti. Hän muistutti niin ihmeesti rakasta isoäitiä, että olisin voinut käydä hänen kaulaansa. Nuorisoa hän kohtelee samalla herttaisella tavalla kuin isoäitikin ja näyttää olevan koko maailman ystävä samoinkuin meidän mummommekin. Kaikki ylioppilaat, jotka vuosikausien kuluessa ovat kuuluneet viipurilaiseen kansakuntaan, ovat olleet tuttuja talossa.

Tyttäret valittivat kaiken katoavaisuutta. Niinpiankuin joku ylioppilas oli muutamia vuosia käynyt heillä ja perhe oli oikein tutustunut häneen, täytyi hänen lähteä, ja uudet polvet astuivat sijaan ja katosivat jälleen tehdäkseen tilaa vieläkin nuoremmille. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan maailman meno. "Adé! Adé! Adé! Ach Scheiden und Meiden thut weh!"

Yleensä näyttävät ylioppilaat ja naiset olevan erittäin hyvissä väleissä. Jos missä ylioppilaita panetellaan, niin kaikki naiset pitävät heti heidän puoliaan. Enpä usko, että ylioppilaat vihaavat Nordenstamia yhtä kiihkeästi kuin naiset.

Enpä tiedä miten Helsingin kävisikään ilman ylioppilaita. Ilman ylioppilaita ei voida panna toimeen tanssiaisia, konsertteja, ei yleensä yhtään mitään.

Niinkuin näet, rakas äiti, olemme me siis hyvin tärkeitä henkilöitä, välttämätön paha. Varokoon itseään ken uskaltaa meitä vahingoittaa!!!

Borgströmeillä tuskin enää tänä lukukautena käyn, sillä yksi heidän nuoremmista pojistaan kuoli äskettäin.

Pian täälläkin alkavat tanssitilaisuudet, mutta minä en aio niissä käydä. Sillä koska ei minulla kuitenkaan olisi niissä kovinkaan monta tuttavaa, niin niiden tuottama huvi olisi myös varsin pieni. Sitäpaitsi opinnot vievät sangen paljon aikaa.

Ilma on täällä niin hirvittävän huono, että tuskin tekee mieli ovesta ulos mennä. Sataa lunta ja vettä vuorotellen, ja ikuiset myrskyt pahentavat vielä asiaa. Luulenpa että saan kiittää kaulaan saakka napitettua univormuani ja paksua viittaani siitä, etten joka hetki vilustu.

Nyt on vielä viisi viikkoa siihen kunnes palaan taas kotiin. Siihen saakka voi hyvin, rakas äiti ja sano kaikille terveiseni.

Sinun _Julius_

Ole hyvä, sano myös minulta joka kerta terveisiä palvelijoille, jotka varmaankin ovat siitä hyvillään.

15 p. marraskuuta 1853.

Rakas isä.

Kiitos kirjeestäsi, joka vapautti minut suuresta huolesta. Pelkäsin näet, että äiti olisi pelästyksen johdosta tullut huononvointiseksi, ja kun en kokonaiseen viikkoon saanut mitään tietoja, olin lopulta hyvinkin levoton. Sitä hauskempi oli kuulla, ettei tuosta tapauksesta ollut sen pahempia seurauksia.

Olen tällä lukukaudella suorittanut jo pikkuteologian tutkinnon professori Lillelle.[13] Sen lisäksi aion suorittaa myöskin latinan kirjoituksen pro exercition, jotta minulla myöhemmin olisi vapaammat kädet.

Sunnuntaina olin ensi kertaa teatterissa täällä. Teatteritalo on hiukan suurempi kuin Viipurin teatteri ja minun mielestäni kauniimpi ja tarkoituksenmukaisempi, varsinkin valoisampi. Nykyään ei näytellä kuitenkaan mitään uutta, josta olisi kunniaa pääkaupungille -- ja runottarien asuinsijalle. Esitettiin kaksi ilveilyä, joista toinen ei ollut minkään arvoinen ja näyteltiin huonosti, sitä vastoin toinen "1846 ja 1946" oli varsin soma. Siinä esiintyy näet eräs vanha professori Bautastenius, joka on muinaistutkija ja kerää kaikenlaista vanhaa. Kaivaessaan muinaismuistoja hän vapauttaa sattumalta totuuden jumalattaren, joka on vangittuna maan sisään. Jumalatar sallii professorin toivoa jotakin. Tämä toivoo sadan vuoden päästä pääsevänsä haudastaan saadakseen nähdä onko hänen nimensä tullut kuolemattomaksi. Hänen toiveensa täyttyy ja hän nousee haudasta vuonna 1946, jolloin kaikki on aivan takaperoista. Hän kyselee jokaiselta, tuntevatko he professori Bautasteniusta. Tunnen kyllä, vastaa eräskin, se on kai samainen, joka museossa seisoo täytettynä dromedaarin vieressä, jne. Minä nauroin aivan äärettömästi.

Tänä iltana on Arpeilla kutsut, joihin melkein kaikki tämän tiedekunnan jäsenet ovat kutsutut. Mutta minun täytyy nyt lopettaa. Voi hyvin, rakas isä. Terveisiä kaikille.

Sinun _Julius_.

17 p. marraskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Lupaukseni mukaan kirjoitan tänään jälleen. Toissapäivänä vietimme täällä erittäin hauskan illan. Professori Arppe oli kutsunut kaikki tiedekunnan professorit sekä noin 40 tiedekuntaan kuuluvaa ylioppilasta luokseen. Laulettiin, pidettiin puheita, juotiin veljenmaljoja, jne. Ylioppilaiden parissa on paljon ja hyviä laulajia, niin että mielihyvällä heitä kuuntelee. Minussa on sen vuoksi herännyt suuri halu ottaa heidän lauluunsa osaa. Eräs toveri, jolle tästä puhuin, arveli, että se kävisi kylläkin laatuun. Sillä vaikka minulla ei ole paljon ääntä, niin on korvani jokseenkin tarkka, eikä kuorossa ole kovin vaarallista, vaikka joukkoon joskus sattuisi vääräkin ääni. Pääasia vain olisi, että saisin olla mukana.

Omituista miten tuollaisissa kesteissä uusia veljiä syntyy kuin sieniä sateella. Viini sen vaikuttaa. Minä en juonut sen vähemmän kuin 12 kanssa veljenmaljaa. Kaikkiaan tunnen kaupungissa olevista 410:stä ylioppilaasta jo 74, ja niistä olen 60:n kanssa lähemmin tuttu.

Professori Arppe oli juhlaa varten lainannut yliopiston kirjastosta useita loistoteoksia, joita me katselimme. Varsinkin eräs kuvateos Chilestä oli erinomaisen kaunis komeine vaskipiirroksineen. En voinut kyllikseni ihailla noita erinomaisia eläin- ja kasvimuotoja.

Myöskin oli näiden joukossa teos Tyyneltä valtamereltä. Kuvien parissa oli paljon maisemiakin. Tuhansittain saaria, joiden rehevä kasvullisuus on mahdollinen vain troopillisen auringon alla. Ah, jospa itse kerran saisin nähdä Etelämeren ihmeitä. Vaikka kukapa tietää ehkä kaipaisin palmujen varjossa meidän ikivihreitä kuusiamme ja kimaltelevaa talvista huurretta koivujemme oksilla. Ei mikään vedä sentään vertoja pohjolalle. Meilläkin on järvissämme tuhansia saaria. Ja vaikkapa meidän kesämme onkin lyhyt, niin on meillä sen sijaan talvi, jota ei sovi halveksia, paljoa parempi kuin tuollainen turhanpäinen lumeton ja jäätön talvi kuin Saksassa.

Mutta koska nyt puhun jäästä ja lumesta, niin juolahtaa mieleeni, etten ole vielä vastannut mitään tohtori Holstiuksen[14] ystävälliseen tarjoumukseen. En tiedä, voinko käyttää sitä hyväkseni, koska olen jo luvannut matkustaa yhdessä erään toisen kanssa. Vaan siinä tapauksessa se kävisi päinsä, että meitä voisi ajaa samassa reessä kolme kappaletta. -- Luennot loppuvat 7 p. joulukuuta; sitten alkavat tutkinnot, ja niinpiankuin olen suorittanut pro exercition, matkustan täältä.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä kaikille. Teitä hellästi rakastava _Julius_.

22 p. marraskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Miten iloitsenkaan, että lähtöpäivä jo lähenee! Nyt on enää kolme viikkoa jäljellä ja sitten -- sitten olen taas teidän luonanne. Älkää kuitenkaan luulko, etten olisi tyytyväinen nykyiseen elämääni. Ei, niin ei ole lainkaan laita; jollei ilmanala olisi niin inhottava, niin olisi Helsinki minusta kaikkein mieluisin olinpaikka. Mutta onhan se luonnollista, että kun ensi kertaa näin kauan olen ollut poissa kotoa, kernaasti palaan sinne takaisin.

Toivottavasti siksi tulee kunnollinen keli. Täällä on tosin jo pari kertaa satanut lunta, mutta lumi on heti taas sulanut. Eilen oli pakkanen, ja tänään pyryää varsin lujasti. Kunpa tämä lumi pysyisi maassa. Miten ihanaa olisi saada ajaa reellä kotiin.

Sunnuntaina ylioppilaat panivat toimeen näytöksen. Sisäänpääsymaksu oli 60 kop. ja paitsi taidenautintoa tarjottiin teetä ja punssia. Professori Arppe kertoi, että siellä oli ollut erittäin hauska; minä, ikävä kyllä, en voinut olla läsnä.

Lauvantaina myötiin huutokaupalla kaikki vanhentuneet ja epätäydelliset teokset tai kaksoiskappaleet meidän tiedekuntamme kirjastosta. Kun kansakunnat lakkautettiin, yhdistettiin kirjastot ja kirjat jaettiin tieteitten mukaan eri tiedekunnille. Siten saatiin ääretön joukko kaksoiskappaleita. Minäkin olin läsnä huutokaupassa ja ostin muutamia kirjoja, joita myöhemmin tulen tarvitsemaan. Vanhemmat kirjat olivat hyvin halpoja; ostin kolme kirjaa 25 kop. hop. Gyllenhalin Insecta Svecica, teos, jota ei nykyään enää saa kirjakaupoista ja jonka hinta on 5-6 ruplaa hop., maksoi minulle 1 Rup. 37 kop. Toiset sen sijaan nousivat varsin korkeihin hintoihin, niinpä Humboldtin "Kosmos" maksoi 5, 6, 7, Rupl. hop. Sitä en kuitenkaan ostanut, koska isällä on se. Talvella aion ruveta lukemaan "Kosmosta". Humboldtin "L'Asie centrale" on minulla lainana kirjastosta ja ensimäisen osan olen lukenut. Mutta enpä luule, että se äitiä miellyttäisi. Paikottain siinä on kylläkin mielenkiintoisia historiallisia tietoja. Mutta suurin osa voi huvittaa vain mineralogia. Sillä se ei ole mikään matkakertomus, niinkuin äiti oletti; vaan mineraloginen ja maantieteellinen kuvaus Keski-Aasiasta. Historiallista ja etnografista puolta kosketellaan vain ohimennen. Toista osaa en aio lukea, en ainakaan ennenkuin olen hiukan lukenut mineralogiaa.

Vähällä olin unohtaa kiittää sinua, äiti kulta, rinkeleistä. En ollut uskoa silmiäni kun luin kirjeesi. Että sinä, äiti kulta, saattaisit olla uskoton periaatteillesi, en olisi koskaan uskonut. Muuten kiitän sinua noin tusinan toverini puolesta, sillä kahdessa päivässä lähetyksesi oli tullut ja mennyt. Monet moittivat tuhlaavaisuuttani ja arvelivat, ettei minun olisi tarvinnut jakaa niitä muille, vaan kernaammin säästää vain muutamille ystävilleni ja itselleni. Mutta täten tuotin iloa useille, jotka eivät koskaan olleet nähneetkään Viipurin rinkeleitä.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhempani. Toivoen pian näkeväni teidät lähetän terveiseni kaikille. Teidän _Julius_.

25 p. marraskuuta 1853.

Oma rakas äiti.

Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi. Joka maanantai on minulle aina juhlapäivä, sillä silloin tiedän että te, rakkaat vanhemmat olette kirjoittaneet minulle. Niinpä olenkin postikonttorissa jokapäiväinen vieras, kun niin usein saan kirjeitä. Ei minun tarvitse lainkaan enää sanoa nimeäni; niinpiankuin näyttäydyn, etsii virkailija kirjeet esille. Sitten avaan kuoren portailla ja menen yliopistoon, joka ei ole kaukana postikonttorista, ja luen eteisessä kirjeeni. Sen jälkeen vasta maltan lähteä kotiin.

Että te kaikki ajattelette joulua, voin kyllä kuvailla mielessäni. Minäkin olen ajatellut jo viikkokausia, mitä teille kaikille toisin mukanani. Olen laittanut listan, ja niinpiankuin olen keksinyt jotakin sopivaa, merkitsen sen nimen viereen.

Täällä on saatavana niin paljon kaunista, mitä kernaasti toisin mukanani, mutta en voi. Siihen on omat syynsä.

Minkä sille mahtaa. Siksipä teidän täytyy tyytyä pieniin lahjoihini ja hyvään tahtooni.

Keskiviikkona oli mad. Borgströmin nimipäivät. Minä olin heillä päivällisillä ja viivyin talossa koko illan. Paitsi minua oli siellä Bolin[15], eräs laulaja Broms, viuluniekka Gesemann ja muutamia muita. Arvaat siis, että sinä iltana musiseerattiin. Gesemann, mademoiselle Borgström ja nuori herra Borgström soittivat kaksi trioa. Siten vietin erittäin hauskan illan.

Tässä tilaisuudessa komeilin univormufrakissani. Omituista miten se kimaltelee ja loistaa, kun sattuu olemaan huoneessa, jossa on paljon peilejä. Silloin olen mielestäni aivankuin brasilialainen timanttikuoriainen.

Merkillistä, miten ujouteni ja kömpelyyteni on kadonnut sen jälkeen kun olen tullut ylioppilaaksi. Ennen istuin kuin neuloilla, kun minun oli pakko keskustella naisten kanssa, joita en hyvin tuntenut. Mutta nykyään juttelen vieraiden kanssa yhtä arastelematta kuin sinun kanssasi.

Mutta nyt, rakas äiti, täytyy minun lopettaa, sillä huomenna on minulla kertaus ja sitä varten täytyy vielä hiukan valmistaa.

Voi hyvin, rakkahin äitini ja sano sydämelliset terveiseni kaikille. Sinun _Julius_.

29 p. marraskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.