Part 1

NUOREN YLIOPPILAAN KIRJEITÄ 1850-LUVULTA

Kirj.

Julius Krohn

Otava, Helsinki, 1918.

Nämät kirjeet, jotka isävainajani kätköistä lasken nyt päivän valoon, ovat enimmäksi osaksi osoitetut hänen vanhemmilleen, yksi ainoa on sisarelle kirjoitettu ja kymmenkunta hänen nuoruudenystävälleen Kaarlo Slöörille. Ne käsittävät 1853-1860 -vuosien välisen ajanjakson, hänen ylioppilas-aikansa, josta suurin osa kului Helsingissä lukuunottamatta lukuvuotta 1855-56, jolloin hän sairauden vuoksi oli pakotettu keskeyttämään lukunsa, sekä talvea 1858-59, jolloin hän oleskeli Rautalammilla. Paitsi sitä läheistä suhdetta, joka vallitsi pojan ja vanhempien välillä ja joka näissä kirjeissä ilmenee hellänä huolenpitona vanhempien puolelta ja koti-ikävänä ja vanhempien tahdon ja toivomusten syvänä kunnioituksena ja huomioonottamisena pojan puolelta, kuvaavat ne oloja ja elämää ylioppilasnuorison parissa viime vuosisadan keskivaiheilla ja ennen kaikkea nuoren kirjeittenkirjoittajan lämmintä isänmaallista tunnetta sekä innostusta suomalaisuuden asiaan, jonka hyväksi hän jo tänä varhaisena aikana oli valmis uhraamaan koko työnsä ja voimansa.

Jotta lukijan olisi helpompi täydentää kirjeissä ilmaantuvia aukkoja ja muodostaa itselleen kuvan siitä ympäristöstä ja niistä olosuhteista, joista nuorukainen oli lähtenyt, olen ottanut johdannoksi alkupuolen isäni noin v. 1881 omakirjoittamasta elämäkerrasta. -- Julkaistut kirjeet vanhemmille ja sisarelle ovat alkujaan kaikki saksankielisiä. Sen sijaan kirjeet Kaarlo Slöörille ovat suomeksi kirjoitetut ja painetut alkuperäisessä muodossaan. Kieltä en ole tahtonut niissä modernisoida, sillä kuuluuhan sekin osaltaan ajankuvaukseen.

_Helmi Krohn_.

OTE JULIUS KROHNIN OMAKIRJOITTAMASTA ELÄMÄKERRASTA.

(Julkaistu aikaisemmin J. Krohnin teoksessa Suomalaisen Kirjallisuuden vaiheet.)

Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügensaaresta. Siellä Krohn'eja nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä Meklenburgissa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä Norjaan. Rügenistä tuli isäni isä, Abraham Krohn noin v. 1785 Pietariin onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa, sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan (Slesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seuduille), Ranskaan, Lontooseen ja Madeira-saarelle. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön -- vanhan-aikaiseen tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa vääräuskoisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalaisoikeuden, joka teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista venäläisistä rasituksista. Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenbergin ja nai hänet. Isän puolelta oli minun äitinikin Pietarin saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.

Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä). Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. toukokuuta 1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.

Ensimäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin vuoroittain Pietarissa, vuoroittain Kiiskilässä. Ensimäisen matkani suoritin siis 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi. Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843. Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rheinjokea myöten Sveitsiin, sieltä Itävaltaan ja Elbevirtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta kotiin. Ettei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.

Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokokoajan aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras kaikenlaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja, joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli hänellä myös pari kamaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän yhteen aikaan "perpetuum mobilea" eli ikiliikkujaa keksiä.

Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimäisen lapsuuteni aika ei ollut hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan. Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaattori Trappin), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.

Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarista eräs siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen saimme ranskalaisen "kuvernöörin", joka kaksi vuotta muustakin opetuksesta piti huolen -- omalla kielellään. Tästä tietysti taivuimme oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia ja suomea.

V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston kolmannelle luokalle. Senaikuisen alinomaisen "opin saunan" avulla suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin myös useampain opettajain, varsinkin K.V. Ahrenbergin,[1] K.H. Ståhlbergin ja K.H.J. Ignatius'en palava isänmaan-rakkaus. Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan suuntaan vaikutti niinikään lehtori J.G. Fabritius, se sukulainen, jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain, olivat ensimäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten ahmasin muutkin Runebergin runoelmat, sen jälkeen tutustuin ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzéniin, Tegnériin y.m.), jota vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en sisarta, Amalia Fabritiusta (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isänmaallinen nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta, sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.

Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneeseen, kadonneeseen, kuolleeseen, -- rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä aikoina myös minun ensimäiset runokokeeni.

Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman Kaarlo Slöörin[2] vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin Kirjallisuusseura,[3] joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöörillä oli ollut herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän, keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti paljon paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä, ja keksiä edes A-L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja yllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien outojen sanojen luetteloa.

Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin vaihtuivat nämät huvitukset purjeretkiin merellä. Tavallisesti ei meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroitiin, sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin harjaannuin ja välistä uin sangan leveäin selkäin, kerran koko virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdeltiin ahkerasti. Viimeisenä kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja, ruumiin virvoittaja.

V. 1853 lopetin kouluni ja pääsin sitten kesällä ensi kerran katsomaan tuota "luvattua maata", Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden mahtavan talonpoikaispohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielikuvitelmiani.

Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimäinen lukukauteni ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo. Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. "Kaikki, tahi ei mitään!" on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.

Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistukseksi ollut lähetetty merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika. Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäisen Pohjois-Englantiin, Skotlantiin ja Norjaan. Viimeksi vietin kuusi viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimäinen omain siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta että saaristo isäni maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.

Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian juuri nyt professoriksi tulleen Snellmanin johdon alla. Tietysti jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella suomustamaan itseäni. Historiaa lukeissani, koetin aina päässäni kerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono suomalainen yhä vielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä ei siihen aikaan tuskin vielä ollut saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin viettänyt Ahlqvistin, Tikkasen, Polénin ja Salmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja ennenaikaisuudesta. Ainoasti Slöörin kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.

Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa, Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859 Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta) aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimäisellä esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on, suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä. Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat poisluettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua jälleen koetin suomentaa.

V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin taas minulle niin rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimäisen pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitävastoin jäi aiottu retki Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.

Syksyllä tuli painosta ensimäinen kokoelma runojani, sisältävä muun muassa _Kuun tarinoita_, yhdessä Slöörin runoelmain kanssa (Mansikoita ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihossa). Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kunnes voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi suomistunut. Ensimäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856.

(Helsingissä) 20 p. syyskuuta 1853.

Rakas äiti.

Samaan aikaan kun saat tämän kirjeen, olen ehkä menossa varakansleri Nordenstamin luo näyttääkseni itseäni täysissä tamineissani, miekka vyöllä ja kolmimasto päässä. Sillä useamman päiväisen prässäyksen jälkeen hyväksyttiin meidät vihdoinkin eilen. Tutkinnon alussa oli meidän parvessamme kuusi toivorikasta nuorukaista, yksi joukosta livahti kuitenkin heti tiehensä huomatessaan, että häneltä alkoi käydä huonosti; toinen kesti tosin loppuun saakka, mutta sai reput. Ainoastaan me neljä viipurilaista löysimme armon tutkijan silmissä. Kun tutkinnot olivat loppuunsuoritetut, täytyi meidän odottaa vielä puoli tuntia päätöstä, mikä oli kovin tuskallista. Aivan levollisia me emme olleet, sillä vaikka me olimme ehkä vielä paremmin selvillä asioista kuin tutkinnossa Viipurissa, niin nolostuimme välistä siinä määrin, etteivät vastaukset oikein hyvin sujuneet. Tutkijat olivat kuitenkin tyytyväisiä, ja vähin äänimäärä, mikä tuli meidän ryhmämme osaksi, oli 23.

Mutta nyt tahdon kertoa jotain matkastammekin. Alussa, niinkauankuin me ajoimme tuttujen seutujen halki, olin kovin alakuloisella mielellä. Mutta niinpiankuin ne olivat jääneet taaksemme, kiinnitti kaikki uusi, minkä edessäni näin, siinä määrin huomiotani, että vähitellen tulin oikein iloiselle mielelle. Niinpä me ajoimme entisen Ahrenbergin tilan sekä Harjun ohi, joista edellinen sijaitsee erittäin kauniilla paikalla. Haminassa me aterioimme ensi kertaa, ja tulimme vielä siksi hyvissä ajoin Korkeakoskelle, että näimme putouksen päivän valossa. Suoraan sanoen, olin kuvaillut mielessäni sitä suuremmoisemmaksi. Keväisin se kuuluu muuten olevan paljoa voimakkaampi. Sydänyön aikana saavuimme Loviisaan. Seuraavana aamuna matkustimme Porvooseen. Vihdoin kello puoli kuusi illalla tulimme perille. Seuraavana päivänä kävin ilmoittautumassa rehtorille ja sitten tutkintoon, ja olen nyt Jumalan avulla ylioppilas. Lyyry prameilee jo lakissani, mutta vasta torstaina saan täydet tamineet.

Sunnuntaina olimme professori Nordmannin[4] luona, joka otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Myös Arpen[5] olemme tavanneet, ja hän miellytti suuresti isää; minä tunsin hänet jo ennestään.

Jää hyvästi, oma, rakas äiti, tervehdi isovanhempia sekä kaikkia ystäviäni, joita satut näkemään ja suutele puolestani rakkaita siskoja.

Sinun _Julius._

26 syyskuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Sain tänään äidin kirjeen ja kiiruhdan vastaamaan. Sillä koska työni ei vielä ole säännöllisessä kulussa, on minulla ollut liiaksi aikaa aprikoimiseen. Usein olen ollut alakuloisella mielellä; varsinkin sunnuntai-iltana tunsin itseni kovin yksinäiseksi. Siksipä tekee mieleni kirjoittaa teille voidakseni ainakin ajatuksissani olla luonanne.

Tänään kävin ensi kertaa professori Arpen luennolla; huomenna alkaa professori Nordmann. Heitä molempia aion aluksi kuunnella; sillä prof. Arppe arveli, etten ennättäisi kuunnella sen useampia, koska itse aineet ovat minulle aivan oudot. Nordmannin luona tulen kai hyvin usein olemaan niinpiankuin Arthur[6] palaa kotiin Lapista. Iloitsen suuresti saadessani tutustua häneen, sillä varmaankin meillä on paljon mielenkiintoista kerrottavana toisillemme.

Pari päivää sitten olin jälleen kutsuissa. Mutta ne olivat aivan siivot. Ylioppilaskunnan parhaat laulajat olivat kutsutut, ja sen vuoksi oli se pikemmin soitannollinen illanvietto kuin juomaseura.

Perjantaina olin täydessä juhlapuvussa Nordenstamin luona; hän oli hyvin kohtelias, varsinkin sen jälkeen kun hän kuuli, että olin saanut 33 ääntä. Myöskin inspehtori Hjärne[7] oli erittäin ystävällinen; olihan se muuten aivan luonnollista, sillä minussa, s.o. minun univormussani ei ollut vähintäkään moitteen syytä.

Lauvantaina oli inskriptioni. Rehtori piti kauniin puheen; sitten menimme kirkkoon, jossa eräs professoreista saarnasi.

Sunnuntai-aamuna kävin Viaporissa. Se on jättiläismäinen ja suurenmoinen laite, mutta mieltä kauhistuttaa nähdessä nuo muurit ja synkät, surulliset asunnot. Hirveätä olisi varmaankin asua siellä.

Kaunis ilma näyttää nyt loppuneen, niin että tuskinpa enää tänä vuonna voin tehdä huviretkiä. Sitä ahkerammin aion käyttää aikaani lukuihin.

Muutamia asioita, joita tarvitsisin täällä, pyydän teitä lähettämään minulle, nimittäin:

Nilssonin Faunan. Renvallin suomalaisen sanakirjan. Bergrothin fysiikan.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Tervehtikää isovanhempia oikein sydämellisesti teidän teitä rakastavalta _Juliukseltanne_.

8 p. lokakuuta 1853.

Rakkaat vanhemmat.

Varmaankin teitä ihmetytti viimeinen valittava kirjeeni. Älkää käsittäkö sitä kuitenkaan aivan sananmukaisesti, sillä olin hyvin alakuloisella mielellä. Minun täytyi pahoinvoinnin vuoksi pysytellä pari päivää sisällä ja tunsin itseni työttömänä ollessani kovin yksinäiseksi. Mutta nyt, kun olen taas hyvissä voimissa ja voin käydä luennoilla, olen taaskin iloinen ja reippaalla mielellä, eikä koti-ikävä vaivaa minua yhtä suuressa määrässä. Älkää kuitenkaan luulko, että silti olisin unohtanut teidät. Ainoa erotus on se, että ajattelen ilolla kotiinpaluuta, sen sijaan että aikaisemmin vain surin sitä, mitä minulla ennen oli ollut.