Part 9

Nytkin siinä tiellä hänen ajatuksensa johtuivat tähän. Niin, niin, hän puheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sitä omaista, ystävällistä, hellää ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta, sitä tyyntä, kestävää uskollisuutta! Kyllästymistä se on ja välinpitämättömyyttä! Jokainen vaivainen pikkutehtäväkin vetää häntä enemmän puoleensa kuin hänen kallis, ihana vaimonsa. Osaako hän antaa onnelleen arvoa? Osaako hän pitää Lottea siinä arvossa kuin hän ansaitsee? Hän on hänellä, noh, niin on! -- Tiedän sen, kuten tiedän paljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on vielä kerran saava minut järjiltäni, se on saattava minut perikatoon. -- Ja onko hänen ystävyytensä sitten kestänyt koetuksen? Eikö hänestä vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene hänen oikeuksiensa rajoittamista, ja eikö huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune hänestä salaiselta moitteelta häntä itseään vastaan? Tiedän sen hyvinkin, tunnen sen, hän ei enää mielellään näe minua täällä, hän toivoo, että poistuisin; minun läsnäoloni kiusaa häntä.

Tuon tuostakin hän hiljensi hätäistä käyntiään, toisinaan pysähtyi kokonaan ja näytti aikovan palata; mutta aina hän sentään taas lähti liikkeelle eteenpäin ja saapui tällaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin vaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille metsästyslinnalle.

Hän astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon jonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi hänelle, että ulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siellä oli murhattu joku talonpoika! Werther ei kuunnellut sitä sen tarkemmin. Hän astui sisään ja tapasi Lotten koettamassa estää vanhusta, joka sairaudestaan huolimatta itse aikoi ulos pitääkseen tutkintoa itse murhapaikalla. Murhaajaa ei vielä tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla löydetty talon portilta; epäiltäviä asianhaaroja oli sentään olemassa: murhattu oli ollut renkinä eräällä leskiemännällä, jolla sitä ennen oli ollut palveluksessa eräs toinen, joka riidoin oli ajettu talosta.

Kun Werther tämän kuuli, hypähti hän kiihtyneenä pystyyn. -- Onko se mahdollista! huudahti hän; minun täytyy mennä sinne, en voi viipyä silmänräpäystäkään. -- Hän kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki asianhaarat muistuivat niin elävästi hänen mieleensä, eikä hänelle jäänyt enää epäilystäkään siitä, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies, jonka kanssa hän oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli käynyt hänelle niin mieleiseksi.

Kun hänen oli kuljettava lehmuspuiston lävitse tullakseen ravintolaan, jonne ruumis oli viety, valtasi hänet kammo hänen astuessaan tuota ennen niin rakastamaansa paikkaa. Kynnys, jolla naapurin lapset niin usein olivat leikkineet, oli veritahroissa. Rakkaus ja uskollisuus, ihmisen ihanimmat tunteet, olivat muuttuneet väkivallanteoksi ja murhaksi. Nuo tiheät, korkeat puut seisoivat nyt paljaina ja kuurassa, kauniit pensaat, jotka kurkottelivat matalan kirkkotarhanmuurin ylitse, olivat karistaneet lehtensä, ja lumen peittäminä katselivat hautakivet niiden välistä ulos.

Kun hän läheni ravintolaa, jonka edustalle koko kylä oli kokoontunut, nousi yht'äkkiä huuto. Etäällä näkyi joukko aseellisia miehiä, ja kaikki huusivat, että murhaajaa tuodaan. Werther katsahti sinnepäin, eikä hänelle enää jäänyt vähintäkään epäilyksen varaa. Niin! mies oli sama, joka niin rakasti tuota leskeä ja jonka hän joku aika sitten oli kohdannut kuljeksivana, hiljainen uhka ja salainen epätoivo sielussaan.

Mitä olet tehnyt, onneton! huudahti Werther, astuen vangittua vastaan. -- Tämä katsahti häneen tyynesti ja ääneti ja vastasi viimein levollisesti: Häntä ei ole kukaan saava, eikä hän ole saava ketään. -- Vanki vietiin ravintolaan, ja Werther riensi pois.

Tuo kamala, väkivaltainen kosketus heitti koko hänen olentonsa kuin sekaisin. Hetkeksi hän tempautui surunsa, masentumuksensa ja välinpitämättömän alakuloisuutensa vallasta, vastustamaton sääli täytti hänen mielensä, ja hänessä heräsi sanomaton halu pelastaa tuo mies. Hän tunsi hänet niin perin onnettomaksi, hänestä tuo mies oli rikoksentekijänäkin niin viaton, hän kuvitteli itsensä niin syvästi hänen asemaansa, että hän varmasti uskoi voivansa saada toisetkin vakuutetuiksi siitä. Hän olisi jo kohta tahtonut saada puhua hänen puolestaan, jo tulvi hänen huulilleen vilkas puolustuspuhe; hän kiirehti askeleitaan joutuakseen metsästyslinnaan eikä malttanut jo matkalla olla puoliääneen puhumatta itselleen kaikkea sitä, mitä aikoi esittää miehen puolustukseksi amtmannille.

Kun hän astui sisään, oli Albertkin jo paikalla; tämä kiusasi häntä hiukan ensiksi, mutta hän malttoi kuitenkin kohta mielensä ja rupesi innokkaasti esittämään ajatustaan amtmannille. Tämä pudisti muutaman kerran päätään, ja vaikka Werther mitä vilkkaimmin, kiivaimmin ja vakuuttavimmin esittikin kaikkea, mitä ihminen vain voi toisen puolustukseksi esittää, ei se, kuten oli odotettavissakin, tehnyt mitään vaikutusta amtmanniin. Hän ei edes antanut ystävämme puhua loppuunkaan, vastusti häntä kiivaasti ja nuhteli häntä siitä, että hän saattoi puolustaa salamurhaajaa! Hän osoitti hänelle, että tuolla tapaa tulisivat kaikki lait tehottomiksi ja kaikki turvallisuus valtiossa häviäisi; sitäpaitsi hän lisäsi, ettei hän tämmöisessä asiassa voinut tehdä mitään joutumatta mitä raskaimpaan edesvastuuseen; kaiken täytyi tapahtua lainmukaisessa ja määrätyssä järjestyksessä.

Werther ei vieläkään peräytynyt, vaan pyysi, että amtmanni ei olisi aivan liian tarkka, jos koetettaisiin auttaa miestä pakoon. Senkin amtmanni epäsi. Albert, joka viimein myöskin sekaantui keskusteluun, astui vanhuksen puolelle: Werther äänestettiin kumoon, ja kamalassa tuskassa hän lähti viimein pois, sittenkuin amtmanni vielä jonkun kerran oli sanonut hänelle: Ei, hän ei ole pelastettavissa!

Kuinka syvän vaikutuksen nämä sanat olivat tehneet Wertheriin, näemme eräästä paperiliuskasta, joka tavattiin hänen papereidensa joukossa ja joka nähtävästi on kirjoitettu samana päivänä:

"Sinä et ole pelastettavissa, onneton! Näen, näen sen, me emme ole pelastettavissa."

Wertheriä oli syvästi loukannut se, mitä Albert nyt viimeksi oli amtmannin läsnäollessa lausunut tämän vangitun asiassa: hän luuli huomanneensa hänen sanoissaan jonkinmoista nurjamielisyyttä itseään vastaan, ja vaikka hän tarkemmin ajateltuaan kyllä älysikin, että nuo kaksi miestä kai sentään olivat olleet oikeassa häntä vastaan, niin tuntui hänestä kuitenkin, kuin hänen täytyisi tehdä tyhjäksi koko sisin olemuksensa, jos hänen pitäisi tunnustaa ja myöntää se.

Hänen paperiensa joukossa tapaamme lippusen, joka koskee tätä ja ehkä ilmaisee koko hänen suhteensa Albertiin:

"Mitä siitä, että toistan ja toistan itselleni: hän on kunnollinen, hän on hyvä, kun se kumminkin viiltää sisimpääni; minä en voi antaa hänelle oikeutta."

Koska oli leppeä ilta ja ilma alkoi kääntyä suojaiseksi, palasivat Lotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte kääntyi tuon tuostakin katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert rupesi puhumaan hänestä ja moitti häntä, antaen sentään tunnustuksen hänen hyville puolilleen. Hän otti puheeksi hänen onnettoman rakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, että hänet jollakin tapaa saataisiin poistumaan. -- Toivoisin sitä meidän itsemmekin tähden, sanoi hän, ja pyydän, jatkoi hän, sinuakin vaikuttamaan siihen suuntaan, että hänen käytöksensä sinua kohtaan muuttuisi ja että hänen käyntinsä luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnittämään huomiota siihen, ja tiedän, että muutamat jo puhuvatkin siitä. -- Lotte oli vaiti, ja Albert näytti panneen mieleensä tämän vaikenemisen; ainakaan ei hän senjälkeen enää koskaan ruvennut Lotten kuullen puhumaan Wertheristä, ja jos Lotte joskus mainitsi hänestä, antoi hän keskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun.

Se turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli sammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen jälkeen hän vaipui vain entistä syvemmälle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin järkytti häntä syvästi, kun hän kuuli, että hän mahdollisesti vielä joutuisi todistamaankin miestä vastaan, joka nyt oli ruvennut kieltämään koko tekoa.

Kaikki vastoinkäymiset, jotka häntä olivat kohdanneet elämässä, mielipaha, jota hän oli saanut kärsiä lähetystössä, kaikki mikä oli muuten epäonnistunut tai häntä loukannut, kaikki se rupesi kytemään ja virkoamaan hänen sielussaan. Hänestä tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi hänet toimettomuuteen; hänestä kaikki mahdollisuudet olivat suljetut häneltä ja hän itse oli kykenemätön ryhtymään mihinkään sillä otteella, jota tavallisen elämän tehtävät vaativat; siten hän joutui vähitellen kokonaan ihmeellisen tunneherkkyytensä, ajatussuuntansa ja äärettömän intohimonsa valtaan ja läheni lähenemistään suruista loppuansa, eli aina mitä kiihtyneimmässä mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman mitään hyötyä ja tarkoitusta, tuota iäti samaa surunkalvamaa elämäänsä rakastettavan ja rakastetun olennon läheisyydessä, jonka rauhaa hän häiritsi.

Elävän kuvan hänen mielensä hämmennyksestä, hänen intohimoisesta rakkaudestaan, hänen levottomuudestaan ja kiihtymyksestään, hänen elämäänväsymisestään antavat muutamat jälkeenjääneet kirjeet, jotka liitämme tähän.

_12 p. jouluk._

"Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienevät ne onnettomat olleet, joista luultiin, että heitä ahdisti paha henki. Usein se tarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa -- se on sisäistä outoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi minua! Voi! ja sitten lähden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja epäystävällisen vuodenajan peloittavia öisiä maisemia."

"Eilen illalla minun täytyi lähteä ulos. Sää oli äkkiä muuttunut leudoksi; olin kuullut, että joki oli ruvennut tulvimaan, että kaikki purot olivat paisuksissa ja että koko rakas laaksoni Wahlheimia myöten oli tulvan alla. Yöllä jälkeen yhdentoista syöksyin ulos. Oli peloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa vyöryivät yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara laakso edessä ja kaukana oli yhtenä ainoana myrskyn myllertämänä merenä. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lepäsi pimeiden pilvien yllä, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi edessäni, silloin valtasi mieleni outo väristys ja sitten haikea kaipaus! Oi, kädet levällään minä seisoin syvyyden partaalla ja hengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syöstä kaikki tuskani ja kärsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieriä pois kuin aaltojen meno! Oh! -- etkä voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista tuskistasi! -- Vielä ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen! Oi Wilhelm, kuinka mielelläni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni tuon myrskytuulen mukana raastaa pilviä ja piestä aaltoja! Oh! Eikö joskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun surunvoittoisena tähystelin alas erästä paikkaa kohden, jossa kerran erään helteisen kävelyn jälkeen olimme Lotten kanssa levähtäneet muutaman raidan varjossa -- sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin että tuskin tunsin enää koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan ympäristö siellä hänen kotonaan! miten lieneekään riehuva virta tuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydestä välähti mieleeni auringonsäde, kuin vangille uni karjalaumoista, niityistä ja kunniaviroista! En liikahtanut! -- En herjaa itseäni, sillä rohkenen kuolla. -- Olisin --. Nyt istun tässä kuin vanha vaimo, joka kerää puunsa ihmisten aidoista ja leipänsä ihmisten ovilla, vielä hetkeksikin pidentääkseen ja lievittääkseen kituvaa, ilotonta oloaan."

_14 p. jouluk._

"Mitä tämä on, ystäväni? Säikähdän itseäni! Eikö rakkauteni siis olekaan pyhintä, puhtainta ja veljellisintä rakkautta? Olenko kertaakaan tuntenut rikollista halua mielessäni? -- Mutta mitä noista vakuutuksista! -- Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne, jotka selittivät tuollaisten ristiriitaisuuksien lähtevän vieraiden voimien vaikutuksesta! Nyt viime yönäkin! vavahdan, kun sanon sen, pidin häntä sylissäni, pidin lähelläni, rintaani vastaan puristettuna, ja peitin hänen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin; silmäni uiskentelivat hänen silmäinsä hurmassa! Hyvä Jumala! Onko rikos, että vieläkin tunnen autuutta, kun herkimmästi koetan muistella noita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! -- Ja minä olen mennyttä! Aistini hämmentyvät; olen jo viikon ollut ilman mitään mielenmalttia, silmäni uiskentelevat kyynelissä. Minun ei ole missään hyvä, ja kaikkialla hyvä. En toivo mitään, en tahdo mitään. Parasta olisi mennä pois."

Päätös lähteä elämästä juurtui näinä päivinä ja näissä oloissa yhä syvemmälle Wertherin sieluun. Siitä asti kuin hän oli palannut Lotten luokse, oli se ajatus aina väikkynyt hänen edessään viimeisenä turvana ja viimeisenä toivona; kuitenkin hän oli aina sanonut itselleen, ettei se saisi olla mikään hätäinen ja äkkipikainen teko, vaan hän tahtoi tehdä sen totisimmassa vakaumuksessa ja mahdollisimman tyynellä päättäväisyydellä.

Hänen epäilyksensä ja sieluntaistelunsa kuvastuvat eräässä paperiliuskassa, joka nähtävästi on jokin Wilhelmille ajateltu kirjeenalku ja joka päiväämättömänä löydettiin hänen paperiensa joukosta:

"Hänen läsnäolonsa, hänen kohtalonsa, hänen osanottonsa minua kohtaan pusertavat vielä viimeiset kyynelet jäytyneistä aivoistani."

"Kohottaa esirippua ja astua sen taakse! kas siinä kaikki! Miksi siis tämä epäröinti ja arkailu? Siksikö, ettei tiedä, millaista sen toisella puolella on? Ja ettei sieltä enää voi palata? Ja siksi, että henkemme näkyy olevan taipuvainen aavistamaan sekaannusta ja pimeyttä siellä, mistä ei tiedä mitään varmaa!"

Lopulta tämä suruisa ajatus kävi yhä omaisemmaksi ja läheisemmäksi hänelle, ja hänen päätöksensä yhä varmeni ja muuttui peruuttamattomaksi, siitä olkoon todistuksena seuraava kaksimielinen kirje, jonka hän kirjoitti ystävälleen.

20 _p. jouluk._

"Kiitän rakkauttasi, Wilhelm, että olet sillä tavoin käsittänyt sanani. Niin, olet oikeassa: minulle olisi parempi, että lähtisin. Ihan mieleeni ei ole sentään ehdotuksesi, että palaisin teidän luoksenne; ainakin tekisin mielelläni sitä ennen pienen kiertomatkan, varsinkin kun ilmat nyt näyttävät ennustavan kestävää pakkasta ja hyvää keliä. Sekin on mieleeni, että haluat tulla noutamaan minua; varro sentään vielä ainakin kaksi viikkoa ja odota kirjettä minulta, jossa ilmoitan tarkemmin. On tarpeen, ettei mitään poimita, ennenkuin se on kypsä, ja kaksi viikkoa sinne tai tänne vaikuttaa paljon. Sano äidilleni, että hän rukoilisi poikansa puolesta, ja että pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut. Se nyt näkyy olleen minun osani, että olen samentanut ja pahoittanut niiden mieltä, joille minun olisi pitänyt olla iloksi. Hyvästi, rakkain ystäväni! Suokoon Jumala sinulle kaikkea siunaustaan! Jää hyvästi!"

Mitä liikkui Lotten mielessä näinä aikoina, mitkä olivat hänen tunteensa puolisoaan, mitkä onnetonta ystäväänsä kohtaan, sitä rohkenemme tuskin yrittää sanoin kuvata, vaikka sentään, kun tunnemme hänen luonteenlaatunsa, voimmekin siitä muodostaa itsellemme hieman käsitystä, voipa ehkä joku ihanasieluinen nainen kuvailla mielessään hänen asemansakin ja kärsiä hänen kerallaan.

Sen ainakin tiedämme, että hän oli vakaasti päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen Wertherin poistumaan, ja sikäli kuin hän vielä epäröi, tapahtui se ainoastaan sydämellisestä, ystävällisestä hellyydestä, hän kun tiesi, kuinka raskasta se olisi Wertherille, jopa ehkä melkein mahdotontakin. Näihin aikoihin hänen oli kuitenkin pakko ryhtyä ratkaisevampiin toimenpiteisiin asiassa, miehensä kun itsepintaisesti oli vaiti kaikesta, mikä koski tätä suhdetta, kuten Lotte itsekin aina oli ollut, ja hänelle oli niinmuodoin sitä tärkeämpää itse teossa todistaa, että mielenlaatunsa oli hänen miehensä mielenlaadun arvoinen.

Samana päivänä, jona Werther oli kirjoittanut edellä julkaistun kirjeen ystävälleen --- oli sunnuntai ennen joulua -- tuli hän illalla tervehtimään Lottea ja tapasi hänet yksin. Lotte järjesteli muutamia leluja, jotka hän oli valmistanut pikkusiskoilleen joululahjoiksi. Werther puheli ilosta, joka lapsilla oli oleva, ja ajoista, jolloin ihminen vielä oli sulaa taivaista riemua, kun ovi odottamatta aukeni ja hän näki edessään koristetun joulukuusen kynttilöineen, makeisineen ja omenoineen. -- Saatte tekin jotain, sanoi Lotte, koettaen kätkeä hämminkiään suloiseen hymyyn, saatte tekin jotain, jos olette oikein hyvä, saatte vahakynttilän ja jotain muutakin ehkä. -- Ja mitä te sitten tarkoitatte hyvällä? huudahti Werther; miten minun pitää olla? kuinka voin olla hyvä, rakas Lotte! -- Torstai-iltana, sanoi Lotte, on jouluaatto, silloin tulevat tänne lapset ja isäni, silloin jokainen saa osansa, silloin tulette tekin -- mutta ette ennen. -- Werther hykähti. -- Oi kuulkaa, jatkoi Lotte, niin se nyt kerran on; minä pyydän teitä oman rauhani tähden: näin ei saa, ei saa kauemmin jatkua. -- Werther käänsi katseensa hänestä, rupesi astumaan edestakaisin huoneessa mutisten: Näin ei saa jatkua! Lotte, joka tunsi sen kamalan tilan, mihin nämä sanat olivat Wertherin saattaneet, koetti kaikenlaisilla kysymyksillä johtaa hänen ajatuksiaan muuanne, mutta turhaan. -- Ei, Lotte, huudahti Werther, en ole näkevä teitä enää! -- Miksi niin? vastasi Lotte. Werther, te voitte, teidän täytyy tulla tervehtimään meitä vielä, mutta tyyntykää vain. Oi, miksi teidän pitää olla tuommoinen, että noin kiihkeästi ja hillittömästi antaudutte kaikkeen, mikä kerran valtaa teidät? Kuulkaa, jatkoi hän, ottaen Wertheriä kädestä, koettakaa olla tyynempi! Teidän hengenlahjanne, tietonne, kykynne, kaikki ne voivat valmistaa teille niin monenlaista tyydytystä! Olkaa mies! tehkää loppu tuskallisesta kiintymyksestänne olentoon, joka ei voi muuta kuin sääliä teitä. -- Werther kiristeli hampaitaan ja katsahti synkästi häneen. Lotte piti yhä häntä kädestä. -- Mutta tyyntykäähän nyt hetkeksi edes, Werther! sanoi hän. Ettekö tunne, että petätte itsenne, että ehdoin tahdoin saatatte itsenne turmioon? Miksi juuri minua, Werther? juuri minua, joka olen toisen oma? Juuri niin, toisen oma? Pelkäänpä, pelkäänpä, että juuri tuo mahdottomuus saada minut tekee halunne niin kiihkeäksi. -- Werther veti kätensä hänen kädestään ja loi häneen jäykän ja kalsean katseen. -- Viisaasti puhuttu! huudahti hän, perin viisaasti! Onko ehkä Albert keksinyt tuon? Oivallista! Oivallista! -- Kuka tahansa voi sen keksiä, vastasi Lotte. Ja eikö siis todellakaan koko avarassa maailmassa muka ole tyttöä, joka tyydyttäisi teidän sydäntänne? Koettakaa nyt edes, etsikää, jos kumminkin löytäisitte, ja minä vannon ja vakuutan, te löydätte; jo kauan on minua sekä teidän että itsemme tähden huolettanut nähdä teidän sulkeutuvan niin ahtaaseen piiriin. Koettakaa nyt malttaa itseänne hiukan! Jokin matka ehkä viihdyttäisi teitä, ihan varmaan viihdyttäisi. Etsikää ja löytäkää olento, joka ansaitsee rakkautenne, ja palatkaa sitten tänne ja nauttikaamme yhdessä todellisen ystävyyden autuutta. --

Tuon, sanoi Werther kylmästi hymyillen, voisi paikalla painattaa ja suosittaa sitä kenelle hovimestarille hyvänsä. Rakas Lotte! Malttakaa hetkinen vielä, kaikki, kaikki on käyvä tahtonne mukaan. -- Luvatkaa nyt ainoastaan, Werther, ettette tule ennen kuin jouluaattona! -- Werther aikoi juuri vastata, mutta samassa Albert astui sisään. He sanoivat toisilleen kylmästi hyvää iltaa ja rupesivat sitten vierekkäin ja hämillisinä astelemaan edestakaisin huoneessa. Werther alkoi puhella jostakin tyhjänpäiväisestä aiheesta, joka pian oli puhuttu kuiviin, samoin Albert, joka senjälkeen kysyi rouvaltaan joistakin asioista, jotka oli jättänyt hänen toimitettavikseen, ja kuultuaan, että ne vielä olivat toimittamatta, hän sanoi Lottelle joitakin sanoja, jotka Wertheristä tuntuivat kylmiltä, vieläpä tylyiltäkin. Hän aikoi lähteä, mutta ei voinut, ja viipyi aina kello kahdeksaan, joll'aikaa toivottomuus ja tyytymättömyys yhä kiihtyi hänessä, kunnes viimein ruvettiin kattamaan pöytää, jolloin hän otti hattunsa ja keppinsä. Albert kehoitti häntä jäämään, mutta hän, kun oli huomaavinaan siinä vain tyhjän kohteliaisuuden, kiitti kylmästi ja lähti.

Hän tuli kotiinsa, otti palveluspojaltaan, joka aikoi näyttää hänelle valkeata, kynttilän kädestä ja meni yksin huoneeseensa, purskahti siellä äänekkääseen itkuun, puhui kiihtyneesti itsekseen, asteli kiivaasti huoneessa edestakaisin ja heittäytyi viimein riisuutumatta vuoteelleen, mistä palvelijansa hänet löysi, tohtiessaan yhdentoista ajoissa astua sisään kysymään, saisiko vetää saappaat herran jaloista. Sen Werther sallikin ja kielsi palvelijaansa tulemasta seuraavana aamuna huoneeseen, ennenkuin hän kutsui.

Maanantai-aamuna varhain, yhdentenäkolmatta päivänä joulukuuta, hän kirjoitti Lottelle seuraavan kirjeen, joka hänen kuolemansa jälkeen tavattiin hänen kirjoituspöydältään ja toimitettiin perille, ja jonka julkaisen tässä otteittain, sen mukaan kuin asianhaaroista selvenee, milloin hän kunkin kohdan on kirjoittanut.

"Se on siis päätetty, Lotte, minä kuolen, ja kirjoitan ilman vähintäkään romanttista liioittelua, ihan tyynesti tämän, kirjoitan saman päivän aamuna, jona viimeisen kerran olen näkevä sinut. Kun luet tämän, rakas, peittää jo haudan kylmä multa sen levottoman ja onnettoman jäykenneet jäännökset, joka viimeisiksi hetkikseen ei tiedä sen suurempaa autuutta kuin saada ajatella sinua ja antaa mielensä askaroida sinussa. Viimeinen yöni oli kamala, mutta oi, se oli myöskin terveellinen yö minulle. Se se on tehnyt päätökseni varmaksi ja lujaksi: minä kuolen! Kun eilen, mieleni ja koko sieluni ollessa peloittavan kiihtyneinä, riistäydyin erilleni sinusta, kun kaikki tunkemalla tunki sydämeeni, ja kun koko kamalassa kylmyydessään selkeni eteeni ja kouristi mieltäni toivoton, iloton oloni rinnallasi, niin olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun ihan suunniltani heittäysin polvilleni, ja oi Jumalani, silloin sinä soit minulle katkerain kyynelten viimeisen lievikkeen! Tuhannet suunnitelmat ja tuhannet aikeet riehuivat sielussani, kunnes vihdoin selkeni eteeni lujana ja kokonaisena tuo viimeinen ainoa ajatus: minä kuolen! Laskeuduin nukkumaan, ja nyt aamulla, kun herään ja olen tyyni, on sydämessäni yhä lujana ja vahvana tuo: minä kuolen! -- Tämä ei ole epätoivoa, tämä on varmuutta siitä, että nyt olen kestänyt loppuun ja että uhraan itseni sinun tähtesi. Niin, Lotte, miksi salaisin sitä? Yhden meistä kolmesta täytyy poistua, ja se kolmas tahdon olla minä! Oi rakas, tätä raadeltua sydäntäni on usein nuoleksinut tulikielinen ajatus -- murhata miehesi! -- sinut! -- itseni! -- Olkoon siis! -- Kun joskus kauniina suvi-iltana nouset vuorelle, muistele silloin minua, kuinka niin usein tulin ylös laaksoa, ja katsahda sitten kirkkotarhalle hautaani kohden, jolla tuuli laskevan auringon valossa leyhyttelee ruohoa. -- Olin niin tyyni aloittaessani; nyt, nyt itken kuin lapsi, kun kaikki näkyy niin elävänä edessäni." --

Kello kymmenen tienoissa Werther kutsui palvelijansa sisään ja pukeutuessaan sanoi hänelle, että koska hän aikoi muutaman päivän perästä matkustaa pois, niin palvelijan pitäisi harjata vaatteet ja laittaa kaikki pakattavaksi; samoin hän käski palvelijan käydä kaikkialta hakemassa laskuja sekä noutaa takaisin muutamia lainattuja kirjoja ja maksaa eräille köyhille, joille hänen oli ollut tapana viikoittain antaa raha-apua, etukäteen kahden kuukauden määrä.

Hän antoi tuoda ruokansa huoneeseensa, ja syötyään hän ratsasti ulos amtmannille, joka ei kuitenkaan ollut kotona. Hän rupesi ajatuksiinsa vaipuneena astelemaan edestakaisin puutarhassa, ja näytti kuin hän vielä viimeksi tahtoisi nauttia kaikkea muistojen haikeutta.