Part 8

Niin, yhä enemmän varmenen, ystäväni, siitä, että yksityisen olennon olemassaolo merkitsee vähän, niin tuiki vähän. Kävi tässä eräs ystävätär tervehtimässä Lottea, minä vetäydyin sivuhuoneeseen ottaakseni erään kirjan, mutta en voidut lukea, otin sitten kynän ja aioin ruveta kirjoittamaan. Kuulin heidän puhuvan hiljaa; he juttelivat keskenään ihan vähäpätöisistä asioista, tavallisia kaupunginjuoruja: kuinka se ja se oli mennyt naimisiin, kuinka se ja se oli sairas, hyvin sairas; häntä vaivaa kuiva yskä, hänen kasvonsa ovat pelkkää luuta ja nahkaa, hän menee tuon tuostakin tainnoksiin; en antaisi penniäkään hänen elämästään, tokaisi toinen. Se ja se on myöskin hyvin heikkona, sanoi Lotte. -- Hän on jo turvoksissa, huomautti toinen. -- Vilkas mielikuvitukseni loihti minut noiden onnettomien vuoteen ääreen; näin heidät, kuinka vastahakoisesti he luopuivat elämästä, miten he -- Wilhelm! ja naiset tuossa viereisessä huoneessa puhelivat siitä, kuten ainakin puhutaan -- että joku meille vieras kuolee. -- Ja kun katsahdan ympärilleni ja silmäilen huonetta ja näen ympärilläni Lotten vaatteet ja Albertin asiakirjat tuossa, ja nuo huonekalut, jotka nyt tuntuvat minusta niin omilta, tuo mustepullokin tuossa, ja ajattelen: Mitä oletkaan tässä perheessä nyt! Kaikki kaikessa. Ystäväsi kunnioittavat sinua, tuotat usein heille iloa, ja sydämessäsi tuntuu, kuin et voisi elääkään ilman heitä; ja kuitenkin -- jos nyt lähtisit, jos jättäisit tämän piirin? tuntisivatko he ja kuinka kauan he tuntisivat aukon, jonka sinä jättäisit heidän elämäänsä? kuinka kauan? -- Oi, niin ohimenevä on ihminen, että hän sielläkin, missä on hänen olemisensa varsinainen varmuus, siinäkin piirissä, joka yksin todellisesti tuntee hänen läsnäolonsa, rakkaittensa muistossa ja rakkaittensa sielussa, että hänen sielläkin täytyy sammua ja kadota, ja niin pian!

_27 p. lokak._

Tekisi usein mieleni repiä rintani auki ja lyödä pääni murskaksi, kun ajattelen, että voimme olla niin vähän toinen toisellemme. Oi, ellei itsessäni ole lempeä ja iloa, lämpöä ja hurmausta, ei toinen voi niitä minulle antaa, ja vaikka sydämeni olisi täytenään autuuden aaltoilua, en voisi sillä tehdä onnelliseksi toista, joka olisi kylmänä ja laimeana vieressäni.

_27 p. lokak., illalla_.

Olen niin rikas itsessäni, ja tunne hänestä nielee kaiken minussa; olen niin rikas, ja ilman häntä raukee kaikki tyhjäksi minussa.

_30 p. lokak._

Tuhannet kerrat olen jo ollut heittäytymäisilläni hänen kaulaansa! Tietäköön suuri Jumala miltä tuntuu, kun näkee edessään niin ihanaa armautta eikä tohdi tarttua siihen; ja tarttuminenhan on sentään ihmisen luontaisin taipumus! Tarttuuhan lapsikin kaikkeen mikä sattuu hänen huomioonsa? -- Ja minä?

_3 p. marrask._

Tietäköön sen Jumala! usein laskeudun vuoteelleni toivoen, niin, todella toivoen, ettei minun tarvitsisi herätä enää; ja kun aamulla avaan silmäni, näen auringon taas ja olen niin viheliäisen onneton. Kunpa osaisin kiukutella edes, kun osaisin panna kaikki sään tai jonkun kolmannen henkilön tai joidenkin turhiin rauenneiden toiveiden syyksi, niin lepäisi tämä sietämätön haluttomuus ja lannistus ainoastaan puolella taakallaan päälläni. Voi! tunnen niin liian syvästi, että minussa yksin on kaikki syy -- ei, ei syy! Lyhyesti, että minuun itseeni on kätkettynä kaiken kärsimyksen lähde, kuten ennen kaiken autuuden. Enköhän ole sama ihminen, joka ennen läikyin tunteitteni täyteläisyyttä, jolla joka askelellaan oli paratiisi itsessään, jolla oli sydän, joka rakkaudellaan olisi syleillyt vaikka koko maailmaa? Ja nyt tämä sydän on kuollut, mitkään riemunsykähdykset eivät värähdytä sitä enää, silmäni katselevat kuivakiskoisina, ja aistini, joita eivät enää mitkään virkistävät kyynelet vilvoita, vetävät otsani tuskallisesti kokoon. Kärsin syvästi, sillä olen kadottanut sen, mikä oli elämäni ainoa nautinto ja hurma, tuon pyhän, elävöittävän voiman, jolla loihdin maailmat ympärilleni; sen minä olen kadottanut! -- Kun katselen ikkunastani tuonne ulos etäisiä kukkuloita kohden, kuinka aamuaurinko ylenee niiden yllä ja puhkaisee usvat ja levittää valonsa niittylakeuksien ylitse, ja kuinka tuo tyynenä virtaava joki polveilee lehdettömäin pajukkojensa välitse tänne minua kohden, -- oi, kun tuo ihana luonto on edessäni jäykkänä kuin kuollut kiiltokuva, ja kun kaikki tuo sulonhurma ei herätä ainoatakaan onnenvärettä sydämessäni, ja kun seison siinä Jumalan kasvojen edessä koko itsessäni kuin kuivunut kaivo tai ravistunut sanko! Heittäydyn silloin toisinaan maahan ja rukoilen Jumalalta kyyneliä, rukoilen kuin maamies sadetta, kun taivas hänen päänsä päällä tuikottaa rautaisena ja maan syli janoitsee hänen ympärillään. Mutta oi! tunnen, tunnen sen, Jumala ei anna sadetta ja auringonpaistetta meidän maltittomain rukoustemme mukaisesti, ja ne ajat, joiden muisto nyt ahdistaa minua, mikä muu ne tekikään niin autuaiksi kuin se, että kärsivällisesti odotin hänen henkeänsä, ja että täydellä ja hartaankiitollisella sydämellä otin vastaan sen nautinnonhurman, jonka hän vuodatti ylleni!

_8 p. marrask._

Lotte on nuhdellut minua liikanaisuuksistani! oi, ja niin rakastettavasti! Liikanaisuuksistani, kun usein lasi viiniä houkuttelee minut juomaan koko pullon. -- Älkää tehkö siten, sanoi hän, muistakaa Lottea! -- Muistaa! huudahdin, tarvitseeko siihenkin minua kehoittaa? Muistan! -- en muista! Olette alati sielussani! Istuin tänään paikalla, jossa äskettäin kerran astuitte vaunuista. -- Hän rupesi puhumaan jostain muusta estääkseen minua pääsemästä pitemmälle siinä aineessa. Ystäväni, minä olen mennyttä! Hän voi tehdä minulle mitä vain haluaa.

_15 p. marras_

Kiitän sinua, Wilhelm, sydämellisestä osanotostasi ja hyvää tarkoittavasta neuvostasi, mutta pyydän, pysy levollisena. Anna minun kärsiä loppuun tämä; kaikessa voipumuksessanikin on minulla kylliksi voimaa siihen. Kunnioitan uskontoa, sen sinä tiedät, ja tunnen, että se voi antaa tukea monelle uupuvalle ja lohtua monelle nääntyvälle. Mutta -- voiko se, täytyykö sen antaa sitä jokaiselle? Jos luot silmäsi avaraan maailmaan, niin näet tuhansia, joille se ei ole sitä antanut, tuhansia, joille se saarnattuna tai saarnaamatta ei ole sitä antanut; pitääkö sen siis välttämättä antaa sitä minulle? Eikö Jumalan poika itsekin sano, että hänen ovat ne, jotka Isä hänelle antaa? Ellen minä nyt olisi annettukaan hänelle? Jos Isä nyt tahtookin, kuten sydämeni sanoo, pidättää minut itselleen? Kuule, minä pyydän sinua, älä suinkaan selitä tätä väärin; älä näe pilkkaa näissä viattomissa sanoissa; paljastan niissä koko sieluni; muuten olisi ollut parempi, etten olisi ruvennut puhumaan koko asiasta, kuten ainakin hyvin epämieluisesti puhun asioista, joista jokainen tietää yhtä vähän kuin minäkin. Vai käyköhän yli ihmisvoimien ja onkohan muuta kuin ihmiskohtaloa kärsiä mittansa ja tyhjentää maljansa? -- Ja kun kalkki taivaan Jumalalle hänen ihmishuulillaan tuntui katkeralta, niin miksi suurentelisin minä ja teeskelisin, kuin se tuntuisi minusta suloiselta? Ja miksi häpeäisin sinä kamalana hetkenä, jolloin koko olentoni häilyy olemisen ja olemattomuuden välillä, jolloin menneisyys valaisee tulevaisuuden synkeät syvänteet kuin välähtävä salama ja jolloin kaikki ympärilläni vaipuu ja maailma sortuu mukanani -- eikö silloin ole ihan luonnollista, että tuo itseensä ahdistettu ja kuitenkin itseänsä kaipaava, tuo loputtomasti alas ja alas syöksyvä olento, turhaan kamppailevien voimiensa sisäisessä syvyydessä nääntyy vaikertamaan: Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? Pitäisikö minun hävetä niitä sanoja, pitäisikö minun kavahtaa semmoista hetkeä, jota ei välttänyt hänkään, joka käärii kokoon taivaat kuin liinan.

_21 p. marrask._

Hän ei näe, hän ei tunne, että hän valmistaa myrkkyä, joka on suistava turmioon sekä minut että hänet; ja minä, täysin, nauttivin siemauksin minä tyhjennän maljaa, jonka hän turmiokseni ojentaa minulle. Miksi tuo hellyys, jolla hän usein -- useinko? -- ei, ei usein, mutta monesti sentään katsoo minuun, miksi tuo hyvyys hänen silmissään, kun joskus tunteeni välittömästi tulvailee esiin, miksi tuo sääli, joka usein kuvastuu hänen otsallaan, kun hän katselee kärsimystäni?

Eilen kun lähdin, hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: Hyvästi, rakas Werther! -- Rakas Werther! Tapahtui ensikertaa, että hän nimitti minua niin, ja se vavahti läpi luiden ja ytimieni. Olen tuhannet kerrat toistanut sitä, ja eilen illalla, kun laskeusin vuoteelleni ja puhella lavertelin kaikenmoista itselleni, sanoin yht'äkkiä: Hyvää yötä, rakas Werther! niin että itsenikin täytyi nauraa itselleni.

_22 p. marrask._

En saa rukoilla: suo hänet minulle! ja kuitenkin hän tuntuu usein kuin omaltani. En saa rukoilla: anna hänet minulle! sillä hän on toisen. Viisastelen tuskillani, ja jos laskisin mieleni oikein valloilleen, niin syntyisipä todellinen litania vastakkaislauselmia.

_24 p. marrask._

Hän tuntee, kuinka minä kärsin. Tänään sukelsi hänen katseensa syvälle sydämeeni. Tapasin hänet yksin; en sanonut mitään, ja hän katsahti minuun. Enkä nähnyt enää hänen armasta kauneuttaan, en hänen välähtelevää, valoista henkevyyttään, kaikki se ikäänkuin hupeni silmistäni. Katse niin paljoa ihanampi välkkyi minua kohden, niin sulan hartaan osanoton, niin suloisen säälin katse. Miks'en saanut heittäytyä hänen jalkoihinsa? Miks'en saanut heittäytyä hänen kaulaansa ja vastata hänelle tuhansin suudelmin? Hän pakeni klaveerinsa ääreen ja hyräili suloisesti ja hiljaa soittonsa mukaan. En ikinä ole nähnyt hänen huuliaan niin hurmaavina; oli kuin ne avautuisivat hiutuvasti janoten juomaan noita suloisia säveliä, jotka kumpusivat soittimesta, ja kuin vain salamyhkäinen kaiku humuilisi hänen puhtaasta suustaan. -- Oi, kunpa voisinkin kuvata sen sinulle! En voinut hillitä itseäni kauempaa, minä kumarruin ja vannoin itselleni: konsanaan en tohdi painaa suudelmaa teille, huulet, joilla taivaan henget liihoittelevat! -- Ja kuitenkin -- tahtoisin ja tahtoisin -- Oh, tuossa nyt näet! se on niinkuin seinänä sieluni edessä -- tuo autuus -- ja sitten sortuneena, sovittaa tuota rikostaan -- rikostaan?

_26 p. marrask._

Toistelen itselleni: kohtalosi on tavaton ja harvinainen; toiset ovat onnellisia -- noin ei ole vielä kukaan kärsinyt kuin sinä. Mutta sitten luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin näkisin omaan sydämeeni. Kuormani on niin raskas! Oi, ovatko siis ihmiset jo ennen minuakin kärsineet näin syvästi?

_30 p. marrask._

En saa, en saa toipua tästä! Minne menenkin, kaikkialla kohtaan jotakin, joka repii minut suunniltani. Tänäänkin! oi kohtaloa! oi ihmisparkoja.

Kävelen rantaa pitkin päivällisen tienoissa, minulla ei ole ruokahalua. Kaikki oli autiota, kosteankylmä iltatuuli puhalteli vuorilta käsin, ja harmaita sadepilviä kasaantui laakson ylle. Etäämpänä näin miehen vihreässä, risaisessa takissa; hän rämpi siellä kallioilla ja näytti etsivän kasveja. Kun tulin lähemmäksi ja hän, kuullen minun lähestyvän, kääntyi minua kohti, näin mieltäkiinnittävät kasvot, joiden pohjasävy oli hiljaista surumielisyyttä, mutta jotka muuten ilmaisivat suoraa, lempeätä mieltä: mustat hiuksensa hän oli neuloilla kieraissut kahteen kiemuraan ja muun tukkansa punonut paksuksi palmikoksi, joka riippui takana. Kun hänen pukunsa mielestäni osoitti rahvaan miestä, arvelin, ettei hän panisi pahakseen, jos jäisin katselemaan hänen askarteluaan, ja kysyin sentähden, mitä hän etsi. -- Etsin, sanoi hän ja huokasi syvään, etsin kukkia, mutta en löydä mitään. -- Ei ole vuodenajastakaan semmoiseen nyt, vastasin naurahtaen. -- Kukkia on monenlaisia, sanoi hän, laskeutuen alas luokseni. Puutarhassani kasvaa ruusuja ja kahta lajia kuusamaa, toisen olen saanut isältäni, ne kasvavat kuin rikkaruoho; nyt olen jo kaksi päivää etsinyt niitä, mutta en löydä. Tuolla ulkona kasvaa myöskin aina kukkia, keltaisia, sinisiä ja punaisia, ja rantasapella on niin kaunis kukoistus. Mutta nyt en vain löydä mitään. -- Minusta oli miehessä jotain kummallista, ja kysyin sentähden kautta rantain: No, mitä hän sitten tekisi niillä kukkasillaan? -- Omituinen vavahteleva hymy levisi hänen kasvoilleen. -- Älkää vain ilmaisko salaisuuttani, sanoi hän nostaen sormensa suulleen; olen luvannut armaalleni kukkasia. -- Sehän on oikein, sanoin. -- Oo, sanoi mies, hänellä on paljon muuta, hän on rikas. -- Ja kuitenkin hän pitää kukistanne, vastasin. -- Oo, puheli mies edelleen, hänellä on jalokiviä ja kruunu. -- Mikä hänen nimensäkään sitten on? -- Kunpa valtiosäädyt suostuisivat maksamaan minulle, vastasi hän, niin olisin toinen mies! Niin, oli kerran aika, jolloin minä olin onnenpoika! Nyt minä olen mennyttä. Minä olen... -- Kostea, taivasta kohden kohotettu katse ilmaisi minulle kaiken. -- Olitte siis onnellinen? kysyin. -- Oo, soisin vieläkin olevani! sanoi hän. Se oli ihanaa aikaa, olin silloin niin iloinen ja kevyt kuin kala vedessä! -- Henrik! kutsui eräs eukko, joka läheni tietä, Henrik, missä sinä nyt taas olet, olemme etsineet sinua kaikkialta; tule ruoalle. -- Onko hän poikanne? kysyin astuen vaimon luokse. -- Kyllä hän on minun poikaparkani, vastasi eukko. Jumala on laskenut päälleni raskaan taakan. -- Joko hän kauankin on ollut tuommoinen? kysyin. -- Tuommoinen, noin hiljainen, vastasi vaimo, hän on ollut puolen vuotta. Jumalan kiitos, että hän on niinkin pitkällä jo; sitä ennen hän oli kokonaisen vuoden raivohulluna, ja häntä pidettiin siteissä houruinhuoneessa. Nyt hän ei enää tee kenellekään mitään, hän hääräilee vain kuninkaittensa ja keisariensa kanssa. Hän oli sävyisä, hiljainen mies, joka auttoi minua elatushuolissa ja kirjoitti kaunista käsialaa, mutta yht'äkkiä hän muuttuu mietiskeliääksi, sairastuu kovaan kuumeeseen, rupeaa hourimaan, ja nyt hän on semmoinen kuin näette. Kertoisinko teille, herra -- Keskeytin hänen sanatulvansa kysymällä: Milloin on sitten ollut se aika, jota hän ylistää sanoen, että hän oli silloin niin onnellinen ja että hänen oli niin hyvä olla? -- Sitä höperöä! huudahti eukko ja hymyili säälivästi, hän tarkoittaa sitä aikaa, jolloin hän oli raivohulluna, sitä hän aina kiittää; sitä aikaa, jolloin hän oli houruinhuoneessa ja jolloin hän oli ihan tiedottomana. -- Tuo sattui minuun kuin salaman isku; annoin eukolle pienen rahan ja jätin hänet kiireesti.

Kun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun sinun oli hyvä olla kuin kalan vedessä! -- Jumala taivaissa! Oletko määrännyt ihmisen osaksi, ettei hän voi olla onnellinen muulloin kuin silloin, kun hänellä ei vielä ole järkeä tai kun hän on sen jälleen kadottanut! -- Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sentään mielesi pimeyttä ja sitä hämmennystä, jossa menehdyt! Toivorikkaana sinä lähdet keskellä talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet suruissasi, kun et löydä mitään, etkä voi käsittää miksi et löydä. Ja minä -- lähden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan samanlaisena kuin olen lähtenytkin. -- Sinä kuvittelet, mikä mies voisit olla, jos valtiosäädyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle. Sinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syyttää maallisia esteitä. Sinä et tunne, et tunne, että kärsimyksesi on omassa särkyneessä sydämessäsi ja omissa hämmentyneissä aivoissasi, joita kumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eivät voisi parantaa.

Lohduttomana menehtyköön se, ken saattaa pilkata sairasta, joka matkustaa etäisimmällekin lähteelle, mikä vain on pahentava hänen sairauttaan ja tekevä hänen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myös se, ken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja sielunsa tuskista päästäksensä tekee toivioretken Pyhälle haudalle! Jokainen askel, joka raivaamattomilla teillä haavoittaa hänen jalkaansa, valaa lievitystä hänen ahdistuneeseen mieleensä, ja jokaisen matkapäivän vaivojen jälkeen laskeutuu hänen sydämensä monista huolista keventyneenä levolle. -- Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi, te sanasankarit, jotka lepäätte pehmeillä patjoillanne? -- Harhaluuloksi! Oi Jumala, sinä näet kyyneleni! Täytyikö sinun, joka loit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, täytyikö sinun lisäksi antaa hänelle veljiä, jotka riistävät häneltä senkin vähän, mitä hänellä on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka hänellä on sinuun, sinuun, sinä kaikkea-rakastava! Sillä mitä onkaan luottamus parantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta sinuun, luottamusta siihen, että sinä olet kaikkeen ympärillämme kätkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja alituisesti tarvitsemme. Isäni! jota en tunne! Isäni, joka ennen täytit koko sieluni läsnäolollasi ja joka nyt olet kääntänyt kasvosi minusta! kutsu minut luoksesi! Älä enää pysy vaiti! Tämä janoitseva, hiutuva sieluni ei kestä vaitioloasi. -- Voisiko ihminen, isä olla vihoissaan, jos yht'äkkiä odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi hänen kaulaansa ja huudahtaisi: Tässä olen taaskin, isäni! Älä vihastu minulle, vaikka jätinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kestävän kauemmin. Maailmassa on kaikkialla yhtäläistä, vaivaa ja ponnistusta seuraa palkinto ja ilo; mutta mitä liikuttaa minua kaikki tuo, minun on hyvä olla vain siellä, missä sinä olet, sinun kasvojesi edessä minä tahdon kärsiä ja nauttia. -- Ja sinä, rakas taivaallinen isä, sinäkö sysäisit hänet luotasi?

_1 p. jouluk._

Wilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut kirjurina Lotten isällä, oli rakastunut Lotteen, ja tämä rakkaus, jota hän helli ja kasvatti itsessään, jota hän salasi, jonka hän viimein ilmaisi ja jonka tähden hänet erotettiin toimestaan, on tehnyt hänestä mielipuolen. Tunne näiden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka mielettömästi tämä kertomus järkytti minua, kun Albert sen kertoi minulle yhtä tyynesti kuin sinäkin arvattavasti luet sen.

_4 p. jouluk._

Voi ystäväni! -- Näetkö sinä, minä menehdyn, en kestä, en kestä tätä kauempaa! Istuin tänään hänen luonaan -- istuin, hän soitti klaveerillaan useita kappaleita, ja mikä tunne hänen soitossaan! -- oi! -- Mitenkä? -- Hänen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti nukkeansa. Silmäni vettyivät. Kumarruin ja katseeni sattui hänen vihkisormukseensa -- kyyneleni juoksivat. -- Ja yht'äkkiä hän rupeaa soittamaan erästä vanhaa taivaallisen suloista sävelmää, ihan yht'äkkiä, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto menneistä päivistä, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja ajoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen jälkeen, kaikki kärsimykseni ja pettäneet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin -- Astelin edestakaisin huoneessa, sydämeni tukahtui tulviviin tunteihinsa. -- Jumalan tähden, sanoin kääntyen kiihtyneesti häntä kohden, Jumalan tähden, lopettakaa! -- Hän lakkasi soittamasta ja katsahti hämmästyneenä minuun. -- Werther, sanoi hän sitten, kasvoillaan hymy, joka tunki läpi sieluni, Werther, olette hyvin sairas; eivät lempiruokannekaan enää maistu teille. Lähtekää nyt! Ja pyydän teitä, tyyntykää. -- Minä repäisin itseni pois hänen luotaan, ja -- Jumala! Sinä näet kärsimykseni ja olet tekevä niistä lopun.

_6 p. jouluk._

Kuinka hänen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani hän täyttää koko sieluni! Tässä, kun suljen silmäni, tässä otsani takana, johon sisäinen näkövoima keskittyy, elävät hänen tummat silmänsä. Tässä, oi, en saa sitä sanotuksi! Jos suljen silmäni, ovat ne kohta tuossa; kuin syvyytenä ne lepäävät edessäni, minussa, täyttävät kaikki mieleni aistit.

Mitä on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eivätkö hänen voimansa petä juuri silloin, kun hän parhaiten niitä tarvitsisi? Tai kun hän kuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikö hän kummassakin tapauksessa juuri silloin ikäänkuin sisällisesti lamaudu ja juuri silloin tule palautetuksi tympeään, kylmään tietoisuuteen, kun hän hartaimmin kaipaisi jättäytyä äärettömyyden täydellisyyteen?

JULKAISIJAN LISÄYS LUKIJALLE.

Kuinka mielelläni näkisinkään, että ystävämme viimeisiltä merkillisiltä päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeyttää hänen jälkeenjääneiden kirjeidensä julkaisemista.

Olen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja niiltä henkilöiltä, joiden olen voinut otaksua lähemmin tuntevan hänen elämäkertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset sen juoksusta käyvät, muutamia vähäpätöisempiä sivuseikkoja lukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilöiden mielenlaadusta vain ovat käsitykset eroavia, ja niistä langetetaan eriäviä arvosteluja.

Eihän enää olekaan muuta tehtävänämme kuin tunnollisesti kertoa, mitä suurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tietää, ja sovittaa vainajan jälkeen jättämät kirjeet oikeihin paikkoihinsa väheksimättä pienintäkään käsiimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin vaikea keksiä jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia vaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein tavallisimpiin.

Toivottomuus ja mielenlannistus oli vähitellen syöpynyt yhä syvemmälle Wertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja vähä vähältä vallannut koko hänen olemuksensa. Hänen mielensä sopusointu oli kokonaan häiriytynyt, jonkinlainen sisäinen kuumuus ja tulisuus, joka hämmensi sekaisin kaikki hänen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti hänessä esiin mitä vastenmielisimpiä ilmiöitä ja jätti hänet lopulta ihan täydelliseen uupumukseen, jonka vallasta päästäkseen hän kamppaili vielä kiihkeämmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja vastaan. Sielunsa hätä kulutti hänessä kaikki muut hengenvoimat, hänen vilkkautensa ja hänen mielensä terävyys laimeni, seuraihmisenä hän muuttui ikäväksi, hän kävi yhä onnettomammaksi, ja sitä kohtuuttomammaksi, mitä onnettomammaksi hän tuli. Ainakin väittävät tätä Albertin ystävät; he sanovat, että Werther, joka itse ikäänkuin joka päivä kulutti kaiken omaisuutensa, illalla kärsiäkseen ja nähdäkseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista, tyyntä miestä, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa onnen, eikä hänen menettelyään, kun hän koetti varata tämän onnensa itselleen tuleviksi päivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyessä ajassa ollut mitenkään muuttunut, hän oli yhä sama mies, joksi Werther heti alussa tuli hänet tuntemaan ja jota hän silloin oli pitänyt niin suuressa arvossa ja niin kunnioittanut. Hän rakasti Lottea enemmän kuin mitään maailmassa, hän ylpeili hänestä ja halusi, että kaikki muutkin pitäisivät häntä ihanimpana ja täydellisimpänä olentona. Olikohan siinä siis mitään moitittavaa, että hän tahtoi välttää vähintä epäilyksen varjoakin ja ettei hän sinä hetkenä ollut halukas viattomimmallakaan tavalla jakamaan tätä aarrettaan kenenkään toisen kanssa? He myöntävät, että Albert kyllä usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli hänen luokseen, mutta sitä hän ei tehnyt vihasta ja ynseydestä ystäväänsä kohtaan, vaan ainoastaan siksi, että oli tuntenut läsnäolonsa rasittavan tätä.

Lotten isä oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; hän lähetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte lähti hänen luokseen. Oli kaunis talvipäivä, oli ollut ensimmäinen vahvempi lumipyry, ja koko seutu oli lumen peitossa.

Werther lähti seuraavana aamuna hänen jälkeensä sinne, saattaakseen häntä takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan häntä.

Kirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvempää vaikutusta hänen sameaan mieleensä, raskas paino lepäsi hänen sielullaan, suruisat kuvat olivat syöpyneet häneen, ja hänen mielensä liikkui vain tuskallisesta ajatuksesta toiseen.

Kun hän aina oli tyytymätön itseensä, näytti hänestä toistenkin tila arveluttavalta ja hämmentyneeltä, hän luuli häirinneensä Albertin ja hänen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itseään siitä, samalla kuitenkin tuntien salaista vastenmielisyyttä aviomiestä kohtaan.