Part 7

Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mieltäni. Pysähdytin korkean lehmuksen luona, joka on noin neljännestunnin matkan päässä kaupungista tien varrella S----ää kohden, astuin vaunuista ja annoin kyytimiehen ajaa edellä, käydäkseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja elävästi. Siinä seisoin nyt lehmuksen vierellä, joka muinoin, lapsuudessani, oli ollut kävelyjeni päämäärä ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja tietämättömänä halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, missä toivoin sydämelleni niin paljon elähdyttävää ja niin paljon nautittavaa, joka täyttäisi ja viihdyttäisi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan sieltä avarasta maailmasta -- oi ystäväni, kuinka monta pettynyttä toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani! -- Näin edessäni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet kerrat oli kaihoavana liitänyt. Tuntimääriä saatoin istua tässä ja halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siinä katsoessani niin sykähtävän herkkänä metsien ja laaksojen näkyyn, jotka väreilivät silmäini edessä niin ystävällisen omina; ja kun minun sitten määrättyyn aikaan täytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti jätinkään tämän armaan paikan! -- Lähenin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sisään ja tapasin kaiken niin entisellään. Ystäväni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi kerrottuna. Olin päättänyt mennä asumaan torin laidalle taloon, joka sijaitsi ihan vanhan kotimme vierellä. Sinne kävellessäni huomasin, että koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut erään vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja sydämenahdistus, jota muinoin olin tuntenut siinä pesässä. -- Joka askelella näin jotakin, joka herätti monenlaisia muistoja. Ei voi pyhällä maalla vaeltava toivioretkeläinenkään kohdata niin monta pyhää muistopaikkaa, ja tuskinpa voi hänen sielunsa olla yhtä pyhän liikutuksen valtaama. -- Vieläkin yksi esimerkki tuhansien joukosta. Astelin joen vartta alas erääseen rakennukseen asti; samaa tietä olin ennen muinoinkin usein astunut, ja siinä oli paikka, missä meidän poikina oli tapana heitellä "voileipiä" latuskaisilla kivillä. Muistui niin elävästi mieleeni, kuinka monesti seisoin tässä rannalla ja omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta kuinka se yhä vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni tuijottamaan näkymättömään etäisyyteen. -- Katsos, ystäväni, noin ahdas oli onnellisten esi-isäimmekin näköpiiri, ja noin onnellisia hekin olivat! noin lapsellinen oli heidän tunteensa ja heidän runoutensa! Kun Odysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merestä ja äärettömästä maanpiiristä, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliseltä, niin lämpimän läheiseltä, omalta ja salaperäiseltä. Mitä hyvää siitä on, että jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, että maa on pallomainen? Ihminen tarvitsee vain pienen tilkun maata elääkseen ja nauttiakseen siinä, ja vielä pienemmän levätäkseen turpeen alla.

Nyt olen täällä ruhtinaallisessa metsästyslinnassa. Ruhtinaan kanssa viihdyn vielä varsin hyvin, hän on suora ja koruton mies. Mutta hänen ympärillään liikkuu omituisia ihmisiä, joita en oikein käsitä. Eivät he suorastaan veijareiltakaan näytä, mutta ei heillä oikein kunnollisen ihmisen näköä myöskään ole. Usein he tuntuvat minusta rehellisiltä, mutta en sittenkään osaa oikein luottaa heihin. Mikä myöskin hiukan kiusaa minua, on se, että hän usein puhuu asioista, joista hän on ainoastaan kuullut tai lukenut, ja puhuu niistä ihan samalta näkökannalta kuin se, jolta hän on kuullut asiasta.

Sitäpaitsi hän pitää järkeäni ja kykyäni suuremmassa arvossa kuin sydäntäni, joka sentään on ainoa ylpeyteni, ja johon yksin kaikki minussa perustuu, kaikki voimani, kaikki autuuteni ja kaikki kärsimykseni. Oi, kuka tahansa saattaa tietää sen, minkä minäkin tiedän, -- tämä sydämeni on yksin minun.

_25 p. toukok._

Olen hautonut mielessäni erästä aietta, josta en sentään tahtonut puhua mitään teille, ennenkuin olin sen toteuttanut; nyt, kun siitä ei synny mitään, voin kyllä puhuakin siitä jo. Aioin sotaan; se on jo kauan kytenyt mielessäni. Etupäässä juuri siksi seurasin ruhtinastakin tänne, hän kun on kenraalina ----n sotaväessä. Eräällä kävelyllä ilmaisin hänelle aikeeni; hän neuvoi minua luopumaan siitä, ja asian olisi pitänyt olla enemmän oikeata intohimoa kuin oikkua minun puoleltani, jotta olisin voinut olla ottamatta huomiooni hänen vastasyitään.

_11 p. kesäk._

Sano mitä tahansa, en voi jäädä tänne kauemmaksi. Mitä minä täällä? Aikani käy pitkäksi. Ruhtinas kohtelee minua niin hyvin kuin kohdella voi, mutta sittenkään en tunne oloani oikein mukavaksi. Pohjaltaan ei meillä ole mitään yhteistä. Hän on järjen, mutta ihan jokapäiväisimmän järjen mies; hänen seuransa ei huvita eikä kiinnitä minua sen enempää, kuin jos lukisin hyvinkirjoitettua kirjaa. Viikon päivät viivyn täällä vielä, sitten lähden taaskin harhailemaan. Parhaimmin olen käyttänyt aikaani täällä piirustellessani. Ruhtinaalla on hyvä taideaisti, ja se olisi vieläkin herkempi, ellei hänen arvostelukykyään rajoittaisi tuo joutava tiedon romu ja sovinnaiset taidemääritelmät. Usein minä ihan puren hammasta, kun juuri koettaessani lämpimällä herkkyydellä johtaa häntä luontoon ja taiteeseen hän yht'äkkiä luulee keksineensä jotain erinomaistakin ja sanoa töksäyttää jonkin kuluneen, tyhjänpäiväisen lauseparren.

_16 p. kesäk._

Tottakin olen minä vain vaeltaja ja kulkijain maan päällä! Oletteko te sitten muuta?

_18 p. kesäk._

Minnekä nyt aion? Uskon sen salaisuutena sinulle. Kaksi viikkoa minun täytyy vielä viipyä täällä, sitten olen uskotellut itselleni meneväni katsomaan ----n vuorikaivantoja; itse asiassa ne eivät sentään liikuta minua tuon taivaallista, tahdon vain päästä lähemmäksi Lottea taas, siinä kaikki. Minä nauran sydämelleni -- ja noudatan sen tahtoa.

_29 p. heinäk._

Ei, kaikki on hyvin! kaikki, kaikki! -- Minä -- hänen miehensä! Oi Jumala, sinä joka olet minut luonut, olisitpa suonut minulle sen onnen ja autuuden, niin yhtä ainoata ylistysrukousta olisi ollut koko elämäni. En tahdo nurkua, ja suo minulle anteeksi nämä kyyneleni, suo anteeksi turhat toiveeni! -- -- Hän minun vaimoni! Kunpa olisin saanut sulkea syliini tuon ihanimman olennon auringon alla. -- Koko ruumistani värisyttää, Wilhelm, kun Albert laskee käsivartensa hänen hoikalle vartalolleen.

Ja sanonko, voinko sanoa sen? Tai miks'en, Wilhelm? Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani kuin sen toisen! Oi, Albert ei ole se ihminen, joka voisi tyydyttää tuon sydämen kaikkia toiveita. Eräs erityinen puutteellisuus hänen tunnekyvyssään, puutteellisuus -- tai sano sitä miksi hyvänsä -- joka tekee, ettei hänen sydämensä syki mukana, kun -- oh! -- kun luemme jotakin kohtaa jostain kauniista kirjasta, joka saa minun ja Lotten sydämen värähtämään yht'aikaa, ja tuhansissa muissa tilaisuuksissa, jolloin sattuu, että tunteemme jonkun kolmannen suhteen puhkeaa ilmi. Wilhelm, ystäväni! -- Tosin hän rakastaa Lottea koko sielullaan, ja semmoinen rakkaus, mitä se ansaitseekaan! --

Eräs sietämätön ihminen tuli keskeyttämään minua. Kyyneleni ovat kuivuneet. Olen hajamielinen. Hyvästi, ystäväni!

_4 p. elok._

Yksin minä en ole onneton. Kaikki ihmiset pettyvät toiveissaan ja odotuksissaan. Tapasin sen herttaisen vaimon, jonka silloin kerran kohtasin lehmuksen alla. Vanhin pojista tuli juosten vastaani, hänen ilohuutonsa saattoi paikalle äidin, joka näytti hyvin alakuloiselta. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: Oi, hyvä herra, Hansini on kuollut! -- Hans oli hänen nuorin poikansa. Vaikenin. -- Ja mieheni, kertoi hän, on palannut Sveitsistä, mutta ei saanut mitään toimeen matkallaan; ilman hyväin ihmisten apua olisi hänen täytynyt kerjäten vaeltaa kotiin; hän sairastui matkalla kuumeeseen. -- En osannut sanoa hänelle mitään, lahjoitin lapsille jotakin pientä; hän tarjosi minulle muutaman omenan, jotka otin vastaan, ja jätin paikan suruisine muistoineen.

_21 p. elok._

Kuin käden käänteessä saattaa mielialani muuttua. Monesti näyttää syttyvän taas iloisempi elämän tuike, oi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi! -- Kun siten unohdun uneksimaan, en voi estää itsessäni heräämästä ajatusta: kuinka, jos Albert kuolisi? Silloin sinä! niin, Lotte tulisi -- ja sitten en enää selviä tuosta kuvittelustani, ennenkuin tapaan itseni syvyyksien partaalla, joiden edessä koko mieleni vavahtaa.

Kun lähden ulos portista, tietä, jota kuljin ensimmäistä kertaa, kun menin noutamaan Lottea tanssiaisiin, niin kuinka onkaan kaikki muuttunut silloisesta! Kaikki, kaikki on ohitse ja mennyttä nyt! Ei vihjaustakaan silloisesta maailmasta, ei sykähdystäkään senaikuisesta tunteestani. Minusta tuntuu samalta kuin täytyy tuntua aaveesta, joka palaa ja löytää tuhkana ja raunioina linnan, jonka hän mahtavana ruhtinaana kerran oli rakentanut ja varustanut kaikilla ihanuuksilla ja jonka hän kuollessaan oli toivorikkaana jättänyt rakastetulle pojalleen.

_3 p. syysk._

Toisinaan en voi käsittää, kuinka hän _saattaa_, kuinka hän _saa_ rakastaa jotakuta toista, kun minä sentään rakastan häntä niin ainoasti, niin sisällisen hartaasti ja niin täydesti, kun en tunne enkä tiedä ketään muuta kuin hänet, ja kun ei minulla ole ketään muuta kuin hän.

_4 p. syysk._

Niin, niin on laita! Kuten luonto muuttuu syksyksi, samoin kääntyy minussakin ja ympärilläni kaikki syksyksi. Lehteni kellastuvat, ja jo varisevat viereisteni puiden lehdet. Enköhän kerran, kohta tänne saavuttuani, kirjoittanut sinulle eräästä maalaispojasta? Tiedustelin häntä nyt taas Wahlheimissa; sanottiin, että hänet oli ajettu palveluksestaan, eikä kukaan välittänyt hänestä sen enempää. Eilen tapasin hänet sattumalta erääseen toiseen kylään vievällä tiellä; puhuttelin häntä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa, joka syvästi liikutti minua, kuten helposti voit arvatakin, kun kerron sen sinulle. Mutta miksi sitä sentään kerron? Miks'en kätke itseeni sitä, mikä ahdistaa ja särkee minua? Miksi masennan sinunkin mieltäsi? Miksi saatan sinut aina säälimään ja nuhtelemaan minua? Mutta yhdentekevää; ehkä sekin kuuluu kohtalooni!

Hiljaisen suruisella tavalla, jossa olin huomaavinani jonkinmoista arkuutta, hän ensin vastasi kysymyksiini; mutta hyvin pian hän vilkastui avomieliseksi, ikäänkuin olisi yht'äkkiä jälleen tuntenut itsensä ja minut, ja tunnusti minulle virheensä ja valitti onnettomuuttaan. Kunpa voisin, ystäväni, esittää hänen joka sanansa tuomittavaksesi! Hän tunnusti, niin, hän kertoi jonkinlaisella muistelemisen nautinnolla ja hekumalla, että hänen intohimonsa emäntää kohtaan oli päivä päivältä kasvanut ja kiihtynyt, niin ettei hän viimein enää tietänyt mitä tehdä, mitä puhua, mihin joutua. Hän ei voinut syödä, ei juoda eikä nukkua, hänen kurkkuaan oli puristanut; hän teki mitä hänen ei olisi pitänyt tekemän, hän unohti mitä oli saanut tehtäväkseen, häntä oli riivannut kuin paha henki, kunnes hän viimein eräänä päivänä, kun tiesi emännän olevan yliskamarissa, oli mennyt, tai oikeastaan hänet oli kuin jokin vastustamaton voima vetänyt hänen perässään sinne. Kun emäntä ei ottanut kuullakseen hänen rukouksiaan, aikoi hän väkisin sulkea hänet syliinsä; hän oli ollut suunniltaan ja hän haastoi Jumalan todistajakseen, että tarkoituksensa olivat aina olleet rehelliset ja ettei hän ikinä ollut mitään sen hartaammin toivonut, kuin että emäntä menisi hänen kanssaan naimisiin ja viettäisi elämänsä hänen kanssaan. Kun hän oli jutellut jonkin aikaa, alkoi hän takertua sanoissaan, ikäänkuin kertoja, jolla vielä on jotain sanomista, mutta joka ei oikein tohdi puhua suutaan puhtaaksi; vihdoin hän tunnustikin minulle hyvin arasti, mitä pieniä tuttavallisuuksia vaimo oli suvainnut ja miten hän oli sallinut hänen lähestyä häntä. Pariin kolmeen kertaan hän keskeytti kertomuksensa mitä vilkkaimmin vakuuttaakseen, ettei hän tätä suinkaan kertonut herättääkseen, kuten sanoi, minussa pahoja ajatuksia emännästä, vaan että hän rakasti ja kunnioitti häntä niinkuin ennenkin ja ettei saattaisi hänen mieleensäkään johtua halventaa häntä kenenkään edessä, ja että hän kertoi tämän kaiken vain todistaakseen minulle, ettei ollut ihan houkka ja mieletön ihminen. -- Ja tässä, ystäväni, minä palaan taas vanhaan virteeni, jonka aina viritän: kunpa voisin kuvata sinulle miehen semmoisena, kuin hän seisoi edessäni, kuin hän vieläkin seisoo edessäni! Kunpa voisin oikein esittää sinulle kaiken, että tuntisit, kuinka harras osanottoni hänen kohtaloonsa on, kuinka harras sen täytyy olla! Mutta riittäköön, tunnethan sinä minun kohtaloni, tunnethan minut, ja niinpä voit liiankin hyvin ymmärtää, mikä minua vetää kaikkien onnettomien puoleen, mikä erittäinkin tämän onnettoman puoleen.

Kun tässä silmäilen mitä nyt olen kirjoittanut, huomaan, että olen unohtanut kertoa lopun miehen kertomuksesta, joka muuten on helposti arvattavissakin. Emäntä teki vastarintaa, paikalle tuli hänen veljensä, joka jo kauan oli vihannut miestä ja toivonut häntä pois talosta, koska pelkäsi, että lapsensa menettäisivät perinnön, joka nyt sisaren ollessa lapseton oli heidän odotettavissaan; veli oli kohta karkoittanut rengin talosta ja nostanut asiasta semmoisen melun, ettei emäntä, vaikka itse olisi tahtonutkin, enää olisi voinut ottaa häntä takaisin. Nyt hän oli ottanut toisen rengin, ja senkin tähden kerrottiin hänen taas joutuneen epäsopuun veljensä kanssa, ja väitettiin varmasti, että emäntä aikoi naida hänet, mutta kertojani vakuutti lujasti päättäneensä, ettei eläisi sitä päivää.

Tässä, mitä nyt kerron, ei ole mitään liioiteltua eikä mitään hemmoiteltua, päinvastoin voinen sanoa: heikosti, heikosti olen minä sen kertonut, karkeammaksi on se muuttunut käsissäni, kun olen sen kuvannut tavanomaisilla siveellisillä sanoillamme.

Tällainen rakkaus, tällainen uskollisuus, tällainen intohimo ei siis ole runollista kuvitelmaa. Se elää ja se ilmenee puhtaimpanaan siinä ihmisluokassa, jota me sanomme sivistymättömäksi ja raa'aksi. Me sivistyneet -- tyhjiksi kuluneita ja luonnottomiksi hienostuneita! Lue hartaasti tämä, mitä nyt kerroin! Olen tyyni nyt, kun kirjoitan tätä, huomaat käsialastanikin, etten hätiköi ja sotke kuten tavallisesti. Lue mielenkiinnolla tämä, ystäväni, ja ajattele siinä ohessa, että tämä kertomus on samalla kertomus ystäväsi elämästä. Juuri niin on minulle käynyt, juuri niin on minulle käyvä, ja minä en sentään ole puoliksikaan niin kunnollinen, en puoliksikaan niin luja kuin tuo onneton miesparka, johon tuskin rohkenen itseäni verrata.

_5 p. syysk._

Lotte oli kirjoittanut pienen kirjelipun miehelleen, joka oli maalla jossakin toimituksilla. Kirje alkoi: Omani, armaani, riennä takaisin niin pian kuin voit, odotan sinua mieli niin tuhantena ilona. -- Eräs ystävä, joka matkusti sieltäpäin kaupunkiin, toi tiedon, ettei Albert muutamien asianhaarain vuoksi voinutkaan aivan kohta palata. Kirjelippu jäi lähettämättä ja sattui illalla minun käteeni. Luin sen ja hymyilin; Lotte kysyi: miksi? -- Mikä taivaan lahja mielikuvitus sentään on, huudahdin; kuvittelin silmänräpäyksen ajan, että tuo oli kirjoitettu minulle. -- Hän keskeytti minut, näytti närkästyneen sanojeni johdosta, ja minä vaikenin.

_6 p. syysk._

Kovalle otti, ennenkuin päätin jättää yltäni tuon sinisen yksinkertaisen takin, jossa ensi kertaa tanssin Lotten kanssa; mutta se kävi lopulta aivan nukkavieruksi. Olenkin nyt teettänyt itselleni toisen samanlaisen, jossa on samanlainen kaulus ja rinnus; yhtäläiset keltaiset liivit ja housut olen myöskin teettänyt.

Mutta eivät ne oikein tahdo tuntua entisiltä. En tiedä -- ehkä sentään aikaa myöten tämäkin puku käy rakkaaksi minulle.

_12 p. syysk._

Hän matkusti muutamaksi päiväksi pois, meni noutamaan Albertia. Tänään kävin taas tervehtimässä häntä, hän tuli minua vastaan, ja minä suutelin häntä kädelle, mieleni niin tuhantena ilona.

Kanarialintu hypähti peilin kehykseltä hänen olalleen. -- Uusi ystävä taas, sanoi hän, ja houkutteli sen kädelleen; se on lasten vuoksi. Kuinka soma se on! Katsokaas! Kun annan sille leipää, räpyttelee se siivillään ja näppii niin sievästi. Ja se suuteleekin minua, katsokaas!

Kun hän suipisti huuliaan lintusta kohden, painautui se niin armaasti noita suloisia huulia vastaan, ikäänkuin sillä olisi ollut aavistus siitä autuudesta, joka tuli sen osaksi.

Se saa suudella teitäkin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku nokka siirtyi hänen huuliltaan minun huulilleni, ja sen näpäyttävä kosketus tuntui kuin henkäys, kuin ihanimman nautinnon aavistus.

Sen suudelma, sanoin minä, ei ole ihan pyyteetön, se hakee ravintoa ja on tyytymätön, kun saakin ainoastaan tyhjän hyväilyn.

Se syökin minun suustani, sanoi Lotte. -- Hän kurkotti sille muutamia leivänmurusia huulillaan, jotka niin ihanasti hymyilivät viatonta, osaaottavaa rakkauden iloaan.

Käänsin katseeni pois. Hän ei saisi tehdä noin! hän ei saisi kiihoittaa mielikuvitustani tuommoisella taivaisella viattomuudella ja onnenautuudella, hän ei saisi herättää sydäntäni unesta, johon elämän yhtäkaikkisuus sen niin usein saa nukutetuksi! -- Tai miks'ei saisi? -- Hän luottaa minuun niin! hän tietää, kuinka minä häntä rakastan!

_15 p. syysk._

Vimmoihinsa tässä voisi tulla, Wilhelm, kun saattaa olla olemassa ihmisiä, jotka ovat niin vailla kaikkea tuntoa ja aistia sillekin vähälle, mikä vielä tekee elämän elettävän arvoiseksi. Muistathan pähkinäpuut, joiden siimeksessä minä Lotten kanssa istuin, kun olimme tervehtimässä St----n kelpo pappia, ja jotka, Jumala tietäköön, aina suuresti ilahduttivat mieltäni. Kuinka hupaisen kodikkaaksi ne tekivätkään pappilan, kuinka varjoisen vilpoisaksi! ja kuinka ihanan tuuheat niiden oksat olivat! ja entä niihin liittyvät muistot noista vanhoista papeista, jotka monta, monta vuotta sitten olivat ne istuttaneet! Koulumestari on kertonut meille senkin miehen nimen, joka on istuttanut sen toisen puun, hän oli kuullut sen isoisältään; se pappi oli ollut erinomaisen kelpo mies, ja hänen muistonsa tuntui aina minusta pyhältä, kun istuin siellä puiden varjossa. Kuule nyt siis, koulumestarille nousivat kyynelet silmiin, kun eilen sattui tulemaan puheiksi, että ne oli kaadettu! Kaadettu! Raivoihinsa tässä saattaisi tulla, voisin murhata sen koiran, joka ensiksi julkesi iskeä kirveensä niihin. Ja minä, joka voisin menehtyä surusta, jos pihallani kasvaisi pari tuollaista puuta ja toinen niistä kuolisi vanhuuttaan, minun pitää katsoa tuota ääneti. Ystäväni, yksi asia sentään tuottaa hiukan hyvitystä mielelleni tässä! Voi kuinka herkkä ihmistunne sentään on! Koko kylä nurisee, ja toivonpa, että papin rouva saa voissa ja munissa ja muissa antimissa hiukan tuntea, kuinka syvästi hän on loukannut seurakuntaa. Sillä hän se on, uuden papin (vanha on myöskin jo kuollut) rouva, laiha, kivulloinen olento, jolla on syytäkin olla välittämättä maailmasta, kukaan kun ei välitä suuria hänestä. Naishupakko, joka on olevinaan oppinut ja tutkii muka kirkon oppia; hän hommailee mukana uusmuotisessa moraalis-kriitillisessä kristinopin uudistuksessa ja kohauttelee olkapäitään Lavaterin haaveiluille; hänen terveytensä on ihan piloilla, eikä maailma senvuoksi voi tarjota hänelle mitään iloja. Joku semmoinen luontokappale se vain saattoikin hakkauttaa pähkinäpuuni. Näetkös nyt, en mitenkään saa puhutuksi maltillisesti! Kuvittelehan, varisevat lehdet tekevät pihan muka epäsiistiksi ja tunkkaiseksi; puut muka estävät päivänvaloa, ja pähkinäin kypsyttyä pojat viskelevät niitä kivillä, ja se kiusaa rouvan hermoja ja häiritsee häntä hänen syvämielisissä mietiskelyissään, kun hän punnitsee ja vertaa toisiinsa Kennikotia, Semmleriä ja Michaelista. Kun tapasin kyläläisiä, varsinkin vanhimpia, niin kiihdyksissäni kysyin: Mutta miksi sallitte sen? -- Kun kylänvouti kerran suostuu, näillä main, sanoivat he, niin minkä silloin enää voi? -- Mutta yhdessä kohtaa sattui toki mukavasti: kylänvouti ja pappi, joka tahtoi saada edes jotain hyötyä rouvansa oikuista, mitkä muuten eivät tosiaankaan suuresti lihoita hänen keitoksiaan, aikoivat jakaa saaliin keskenään; silloin sai kruununtilani hallitus kuulla asiasta ja sanoi: tännepäs ne kuuluvat! sillä oli näet vanhoja oikeuksia siihen osaan pappilan maata, jolla nämä puut kasvoivat, ja se myi puut enimmän tarjoavalle. Ne ovat kaadetut! Olisinpa minä ruhtinas maassa, niin saisivat kyytiä papinrouva, kylänvouti ja kruununtilain hallitus. -- Ruhtinas! Niin, jos olisinkin ruhtinas, mitäpä maani puut minua silloin liikuttaisivat!

_10 p. lokak._

Kun vain saan nähdäkin hänen tummat silmänsä, on minun hyvä olla! Niin, katsos, ja minua kiusaa, ettei Albert näytä olevan niin onnellinen, kuin -- toivoi, ja kuin minä -- luulisin olevani, jos -- En vedä mielelläni ajatusviivoja, mutta tässä en voi muulla tavalla ilmaista ajatustani -- ja minusta tuntuu, kuin se tulisi näinkin kyllin selväksi.

_12 p. lokak._

Ossian on sydämessäni anastanut Homeroksen sijan. Millaiseen maailmaan tuo ihana mies minut johtaakaan! Vaeltaa kangasta, kun ympärillä viuhuu myrskytuuli, joka tupruavassa usvassa ja kuun himmeässä valossa kiidättää isien henkiä. Kuulla vuorilta, metsävirran kohinan keskeltä, henkien puolitukahtunutta ähkymistä luolissaan, kuulla murheen murtaman tytön valitushuutoja, hänen surressaan rakastettunsa, jalosti kaatuneen sankarin neljällä sammaleisella, ruohopeitteisellä hautapaadella. Kun sitten tapaan hänet, tuon vaeltavan harmaan laulajan, joka aavalta kankaalta etsii isäinsä jalanjälkiä, ja oi, löytää heidän hautakivensä, ja sitten vaikeroiden tähyilee illan armasta tähteä, joka painuu meren vyöryvään poveen, ja antaa menneiden aikojen virvota eläviksi sankarin sielussa, aikojen, jolloin ystävällinen säde vielä valaisi uljasten urotöitä ja jolloin kuu vielä antoi valonsa värjyä heidän seppelöidyillä, voitosta palaavilla laivoillaan. Kun näen syvän surun hänen otsallaan, kun näen tuon viimeisen, yksinjääneen sankarin uupuneena horjuvan hautaansa kohden, kuinka hän vainajainsa haamujen tehottomasta läsnäolosta imee itseensä aina uutta tuskaisan hehkuista iloa ja katsoo kylmään maahan ja korkeaan, huojuvaan heinikkoon ja huudahtaa: Vaeltaja on tuleva, tuleva hän, joka tunsi minut ihanuudessani, ja hän on kysyvä: Missä on laulaja, Fingalin kuuluisa poika? Hänen jalkansa kulkevat hautani ylitse, ja hän on hakeva turhaan minua maan päältä. -- Oi ystäväni! tahtoisin kuin jalo aseenkantaja vetää miekkani ja vapahtaa ruhtinaani vitkaan-kituvasti kuihtuvan elämän vihlovasta tuskasta ja lähettää oman sieluni vapahdetun puolijumalan jälkeen.

_19 p. lokak._

Tätä tyhjyyttä, tätä kamalaa tyhjyyttä tässä rinnassani! -- Usein tulee mieleeni ajatus: kun saisin, vain kerrankin saisin painaa hänet tätä sydäntäni vastaan, niin täyttyisi iäksi rintani tyhjyys.

_26 p. lokak._