Part 3

Wilhelm! niin monenlaista olen ajatellut, olen ajatellut ihmisen pyrkimystä laajentamaan ja levittämään vaikutusalaansa, kuinka hän kokeilee ja yrittelee ja harhailee kaukaiseen; olen sitten ajatellut myöskin sitä sisäistä vetoa, joka saa ihmisen alttiisti mukautumaan kaikkiin siteihin ja rajoihin, joka saa hänet tahdottomana luisumaan tottumuksen uomaa ja olemaan välittämättä oikeasta ja vasemmasta.

Omituista, kun tulin tänne ja tuolta kukkulalta tähystelin alas tähän ihanaan laaksoon, kuinka kaikki ympärillä veti minua puoleensa! -- Tuo metsikkö tuossa! -- Oi, että saisit harhailla sen siimeksessä! Ja tuossa tuo vuorenhuippu! -- Oi, että saisit sieltä katsella avaraa näköalaa! -- Nuo kukkulajonot ja nuo omaiset, sydäntä hyväilevät laaksot! Oi, että saisi häipyä niiden näkyyn! -- -- Minä riensin sinne ja palasin jälleen, mutt'en löytänyt sitä, mitä etsin. Oi, etäisyys on kuin tulevaisuus! Sielumme edessä lepää suuri, väräjöivä kokonaisuus, koko mielemme sulaa ja hukkuu siihen kuten silmämme, ja me kaipaamme, ah, kaipaamme antautua koko olennollamme sille, kokonaan hukkua ja huveta yhden ainoan suuren, ihanan tunteen hekumaan. -- Ja oi, kun olemme perillä, kun tuo, joka oli kaukana, nyt oli läsnä, niin on kaikki kuin ennenkin, ja seisomme taas siinä yhtä köyhinä ja rajoitettuina, ja sielumme riutuu ja janoaa tuota edestämme huvennutta viivoitusta.

Siten kaipaa levottominkin kulkija aina lopulta isänmaahansa takaisin ja löytää majassaan, puolisonsa povella ja lastensa piirissä ja heidän hyväksensä työskennellessään sen ilon ja tyydytyksen, jota hän turhaan on etsinyt avarasta maailmasta.

Kun aamulla auringon noustessa lähden Wahlheimiin ja siellä ravintolan puutarhassa itse poimin sokeriliemeeni, ja sitten istun ja kynin ne ja siinä sivussa luen Homerostani, kun käväisen pienessä keittiössä valitsemassa itselleni pannun, kun otan voita ja panen palkoni tulelle ja kannen päälle ja istun viereen ja tuon tuostakin liikuttelen niitä, niin näen elävästi edessäni, kuinka Penelopen ylimieliset kosijat teurastavat härkiään ja sikojaan, paloittelevat niitä ja paistavat. Ei mikään herätä mielessäni sellaista hiljaisen tyyntä, todellista tunnetta kuin tuommoinen patriarkaalinen elämä, josta nyt, Jumalan kiitos, voin kutoa piirteitä omaan elämääni, näyttämättä teennäiseltä. Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämessäni tuntea sitä yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi laskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän itse on kasvattanut, ja kun hän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan kaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona hän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, joina hän kasteli sitä ja joina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.

_29 p. kesäk._

Toissa päivänä kävi lääkäri täältä kaupungista amtmannilla ja tapasi minut maassa piehtaroimassa Lotten lasten kanssa, joista muutamat ryömivät ylitseni, toiset nykivät minua, minä taas kutittelin heitä ja pidin kauheaa mekastusta. Tohtori, joka on tarkasti muotoja noudattava puunukke ja joka puhellessaan yhtäpäätä hypistelee kalvosimiaan ja nykii loputonta kaularöyhelöään, piti moista sopimattomana järkevälle ihmiselle, huomasin sen hänen nenästään. En sentään ollut millänikään, annoin hänen puhella viisauksiaan ja pystyttelin sill'aikaa lasten korttilinnoja, jotka he olivat särkeneet. Tohtori kuuluu sittemmin käyneenkin ympäri kaupungilla ja valitelleen, että amtmannin lapset ovat jo muutenkin tarpeeksi vallattomia, ja nyt se Werther turmelee ne kokonaan.

Niin, Wilhelm, lapset ovat minulle kalleimmat maailmassa. Kun katselen heitä ja näen pienessä olennossa idut kaikkiin niihin avuihin ja voimiin, joita he kerran välttämättä tarvitsevat menestyäkseen elämässä; kun itsepäisyydessä näen tulevaa kestävyyttä ja luonteenlujuutta, kun vilkkaudessa näen tulevaa hilpeyttä ja kyvyn keveästi karttaa maailman vaaroja, kun näen kaiken sen niin turmeltumattomana ja kokonaisena, niin aina, aina silloin toistan itselleni ihmiskunnan opettajan kultaiset sanat: ellette tule niinkuin yksi näistä! Ja nyt, ystäväni, nyt kohtelemme näitä, jotka ovat vertaisiamme ja joita meidän pitäisi pitää esikuvinamme, kohtelemme näitä kuin alamaisiamme. Heillä ei saa olla omaa tahtoa! -- Eikö meillä itsellämme sitten ole? Ja mikä oikeus meillä on siihen? Sekö, että olemme vanhempia ja kokeneempia? -- Jumala taivaassa! vanhoja lapsia näet edessäsi ja nuoria lapsia, et mitään muuta; ja kumpaisista sinulla on suurempi ilo, sen on Poikasi jo aikoja sitten julistanut. Mutta he uskovat häneen eivätkä kuule hänen sanojaan -- tuohan on sitä iänikuisesti vanhaa ja aina uutta -- ja kasvattavat lapsensa itsensä kaltaisiksi, ja hyvästi nyt, Wilhelm! Lopetan jo saarnani.

_1 p. heinäk._

Kuinka lievittävä Lotten läsnäolon täytyy olla sairaalle, sen tunnen omasta sydänraukastani, joka kärsii pahemmin kuin moni sairasvuoteella kituva. Hän viipyy nyt jonkin päivän kaupungissa erään kelpo naisen luona, joka lääkärien lausunnon mukaan on lähellä loppuaan ja joka viime hetkisekseen haluaa Lotten luokseen. Olin viime viikolla hänen kanssaan tervehtimässä St----n pastoria; St---- on kappaleen matkaa syrjempänä vuoristossa. Tulimme perille kello neljän tienoissa. Lotte oli ottanut nuoremman sisarensa mukaan. Kun tulimme pappilan pihalle, jota kaksi korkeata pähkinäpuuta tuuheasti varjostaa, tapasimme tuon kunnon vanhuksen istumassa penkillä sisäänkäytävän edessä, ja hän virkistyi ihan kuin uudeksi mieheksi, kun näki Lotten, unohti ryhmyisen sauvansakin ja uskaltautui pystyyn häntä vastaan. Lotte juoksi hänen luokseen ja pakotti hänet istumaan, istuen itse hänen viereensä, sanoi monet terveiset isältään ja hyväili hänen rumaa likaista pikkupoikaansa, vanhuksen lemmikkiä. Olisit nähnyt, kuinka hän hääräili vanhuksen kanssa, kuinka hän koroitti ääntään, että puolikuuro vanhus kuulisi häntä, kuinka hän kertoi hänelle nuorista terveistä ihmisistä, jotka äkkiarvaamatta olivat kuolleet, kuinka hän ylisti Karlsbadin kylpylaitosta ja kiitti hänen aiettaan lähteä ensi kesänä sinne, kuinka hän kertoi, että ukko nyt näytti paljon terveemmältä ja reippaammalta kuin viime kerralla, kun hän oli nähnyt hänet. Minä olin sillä välin koettanut olla kohtelias pastorin rouvalle. Ukko vilkastui oikein, ja kun en voinut olla kiittämättä kauniita pähkinäpuita, jotka niin armaasti varjostivat meitä, rupesi hän, vaikka se näyttikin käyvän häneltä vaikeanlaisesti, kertomaan meille niiden historiaa. -- Tuosta vanhemmasta, sanoi hän, emme oikein tiedä, kuka sen on istuttanut; muutamat sanovat sen, toiset tämän papin. Mutta tuo nuorempi tuossa takana on yhtä vanha kuin vaimoni, lokakuussa viidenkymmenen. Hänen isänsä istutti sen samana aamuna, kuin hän illalla syntyi. Hän oli edeltäjäni virassa, ja olisi vaikeata sanoin kuvata, kuinka rakas tämä puu hänelle oli; minulle se on yhtä kallis. Sen varjossa istui vaimoni eräällä penkillä ja kutoi jotain, kun kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten köyhänä ylioppilaana ensi kertaa astuin tälle pihalle. -- Lotte kysyi hänen tytärtään; tämän sanottiin lähteneen herra Schmidtin kanssa niitylle katsomaan työväkeä, ja sitten vanhus jatkoi taas kertomustaan: kuinka hän oli saavuttanut edeltäjänsä suosion, samoin hänen tyttärensä, ja kuinka hän ensin oli tullut papin apulaiseksi, sitten hänen seuraajakseen. Kertomus ei vielä ollut läheskään päättynyt, kun pastorin tytär, seurassaan herra, jota vast'ikään oli nimitetty Schmidtiksi, tuli puiston halki; hän tervehti sydämellisesti Lottea, ja minun täytyy tunnustaa, ettei hän tehnyt minuun lainkaan epäedullista vaikutusta. Reipas, soreavartaloinen, tummanverevä tyttö, joka kyllä näin maalla olisi jonkin aikaa saattanut huvittaa hyvinkin. Hänen sulhasensa (siksi osoittautui herra Schmidt nimittäin kohta) oli hieno, mutta hiljainen mies, joka ei tahtonut ottaa osaa keskusteluumme, vaikka Lotte tuon tuostakin koetti vetää häntä siihen. Pahimmin kiusasi minua se, että olin hänen kasvoistaan huomaavinani, ettei hän ollut tuommoinen umpimielinen niin paljon hengenlahjojen puutteesta kuin oikullisuuttaan ja happamuuttaan. Jälkeenpäin se ilmeni, ikävä kyllä, liiankin selvästi; kun Friederike nimittäin, ollessamme kävelyllä, kulki Lotten ja toisinaan minunkin rinnallani, synkkenivät herran muutenkin tummahkot kasvot niin huomattavasti, että Lotte katsoi parhaaksi nykäistä minua hihasta ja selittää, että olin ollut liian kohtelias Friederikelle. Nyt ei minua kiusaa mikään niin kuin nähdä ihmisten piinaavan toisiaan; varsinkin kiusaa minua, kun näen nuorten, jotka vielä ovat elämänsä kukoistuksessa, jolloin he voisivat hilpeästi ja avoimesti iloita elämän riemuista, turmelevan toisiltaan harvat hyvät päivänsä kaikenlaisella joutavalla happamuudella, huomatakseen sitten vasta, kun se on liian myöhäistä, mitä korvaamatonta ovat tuhlanneet. Tuo kiusoitti minua, ja kun illemmalla palasimme pappilaan ja istuimme maitopöydän ääressä ja keskustelu sattui kääntymään elämän iloihin ja suruihin, niin en osannut olla tarttumatta lankaan ja oikein sydämeni pohjasta puhumatta kaikkea ärtyilemistä ja nurjatuulisuutta vastaan. Me ihmiset, aloitin, valitamme usein, mutta useimmiten mielestäni ihan syyttä, että hyvät ja onnelliset päivät ovat niin harvat elämässämme, mutta vastoinkäymisen päivät sitävastoin niin runsaat. Mutta jos aina avoimina ja alttiina ottaisimme vastaan sen hyvän, minkä kukin päivä mukanaan tuo, olisi meillä voimaa kestää kaikki pahakin, kun se vuorostaan kohtaa meitä. -- Mutta eihän mielemme ole omassa vallassamme, väitti papinrouva: kuinka riippuvatkaan kaikki mielialamme ruumiintilastamme! Ellemme voi hyvin, tuntuu meistä kaikki käyvän nurin. -- Myönsin tuon. -- Katsokaamme siis, jatkoin, tuota joksikin sairaalloisuudeksi ja kysykäämme, onko mitään keinoja sitä vastaan? -- Kas, ihan niin, sanoi Lotte: minä ainakin luulen, että meistä itsestämme riippuu siinä suhteessa paljon. Tiedän sen itsestäni. Kun jokin kiusaa minua ja on pahoittamaisillaan mieleni, pistäydyn ulos vaiti ja laulaa hyräilen jonkin tanssisävelen puutarhassa ja olen iloinen taas. -- Juuri tuota tarkoitin, vastasin minä: ärtyisyyden laita on ihan sama kuin velttouden, se onkin yhtä lajia velttoutta. Luontomme on hyvin taipuvainen siihen, mutta jos kerrankin vain karkaisemme itsemme, sujuu työ kohta keveästi käsissämme, ja meillä on todellinen ilo siitä. -- Friederike kuunteli hyvin tarkkaavasti, mutta nuorukainen huomautti, etteihän aina voi hallita itseään, ja ettei ainakaan voi olla tunteittensa herra. -- Huomautin, että tässähän olikin kysymys ainoastaan epämieluisista tunnelmista, joista sentään jokainen aina tahtoisi vapautua; eikähän kukaan voi tietää, kuinka pitkälle hänen voimansa riittävät, ennenkuin on koettanut. Sairaat ainakin mielellään kysyvät neuvoa jokaiselta lääkäriltä ja alistuvat suurimpiinkin kieltäymyksiin ja nauttivat katkerimpiakin lääkkeitä, jos niiden avulla vain on toivoa saada terveys takaisin. -- Huomasin että vanhuksemmekin koetti tarkistaa kuuloaan voidakseen seurata keskusteluamme, ja koroitin sentähden ääntäni, kohdistaen puheeni hänelle. -- Saarnataan niin monenlaisia paheita vastaan, sanoin, mutta en ole kuullut, että vielä kukaan olisi saarnastuolista puhunut ärtyilemistä ja pahaa tuulta vastaan. [Nyttemmin on meillä sentään jo Lavaterin oivallinen saarna tästä aineesta, niiden saarnain joukossa, jotka hän on pitänyt Joonaan kirjan johdosta.] -- Semmoinen kuuluisi kaupunkipappien tehtäviin, sanoi hän, talonpojat eivät tunne mitään "pahaa tuulta"; ehk'ei se sentään olisi niinkään turhaa, voisihan sillä antaa läksytyksen omalle rouvalleen edes ja herra amtmannille. -- Me nauroimme kaikki, hän itse sydämen pohjasta mukana, kunnes sai ankaran yskäkohtauksen, joka keskeytti joksikin aikaa keskustelumme; sitten nuori herra taas aloitti katkenneen keskustelun: Tehän sanoitte ärtyilemistä paheeksi, minusta se on sentään liikaa? -- Ei ollenkaan, sanoin minä, jos vain se, mikä vahingoittaa minua itseäni ja lähimmäistäni, ansaitsee sen nimityksen. Eikö se riitä, ettemme voi tehdä toisiamme onnellisiksi, pitääkö meidän vielä päällepäätteeksi turmella toisiltamme nekin ilot, joita sydän kullekin joskus valmistaa? Ja sanokaas minulle joku, joka pahalla tuulella ollessaan olisi niin ystävällinen, että kätkisi sen itseensä ja kärsisi siitä yksin, turmelematta toisten iloa ympärillään! Vai eikö koko pahoitteleminen pohjaltaan liene jonkinlaista sisäistä nöyryyttymistä, kun tuntee oman mitättömyytensä; eiköhän se lähtene jonkinlaisesta tyytymättömyydestä itseemme, jossa aina on mukana jommoinenkin annos kateutta, minkä joutava itserakas turhamielisyys on ärsyttänyt hereille? Näemme onnellisia ihmisiä, joiden onnen luojia _me_ emme ole, ja sitä emme voi sietää. -- Lotte hymyili minulle, kun huomasi, kuinka liikutettu olin, ja kyynel Friederiken silmässä kiihoitti minua jatkamaan. -- Voi sitä, sanoin, joka käyttää vaikutusta, mikä hänellä on jonkun sydämeen, riistääkseen siltä ne yksinkertaiset ilot, jotka siinä itsestään taimivat. Kaikki lahjat ja kaikki ystävällisyydet maailmassa eivät korvaa yhtä ainoatakaan silmänräpäystä, jolloin ihminen on iloinnut itsessään ja jonka tyrannimme kateellinen ärtymys on myrkyttänyt.

Sydämeni oli sinä hetkenä tulvillaan, mielessäni heräsi niin monta mennyttä muistoa, ja silmiini tulvi kyyneliä.

Oi, huudahdin, kunpa muistaisi jokainen sanoa joka päivä itselleen, ettei hän voi tehdä mitään muuta ystäviensä hyväksi kuin jättää heille heidän omat ilonsa ja lisätä heidän onneaan siten, että itse nauttii heidän mukanaan siitä. Vai voitko sinä, kun he sisimmässä sielussaan kärsivät ahdistavaa tuskaa, kun he riutuvat ja menehtyvät kärsimyksiensä alle, voitko silloin antaa heille pisarankaan lievitystä?

Ja entä kun sitten viimeinen tuskanalainen sairaus kohtaa ihmistä, jonka olentoa ja terveyttä sinä hänen kukoistuspäivinään olet kalvanut, ja hän silloin lepää edessäsi niin sydäntäsärkevän raukeana, silmät tunnottomina tuijottaen taivaaseen ja kalpealla otsallaan helmeilevä kuolemanhiki, ja sinä silloin seisot hänen vuoteensa edessä kuin tuomittuna ja kirottuna, tuntien, niin tuhaksi lyövän elävästi tuntien, ettet mitään voi kaikkine rikkauksinesi, ja tuska silloin kouristaa sinun sisintäsi niin, että antaisit kaikkesi, jos sillä voisit tuottaa pisarankaan lohdutusta, kipinänkään rohkaisua tuolle kuolevalle olennolle.

Tätä sanoessani muistui niin järkyttävän elävästi mieleeni eräs juuri tuollainen kohtaus, jota itse olin ollut näkemässä. Nostin nenäliinan silmilleni ja poistuin seurasta, ja vasta Lotten ääni, kun hän kutsui: lähdetään nyt, toinnutti minut. Kuinka hän matkalla nuhteli minua, että otan liian herkästi osaa kaikkeen, että menen ihan turmiolle siitä, ja että minun pitäisi säästää itseäni! -- Oi sinua enkeliä! Sinun vuoksesi minun täytyy elää!

_6 p. heinäk._

Hän on yhä kuolinsairaan ystävättärensä luona, ja aina hän pysyy samana, aina hän on tuo sama huomaava, armas olento, joka, minne hän silmänsä luokin, aina lievittää tuskia ja tekee onnellisia. Eilen illalla hän lähti Mariannen ja pikku Malchenin kanssa kävelylle, minä tiesin siitä ja menin heitä vastaan ja kävelimme sitten yhdessä. Noin puolentoista tunnin kuluttua käännyimme takaisin kaupunkia kohden ja tulimme kaivolle, joka jo ennestäänkin oli minulle rakas, mutta joka nyt tuli minulle vielä tuhat kertaa kalliimmaksi. Lotte istahti kaivon aitaukselle, me toiset jäimme seisomaan hänen eteensä. Katsahdin ympärilleni, ja samassa muistui mieleeni aika, jolloin vielä olin niin yksin. -- Rakas kaivo, ajattelin, siitä saakka en enää ole levähtänyt katveessasi, en toisinaan ole ohitse rientäissäni edes katsetta luonut sinuun. -- Katsahdin sinne alas ja näin, kuinka pikku Malchen toimessaan kapusi ylös portaita, kantaen kätösessään vesilasia. -- Silmäsin Lotteen ja tunsin mitä kaikkea hän minulle oli. Sillävälin Malchen ennätti laseineen perille. Marianne aikoi ottaa sen häneltä: Ei! huusi lapsi, äänessään mitä suloisin ilme, ei, Lotte saa ensiksi juoda! -- Olin niin ihastuksissani siitä suloisesta vakavuudesta ja viattomuudesta, jolla hän lausui tämän, etten osannut olla nostamatta lasta syliini ja suutelematta häntä pikaisesti; lapsi parahti itkemään täyttä kurkkua. -- Nyt teitte pahasti, sanoi Lotte. -- Seisoin hämmästyneenä. -- Tule, Malchen, jatkoi hän, ottaen lasta kädestä ja taluttaen häntä alas portaita, peseydy tuossa puhtaassa lähteessä, pian, pian, niin se ei tee mitään. -- Minä seisoin siinä ja katselin, kuinka hartaasti lapsi märillä kätösillään hankasi poskiaan, niin varmasti uskoen, että tuo ihmelähde kyllä puhdistaa hänestä kaiken tahran ja torjuu sen häpeän, että hänen nyt pitäisi saada tuommoinen hirveä parta; Lotte lopulta tyynnytti, että nyt riittää jo, mutta lapsi vain kahta hartaammin hankasi poskiaan, ikäänkuin olisi tuuminut, ettei hyvää tule koskaan liikaa. -- Kuule, Wilhelm, en ikinä ole kunnioittavammin tuntein ollut mukana missään kastetoimituksessa -- ja kun Lotte viimein tuli ylös portaita, olisin mielelläni heittäytynyt polvilleni hänen eteensä kuin profeetan, joka on sovittanut kansansa synnit.

Illalla en iloltani malttanut olla kertomatta tapauksesta eräälle, jolla luulin olevan tunnettakin, hän kun on teräväjärkinen mies; mutta mihin kekoon pistinkään pääni! Hän sanoi, että Lotte oli menetellyt huonosti: lapsille ei ikinä saisi luulotella mitään; sellainen voi istuttaa heihin monenlaisia erehdyksiä ja taikauskoisuuksia, joilta lapsia jo aikaisin pitäisi varjella. -- Muistui silloin mieleeni, että sama mies oli viikko sitten kastattanut lapsensa, ja jätin sentähden asian sikseen, mutta sydämessäni varmenin yhä siitä totuudesta, että meidän pitää menetellä lasten suhteen niinkuin Jumala meidän, joka tuudittaa meidät onnen uniin antaen meidän hapuilla ystävällisten harhakuvien perään.

_8 p. heinäk._

Kuinka lapsellinen ihminen onkaan! Kuinka ahnehtii yhtä silmäystäkin! Kuinka lapsellinen onkaan! Olimme lähteneet Wahlheimiin. Naisten piti lähteä ajelemaan, ja kävellessämme olin huomaavinani Lotten tummissa silmissä -- -- Houkkio minä olen, suo se anteeksi minulle, mutta sinun pitäisi saada nähdä ne, nuo silmät. -- Lyhyimmästi vain (minulla on nimittäin niin kova uni, että silmäni väkisin tahtovat painua umpeen), kuule siis, naiset astuivat vaunuihin, me, nuori herra W---- Selstadt, Audran ja minä, seisoimme vieressä. Vaunuista he juttelivat vielä hetkisen herrain kanssa, jotka olivatkin hyvin vilkkaita ja iloisia. -- Koetin tavoittaa Lotten katseen; oi, se liiti, liiti toisesta toiseen. Mutta minuun, minuun, minuun, joka vain sitä kaivaten seisoin siinä, minuun se ei sattunut! -- Sanoin sydämessäni hänelle niin tuhannet tuhannet hyvästit! Ja hän ei katsonut minuun! Vaunut lähtivät liikkeelle, ja silmääni kiertyi kyynel. Katselin hänen jälkeensä ja näin Lotten päähineen kumartuvan ulos ikkunasta, hän kääntyi katsomaan taakseen, ah! minuako? -- Oma ystäväni! Tällaisessa epävarmuudessa minä elän; ainoa lohdutukseni on: ehkä hän sentään katsoi taakseen minua! Ehkä! -- Hyvää yötä! Oi, millainen lapsi minä olen!

_10 p. heinäk._

Näkisitpä, kuinka tuhmalta näytän, kun jossakin seurassa sattuu puhe kääntymään häneen! Ja jos vielä päällepäätteeksi joku kysyy, miten hän miellyttää minua? -- Miellyttää! Sitä sanaa vihaan kuolemakseni. Millainen ihminen se olisi, jota Lotte "miellyttäisi", jonka koko mieltä, koko sielua hän ei täyttäisi! Miellyttää! Äskettäin kysyi minulta eräs, kuinka Ossian minua miellyttää!

_11 p. heinäk._

Rouva M---- on hyvin huonona; minä rukoilen hänen henkensä puolesta, kärsin nimittäin Lotten kanssa. Tapaan hänet silloin tällöin ystävättäreni luona, ja tänään hän kertoi minulle omituisen kohtauksen. -- Vanha herra M---- on itara, kitsas saituri, joka elämänsä mittaan on ihan tarpeeksi asti kiusannut ja vaivannut vaimoaan; tämä on sentään jotenkuten aina osannut suoriutua kaikista pälkähistä. Muutama päivä sitten, kun lääkäri oli sanonut hänen loppunsa lähenevän, kutsutti hän miehensä luokseen (Lotte oli saapuvilla huoneessa) ja puhutteli häntä tähän tapaan: Minun pitää tunnustaa sinulle eräs asia, joka kuoltuani voisi saada aikaan harmia ja mielipahaa. Olen tähän päivään asti hoitanut talouttani mahdollisimman huolellisesti ja säästävästi, mutta sittenkin saat antaa minulle anteeksi, että näinä kolmenakymmenenä vuotena olen eräässä kohdassa pettänyt sinua. Avioliittomme alussa sinä määräsit keittiötä ja muita taloustarpeita varten pienen viikkosumman. Kun taloutemme laajeni ja liikkeemme kasvoi, en saanut sinua samassa suhteessa lisäämään määrärahojani; lyhyesti, tiedät, että aikoina, jolloin taloutemme oli laajimmillaan, sinä vaadit, että minun olisi pitänyt tulla toimeen seitsemällä guldenilla viikossa. -- Ne otinkin nurkumatta vastaan, mutta sen, mitä puuttui, otin joka viikko itse rahalippaasta, kukaan kun ei voinut epäillä, että emäntä itse näpistelisi kassasta. En niitä mihinkään tuhlannut, ja olisin kyllä voinut ilmankin tätä tunnustusta lähteä rauhassa iäisyyteen, mutta johduin ajattelemaan, että se, joka jälkeeni joutuu hoitamaan taloutta, ei voisi tulla toimeen, ja sinä silloin aina voisit väittää, että ensimmäinen vaimosi sentään tuli toimeen sillä.

Puhuin Lotten kanssa tuommoisesta uskomattomasta ihmismielen sokeudesta, kun ei sekään saata epäilemään asiassa täytyvän jotain piillä, että joku tulee toimeen seitsemällä guldenilla, vaikka ihan selvään voi nähdä, että täytyy olla käytetty ehkä kahta vertaa enemmän. Mutta olen itsekin tavannut ihmisiä, jotka totisesti eivät olisi hitustakaan kummeksineet, vaikka heidän huoneessaan olisi ollut profeetan aina uudestaan täyttyvä öljyruukku.

_13 p. heinäk._

Ei, en ole pettynyt! Luen hänen mustista silmistään todellista osanottoa minua ja kohtaloani kohtaan. Oi, minä tunnen -- ja siinä uskallan luottaa sydämeeni, minä tunnen, että hän -- oi, uskallanko, voinko minä lausua nuo taivaalliset sanat? -- että hän rakastaa minua.

Rakastaa minua! -- Ja kuinka itse tunnen kohoavani omissa silmissäni, kuinka minä -- sinullehan tohdin tunnustaa sen, sinä ymmärrät semmoista -- kuinka itse ihastelen itseäni siitä saakka kuin hän minua rakastaa!

Onko tämä hurjaa luulottelua, vai tunnenko todellisesti meidän suhteemme? -- En tiedä ihmistä, jota pelkäisin Lotten sydämen suhteen. Ja kuitenkin -- kun hän puhuu sulhasestaan, puhuu sellaisella lämmöllä ja sellaisella rakkaudella hänestä -- silloin tunnen olevani kuin mies, joka on menettänyt arvonsa ja kunniansa ja jolta miekka on riistetty.

_26 p. heinäk._

Ah, kuinka värähtää jokainen veripisara, kun sattumalta käteni hipaisee hänen kättänsä, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla! Minä kavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vetää minua jokin salaperäinen voima takaisin jälleen -- kummallinen huumaus levittäytyy koko oloni ylle. -- Oi, ja viattomassa sielussaan hän ei aavista, kuinka syvästi kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat ja repivät minua! Ja jos hän sitten vielä puhellessamme laskee kätensä kädelleni, tai keskustelusta lämmenneenä vetää tuolinsa lähemmä minua, niin että tunnen huulillani hänen taivaisen hengityksensä -- on kuin vaipuisin maahan, kuin salaman iskemänä. -- Ja Wilhelm, jos nyt joskus kohottaisin käteni tuota taivasta, tuota luottamusta -- -- sinä ymmärrät mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta heikko! heikko se on! -- Ja eikö se silloin ole turmeltunutkin?

Hän on minulle pyhä. Kaikki halut vaikenevat hänen edessään. En tiedä kuinka minun on, kun olen hänen luonaan; on kuin värjyisi ja kärsisi sieluni joka hermoni säikeessä. -- On eräs sävellys, jota hän soittaa klaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin henkevästi. Se on hänen lempilaulunsa, ja kun hän vain lyö ensimmäisen sävelenkin siitä, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta ja hämmennyksestä ja kaikista kiusaavista ajatuksista.