Part 11

"Oi, minä tiesin, että rakastit minua, tiesin sen ensimmäisestä sielusyvästä katseestasi, ensimmäisestä kätesi puristuksesta; ja kuitenkin, kun taas olin poissa, kun näin Albertin rinnallasi, eksyin taaskin kuumeisiin epäilyksiin.

"Muistatko kukkia, jotka kerran lähetit minulle, kun eräässä kiusallisessa seurassa et voinut vaihtaa sanaakaan tai kädenpuristustakaan kanssani? Oi, puolen yötä olin polvillani niiden edessä, ja ne vakuuttivat minulle rakkautesi. Mutta oi! tuo tunne hälveni, kuten väistyy uskovan sielusta vähitellen Jumalan armon tuntokin, joka sentään taivaantäytenä annetaan hänelle pyhissä näkyvissä merkeissä.

"Tuo kaikki on haihtuvaa, mutta iäisyydetkään eivät sammuta sitä hehkuvaa elämää, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen itsessäni! Hän rakastaa minua! Tämä käsivarteni on häntä syleillyt! nämä huuleni ovat värähdelleet hänen huulillaan, tämä suuni on sammallellut hänen suullaan. Hän on minun! Sinä olet minun! Lotte, olet iäti!

"Ja mitä se merkitsee, että Albert on miehesi? Miehesi! Olkoonkin tämän maailman edessä -- ja olkoonkin tämän maailman silmissä synti, että rakastan sinua, että tahtoisin riuhtaista sinut hänen sylistään omaani! Synti? Hyvä, olkoon, minähän rankaisen itseäni siitä; olen tuntenut sen synnin koko sen taivaallisessa hurmassa, olen nauttinut siitä, olen imenyt siitä elämänvilvoketta ja voimaa sydämeeni. Tästä hetkestä lähtien sinä olet minun! minun, oi Lotte! Lähden edellä! Lähden isäni tykö, lähden sinun isäsi tykö. Hänelle uskon murheeni, ja hän on minua lohduttava, kunnes sinä tulet, ja silloin minä liihoittelen vastaasi ja otan sinut ja olen sinun kanssasi iäisessä syleilyssä Ikiäärettömän kasvojen edessä.

"En uneksi, eikä uskoni ole harhaluuloa. Haudan partaalla ihminen näkee kirkkaammin. Me jäämme olemaan! Näemme vielä toisemme. Näemme äitisi! Minä näen hänet, löydän hänet, ja oi! vuodatan hänelle koko sydämeni! Sinun äitisi, sinun kuvasi."

Lähemmä yhtätoista Werther kysyi palvelijaltaan, joko Albert mahdollisesti oli palannut? Palvelija sanoi hänen palanneen, koska oli nähnyt vietävän hänen hevostaan ohitse. Silloin antoi herransa hänelle avoimen kirjelipun, joka sisälsi: "Lainaisitteko minulle erästä aikomaani matkaa varten pistolinne? Hartaat jäähyväiseni!"

Suloinen rouvamme oli nukkunut hyvin huonosti viime yön; se mitä hän oli pelännyt, oli nyt tapahtunut ja tapahtunut tavalla, jota hän ei ollut osannut edes aavistaa tai pelätä. Hänen muuten niin puhdas ja tyynen kevyt verensä oli nyt kuumeisessa liikkeessä, ja tuhannet risteilevät mielialat järkyttivät hänen suloista sydäntään. Tunsiko hän yhä Wertherin syleilyjen tulta povessaan? vai johtuiko hänen levottomuutensa Wertherin uhkarohkeuden synnyttämästä suuttumuksesta? vai oliko hän semmoinen alakuloisuuttaan, kun vertasi nykyistä tilaansa noihin päiviin, jolloin mielensä oli ollut niin kirkkaan ja vapaan viaton ja jolloin itseluottamuksensa oli ollut niin huolettoman varma? Miten hän oli tämän jälkeen astuva miehensä eteen? kuinka tunnustaisi hänelle kohtauksen, jonka hän niin hyvin olisi saanut tunnustaa, mutta jota hän kuitenkaan ei oikein olisi tohtinut? He olivat niin kauan jo olleet puhumatta toisilleen tästä, ja pitikö hänen nyt ensiksi katkaista tämä vaikeneminen ja näin sopimattomaan aikaan ilmoittaa puolisolleen näin odottamatonta? Hän pelkäsi, että jo paljas tieto Wertherin käynnistä hänen luonaan tekisi epäedullisen vaikutuksen Albertiin, ja nyt vielä lisäksi tämmöinen odottamaton järkyttävä tapaus! Voiko hän millään todennäköisyydellä toivoa, että miehensä näkisi häntä ihan oikeassa valossa ja ilman mitään epäluuloja? ja toivoiko hän edes ihan, että hän voisi nähdä hänen sieluunsa? Ja toisaalta taas, voiko ja taisiko hän salata mitään mieheltään, jonka edessä hän aina oli seisonut avoimena ja vapaana kuin läpinäkyvä lasi ja jolta hän ei koskaan ollut salannut eikä ollut voinut salata mitään? Jos hän ajatteli kuinka hyvänsä, huomasi hän aina vain huolta ja hämminkiä, ja aina palasivat hänen ajatuksensa Wertheriin, jonka hän nyt oli menettänyt, josta hän ei olisi voinut luopua, mutta joka hänen nyt sydämensä suruksi täytyi jättää oman onnensa nojaan, ja jolle, hänet kadotettuaan, ei enää jäänyt mitään.

Kuinka rasittikaan ja painoikaan häntä nyt tuo umpimielinen suhde, joka oli muodostunut hänen ja hänen miehensä välille ja jota hän ei sentään niin selvästi ajatellut kuin hän sen tunsi! Tuommoiset järkevät ja hyvät ihmiset kuin he ovat hyvin vaarassa joidenkin salaisten keskinäisten eroavaisuuksien tähden ruveta vaiteliaiksi, kumpikin ajattelee vain, kuinka oikeassa hän on ja kuinka väärässä toinen, ja suhde sekaantuu ja ärtyy niin, että on mahdoton selvittää solmua sinä ratkaisevana hetkenä, josta kaikki riippuu. Olisipa nyt heidänkin välillään vallinnut avomielinen luottamus ja jo aiemmin liittänyt heidät lähemmä toisiaan, olisivatpa rakkaus ja molemminpuolinen lempeä ja myötätuntoinen suvaitsemus eläneet heissä ja sulattaneet heidän sydämensä toisilleen, niin ystävämme olisi ehkä vielä ollut pelastettavissa.

Eräs omituinen asianhaara tuli tähän lisäksi. Werther ei ollut, kuten hänen kirjeistäänkin tiedämme, koskaan salannut, että hänessä eli halu poistua elämästä. Hänellä ja Albertilla oli usein ollut kiivaita väittelyitä sen johdosta, ja Lotte oli sitäpaitsi usein keskustellut siitä miehensä kanssa. Albertista semmoinen teko oli ehdottomasti vastenmielinen; hän oli sitäpaitsi joskus jonkinlaisella ärtyisyydellä, joka ei muuten ollenkaan kuulunut hänen luonteeseensa, viittaillut epäilevänsä, oliko koko tuommoinen aie vakavasti ajateltukaan, oli joskus laskenut leikkiäkin siitä ja ilmaissut Lottelle epäilynsä. Tämä kyllä toisaalta rauhoittikin Lottea, kun hänen ajatuksensa harhautuivat kuvittelemaan tuollaista surullista mahdollisuutta; mutta toiselta puolen hän tunsi sen myöskin estävän häntä ilmaisemasta miehelleen niitä huolia, jotka tänä hetkenä rasittivat hänen mieltään.

Albert palasi kotiin, ja Lotte riensi hämmentyneellä kiireellä häntä vastaan; Albert oli huonolla tuulella, hänen asiansa olivat menneet huonosti, hän oli lähiseudun amtmannissa tavannut taipumattoman pikkumaisen ihmisen. Huono tiekin oli lisännyt hänen pahaa tuultaan.

Hän kysyi, oliko mitään erityistä tapahtunut, ja Lotte vastasi hätäisesti, että Werther oli käynyt eilen illalla heillä. Albert kysyi, oliko tullut kirjeitä, ja sai vastaukseksi, että hänen huoneessaan oli joitakin kirjeitä ja kääröjä. Albert lähti sinne, ja Lotte jäi yksin. Tuon hänen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen läsnäolo oli tehnyt uuden vaikutuksen hänen sydämeensä. Kun hän ajatteli hänen jalomielisyyttään, hänen rakkauttaan ja hyvyyttään, rauhoittui hänen mielensä, ja hän rupesi tuntemaan salaista vetoa lähteä hänen jäljessään; hän ottikin käsityönsä ja meni hänen huoneeseensa, kuten usein ennenkin. Hän tapasi hänet aukaisemassa kääröjä ja lukemassa. Muutamat näyttivät sisältävän ikäviä uutisia. Lotte kyseli häneltä yhtä ja toista, hän vastasi lyhyesti ja istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan.

Siten he olivat jonkin aikaa istuneet yhdessä, ja Lotten mieli kävi yhä ankeammaksi ja kolkommaksi. Hän tunsi, kuinka vaikeata hänen olisi, vaikka miehensä oli parhaimmallakin tuulellaan, ilmaista hänelle sitä, mikä nyt ahdisti hänen sydäntään: hänet valtasi surumielisyys, joka ahdisti sitä tuskallisemmin, kun hän koetti salata sitä ja nieli kyynelensä.

Wertherin palveluspojan tulo sai hänet kokonaan hämmennyksiin; tämä antoi kirjelipun Albertille, joka tyynesti kääntyi vaimoansa kohden ja sanoi: Anna hänelle pistolit. -- Sano, että toivotan hänelle onnellista matkaa, virkkoi hän pojalle. Tämä vaikutti Lotteen kuin salaman isku, hän horjui noustessaan eikä tietänyt mitä teki. Hitaasti hän läheni seinää, otti vavisten pistolit alas, puhdisti ne tomusta ja olisi vielä kauankin vitkaillut, ellei Albertin kysyvä katse olisi kiirehtänyt häntä. Saamatta sanaakaan suustaan hän antoi nuo onnettomat aseet pojalle, ja kun poika oli mennyt ovesta ulos, hän kokosi työnsä ja lähti huoneeseensa mitä repivimmän epätietoisuuden vallassa. Hänen sydämensä oli täynnä pahoja aavistuksia. Toisinaan hän oli lähtemäisillään miehensä luo heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa ja tunnustaakseen hänelle kaiken, eilisillan tapaukset, syyllisyytensä ja pelkonsa; mutta sitten taas näytti tämäkin kaikki pimeältä; ainakaan ei hän voinut toivoa, että saisi miehensä lähtemään Wertherin luokse. Pöytä katettiin, ja eräs hyvä ystävätär, joka vain tuli kysymään jotain ja jonka piti kohta lähteä -- mutta joka sitten jäikin, teki pöytäkeskustelun edes hiukan siedettäväksi; täytyihän hillitä itseään, puhella, kertoilla, unohtaa itsensä.

Poika palasi pistolit mukanaan Wertherin luokse, joka ihastuksella otti ne hänen kädestään, kun kuuli, että Lotte oli ne antanut. Hän antoi tuoda itselleen leipää ja viiniä, käski pojan mennä ruoalle ja istui itse kirjoittamaan.

"Sinun käsistäsi ne on saatu, sinä olet ne puhdistanut tomusta, suutelen niitä tuhannet kerrat, sinun kätesi on levännyt niillä: sinä, Henki taivaan, suosit siis päätöstäni! ja sinä, Lotte, sinä annat minulle aseen, sinä, jonka käsistä toivoin saavani kuoleman, ja ah, jonka käsistä sen nyt saankin. Oi, kuinka urkin kaiken palveluspojaltani! Kätesi vavahtelivat, kun annoit ne hänelle, et sanonut mitään hyvästiksi. -- Voi minua! voi minua! et mitään jäähyväisiksi! -- Olisitko sulkenut sydämesi minulta, olisitko sen hetken tähden, joka iäksi liitti minut sinuun? Lotte, vuosituhannet eivät voi sammuttaa sen vaikutusta! ja minä tunnen, että sinä et saata vihata olentoa, joka niin hehkuu sinulle."

Syötyään hän käski palvelijansa lopullisesti pakata kaikki tavarat, hävitti muutamia papereitaan, lähti ulos ja toimitti järjestykseen joitakin pikkuvelkoja vielä. Hän palasi taaskin kotiin, meni vieläkin, sateesta huolimatta, ulos portista kreivilliseen puistoon, harhaili ympäri kauempanakin, palasi viimein yön pimetessä ja rupesi kirjoittamaan.

"Wilhelm, viimeistä kertaa olen nähnyt kedot ja metsän ja taivaan. Jää hyvästi sinäkin! Rakas äitini, anna anteeksi minulle! Lohduta sinä häntä, Wilhelm! Jumala olkoon kanssanne! Asiani ovat kaikki järjestyksessä. Jääkää hyvästi! me tapaamme toisemme vielä ja onnellisempina."

"Olen huonosti palkinnut sinulle, Albert, mutta sinä annat minulle anteeksi. Olen häirinnyt kotisi rauhan, olen tuottanut epäluottamusta teidän välillenne. Jää hyvästi! tahdon poistaakin sen. Oi, että kuolemani tekisi teidät onnellisiksi! Albert, Albert! tee onnelliseksi enkelisi! Silloin olkoon Jumalan siunaus kanssasi."

Hän selaili illan kuluessa vielä paljon papereitaan, repi niitä rikki ja heitti uuniin, sinetöi muutamia paketteja ja osoitti ne Wilhelmille. Ne sisälsivät pieniä kirjoitelmia ja yksityisiä ajatelmia, joita olen muutamia nähnytkin, ja kun hän kello kymmenen tienoissa oli panettanut lisää puita uuniin ja käskenyt tuoda itselleen pullon viiniä, lähetti hän palvelijansa, jonka makuuhuone, samoin kuin talonväenkin, oli kaukana takarakennuksessa, levolle; poika menikin ja heittäysi riisuutumatta vuoteelle; isäntänsä oli näet sanonut, että kyytihevoset tulisivat jo ennen kello kuutta portille.

_Jälkeen yhdentoista_.

"Kaikki on niin hiljaista ympärilläni, niin tyyntä sielussani. Kiitän sinua, Jumala, että suot minulle näiksi viimeisiksi hetkiksi näin lämpimän mielen ja tämän voiman.

"Astun ikkunan ääreen, rakkahin, ja näen, oi, näen myrskyisten, ohitsekiitävien pilvien lomitse vielä kerran vilkahtavan jonkin yksinäisen tähden tuolla iäisellä taivaalla. Ei, te ette putoa! Ikiolento kantaa parmaillaan teitä ja minua. Näen Vaakasikermän keskitähden, tuon ihanimman kaikista tähdistä. Kun näin iltaisin lähdin luotasi, niin se seisoi, ovesta ulos astuessani, vastapäätä ylläni. Missä hurmauksen humalassa olen monet kerrat tähystellyt ylös sitä kohden! kuinka monesti olen kädet kohotettuina valinnut sen niiden autuushetkieni tunnukseksi ja pyhäksi muistomerkiksi! ja yhä vieläkin -- oi Lotte, mikä ei muistuttaisi minua sinusta! kaikkiallahan olet ympärilläni, ja kyllästymättä, kuin lapsi, olen haalinut itselleni kaikkea pientä, minkä vain sinun kosketuksesi on pyhittänyt!

"Armas varjokuvasi! Lahjoitan sen sinulle takaisin, Lotte, ja pyydän, että kunnioitat sitä. Tuhannet, tuhannet suudelmat olen sille painanut, tuhannet tervehdykset olen nyökäyttänyt sille, kun lähdin ulos tai palasin kotiin.

"Olen kirjoittanut isällesi kirjelippusen ja pyytänyt, että hän suojelisi ruumistani. Kirkkotarhassa kasvaa, sen takakulmassa, peltoja käsin, kaksi lehmusta; niiden juurella tahtoisin levätä. Hän voi ja hän tekee sen ystävänsä puolesta. Pyydä sinäkin häntä. En tahdo vaatia, että hurskaat kristityt joutuisivat lepäämään tällaisen kurjan onnettoman rinnalla. Ah, soisin, että hautaisitte minut jonnekin tien varrelle tai yksinäiseen laaksoon johonkin, jotta saisivat pappi ja leviitta astua hautakiveni ohitse itseään siunaten, ja jotta joku laupias samarialainen saisi vuodattaa kyynelen puolestani.

"Nyt, Lotte! En kammo kohottaa tuota kamalaa maljaa, josta olen tyhjentävä kuoleman huumauksen! Sinä ojensit sen minulle, enkä minä epäröi. Kaikki! Kaikki! Tällä tapaa siis ovat kaikki elämäni toivot ja toiveet täyttyneet! Näin kylmänä, näin liikutuksettomana voin kolkuttaa kuoleman rautaporttia!

"Oi, että olisi ollut minulle suotu kuolla _sinun_ puolestasi! Lotte, uhrautua _sinun_ puolestasi! Rohkeana, iloisena kuolisin, jos voisin tuottaa sinulle jälleen levon ja elämänilon. Mutta oi, ainoastaan harvoille ja jaloimmille on suotu vuodattaa verensä omiensa puolesta ja sytyttää kuolemallaan uusi satakertainen elämä ystävilleen!

"Tässä puvussani, Lotte, tahdon tulla haudatuksi; sinä olet koskettanut sitä, olet pyhittänyt sen; olen pyytänyt isältäsikin sitä. Sieluni liihoittelee kirstuni yllä. Älkää tutkiko taskujani. Tämä vaaleanpunainen nauha, joka sinulla oli povellasi, kun ensimmäisen kerran näin sinut lastesi piirissä -- oi, suutele heitä tuhannet kerrat ja kerro heille heidän onnettomasta ystävästään. Heitä armaita! on kuin näkisin heidät ympärilläni. Oi, kuinka nopeasti ja kuinka läheisesti liityin sinuun kohta! kuinka heti ensimmäisestä silmänräpäyksestä asti en enää osannut sinusta erota! -- Tämän nauhan täytyy seurata minua hautaan. Syntymäpäivänäni lahjoitit sen minulle! Miten tuntuikaan sydämeeni kaikki tuo! -- Oi, en aavistanut silloin, että tieni johtaisi tähän! -- -- Pysy tyynenä! minä rukoilen sinua, pysy tyynenä!

"Ne ovat ladatut -- Kello lyö kaksitoista! Tapahtukoon se siis! -- Lotte! Lotte, jää hyvästi! jää hyvästi!"

Eräs naapuri näki ruudin välähdyksen ja kuuli laukauksen; mutta kun kaikki pysyi hiljaa, ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Aamulla kello kuudelta palvelija astuu kynttilä kädessä sisään. Hän tapaa isäntänsä maassa, vieressään pistoli ja verta. Hän huudahtaa, hän tarttuu häneen; Werther ei vastaa, hän on henkitoreissaan. Palvelija juoksee hakemaan lääkäriä, hakemaan Albertia. Lotte kuulee vedettävän ovikelloa, hänen joka jäsentänsä värisyttää. Hän herättää miehensä, he nousevat; palvelija kertoo itkien ja änkyttäen tapauksesta, Lotte vaipuu tainnoksissa Albertin eteen lattialle.

Kun lääkäri saapui onnettoman Wertherin luokse, tapasi hän hänet kuolemaisillaan maassa; valtimo tykytti vielä, mutta kaikki jäsenet olivat veltot. Hän oli ampunut läpi päänsä oikean silmän yläpuolelta; aivot olivat juosseet ulos. Aukaistiin lisäksi eräs suoni käsivarressa; siitä juoksi verta, hän hengitti vielä.

Tuolin käsipuulla olevasta verestä voitiin päättää, että hän oli tehnyt tekonsa istuen kirjoituspöytänsä edessä, että hän sitten oli vaipunut maahan ja kouristuksissaan vierittäytynyt ympäri tuolin. Hän makasi voimattomana selällään ikkunaan päin kääntyneenä, täydessä puvussaan, kengät jaloissaan ja yllään sininen takki ja keltaiset liivit.

Talo, lähitalot, koko kaupunki joutui liikkeeseen. Albert astui sisään. Werther oli nostettu vuoteeseen, otsalla oli side, hänen kasvonsa olivat kuin kuolleen, hän ei liikahduttanut jäsentäkään. Keuhkot korisivat vielä kamalasti, milloin heikosti, milloin vahvempaan; loppu oli lähellä.

Viinistä hän oli juonut vain yhden lasin. Emilia Galotti oli avoimena pöydällä.

Pyydän päästä kuvaamasta Albertin hämmästystä ja Lotten tuskallista surua.

Heti tapauksesta tiedon saatuaan ajoi vanha amtmanni täyttä laukkaa paikalle; hän suuteli kuolevaa kuumasti itkien. Hänen vanhimmat poikansa tulivat kohta hänen jäljissään, heittäytyivät Wertherin vuoteen ääreen mitä rajattomimmassa tuskassa, suutelivat hänen käsiään ja suutaan, ja vanhin, josta hän aina oli pitänyt enimmän, riippui hänen huulillaan, kunnes hän heitti henkensä ja poika väkisin vedettiin pois. Kello kahdeltatoista päivällä hän kuoli. Amtmannin läsnäolo ja hänen toimenpiteensä vaikuttivat, ettei syntynyt mitään väentungosta. Illalla kello yhdentoista tienoissa hän hautautti hänet paikkaan, jonka hän itse oli valinnut. Vanhus oli saattamassa ja pojat, Albert ei voinut. Lotten henki oli vaarassa. Muutamat käsityöläiset kantoivat hänet. Pappia ei ollut hänen saattueessaan.