Part 10

Lapset eivät jättäneet häntä kauaksi rauhaan, he seurasivat häntä, tarrautuivat häneen kiinni ja kertoivat, että kun tulee huomen ja taas huomen ja vielä yksi päivä, niin silloin he saavat Lotten luona joululahjoja, ja kertoivat hänelle ihmeitä, joita heidän pieni mielikuvituksensa heille lupasi. -- Huomen! huudahti hän, ja taaskin huomen! ja vielä yksi päivä! -- ja suuteli heitä jokaista sydämellisesti ja aikoi jättää heidät, kun pienin vielä kurkottautui kuiskaamaan hänelle jotain korvaan. Poikanen ilmaisi hänelle, että isot veljet olivat kirjoittaneet kauniita uudenvuodentoivotuksia, _noin_ isoja, yhden isälle, yhden Albertille ja Lottelle ja yhden herra Wertherillekin; ne he antavat aikaisin uudenvuodenaamuna. Se sai hänet kokonaan liikutuksiin; hän lahjoitti jokaiselle heistä jotakin, nousi ratsunsa selkään, käski sanoa vanhukselle terveiset ja lähti kyynelsilmin pois.

Kello viiden tienoissa hän palasi kotiin, käski palvelustytön sytyttää tulen ja pitää sitä vireillä yöhön asti. Palvelijansa hän käski pakkaamaan kirjat ja liinavaatteet matkalaukkuun ja neulomaan vaatteet nyytteihin. Senjälkeen hän nähtävästi kirjoitti seuraavan palasen viimeistä kirjettään Lottelle:

"Et odota minua! luulet, että tottelen ja tulen vasta jouluaattona luoksesi. Oi Lotte, tänään taikka en ikinä enää. Jouluiltana sinulla on tämä paperi kädessäsi, sinä vapiset ja kostutat sitä suloisilla kyynelilläsi. Minä tahdon ja minun täytyy! Oi, kuinka hyvältä minussa tuntuu, että olen päättänyt sen!"

Lotte oli sillävälin omituisessa mielentilassa. Viimeinen keskustelunsa Wertherin kanssa oli paljastanut hänelle, kuinka vaikeata tämän olisi erota hänestä ja kuinka syvästi Werther kärsisi, jos hänen pitäisi matkustaa pois.

Oli kuin ohimennen tullut Albertin läsnäollessa mainituksi, ettei Werther kävisi heillä ennen jouluaattoiltaa, ja Albert oli ratsastanut erään lähiseudulla asuvan virkamiehen luokse, jonka kanssa hänellä oli asioita ja jonka luona hänen täytyi viipyä yötä.

Lotte istui nyt yksin, kukaan siskoista ei ollut hänen luonaan, ja hän jättäytyi ajatustensa valtaan, jotka hiljaa liikkuivat hänen suhteissaan. Hän tunsi nyt iäksi olevansa yhdistetty mieheen, jonka rakkauden ja uskollisuuden hän tunsi, johon hän koko sydämellään oli kiintynyt, jonka tyyni levollisuus ja luotettavuus näyttivät olevan kuin vartavasten luodut sitä varten, että kunnollinen, toimelias nainen voisi niille perustaa elämänsä onnen; hän tunsi mitä miehensä aina oli oleva hänelle ja hänen lapsilleen. Toiselta puolen oli Werther käynyt hänelle niin kalliiksi, jo heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä oli heidän luonteittensa sopusointu ilmennyt niin kauniina, ja pitkäaikainen seurustelu hänen kanssaan ja monet yhdessä eletyt kohtaukset olivat tehneet sammumattoman vaikutuksen hänen sydämeensä. Kaiken, mitä hän tunsi ja ajatteli mieltäkiinnittävää, hän oli tottunut ajattelemaan ja tuntemaan Wertherin kanssa yhdessä, ja hänen poistumisensa uhkasi jättää koko hänen olentoonsa aukon, joka ei enää ollut täytettävissä. Oi, kunpa hän sinä hetkenä olisi voinut muuttaa Wertherin veljekseen, kuinka onnelliseksi hän olisi tuntenut itsensä! -- jos hän olisi voinut naittaa hänet jollekulle ystävättärelleen, olisi hän voinut toivoa saavansa hänen suhteensa Albertiinkin entiselleen!

Hän oli ajatellutkin järjestään jokaista ystävätärtään, mutta kaikissa hän oli keksinyt aina joitakin vikoja, eikä ollut löytänyt ketään, jolle olisi suonut hänet.

Näissä mietteissään hän vasta, tekemättä sitä itselleenkään selväksi, ensikertaa syvästi tunsi, että sydämenpohjainen, salainen toivonsa oli saada pidättää hänet itselleen, ja samalla hänen täytyi kuitenkin sanoa itselleen, ettei voisi häntä pitää eikä saisi; hänen puhdasta ja kaunista, muuten niin kevyttä ja keveästi huolista vapautuvaa mieltään painosti surumielisyys, jota ei valaissut pieninkään onnen toive. Hänen sydäntään ahdisti ja otsallaan lepäsi pimeä pilvi.

Niin oli kello joutunut puoli seitsemään, kun hän yht'äkkiä kuuli Wertherin tulevan portaita ylös ja kohta tunsi hänen askelensa ja hänen äänensä, joka kysyi häntä. Kuinka sykähtikään hänen sydämensä, ja voimmepa melkein sanoa ensimmäistä kertaa, Wertherin tullessa. Hän olisi mielellään ilmoituttanut, ettei ollut kotona, ja kun Werther astui sisään, huudahti hän jonkinmoisessa intohimoisessa hämmennyksessä: Ette pitänytkään sanaanne! -- Minä en ole mitään luvannutkaan, kuului vastaus. -- Silloin teidän olisi toki pitänyt noudattaa pyyntöäni, vastasi Lotte; pyysin teitä meidän kummankin rauhan tähden.

Hän ei oikein tietänyt mitä sanoi, ja yhtä vähän hän oli täysin tietoinen toimistaan, kun lähetti kutsumaan paria ystävätärtään, ettei hänen tarvitsisi olla Wertherin kanssa kahden. Werther laski kädestään muutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukana, ja kysyi toisia, ja Lotte toivoi milloin että ystävättärensä tulisivat, milloin taas että he jäisivät pois. Palvelustyttö palasi ilmoittaen, että molemmat pyysivät anteeksi, he eivät voineet tulla.

Lotte aikoi käskeä palvelustytön istumaan käsitöineen viereiseen huoneeseen, mutta muutti kohta taas mieltään. Werther käveli huoneessa edestakaisin; Lotte meni klaveerin ääreen ja yritti soittaa muuatta menuettia, mutta se ei luistanut. Hän rohkaisi itsensä ja meni tyynenä istumaan Wertherin viereen, joka oli asettunut tavalliselle paikalleen leposohvalle.

Onko teillä mitään luettavaa mukananne? sanoi Lotte. -- Wertherillä ei ollut. -- Tuolla laatikossani on käännöksenne muutamiin Ossianin lauluihin; en ole vielä lukenut niitä, sillä olen toivonut, että saisin kuulla teidän itse lukevan ne, mutta siihen ei ole vielä sattunut tilaisuutta. Werther hymyili, kävi noutamassa laulut, häntä värisytti, kun hän otti ne käteensä, ja silmänsä kyyneltyivät, kun hän katsahti niihin. Hän istuutui ja alkoi lukea:

'Sinä hämärtyvän yön tähti, ihanana säihkyt sinä lännessä, kohotat loistavan pääsi pilvestäsi ja vaellat ylväänä kunnaallasi. Mitä tähystelet kankaalta? Myrskyiset tuulet ovat tyyntyneet, kaukaa ääntelee puron solina, etäällä lepajavat kohahtelevat aallot kallioita vastaan, iltahyttysten surina häilyy yli lakeuden. Mitä tähystelet, sinä ihana valo? Mutta sinä hymyilet ja poistut; iloisina soljuvat aallot ympärilläsi ja kylvettävät armaita hiuksiasi. Hyvästi, hyvästi, lempeä säde! Astu esiin ja ilmesty, sinä Ossianin sielun ihana valo!

Ja se astuu esiin voimassaan. Minä näen manallemenneet ystäväni, he kokoontuvat Loralle, kuten niinä päivinä, jotka menneet ovat. -- Fingal tulee kuin kostea sumupylväs, ympärillään sankarinsa, ja katso, laulajaurhot: ikiharmaa Ullin! ylväs Ryno! Alpin, armahin laulaja, ja sinä, vienosti valittava Minona! -- Kuinka muuttuneet olette, te ystäväni, sitte juhlapäivien Selmalla, jolloin kilvoittelimme laulun kunniasta, kuin kevättuulahdukset, jotka kukkulan rintaa henkäillen vuoroin häilyttelevät hiljaa kuiskivaa ruohikkoa.

Astui silloin ihanuudessaan esiin Minona, astui esiin, katse luotuna maahan ja silmät kyynelissä; raskaina hulmahtelivat hiuksensa puuskaisessa tuulessa, joka puhalsi kukkulalta. -- Kolkoksi kalpeni sankarien mieli, kun hän kohotti suloisen äänensä, sillä usein he nähneet olivat Salgarin haudan, usein valkean Colman synkän asunnon. Colma, sointuvaääninen Colma jätettynä yksin kukkulalle; Salgar oli luvannut tulla, mutta ylt'ympäri yleni yö. Kuulkaa Colman ääni, kun hän yksin istui kukkulallaan.

_Colma_.

On yö! -- minä istun yksin, hyljättynä myrskyisällä kukkulalla. Tuuli ulvoo vuorilla. Virta pauhaa kallioitaan alas. Minua ei suojaa mikään maja sadetta vastaan, minua hyljättyä myrskyisällä kukkulalla.

Ylene, kuu, pilvistäsi! ilmestykää, yön tähdet! Johtakoon minua jokin valo sille paikalle, jolla rakkaani levähtää metsästyksen ponnistuksista, jousi lauenneena vierellään, nuuskivat koiransa ympärillään! Mutta tässä minun täytyy istua yksin kalliolla hurjistuneen virran partaalla. Virta kohisee ja myrsky pauhaa, ja minä en kuule armaani ääntä.

Miksi viipyy mun Salgarini? Onko hän unohtanut sanansa? -- Tuossa on kallio ja puu ja tässä on vaahtoova virta! Yön tullen lupasit olla täällä; oi! minne on Salgarini harhautunut? Sinun kanssasi minä aioin paeta, jättää isäni ja veljeni! nuo ylpeät! Kauan ovat sukumme olleet vihollisia, mutta me emme ole vihollisia, oi Salgar!

Hellitä hetkeksi, oi tuuli! tyynny tuokioksi, vihainen virta! jotta ääneni kaikuisi läpi laakson, että vaeltajani mua kuulisi. Salgar! minä täällä huudan! Tässä on puu ja tässä kallio! Salgar! mun rakkaani! tässä olen; miksi viivyt etkä tule? Katso, kuu nousee, virran kalvo välkkyy laaksossa, ja kukkulan kupeella häämöttävät kalliot harmaina; mutta minä en näe häntä kukkulalla, eivätkä hänen koiransa ilmaise hänen tuloansa. Tässä täytyy minun istua yksin.

Mutta kutka ne tuossa alhaalla lepäävät kankaalla? -- Lemmittynikö? Veljenikö? -- Puhukaa, oi ystäväni! He eivät vastaa. Kuinka sieluani ahdistaa! -- Oi, he ovat kuolleet! Heidän miekkansa ovat punaiset! Oi veljeni, veljeni, miksi olet surmannut Salgarini! Oi Salgar! miksi olet surmannut veljeni? Molemmat olitte niin rakkaat minulle! Oi, ihana olit sinä kukkulalla tuhanten keskellä! Peloittava oli hän taistelussa. Vastatkaa minulle! kuulkaa ääneni, minun rakastettuni! Mutta oi! He ovat vaiti, vaiti iäisesti! Kylmä kuin multa on heidän povensa!

Oi puhukaa, te kuolleitten henget, puhukaa kukkulan kallioilta, puhukaa myrskyisen vuoren laelta, puhukaa, minä en kammoksu! -- Minne olette menneet levolle? Mistä vuoren rotkosta löytäisin teidät? -- En kuule heikkoa kuiskaustakaan tuulessa, en äänen humuiluakaan kukkulan myrskyssä.

Istun ja valitan, minä odotan aamua kyynelissäni. Kaivakaa hauta, te vainajain ystävät, mutta älkää peittäkö sitä, ennenkuin tulen. Eloni haihtuu kuin uni, kuinka voisin minä jäädä jäljelle. Täällä olen asuva ystäväini luona, tässä viuhuvan vuorivirran rannalla. -- Kun ylenee yö kukkulalle ja tuuli virkoo kankaalla, silloin on henkeni humiseva tuulessa ja valittava ystäväini kuolemaa. Metsästäjä kuulee ääneni havumajastaan, kammoaa sitä ja rakastaa sitä, sillä suloinen on oleva valitukseni ystävistäni; he molemmat olivat minulle niin rakkaat!

Noin kuului laulusi, oi Minona, sinä Thormanin vienosti punastuva tytär. Kyynelemme juoksivat Colman kohtalon tähden, ja sieluamme varjosti suru.

Astui silloin esiin Ullin harppuineen ja lauloi meille Alpinin laulun. -- Alpinin ääni oli ystävällinen ja Rynon sielu tulisäkene. Mutta jo lepäsivät he haudan majassa, ja äänensä oli lakannut kaikumasta Selmassa. Kerran palasi Ullin metsästämästä, kun sankarit vielä eivät olleet kaatuneet. Hän kuuli heidän kilpalaulunsa kukkulalla. Heidän laulunsa on lempeä, mutta suruisa. He valittivat Morarin kuolemaa, sankareista ylimmäisen. Hänen sielunsa oli kuin Fingalin sielu, hänen kalpansa kuin Oskarin kalpa. -- Mutta hän kaatui, ja hänen isänsä valitti, ja hänen siskonsa silmät uiskentelivat kyynelissä, uiskentelivat kyynelissä Minonan silmät, ylvään Morarin sisaren. Hän väistyi Ullinin laulua, kuin kuu lännessä, joka aavistaa myrskysateen tulon ja kätkee ihanan päänsä pilviin. -- Minä helkytin harppua Ullinin kanssa ja säestin valituslaulua.

_Ryno_.

Tuuli on tuullut ja sade on tauonnut, kirkkaana loistaa keskipäivän aurinko, ja pilvet haihtuvat. Väistyvänä valaisee kukkulaa epävakaa aurinko. Punervana valuu vuoren virta laakson halki. Suloinen on solinasi, virta; suloisempi kuitenkin on ääni, jonka kuulen. Se on Alpinin ääni, hän valittaa vainajaa. Hänen päänsä on vanhuuttaan kumarassa, ja punainen on kyynelöivä silmänsä. Alpin, oiva laulaja! miksi yksin vaikenevalla kukkulalla? miksi valitat sinä kuin tuulen huokaus metsässä, kuin aalto kaukaisella rannalla?

_Alpin_.

Kyyneleni, Ryno, valuvat vainajan muistolle, ääneni valittaa haudassa-asujaa. Norjana seisot sinä kukkulalla, ihanana ilmestyt sinä kankaan poikien seassa, kaatuva olet kuitenkin kuin Morar, ja haudallasi on itkijä istuva. Metsät ja kukkulat unohtavat sinut, ja jousesi on jännittämättömänä riippuva salissasi.

Nopea olit, oi Morar, kuin peura kukkulalla, peloittava olit kuin öinen tuli taivaanrannalla. Vihastuksesi oli kuin myrsky ja miekkasi taistelussa kuin salaman välähdys kankaalla; äänesi kuului kuin metsävirta sateen jälkeen, kuin ukkonen etäisillä kukkuloilla. Monta kaatui kätesi edessä, vihasi liekki kulutti heidät. Mutta kun palasit taistelusta, kuinka leppeä oli otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko rajuilman jälkeen, kuin kuu äänettömässä yössä, tyyni oli rintasi kuin meri, kun tuulten pauhu on asettunut.

Ahdas on nyt asuntosi! synkeä kammiosi! Kolmella askelella mittaan hautasi, sinun, joka ennen olit niin suuri! Neljä sammaleista kiveä ovat ainoa muisto sinusta; lehdetön puu ja korkea ruohikko, joka tuulessa kuiskailee, ilmoittavat metsästäjälle mahtavan Morarin haudan. Äitiä ei sinulla ole, joka itkisi sinua, eikä neitoa, joka vuodattaisi rakkauden kyyneleitä; kuollut on hän, joka sinut synnytti, kaatunut on Morglanin tytär.

Kuka on tämä vanhus sauvan varassa? Ken on hän, jonka hiukset ovat iän valkaisemat, jonka silmät punoittavat kyynelistä? Isäsi on hän, oi Morar, ainoan poikansa isä. Hän kuuli taisteluhuudostasi, hän kuuli hajalle lyödyistä vihollisista; hän kuuli Morarin maineen! Oi! ei kuullut hän hänen haavastaan. Itke, Morarin isä! itke, mutta poikasi ei kuule sinua! Syvä on kuolleitten uni, matala heidän multa-päänaluksensa. Ei koskaan kuule hän ääntäsi, ei koskaan herää hän kutsustasi. Oi, milloinka koittaa haudassa huomen, sanomaan nukkujalle: Heräjä!

Jää hyvästi, sinä jaloin ihmisten seassa, sinä valloittaja taistelutanterella! Mutta milloinkaan ei ole sinua se tanner enää näkevä! milloinkaan ei ole synkeä metsä valaistuva kalpasi välkkeestä. Poikaa et jätä jälkeesi, mutta laulu on kantava nimeäsi, ja nousevat sukupolvet saavat kuulla sinusta, saavat kuulla kaatuneesta Morarista.

Äänekäs oli sankarien valitus, äänekkäin Arminin murtunut huokaus. Hän muisteli poikansa kuolemaa; hänkin kaatui nuoruutensa päivinä. Istui lähellä sankaria Carmor, kaikuvan Galmalin ruhtinas. Miksi nyyhkii Arminin huokaus? puhui hän; mitä tässä on itkettävää? Eikö kaiu laulu ja soitto heläjä ja sulata ja ilahduta sielua? Ne tulevat kuin hiljainen sumu, joka ylenee mereltä ja levittäytyy laakson ylle ja kostuttaa kukoistavat kukkaset, mutta sitten virkoo aurinko taas voimaansa ja sumu hälvenee. Miksi valitat sinä niin haikeasti, Armin, sinä merten huuhteleman Gorman hallitsija?

Valitan? Niin, minä valitan, eikä ole vähäinen valitukseni syy. -- Carmor, et sinä ole kadottanut poikaa, et kukoistavaa tytärtä; Colgar, urho uljas, elää, ja elää Annira, ihanin neitojen seassa. Sukusi vesat kukoistavat, oi Carmor, mutta Armin on viimeinen sukuansa. Synkeä on vuoteesi, oi Daura! ja kolkko on unesi haudassa. -- Milloin heräjät sinä lauluinesi, milloin heräjät sointuvine ääninesi? Herätkää, syksyn tuulet, herätkää ja myrskytkää yli aution kankaan! Pauhatkaa, metsävirrat, ja ulvokaa, myrskyt, tammien latvoissa! Vaella revittyjä pilviä, oi kuu, ja näytä lentävien pilvien lomitse kalvaat kasvosi! Herätä muisto minussa siitä kamalasta yöstä, jolloin lapseni hukkuivat, jolloin kaatui ylväs Arindal ja jolloin kuoli suloinen Daura.

Daura, tyttäreni, ihana olit! ihana kuin kuu, joka vaeltaa Furan kukkulain yllä, valkea kuin vitilumi, suloinen kuin henkivä ilma! Arindal, vahva oli jousesi; nopea oli peitsesi taistotanterella, katseesi kuin usva meren aalloilla ja kilpesi kuin tulipilvi myrskyssä!

Armar, sotakuulu Armar tuli ja kosi Dauraa, eikä Daura kauan kiellellyt. Ihanat olivat hänen ystäväinsä toiveet.

Erath, Odgalin poika, kantoi vihaa, sillä Armar oli kaatanut hänen veljensä. Hän tuli pukeuneena laivuriksi. Kaunis oli purtensa aalloilla, valkeat olivat hiuksensa vanhuuttaan, tyynet hänen vakavat kasvonsa. Ihanin neitojen seassa, sanoi hän, sinä Arminin armas tytär, tuolla läheisellä meren kalliolla, missä punaiset hedelmät heloittavat puussa, Armar odottaa Dauraa; tulen noutamaan hänen lempeään yli vyöryväin aaltojen.

Tyttö seurasi häntä ja kutsui Armariaan; ei vastannut muu kuin kallion kaiku. Armar! rakkaani! rakkaani! miksi säikytät minua näin? Kuule, Arnathin poika, kuule! Daura minä olen, Daura, joka sinua kutsun!

Erath, petturi, pakeni nauraen maata kohden. Daura koroitti ääntään, kutsui isäänsä ja veljeänsä: Arindal! Armin! Eikö kukaan tule Dauraansi pelastamaan?

Hänen äänensä kuului yli meren. Arindal, poikani, tuli kukkulaa alas, korskana metsästyssaaliineen; nuolet rapisivat hänen sivullaan, jousiansa hän kantoi kädessään, ja ympärillä hypähteli viisi tummanharmaata koiraa. Hän näki rohkean Erathin rannalla, otti hänet kiinni ja sitoi tammeen; lujasti hän sitoi hänet vyötäisistä, sidotun ähkinä täytti ilmat.

Arindal astui aalloille purressaan noutamaan Dauraa. Armar tulee vimmassaan, ampuu harmaasulkaisen nuolensa, se helähtää, se uppoaa sydämeesi, oi Arindal, poikani! Erathin, petturin, sijasta sorruit sinä, pursi ajautui kallioille, hän vaipui veriinsä ja kuoli. Jalkojesi edessä juoksi veljesi veri, oi Daura, kuinka suuri oli tuskasi!

Aallot löivät venheen murskaksi. Armar syöksyi veteen pelastaakseen Dauransa tai kuollakseen. Nopeana lennähti myrskyn puuska vuorilta, hän vaipui eikä noussut enää.

Yksin seisoin merten huuhtelemalla kaihollani ja kuulin tyttäreni valitukset. Kauas kuului hänen huutonsa, mutta ei voinut isänsä häntä pelastaa. Koko yön minä seisoin rannalla, näin hänet kuun himmeässä valossa, koko yön kuulin hänen huutonsa; tuuli vonkui, ja sade roiskui vuoren kylkiä. Hänen äänensä heikkeni, ennenkuin aamu koitti, hän kuoli kuin illan tuuli vuorten ruohikkoon. Tuskien taakan alla hän kuoli ja jätti Arminin yksin! Mennyt on voimani sodassa, sortunut on ylpeyteni neitojen parvessa.

Kun syöksyvät myrskyt vuorilta ja kun pohjoinen myllertää merta, istun raikuvalla rannalla ja katselen noita kamalia kallioita. Usein näen laskevan kuun valossa lasteni haamut, himmeässä kajasteessa he vaeltavat käsi kädessä surujen siskoksina.'

Kyyneltulva, joka puhkesi Lotten silmistä ja lievitti hänen ahdistunutta sydäntään, keskeytti Wertherin laulun. Hän heitti paperin pois, tarttui Lotten käteen ja ratkesi kuumiin kyyneliin. Lotte nojasi toista kättänsä vastaan ja kätki silmänsä nenäliinaan. Kumpikin oli äärettömässä liikutuksessa. Noiden jalojen kohtalo johti heidät tuntemaan omaakin kärsimystään, he tunsivat yhdessä sen, ja nyt juoksivat heidän kyynelensä yhteen. Wertherin huulet ja silmät polttivat Lotten käsivarsilla; Lotten valtasi omituinen vavistus; hän aikoi poistua, mutta tuska ja sääli lepäsivät lamaavina kuin lyijy hänen yllään. Hän hengähti syvään tointuakseen ja pyysi nyyhkien Wertheriä jatkamaan, pyysi ja äänensä värähteli niin taivaallisesti. Werther vapisi, hänen sydämensä oli pakahtua; hän otti lehden käteensä ja luki puoleksi tukahtuneella äänellä:

'Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja puhut: Minä kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastukseni hetki on läsnä, läsnä on myrsky, joka on karistava lehteni! Huomenna on vaeltaja tuleva, tuleva hän, joka näki minut ihanuudessani; ympärilleen hän on tähystelevä minua kedoilta, eikä ole löytävä minua --'

Näiden sanojen merkitys ratkesi koko painollaan hänen onnettomalle sydämelleen. Hän heittäytyi Lotten eteen täydessä epätoivossa, tarttui hänen käsiinsä, painoi ne silmiään ja otsaansa vastaan, ja näytti kuin sinä hetkenä olisi Lotten sielun lävitse lentänyt aavistus hänen kamalasta aikeestaan. Hän hämmentyi kokonaan, hän puristi Wertherin käsiä, hän painoi niitä rintaansa vastaan, surunvoittoisessa liikutuksessa hän kumartui häntä kohden, ja heidän polttavat poskensa koskettivat toisiaan. Maailma hukkui heidän tunnostaan. Werther kiersi kätensä hänen ympärilleen, likisti häntä rintaansa vastaan ja peitti hänen värähtelevät, sopertavat huulensa tulisilla suudelmilla. -- Werther! huudahti Lotte tukahtuneella äänellä ja kääntyen poispäin, Werther! -- ja ponnisti heikosti kätensä hänen rintaansa vastaan; -- Werther! huudahti hän ylevimmällä ja päättävimmällä tunteella. Werther ei vastustanut, hän hellitti hänet sylistään ja heittäytyi kuin mielettömänä hänen jalkoihinsa. Lotte riuhtaisihe pystyyn ja sanoi tuskallisesti hämmentyneenä ja äänellä, jossa värähteli rakkaus ja vihastus: Tämä on viimeinen kerta, Werther! Te ette näe minua enää. -- Ja luoden viimeisen, täyttä lempeä uhkuvan katseen tuohon onnettomaan kurjaan riensi hän viereiseen huoneeseen ja lukitsi sen perässään. Werther ojensi kätensä hänen jälkeensä, mutta ei tohtinut pidättää häntä. Hän makasi maassa, pää nojatuolilla, ja siinä asennossa hän oli enemmän kuin puolen tuntia, kunnes joku kuului liikkuvan huoneessa ja hän tointui. Se oli palvelustyttö, joka tuli kattamaan pöytää. Hän käveli huoneessa edestakaisin, kunnes oli taas yksin, meni sitten kamarin ovelle ja huusi hiljaisella äänellä: Lotte! Lotte! yksi ainoa sana vain enää! Jäähyväiset! -- Lotte pysyi vaiti. Werther odotti ja pyysi, odotti taas; sitten hän riuhtautui pois ja huusi: Jää hyvästi, Lotte! Jää iäksi hyvästi!

Hän meni kaupungin portille. Vartijat, jotka jo olivat tottuneet häneen, laskivat ääneti hänet ulos. Tuiskusi vedensekaista räntää, ja vasta lähemmä yhtätoista hän kolkutti taaskin portilla. Kun Werther palasi kotiin, huomasi hänen palvelijansa, että herransa oli hatutta päin. Hän ei sentään tohtinut huomauttaa siitä mitään, riisui hänet vain, vaatteet olivat likomärät. Hänen hattunsa löydettiin perästäpäin eräältä kallionkielekkeeltä, joka on kukkulan rinteellä laakson yllä, ja on selittämätöntä, että hän semmoisena pimeänä, sateisena yönä oli voinut kiivetä sinne putoamatta alas.

Hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui kauan. Kun palvelija seuraavana aamuna hänen käskystään toi kahvin sisään, tapasi hän hänet kirjoittamassa. Hän kirjoitti seuraavaa palasta kirjeessään Lottelle.

"Viimeistä kertaa siis, viimeistä kertaa avaan nämä silmäni. Oi, ne eivät siis enää saa nähdä aurinkoa, raskas, sumuinen päivä peittää sen. Sure sinäkin siis, luonto! sinun poikasi, ystäväsi, rakastajasi lähenee loppuaan. Lotte! niin outo ja omituinen tunne valtaa mieleni, ja kuitenkin se lähinnä muistuttaa hämärää, kajastelevaa unta, kun sanon itselleni: tämä on viimeinen aamuni. Viimeinen! Lotte, en osaa oikein tajuta tuota sanaa: viimeinen! Enkö ole tässä täysissä voimissani, ja huomenna makaan hervotonna ja velttona maassa. Kuolla! Mitä se on? Kuule, me uneksumme, kun puhumme kuolemasta. Olen nähnyt monta kuolemantapausta; mutta niin rajoitettu on ihmisen tunto, ettei hänellä ole mitään tajuntaa olemisensa alusta ja lopusta. Nyt vielä minun, sinun! sinun, oi rakastettuni! Ja hetken päästä -- erotettu, poissa -- ehkä iäksi? -- Ei, Lotte, ei -- Kuinka minä voisin hävitä? kuinka voisit sinä? Mehän _olemme!_ -- Hävitä? -- Mitä se tarkoittaa? Se on sekin vain sana! tyhjä kaiku, jota minä en sydämessäni tunne. -- Kuolla, Lotte! olla peitetty kylmään multaan, niin ahtaalle, niin pimeään! -- Minulla oli ystävätär kerran, joka oli kaikkeni avuttomassa nuoruudessani; hän kuoli, ja minä saatoin häntä hautaan, seisoin haudan ääressä, kun häntä laskettiin sinne alas, kun köydet kirahtaen vedettiin arkun alitse ja kiskaistiin ylös, kun sitten ensimmäinen lapiollinen kumahti alas, ja nariseva arkku äännähti tumpeasti, ja yhä tumpeammin ja tumpeammin, kunnes se viimein oli kokonaan peitossa. Murheen murtamana, järkytettynä, ahdistuksen vallassa ja sisäisesti runneltuna minä syöksyin maahan haudan viereen, mutta en tietänyt miten minulle kävi, -- miten minulle on käyvä -- Kuolla! hauta! en tajua niitä sanoja.

"Oi anna, anna minulle anteeksi! Eilen! Sen olisi pitänyt olla elämäni viimeinen hetki! Oi sinua enkeliä! ensimmäisen kerran, ensimmäisen kerran välähti epäilyksetönnä sisimmän itseni lävitse tuo värjyisä sulouden ja onnen hurma: Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Vielä palaa huulillani se pyhä tuli, joka niille virtasi sinun huuliltasi: uusi lämmin ihanuus elää ja valaisee sydämessäni. Anna, anna minulle anteeksi!