Part 6

"Kiireesti me nousimme ja pukeuduimme. Isänne rupesi johtamaan säikähtyneitä ihmisiä, joita tulvi paikalle joka taholta. Hän piti huolta siitä, että ihmiset ja eläimet saatiin ulos, ja että ruiskut pelastivat lähellä olevat rakennukset, sillä palavaa kartanoa ei voitu pelastaa. Äkkiä kuului huuto: 'Hupsu Anna!' Hänet oli unohdettu ylisille erääseen ulkohuoneeseen, jota liekit jo kokonaan ympäröivät. Kukaan ei luullut häntä voitavan enää pelastaa. Silloin tuli isänne luokseni ja katsoen minua rukoilevasti silmiin, sanoi hän: 'Louise, saanko minä koettaa?' Minä kuulin mielipuolen huutavan, enkä voinut kieltää. Isänne nousi savuavia tikapuita ylös.

"Hetken kuluttua palasi hän tuoden Annan mukanaan. Hän jätti hänet ympärillä seisovien huostaan, mutta juuri kun luulin isänne pelastetuksi, putosi hirsi hänen rintaansa vasten ja hän kaatui maahan.

"Kun hän avasi silmänsä, pyysi hän nähdä Minnaa. Hän hymyili sinulle ja minulle ja sanoi: 'Kun sinä rupesit sotilaan vaimoksi, Louise, täytyi sinun valmistautua siihen, että hän kaatuisi taistelussa. Tämä oli taistelua luonnonvoimia vastaan. -- Olen ihmeellisen levollinen, rakas vaimoni. Tiedän että Jumala pitää teistä huolen. Hänen haltuunsa annan henkeni.' Hän kohotti päätänsä, vaipui sitten alas takaisin, ja polvillani hänen vieressään olin minä, lapsi käsivarrellani; olin leski, vaan en turvaton. Tuntui kuin olisi hymy, joka viipyi puolisoni huulilla, antanut minulle aavistuksen taivaasta. Jumala oli ollut minulle niin armollinen, että olin oppinut häntä rakastamaan, häneen täysin luottamaan, turvautumaan näkymättömään aivan kuin olisin hänet nähnyt, kuten Haraldinikin oli tehnyt.

"Kun Carl sai kuulla suuresta surusta, joka oli minua kohdannut, kirjoitti hän, että jos tunnustaisin olleeni väärässä ja katuisin tekoani, antaisi hän minulle anteeksi, koska Herra oli minua niin ankarasti rangaissut. Vastaukseni oli lyhyt, ja siitä asti emme ole olleet minkäänlaisessa yhteydessä keskenämme.

"Uskollisen ystävämme pastori Skaun kautta olen vuosittain vastaanottanut minulle tulevat 400 riksiä. Veljeäni en ole koskaan ennen tavannut, mutta olen tavannut herra Höppen. Hän katsoi minua ivallisesti suoraan silmiin nostamatta lakkiaan. Kuitenkaan en häneen voinut suuttua, vaan olisin voinut itkeä säälistä häntä kohtaan. Tuhat kertaa parempi on saada osakseen pahuutta kuin itse tehdä pahaa.

"Ja nyt, rakkaat lapseni, ette saa liian kovasti tuomita veljeäni. Hänen käsityksensä mukaan hän tuskin olisi voinut toisin menetellä. Hän oli kysynyt minulta, hyväksyinkö minä hänen valittunsa, vaikka hän kaikin puolin oli sopiva. Minä olin veljeni ylpeys, ja hän oli minusta suuria toivonut. -- Kenties hän lopulta kuitenkin muuttaa mielensä, niin että me vielä voimme sopia keskenämme. Mitä minuun tulee, en voi mitään katua."

"Voi ei! Ei sinulla ole mitään kaduttavaa", huudahdimme Minna ja minä yhteen ääneen ja syleilimme itkien äitiä.

"Älkää itkekö, Jumala on ollut hyvä minua kohtaan. Suuren ilon on hän lahjoittanut minulle sinun kauttasi, Marie; olethan sinä minulle yhtä rakas kuin Minna. Hän on meille aina antanut jokapäiväisen leivän ja rauhansa, joka käy yli kaiken ymmärryksen."

Äiti nousi ja vielä puoleksi muistoihin vaipuneena meni hän akkunan luo ja jäi tuijottamaan kirkasta taivasta kohti. Minä hiivin hiljaa ulos huoneesta ja koputin professori Langen ovelle. Hän oli puettuna hännystakkiin valmiina lähtemään pitoihin.

"Mitä näenkään", huudahti hän, "pikku Miekö se tulee minua tervehtimään".

"Voi, näen että olette poislähtemässä. Olisin pyytänyt teitä tulemaan luoksemme täksi iltaa. Äiti on kertonut meille menneisyydestä, ja teidän seuranne olisi häntä ilahuttanut."

Anteeksiantamattomalla kevytmielisyydellä, jolla professori yleensä kohteli kutsuja ja vaatteitaan, veti hän käsistä valkoiset hansikkaansa niin kiivaasti, että ne repesivät, ja huudahti:

"Juhlijat tulevat minuttakin toimeen! Ensimmäistä kertaa sinä minulta jotain pyydät, pikku Mie, enkä minä henno kieltää. Mene sinä nyt äidin luo, ja kun minä olen saanut kaiken tämän joutavan päältäni pois, tulen sitten kuin itsestäni."

Hän oli hyvin tervetullut. Sytytettiin kaksi vahakynttilää lampun lisäksi ja katettiin meidän tapoihimme nähden ylellinen illallispöytä. Syötyä pelasimme sitten noppaa omien puittemme pähkinöillä. Kunnon professori koetti parhaansa mukaan meitä huvittaa. Minna nauroi täyttä kurkkua, ja tartutti naurunsa muihinkin. Äiti nauroi sydämmensä pohjasta, ja minäkin muitten mukana, mutta kun olimme menneet levolle, ja kuulin heidän tasaisesta hengityksestään, että he nukkuivat, kohotin akkunaverhoa, katselin tähtikirkasta taivasta ja ajattelin veljeä, joka ajoi komeassa reessään turkiksiin käärittynä, ja sisarta, joka yksinkertaisessa päällystakissaan sai kulkea jalan. Ihmettelin että veli voi hylätä sisarensa sen vuoksi, että tämä meni naimisiin parhaimman miehen kanssa maan päällä. Mietiskelin, mitä korkein olento, maailman ja tuon ihanan taivaan Herra, mahtoi arvella hänen käytöksestään, ja sitten panin käteni ristiin ja pyysin Jumalaa siunaamaan hyväntekijääni ja hänen lastansa.

KUUDES LUKU.

Kuultuamme äidin kertomuksen, rakastimme häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen. Minna rakenteli tuulentupia, miten sisaren ja veljen sovinto olisi tapahtuva, mutta äidille ei siitä mitään puhuttu.

"Hän tulee aivan varmaan kerran kolkuttamaan meidän oveamme, Marie, tunnustamaan olevansa väärässä ja pyytämään äidiltä anteeksi. Sitten me oikein paljon pidämme kiltistä Carl enosta, ja hänen lapsensa, pienet herttaiset serkkumme, tulevat meitä tervehtimään. Hänen vaimostaan, tädistä, -- on niin hauska ajatella että meillä on tätikin, -- hänestä tulen äärettömästi pitämään, mutta herra Höppeä en voi kärsiä. Mutta kenties hänkin on tullut toisenlaiseksi, paremmaksi ihmiseksi."

Kun Minna ja minä olimme kuudentoista ikäiset, kävimme rippikoulua ystävämme pastori Skaun luona yhdessä hänen tyttärensä kanssa.

Pikku Nicoline raukka itki katkerasti, kun opetusaika oli kulunut, ja isän selitykset kristinuskosta olivat saaneet kaikki hyvät tunteet hänen sydämmessään hereille.

"Voi, minä olen niin paha, niin kovin paha! Se on totinen tosi. Tulisihan minun aina olla semmoinen kuin olla pitäisi, vaikkapa vain ilahuttaakseni isääni, omaa hyvää isääni. Ette tiedä kuinka hirmuisen kärkäs minä olen pilkkaamaan ihmisiä ja valehtelemaan, niin, olen lisäksi tottelematonkin. Eilen luin erästä kirjaa, jota isä oli kieltänyt minua lukemasta. Mutta tästä lähtien koetan tulla paremmaksi. Isällä on kyllin huolia muutenkin; minä en tahdo että hän saa useampia ryppyjä otsalleen, vaan koetan poistaa nekin, jotka hänellä jo on."

Lohdutettuna tästä hyvästä päätöksestä pyyhki hän kyyneleet poskiltaan, hengitti nenäliinallensa ja painoi sen kauniita ruskeita silmiään vasten, pyörähti sitten peilin eteen, sitoi hattunsa nauhat komeaksi ruususolmuksi, silitti tukkaa kädellään, näytteli pikkuruisen valkoisia hampaitaan, järjesteli mantiljaansa, oikaisi itseään ja kuiskasi mennessään ohitsemme: "Äiti ja minä ostimme eilen silkkikangasta minulle puvuksi. Se on niin paksua, että melkein pysyy pystyssä itsestään. Minä saan kellon ja kellonvitjat isoäidiltä sekä timanttisoljen täti Janelta."

Meidän ajatellessamme ripillemenon tärkeyttä, kasteemme liiton vahvistusta, tuntui siltä kuin muut toverimme -- eivät kaikki, mutta useimmat -- olisivat pitäneet sitä ainoastaan tilaisuutena saada kaikenlaisia koristeita, tulla täysikasvuiseksi ja päästä mukaan seuraelämään. He toivoivat itselleen kaikkein parasta tavaraa, jota vastoin me tahdoimme tuottaa äidille niin vähän kustannuksia ja vaivaa kuin suinkin. Säästölaatikko, johon äiti monen vuoden kuluessa oli pistänyt pienet säästönsä tätä tilaisuutta varten, särettiin ja sen sisältö riitti hyvästi meidän tarpeisiimme.

Kun heräsin ripillemenon päivänä, oli Minna jo noussut. Minä kiiruhdin etuhuoneeseen ja tapasin hänet seisomassa isän muotokuvan edessä.

"Marie, minä olen hartaasti rukoillut Jumalaa, että hän auttaisi minua pitämään lupauksen, jonka tänään tulen tekemään, sillä omasta voimastani en siihen kykene, sen tunnen niin selvään, ja ellen sitä pitäisi, en enää koskaan voisi olla iloinen. Anna anteeksi, Marie, kaikki millä olen mieltäsi pahoittanut."

"Voi, Minna, sinä saatat minut punastumaan. Mitäpä minä vastaisinkaan sinulle, sinulle, joka aina olet ollut hyvä minua kohtaan. Sydämmeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, äitiä, sinua ja professoria kohtaan. Olen sanomattoman iloinen, mutta kuitenkin minäkin pelkään, etten aina ole semmoinen kuin olla pitäisi, niinhyvin pikkuseikoissa kuin tärkeimmissäkin asioissa."

"Hyvää huomenta, lapseni! Joka seisoo, katsokoon ettei lankee. Iloitsen kuullessani, ett'ette luota omiin voimiinne, vaan Jumalaan. Hän kyllä teitä tukee. -- Jos sydämmenne ovat hänen omansa, tulette myöskin toimimaan hänen tahtonsa mukaan."

Mette toi Minnalle erinomaisen sievän ruusunnupuista, kieloista ja myrtinoksista solmitun kukkaisvihkon, jotka hän salassa oli lemmikilleen kasvattanut pienessä kamarissaan. Minulle hän ojensi kirjavan kimpun keltaisia, sinipunaisia ja valkoisia kevätsahrameja, jotka hän oli poiminut puutarhasta.

Äiti ja Minna melkein suuttuivat Metelle tästä erotuksesta, mutta minä kiitin häntä sydämmellisesti ja kehuin häntä siitä, että hän antoi sisarelleni ne kukat, jotka hänelle paraiten sopivat.

"Mutta kevätsahramit eivät sovi sinulle, Marie", väitti professori. "Jos Minna muistuttaa ruusuja, liljoja ja myrtinoksia, kuten hän todella tekeekin, niin muistutat sinä kainoja orvokkeja, ja kimpun niitä minä annan sinulle."

"Nyt on minun aika lähteä", sanoi ystävämme, kun palasimme kotiin käytyämme yhdessä Herran ehtoollisella. "Maa on jo kauan polttanut jalkojeni alla, ja olen viipynyt täällä näin kauan ainoastaan teidän tähtenne, lapset. -- Tässä on rahaa lintujani varten, rouva Staal. Hyvästi ja voikaa hyvin! Jospa kuitenkin voisin ottaa teidät mukaani 'la bella Italiaan'!"

Hän sulki meidät kaikki kolme syliinsä, suuteli jokaista erikseen otsalle ja katseli meitä sanomattoman hellästi. En silloin voinut aavistaa, kuinka toisenlaisessa ympäristössä hänet seuraavan kerran tapaisin.

Kaikki rakkaat ystävämme jättivät meidät. Niinpä pastori Skaukin, joka sai papinviran maaseudulla.

"Parhaasta päästä olen sitä hakenut Nicolinen tähden", sanoi hän suoraan. "Hänen äitinsä varakas, laaja suku häntä hemmottelee ja pilaa. Voidakseni säilyttää kotirauhan ja perheonnen, täytyy minun muuttaa maalle. Voidakseni suojella lastani tulemasta huikentelevaiseksi, kevytmieliseksi ja turhamaiseksi on minun muutettava maalle, ja voidakseni jotain varsinaista toimittaa Herrani palveluksessa, on minun myöskin muutettava maalle. Täällä kaupungissa en enää kelpaa. Olen liian vanhanaikainen, en voi asettua nykyisen itseviisaan nuorison kannalle, enkä sen vuoksi kykene heihin vaikuttamaan."

Rouva Skau oli epätoivon partaalla, mutta rauhoittui vähitellen ajatellessaan suurempia tuloja ja vierailemista talvisaikaan pääkaupungissa. Nicoline ei oikein tiennyt, ollako iloinen vai surullinen.

"Ajatelkaa, mitä kaikkea minulta menee hukkaan", sanoi hän jäähyvästellessään, "tanssiaiset, teatteri, meidän pienet sunnuntaipitomme, Jane tädin kutsut! Jospa, minusta nyt edes tulisi parempi ihminen, kuten isä luulee. Rupean oikein voimieni takaa kirnuamaan voita, valmistamaan juustoa ja makkaroita. Lähetän kyllä niitä teillekin. Ja sitten aion kävellä yksinäni suuressa puutarhassamme haaveilemassa. Lupaattehan pian tulla meillä käymään ja kirjoittaa minulle, te rakkaat, rakkaat tytöt. Arvatkaapa muuten, miten Ludvig serkku minulle sanoi eilen, voinenkohan sitä kertoa? Ettehän minua ankarasti tuomitse, äläkä sinä, Marie, heti rupea noin vakavan näköiseksi, sillä enhän minä voi sille mitään, että Ludvig serkku puhuu semmoisia tuhmuuksia, kuin että: 'kun tuommoinen näppärä, pieni sievä Kööpenhaminatar joutuu maalle, panee hän kaikkien nuorten miesten päät pyörälle kymmenen peninkulman alalla'."

"Luulen todellakin", sanoi äiti, joka oli kuullut hänen lörpötyksensä, "että pikku Nicolinen on aika joutua toiseen seurapiiriin ja saada toisia ajatuksia pieneen päähänsä".

Seurasi sitten ihana kesä. Äiti ja me olimme kuin ystävättäriä, ja kuitenkin oli hän meitä niin paljon etevämpi, kuitenkin olivat keskustelumme hänen kanssaan meille niin suuresti opettavaisia. -- Miten selvään muistan suuren puun Söndermarkenissa ja sen siimeksessä penkin, jolla istuimme lukien kukin vuoroomme ääneen David Copperfield'iä. Meillä oli evästä mukanamme ja Minna jakoi osansa lintujen, professorin lasten kanssa, joiksi hän niitä sanoi.

Me pidimme vuoroon talousviikkoa ja kilpailimme ruuan valmistamisessa saadaksemme sen niin maukkaaksi kuin mahdollista, käyttämällä niin vähän aineksia kuin suinkin.

Minna oli kasvanut pitkäksi ja solakaksi tytöksi. Hänellä ei tosin ollut äidin moitteettoman kaunista profiilia, mutta kuitenkin hän oli hyvin kaunis. Hänen ruusunpunaiset poskensa, kirkkaat, syvät siniset silmänsä, kiiltävä tukkansa, mutta ennen kaikkea tuo melkein häikäisevä hyvyyden ilme, joka kirkasti hänen kasvojaan, tekivät hänet hurmaavaksi. Miten helläsydämminen ja avomielinen hän olikaan ja uskoi hyvää kaikista ihmisistä aivan ihmeteltävässä määrässä. Olisi voinut siihen katsoen luulla häntä hiukan typeräksi, ellei hän muuten olisi ollut erittäin lahjakas tyttö. Tuo rajaton luottamus ihmisiin johtui siitä, että hänen ylevä, viaton henkensä ehdottomasti luuli muidenkin olevan yleviä ja viattomia. Kun hän kuuli jotakin pahaa, suri hän sitä, mutta se ei opettanut häntä tarkemmin ihmisiä tuntemaan. Jokainen yksityinen henkilö, jonka hän tapasi, oli yhtä kaikki hänen mielestään hyvä ja oivallinen. -- "Autuaat ovat puhdassydämmiset."

Kun kuulin Minnan laulavan sointuvalla äänellään tai hänen raikkaan, nuorekkaan naurunsa, kävin toisinaan hyvin alakuloiseksi ja rukoilin hartaasti Jumalaa, että kun suru kerran tulisi, -- sillä kerran se oli tuleva, tätä ei voinut alati kestää, -- se silloin ei kohtaisi häntä eikä kohtaisi äitiä, vaan minua yksin. Mutta toinen oli Herran tahto. Se kohtasi meitä kaikkia: Huhtikuussa, juuri vuosi ripillepääsymme jälkeen sairastui äiti.

Ensiksi luulimme, että hän oli hiukan vilustunut, valmistimme hänelle seljakeitettä sekä keitimme siirappia lusikassa kynttilän päällä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Hänen tilansa huononi huononemistaan, kuume yltyi, äiti ei enää saanut öisin unta, ja me päätimme vihdoin äidin vastustuksesta huolimatta kutsua lääkärin.

Valitsimme professori Langen monivuotisen ystävän, tohtori Stub'in. Heti tuli hän luoksemme. Hän oli omituinen, kuivakiskoinen vanha herra, joka aina piti takkiaan napitettuna kaulaan asti. Hänen kasvoistaan näki kyllä, että hän oli kokenut, kyvykäs ja tunnollinen, mutta näki myös, -- niin ainakin meistä tuntui, -- että hänen sydämmensä oli tunteeton, ja vaikkakin hän tunnollisesti täytti velvollisuutensa, oli tulos hänelle kuitenkin yhdentekevä.

"Se on keuhkokuumetta", vastasi hän tyynesti minun pelokkaaseen kysymykseeni. Sitten hän kirjoitti reseptin ja antoi meille tarkkoja ohjeita hoidon suhteen.

Seurasi pitkä, raskas aika. Me valvoimme vuorotellen ja huolestuneina nukahdimme väliin pariksi tuntia, herätäksemme jälleen säikähtyneinä levottomasta unesta. Äiti houraili usein, mutta oli houreissaankin hellä ja herttainen. Hän melkein pyysi anteeksi sairaana oloaan ja valitti hyvin harvoin.

"Marie", virkkoi Minna eräänä päivänä minulle, kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita poskiaan, "rukoilkaamme koko sydämmestämme Jumalaa olemaan luonamme tänä aikana, että voisimme nöyrästi täyttää velvollisuutemme loppuun asti, että hän antaisi meille voimaa kantamaan kaikki, sillä jos hän tahtoo, täytyy meidän, eikö niin, sisko, nöyrästi kantaa kaikki".

Hän sulki minut syliinsä, ja minä toistin: "Kaikki", mutta tunsin, että yhtä en voisi kantaa, tunsin, että minun oli mahdoton edes rukoilla voimaa sen kantamiseen.

"Armahda häntä, Herra! Varjele häntä, Herra! Laske kätesi hänen päällensä, Vapahtajani, ja tee hänet terveeksi! Kaiken muun voin kantaa, vaan en tätä." Nämä olivat ainoat rukoukseni, jotka lakkaamatta kohosivat sydämmestäni. -- Minna oli tuhannen vertaa parempi minua.

Mette askaroi itkien keittiössä. Me emme uskaltaneet ollenkaan päästää häntä sisään äidin luokse, sillä hän oli niin meluava surussaan.

"Onko vaaraa?" kysyi Minna lääkäriltä odottaen vavisten hänen vastaustaan.

"Kyllä tämä on vaarallinen tulehdus", kuului hänen jääkylmä vastauksensa.

"Jos se tulee vielä pahemmaksi, Marie, kirjoitan minä Carl enolle; minusta olisi syntiä menetellä toisin. Voi, Marie, ole järkevä, Jumala voi vielä meitä auttaa."

Pieni yölamppu valaisi himmeästi huonetta, kello naksutti tuskastuttavan kuuluvasti. Minna lepäsi unen horroksissa sohvalla. Tuon tuostakin nousi hän istualleen ja kysyi, miten oli äidin laita. Minulla oli käsityö helmassani, mutta en siihen koskenut. Kirja oli avoinna polvellani ja katseeni oli siihen luotuna, mutta rivit sulivat yhteen silmissäni. Ajatukseni eivät siinä pysyneet, vaan palasivat alati äidin luokse, joka kalpeana, mutta rauhallisena makasi vuoteellaan, vaipuneena omituisen tyyneen uneen, jommoinen ei koskaan ennen ollut häntä tavannut. Minua rupesi pelottamaan, kumarruin hänen ylitsensä, panin käteni hänen sydämmelleen ja kuuntelin. Se sykki heikosti, mutta kuitenkin jotensakin tasaisesti. -- Voi, se oli pitkä, pitkä yö. Kun Minna aamulla nousi, makasi äiti vielä samassa asennossa. Minna tahtoi, että kävisin nukkumaan, mutta minun olisi ollut mahdoton sitä tehdä. Tunti kului tunnin jälkeen. Meidät valtasi entistä suurempi pelko. Istuimme käsi kädessä ja katselimme äitiä.

Vihdoinkin tuli lääkäri. Tyynesti ja arvokkaasti astui hän vuoteen ääreen, otti äidin pienen, laihan käden omaansa ja koetti valtasuonta. Turhaan koetimme me hänen liikkumattomista kasvoistaan arvata hänen ajatuksiaan.

"Kauanko tätä unta on kestänyt?"

"Kello kahdestatoista yöllä."

Jälleen koetti hän valtasuonta, kääntyi sitten meidän puoleemme ja virkkoi vetäessään hansikasta käteensä: "Nyt voin ilmoittaa että vaara on ohi."

"Sanokaa se vielä kerta."

Ikäänkuin olisi luullut meitä hiukan kuuroiksi, toisti hän lujemmalla, mutta yhtä tyynellä äänellä: "Teidän äitinne elämä ei enää ole vaarassa".

Minä heittäydyin Minnan syliin. Me itkimme molemmat, kuin olisivat sydämmemme olleet pakahtumaisillaan.

"Olisi varmaan parasta, että menisitte toiseen huoneeseen. Jos sairas sattuisi heräämään, ei mielenliikutus tekisi hänelle hyvää."

"Kuinka voimme teitä kiittää, herra tohtori?"

"Olen vain tehnyt velvollisuuteni, nuoret neitini. Muuten olisi minulla muutamia määräyksiä annettavana, mutta odotan kernaammin huomiseen, sillä tänään tuskin minua ymmärtäisitte."

Arvokkaasti astui hän ovesta ulos. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän syvästi paheksui meidän mielenliikutustamme ja iloamme.

Ilma huoneissa kävi minulle liian raskaaksi. Juoksin ulos pieneen puutarhaamme, jossa en ollut käynyt yli kuukauteen. Silloin se oli ollut autio, talvisen lumen peittämä, mutta nyt se oli ikäänkuin ihmeen kautta, kuten minusta tuntui, puhjennut täyteen kevätkukoistukseensa. Pähkinäpuut olivat tuoreen vihreät, syreenit kukkivat, tulpaanit loistivat kirjavissa puvuissaan, linnut lauloivat, kirsikkapuun valkokukkaiset oksat huojuivat leppeässä kevättuulessa.

Minut valtasi sanomaton onnen tunne. Lankesin polvilleni ja rukoilin kuiskaten: "Suo minulle anteeksi, Jumala, etten murheen hetkellä täydellä luottamuksella sanonut: tapahtukoon sinun tahtosi."

Kun tulin sisään, istui Minna kirjoittamassa.

"Onneni oli niin suuri, Marie, etten voinut sitä yksin kantaa, vaan täytyi minun siitä jakaa professorille ja pastori Skaulle."

Hän oli niin suloisen näköinen. Hänen poskensa olivat jälleen käyneet ruusunpunaisiksi. Näytti siltä kuin yövalvonta ja ponnistukset, nyt kun suru oli poissa, eivät olisi jättäneet häneen mitään jälkiä.

Kun äiti vihdoin heräsi, näytti hän hyvin voimattomalta, voimattomammalta kuin ennen, mutta hän oli aivan tyyni ja täydessä tajunnassaan. Hän nyökkäsi minulle, veti pääni alas tyynylleen ja suuteli minua otsalle.

"Nyt sinä pian paranet, äiti kulta."

"Niin, minä voin sen nähdä niin hyvin yhtäältä kuin toisaaltakin", kuiskasi hän ja katseli hymyillen ensin Minnaan ja sitten minuun.

Seuraavana päivänä istuutui tohtori Stub sohvaan, osotteeksi että hänellä oli meille tavallista enemmän sanottavaa.

"Tauti, tulehdus, on pian kokonaan parantuva, mutta sitä tulee seuraamaan jotensakin pitkällinen, joskaan ei tuskallinen eikä sairaalle epämiellyttävä, heikkous. Sitä on valvottava suurella tarkkaavaisuudella. Lämpimämpi ilmanala olisi paras keino, mutta joka tapauksessa on teidän muutettava maalle, sillä puhdas ilma on potilaalle aivan välttämätön. Joka iltapuoli täytyy äitinne päästä ajelemaan. Hänen ravintonaan pitää pääasiallisesti olla metsänriistaa, ostereita, väkilientä. Myöskin pitää hänen saada lasillinen hyvää viiniä aamu- sekä iltapäivin. Koska paraneminen näin huomattavassa määrässä edistyy, arvelen minä, että piankin voitte matkustaa maalle."

Kun tohtori oli mennyt, katsahdimme Minna ja minä toisiimme, ja niin kevyt ja iloinen oli mielemme, että ensi hetkellä purskahdimme nauruun.

"Mistä ne varat otetaan, Mie?"

Hätävarat, joita äiti aina säästi odottamattomia menoja varten, eivät enää tulisi pitkälle riittämään. Niin, mistäpä sitten varoja saataisiin?

"Ne täytyy saada, Minna."

Me katsoimme huolestuneina toisiimme, ajattelimme molemmat samaa, mutta kumpainenkaan emme tahtoneet sitä ensiksi sanoa.

"Mitä sinä ajattelet, Mie?"

"Samaa kuin sinäkin."

"Tuleeko meidän se tehdä? Olemme näet niin yksinkin! Jospa meillä edes olisi rakas pastorimme neuvoa antamassa, sillä olemmehan niin nuoret toimimaan omin päin. -- Olisiko isä suostunut siihen, että kääntyisimme Carl enon puoleen?"

"Luulen että hän olisi suostunut, rakastihan hän äitiä ylitse kaiken. Sitä paitsi voi kenties sovinto, jota niin usein olet toivonut, siten tulla solmituksi."

Minna etsi heti paperin ja kynän. "Kun me toimimme parhaimman ymmärryksemme mukaan, kääntää Jumala kyllä asiat parhain päin", sanoi hän.

Minna kirjoitti herttaisen, mutta samalla kuitenkin ylpeän kirjeen. Hän ei salannut käsitystään sedän käytöksestä, ei salannut sitä, ettei äiti koskaan tahtoisi eikä voisi katua avioliittoaan.

"Vielä voimme hylätä tuuman", sanoi hän, kun oli kirjeen sulkenut ja kirjoittanut päällekirjoituksen.

"Mutta sitä emme tee", vastasin minä siepaten sen häneltä ja vieden sen kiireesti ulos Meten luo, joka uteliaana tarkasteli sen pitkää päällekirjoitusta.

SEITSEMÄS LUKU.

Kolme päivää oli kulunut. Äiti oli paljon parempi, ja niin suuri riemu meidät täytti nähdessämme hänen voimistuvan, että melkein kokonaan voitimme levottomuuden, jolla muuten olisimme vastausta odottaneet.

Minna oli mennyt ulos hengittämään raitista ilmaa, kun kirjeenkantaja kirjeen toi. Ajattelin viimeistä, jonka äiti sieltä päin oli saanut. Mitä tämä sisältäisi, suruako vai iloa? Katselin hienoa kuorta, varmaa käsialaa, vaakunaa, yhdeksänpalloista kruunua. Vapisevin käsin avasin sen ja luin:

"Rakas sisarentyttäreni!

Kirjeesi tuotti minulle sekä surua että iloa, surua sen vuoksi, että kerroit äitisi olevan sairaana, ja iloa sen vuoksi, että näin hänen kuitenkin puhuneen tyttärellensä minusta ja puhuneen niin, että tunsit minua kyllin kääntyäksesi luottamuksella puoleeni, ja sitä et ole tehnyt turhaan.

Syvemmin tuskin lienee vielä ketään rakastettu, kuin minä rakastin sisartani. En ole koskaan ollut täysin onnellinen siitä hetkestä asti, kun hän minut jätti.