Part 5

Talvi kului humussa ja sumussa, pidoissa kotona ja muualla. Minä en ehtinyt juuri lueksia, sillä aika meni vierailuihin ja pukupuuhiin, mutta loistelin sillä, mitä olin oppinut. Moni kosija sai rukkaset. Surulla en niitä jaellut, enkä myöskään luule kenenkään minua rakkaudesta kosineen, ei, siitä kyllä voin olla varma.

Herra Höppe imarteli minua lakkaamatta. Carl täytti kaikki toivomukseni, asetti minut etusijalle kaikissa tilaisuuksissa ja osotti minulle aina mitä suurinta rakkautta. Minä sain toimia kutsuissamme emäntänä, mikä minua suuresti huvitti. Teidän isänne oli ainoa veljeni porvarillisista ystävistä, joka edelleen kävi luonamme. Veljeni pyysi minua erityisesti olemaan hyvin kohtelias häntä kohtaan. "Hän on kerrassaan kunnon poika", sanoi hän. "Vahinko ettei hän ole aatelista syntyperää, sillä hänellä on tosi aatelismiehen sydän, rehellinen kuin kulta. Hän on liian hyvä tähän kirottuun maailmaan. Uljas hän on ja itsenäinen. Hän on ainoa niin sanotuista ystävistäni, joka ei ole tahtonut käyttää minua hyödykseen, petkuttaa minua tavalla tai toisella, onpa hän kieltäytynyt vastaanottamasta useita tarjouksiakin, joita olen hänelle tehnyt. Vapaamielinen hän muuten on, mutta hän on oikeudenmukainen jokaista kohtaan, ja jokaiselle suotakoon ajatuksen vapaus."

Tämän suosittelun jälkeen käyttäydyin, kuten veljeni tahtoi, erittäin kohteliaasti luutnantti Staalia kohtaan, mutta hän ei viihtynyt seurassamme ja kävi sen vuoksi hyvin harvoin luonamme.

Siihen aikaan mieltyi veljeni erääseen hyvin kauniiseen, nuoreen tyttöön, mutta ennen kosimistaan kysyi hän, oliko minulla mitään sitä vastaan, sillä siinä tapauksessa hylkäisi hän koko tuuman. Se osotti sydämmellistä rakkautta ja rajatonta luottamusta minuun, mutta samalla siitä huomasi, ettei hänen rakkautensa tyttöön ollut juuri kaikkein syvintä laatua.

Jos hän kerta tyydytti veljeäni, niin minä puolestani en olisi voinut parempaa kälyä toivoa. Hän oli hyväntahtoisin, mukautuvaisin, yksinkertaisin pieni olento, mitä ajatella voi. He menivät naimisiin ja meidän kolmen välillä vallitsi erinomaisen hyvä suhde. Minä luovutin hänelle emännän paikkani, mutta pysyin yhä kuitenkin etusijalla niinhyvin mitä talon johtoon kuin veljeni rakkauteen tulee.

Kului kaksi vuotta. Me elimme entiseen iloiseen ja loistavaan tapaamme, mutta semmoinen elämä ei enää minua tyydyttänyt. Ikävöin jotain ylevämpää. Jumalallinen kipinä, joka on kätketty jokaisen ihmisen sydämmeen, kaipasi ravintoa. Huomasin että paljon tässä hymyilevässä maailmassa oli tyhjää ja pintapuolista, ja ikävöin jotain, tietämättäni itsekään mitä. Carlin pieneen poikaan olin syvästi kiintynyt ja hänen luonaan vietin suuren osan aikaani. Rupesin myöskin paremmin tajuamaan luonnon viehätystä, mutta kaipasin kuitenkin alati jotain muuta, jotain korkeampaa, elävää harrastusta.

Eräs hyvin kaunis nainen, jolle uskoin mielentilani, vakuutti, että minussa varmaankin piili jokin luonnonlahja, joka vielä murtautuisi esiin. Hänenkin laitansa oli ollut semmoinen, sanoi hän, mutta kun hän oikein toden teolla oli ruvennut soitantoa harrastamaan, oli hän saanut mielenrauhansa takaisin. -- Lapsena ollessani kehuttiin paljon minun piirustustaitoani, jonka vuoksi minussa heräsi ajatus ruveta sitä kehittämään.

Käännyin heti kunnon professorimme puoleen, mutta hän oli päättänyt viettää kesänsä erään vanhan ystävättären luona Farumissa, eikä hänen päätöstään voitu järkyttää. Carl ja hänen vaimonsa aikoivat lähteä erääseen saksalaiseen kylpypaikkaan. Minua ei haluttanut seurata heitä ja olin aivan epätoivoissani siitä, etten voinut käyttää heidän poissaoloaan opetellakseni maalaamaan. En ollut tottunut esteitä tapaamaan, ja ne vain kiihottivat minua. Vihdoin tuli Carl eräänä päivänä luokseni ja sanoi:

"No, pikku siskoni, nyt voit saada tahtosi täytetyksi, jos vain itse haluat. Professori ei tahdo päätöksestään luopua, mutta sinä saat kernaasti, jos tyydyt vaatimattomiin oloihin, oleskella samassa paikassa, jonne hän matkustaa, nimittäin erään papinlesken luona, joka on luutnantti Staalin äidinäiti. Olen häneltä kuulustellut, ja hän ottaa sinut kernaasti vastaan. Nyt sinulla on kokonaista kolme kuukautta aikaa maalaamiseen, ja siellä maankolkassa ei sinua tietysti kukaan tule häiritsemään, niin että toivon sinun maalanneen ja piirtäneen tarpeeksi koko elämäsi ajaksi, kun me palaamme kotiin."

Kun Carl matkusti, sulki hän minut syliinsä virkkaen: "Yhdeksän vuotta sitten, Louise, matkustin samaan kylpypaikkaan ja tulin kotiin surupukuun puettuna. Jumala meitä tällä kertaa varjelkoon."

"Tuskin saatoin silloin hänestä irtautua ja siitä asti en ole häntä nähnyt vasta kun tänään."

Äiti vaikeni. Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Tartuin hänen käteensä, suutelin sitä ja pyysin häntä lopettamaan.

"Voi, äiti, olemme kuulleet tarpeeksi, voimme kuvailla itsellemme loput, et saa toistamiseen surujasi elää."

"Erehdyt, Marie kulta, olen jo kertonut katkerimmat muistoni, jälellä ovat vain enää muistot, jotka ylentävät mieltä itse tuskassakin.

"Ihmeellisesti Jumala minua johdatti! Ellei hän olisi antanut minulle tuota maalaamisen halua, ei minusta koskaan olisi tullut sitä mikä nyt olen. Älkää luulko, että tahdon itseäni ylistää. Olen heikko, viheliäinen olento, mutta olen Jumalan lapsi. Olemmehan kaikki kolme hänen luottavaisia lapsiansa.

"Komeat rotuhevoset korskuivat ja tömistelivät keveiden, sirotekoisten wieniläisten vaunujen edessä. Vanha ajurimme levittelihe istuimellaan sillä suurenmoisella arvokkuudella, joka on ominaista vanhoille ajureille vanhoissa suvuissa. Nauhoitettu palvelija, jolla oli valkoiset hansikkaat kädessä ja joka aina herrasväkensä nähden oli nöyrä, mutta muita kohtaan kopea ja nenäkäs, seisoi takana, minun ajaessani vastaiseen kotiini rouva Staalin luokse Farumiin. Hän ei voinut ottaa vastaan kamarineitiäni, ja minä mietin siinä istuessani, mitenkä tulisin toimeen omin neuvoin, joka tuntui minusta sekä hullunkuriselta että vaikealta.

"Vihdoin pysähdyimme soman pienen yksikerroksisen talon edustalle. Sen seiniä peittivät ruusu- ja viiniköynnökset aina katolle asti, jossa muodostivat seppeleen kahden isonlaisen ullakkoakkunan ympärille. Talon ympärillä oli sievä puutarha. Kirkkaat akkunat loistivat ilta-auringon valossa. Pieni kanarialintu, jonka häkki riippui ulkopuolella, lauleli iloisesti ja nokki vihreätä linnunruohoansa. Iltakello soi, ja avonaisessa ovessa seisoi professori iloinen hymy huulilla, ja hänen vieressään kaunis vanha nainen lumivalkoisin hiuksin sekä hymyilevä, ruskeasilmäinen talonpoikaistyttö ottamassa minua vastaan."

"Se oli Karen!" huudahti Minna käsiään taputtaen.

"Niin, Karen se olikin. Hän nyykäytti minulle päätään. Professori auttoi minut alas ja isoäiti ojensi minulle kätensä toivottaen minut tervetulleeksi. Vaunut vierivät pois, ja minä astuin matalasta ovesta kauniiseen pieneen huoneeseen, jossa kaikki oli niin kiiltävän puhdasta, yhtä puhtoista kuin isoäidin sydämmessä. Mieleni kävi heti tyyneksi ja rauhalliseksi, tuntui niin hyvältä ollakseni ja kuitenkin ihmettelin, että niin todella oli laita."

Sohvan yläpuolella riippui isänne muotokuva. "Eikö se ole kaunis", virkkoi isoäiti. "Sen antoi professori minulle joululahjaksi, ja minusta tuntuu, kuin olisi hän ilmielävänä luonani; voin aivan noihin silmiin katsomalla katsoa suoraan hänen rehelliseen sydämmeensä."

Pian huomasin, että olin joutunut ihmisten seuraan, jotka kokonaan erosivat niistä, joiden kanssa ennen olin seurustellut. Vaikka isoäidin näkö oli huono, vaikka hän käveli vaivaloisesti ja yleensä oli heikko, puheli hän iloisesti ja nuorekkaasti, sillä hänen sydämmensä oli pysynyt nuorena. Pitkä elämä monine suruineen ei ollut häneltä rauhaa riistänyt, vaan oli sitä päinvastoin hänelle antanut. Tulevaisuus häämötti valoisana isoäidin ajatuksissa, sillä hänen tekonsa eivät valoa paenneet; palvelija oli saava palkkansa. Hän puhui tulevasta elämästä semmoisella varmuudella, kuin olisi sitä jo kokenut, ja kuolemasta, -- kuolemasta, jota meidän piireissämme mikäli mahdollista koetettiin unohtaa, -- tyyneydellä, joka minua hämmästytti: "Vapahtaja on oleva luonani viimeisenä hetkenäni. Luotan hänen armoonsa." Vaikka minulle osotettiin suurta hienotuntoisuutta, tunsin kuitenkin selvään, että he olisivat kohdelleet minua samalla tapaa, jos olisin ollut vähäpätöinen, varaton tyttö, mutta en siitä loukkaantunut, päinvastoin, se kohotti heitä silmissäni. Olin nähnyt niin paljon nöyristelyä ja imartelua, että se oli käynyt minulle vastenmieliseksi.

Kuinka kunnianarvoiselta näyttikään isoäiti sileässä mustassa puvussaan lumivalkeine kauluksineen ja myssyineen ja hopeanhohtoisine hiuksineen. Kuinka oivallisesti pieni veitikkamainen hymy häntä somisti, sillä isoäiti hymyili usein veitikkamaisesti, ja hän osasi laskea leikkiä, jos kohta puhua vakavastikin milloin tarvittiin. Vaikka professori oli yli viidenkymmenen ikäinen, oli hän kuitenkin isoäidin mielestä nuori mies. Olihan isoäiti kantanut hänet kasteellekin ja oli siis tavallaan oikeutettu pitämään professoria jonkinmoisen äidillisen vallan alla.

Vaieten kuuntelin minä heidän keskusteluaan. En ollut tottunut puhumaan heidän tavallaan, mutta mielelläni heitä kuuntelin. Ainoa seikka, johon en oikein voinut tottua, oli se, että Karen huoneessa askaroidessaan sekaantui puheeseen. Hänen ystävällisyytensä minua kohtaan, tapa, jolla hän sanoi: "Taitaa olla koti-ikävä, vai kuinka?" loukkasi minua niin, että selvästi lausuin julki paheksumiseni.

"Te ette tunne Karenia", sanoi professori. "Hän on todellinen aarre. Hän tuli tänne viidentoista vuotiaana ja on nyt kahdenkymmenenviiden vanha. Hän elää kokonaan rouvaansa varten, auttaa häntä kaikessa ja hoitelee häntä kaikin tavoin. Äskettäin kosi häntä muuan poika, josta hän piti, mutta arvatkaa mitä hän vastasi: 'Minä en jätä vanhaa rouvaani. Hänen ei tarvitse nähdä vierasta palvelijaa luonaan. Tiedän, kuinka hän tahtoo kaikki askareet toimitettaviksi, ja olen täällä loppuun asti. Jos tahdot odottaa, niin voit sen tehdä.' -- Ettekö nyt myönnä, että Karenilla on oikeus puuttua puheeseen ja tavallaan pitää itseään perheeseen kuuluvana?"

Lauantai iltapäivänä -- olin silloin ollut sieltä neljä päivää -- huomasin erikoisen ilon kuvastuvan kaikkien kasvoille ja sain pian tietää syyn siihen: Talon poikaa odotettiin tulevaksi.

Hän näytti erinomaisen iloiselta tullessaan täyttä laukkaa ratsastain, hyppäsi alas hevosen selästä ja suuteli isoäidin kättä varmaankin parikymmentä kertaa. Ajattelin itsekseni, näyttikö hän niin iloiselta sen vuoksi, että oli niin hyvä.

"Teillä on varmaankin täällä ikävä, kreivitär Örnklo", sanoi hän minulle ystävällisesti, "mutta senhän sanoin jo edeltäpäin veljellenne".

"Ei millään muotoa", vastasin minä melkein loukkaantuneena.

Oli ihana ilta, ja me joimme teetä puutarhan lehtimajassa. Kuu pilkisti lehmusten lomitse, puhe sujui vilkkaasti, nauru helkähteli. Karen kääri isoäidin kiireestä kantapäähän villaisiin vaippoihin ja istuutui sitten luoksemme lehtimajaan sinistä sukkaansa kutomaan; hän varmaankin arveli, että noin ulko-ilmassa saattoi olla tavallista tuttavallisempi.

Myöhään me erosimme, mutta isänne oli lausunut sanoja, jotka karkottivat unen silmistäni. "Kuinka surkeata onkaan niiden elämä, jotka vaeltavat umpimähkään, ilman päämäärää, ilman valoa." Nuo hänen sanansa kaikuivat alati korvissani.

"Mitä hän niillä tarkoitti?" kysyin minä aamulla isoäidiltä. "Kenties ne koskevat miestä, jos kohta minä tunnenkin monta miestä, joilla ei ole vähintäkään päämäärää, mutta meillä naisillahan ei ole sitä koskaan."

"Rakas, nuori tyttöseni, meillä on kaikilla päämäärä: taivas. Saavuttaaksemme sen, on meidän edistyttävä hyvässä ja Jumalan nimessä toimittava siinä piirissä, -- olkoon se kuinka pieni tahansa, -- joka on meille osotettu. Meidän on kehitettävä taipumuksiamme, käyttääksemme niitä, samoin kuin muita saamiamme lahjoja, lähimmäistemme hyödyksi ja Jumalan kunniaksi. Kaikilla meillä on myöskin valoa; se säteilee raamatun lehdiltä osottaen meille tietä."

Niin hän sanoi, ja hänen sanansa olivat kuin valmistuksena saarnaan, jonka kuulimme kirkossa: "Olkaa siveät ja nöyrät sydämmestä." -- Voi minua, sillä sitä en minä ollut, mutta olisin toivonut sitä olleeni, ja se on ensi askel parannukseen.

Kotiin tultuani koetin parhaani mukaan miellytellä Karenia. Olinhan sitä ennen kopeudessani loukannut häntä.

Jonkun aikaa sen jälkeen sai isänne virkavapautta, ja silloin alkoi ihanin aika elämässäni. Tunsin sydämmeni jalostuvan ja laajenevan. Tuhannet vanhat sulut ja rajat särkyivät kuin saippuakuplat. Tosin sain uusia velvollisuuksia, joita ennen en ollut tuntenut, mutta sain myöskin oikeuksia, suuria oikeuksia, sillä minusta tuli Jumalan lapsi.

Miten sanomattomasti nautinkaan luonnosta! Minusta tuntui kuin olisi maailma tullut uudeksi, uudeksi Jumalakin. Hän ei enää ollut se kaukainen Jumala taivaan avaruudessa, jota ennen laimeat rukoukseni olivat tarkoittaneet, vaan elävä, läsnäoleva, armorikas Jumala, joka vaikutti voimakkaasti hengellänsä palvelijoittensa sydämmissä, niin että he innolla työskentelivät kaiken hyvän palveluksessa.

En enää maalannut. Lahjani olivat vähäpätöiset, ja minulla oli muuta tärkeämpää ajateltavaa. Aamulla varhain oli minun tapana istua mietiskelyyn vaipuneena eräällä kauniilla paikalla talon läheisyydessä. Käsitin entisen elämäni puutteet ja korotin ääneni kiitosvirreksi Jumalan armoa ja rauhaa ylistäen.

Karenista ja minusta tuli hyvät ystävät, minä autoin häntä ja vaalin isoäitiä ja professoria. Oli niin uutta ja mieltävirkistävää palvella muita. Toisinaan voin melkein kuvitella mielessäni, että aina olin ollut siellä, että olin talon omia lapsia.

Isänne elävään jumalanpelkoon ja ihmisrakkauteen perustuvat mielipiteet, ne minussa muutoksen aikaansaivat, vaan rakkaudesta häneen se ei suinkaan tapahtunut. Rakkaus tuli myöhemmin, se heräsi, kuten nuoren tytön rakkauden aina tulee herätä, -- muuta en voi ajatella -- sen jälkeen kun olin huomannut, että hän rakasti minua.

En voi käsittää, kuinka hän saattoi minuun kiintyä. Olihan hän, isänne, paljoa parempi minua, jalo, ylevämielinen, lujaluontoinen, todellinen kelpo miehen perikuva.

Suoruutensa ja rehellisyytensä vuoksi ei hän voinut tunteitaan peittää, joten minä, kauan ennen kuin hän minulle tunteensa tunnusti, olin lukenut sen hänen katseistaan ja kuullut sen hänen äänestään.

Eräänä aamuna palatessani tavallista varemmin kävelyltäni, kuulin isoäidin, professorin ja Haraldin innokkaasti puhelevan puutarhassa. Aavistin, että he puhuivat minusta. Kuului siltä kuin isoäiti olisi vastustanut molempien toisten väitteitä, ja minusta tuntui kuin tulisi kohtaloni ratkaistavaksi.

Kun tulin ulos puutarhaan, oli isoäiti yksinään. "Ettekö ikävöi takaisin veljenne luo?" kysyi hän.

"En ollenkaan, olen onnellinen täällä."

"Sitä tuskin voin uskoa. Varmaankin kaipaatte elintapaa, johon olette tottunut, ja tuttavianne; täällä on kaikki niin tasaista ja yksitoikkoista. Samantapaiset lapset kuitenkin paraiten leikkivät."

Minä menin vanhuksen luo, kiedoin käteni hänen kaulansa ympäri ja itkin. "Ette varmaankaan ole minuun tyytyväinen", sanoin, "ette enää pidä minusta".

"Juuri sen vuoksi että pidän teistä, arvelen niin."

"Jos te pitäisitte minusta, käsittäisitte hyvin, etten voi viettää samaa elämää kuin ennen. Semmoinen ylellisyys, jossa olen elänyt on nyt minusta syntiä, työttömyys on syntiä ja sentapainen puhe, jota siellä tavallisesti käytetään, kopea, kevytmielinen puhe on syntiä. Minun täytyy siis, varjellakseni sieluani, asettua tavallaan sotakannalle heitä kaikkia vastaan. Siitä koituu kova aika ja välistä luulen, etten tule sitä kestämään."

Isoäiti hymyili kyynelten läpi, painoi minut rintaansa vasten ja virkkoi: "Tapahtukoon sitten Jumalan nimessä, mitä on tapahtuva." Hän läksi pois, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi Harald edessäni.

"Jos pitäisin ylhäisyyttä ja rikkautta elämän onnena", alkoi hän, ja hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, "siinä tapauksessa en, niin syvästi kuin teitä rakastankin, koskaan pyytäisi teidän kättänne. Mutta siinä ei ole elämän onni. Avioliitto, jossa mies ja vaimo Jumalan pelossa, rakkaudessa ja yksimielisyydessä vaeltavat tietänsä, lohduttaen ja tukien toisiaan, ollen rikkaita, siksi että ovat tyytyväisiä, se minusta tuntuu elämän onnelta. En pyydä teiltä vielä vastausta, punnitkaa asiaa tarkoin. Teidän täytyy luopua paljosta, jota vailla ette koskaan ole tottunut olemaan. Teidän tulee myöskin ajatella veljeänne. Mitä hän tästä arvelleekaan?"

Sanoin hänelle, etten tarvinnut ajatusaikaa, mutta etten vain oikein voinut käsittää, minkä vuoksi hän minusta piti. Hän tarttui silloin käteeni ja vei minut isoäidin luo. Isoäiti tuli iloiseksi, mutta hänen iloonsa sekaantui hiukan surumielisyyttä. Professori, jonka vilkkaus on teille tuttu, oli aivan haltioissaan, ja Karen pudotti -- ensi kertaa elämässään -- kaksi lautasta pelkästä hämmästyksestä ja ilosta.

Minä olin onnellinen. Sanomattoman nöyränä ja kiitollisena otin vastaan onneni ansaitsemattomana lahjana Luojan kädestä. Minkäänlaisia esteitä en havainnut onnelleni. Niin olin itse muuttunut, että unohdin, mimmoinen veljeni Carl oli. Olihan hän pitänyt Haraldia liian hyvänä tätä maailmaa varten ja sitä paitsi oli hän aina arvostellut upseereja eri tavoin kuin muita. Kirjoitin hänelle sydämmellisen kirjeen enkä ensinkään pelännyt vastausta, vaan antauduin huolettomana onneni valtaan.

Mutta lienen liian laajapuheinen, ja te olette kenties myöskin liian nuoria tätä kuullaksenne, lapseni, mutta kun selailee muistojen kirjaa, riistää se kokonaan ajatukset mukaansa. Katsokaa, kuinka kuu paistaa kirkkaasti ja kauniisti! Niin se paistoi silloinkin, kun isänne ja minä istuimme pappilan kummulla puhellen keskenämme, tai kun isoäiti meidän käsivarsiemme nojassa käveli puutarhassa.

Vihdoinkin saapui veljeni vastaus. Saadessani kirjeen käteeni ja nähdessäni tuon tutun vaakunan ja yhtä tutun käsialan, valtasi minut pelko. Harhakuvitus haihtui, ja muistin veljeni semmoisena kuin hän oli. Kuitenkaan en ollut tarpeeksi valmistautunut kirjeen sisältöä varten. Veljeni oli raivoissaan. Solvauksia sateli isällenne ja minulle. Sen jälkeen seurasi pyyntöjä ja mitä hellimpiä lupauksia. Kaikki unohdettaisiin, minä pysyisin hänen rakkaana siskonaan, kunpa vain purkaisin kihlaukseni, mutta ellen sitä tekisi, ellen paikalla Haraldia jättäisi, silloin olisi kiittämätön sisar veljen ajatuksissa kuollut, jalkani ei saisi koskaan astua hänen kynnyksensä yli, eikä hän enää koskaan tahtoisi minua nähdä.

Tunsin katkeraa tuskaa, vaan en rahtuakaan epäilystä enkä epäröimistä. En näyttänyt kirjettä kellekään, vaan lähetin sen holhojalleni liittäen siihen seikkaperäisen kirjeen itseltäni, jossa kiitin häntä siitä hyvästä, mitä hän oli tahtonut minuun istuttaa, ja jota nyt ymmärsin pitää arvossa. Kuvasin siinä hänelle koko entisen ja nykyisen sieluntilani sekä isoäidin, professori Langen ja Haraldin vaikutuksen itseeni.

Kunnon pastori ei kirjoittanut, vaan tuli itse luokseni.

Hän syleili minua, laski kätensä pääni päälle ja lausui: "Kun te olitte pieni tyttö ja istuitte minun sylissäni, rukoilin koko sydämmestäni Herraa varjelemaan lammastaan ja hän kuuli rukoukseni. Olkoon nyt entisyytenne teille kuollut, mutta sen ystävyyden perusteella, joka vallitsi isänne ja minun välillä, annan teille hänen siunauksensa. Tosin hän oli ylpeä mies, mutta hän pani arvoa tosi ansioon, missä tahansa sitä tapasi. Hän ei olisi kieltänyt teiltä suostumustaan."

Ne sanat lohduttivat. Ensimmäistä kertaa silloin toden teolla isääni ajattelin, ja ajatuksiini sekaantui katumusta siitä, etten ollut häntä kaivannut, kuten tyttären aina pitäisi kaivata isäänsä.

Vähän aikaa sen jälkeen olivat häämme. Professori oli koristanut puutarhan lipuilla ja huoneet komeilla georgiiniköynnöksillä. Hän oli heittänyt kaikki huolet, kuten hän niin erinomaisesti taitaa, ja oli iloinen kuin lapsi. Ihmeellistä kyllä olin minäkin levollinen, luottavainen ja iloinen kuin lapsi. Taakka, joka oli minua painanut siitä asti kuin sain Carlin kirjeen, oli kuin poishaihtunut. Puhtaampaa iloa olisin tuskin voinut tuntea. Mutta isänne vaan pysyi vakavana.

"Louise", sanoi hän minulle, "oletko nyt vain varma siitä, että minä voin olla sinulle kylläksi, ettet sinä koskaan --", mutta minä panin käteni hänen suunsa eteen estäen häntä jatkamasta.

Karen, jonka kanssa olin ollut erinomaisen hyvissä väleissä, hämmästytti minua pitämällä sangen ankaran puheen: "Te saatte niin hyvän miehen, kuin suinkin voitte toivoa. Muistakaa nyt olla mukautuvainen, näppärä, huolellinen ja säästäväinen vaimo, älkääkä suinkaan ruvetko ylhäisiä oikkuja näyttämään, älkää tulko semmoiseksi kuin olitte tähän taloon tullessanne, sillä silloinhan tuskin tiesitte, viitsisittekö vastata, kun teitä puhutteli."

"En koskaan", vastasin minä, ja lepytettynä tavasta, jolla otin hänen kehotuksensa vastaan, painoi Karen minut sydäntään vasten vakuuttaen, että olin kaikkein herttaisin tyttö ja ainoa, joka sopi hänen nuorelle herralleen.

Isoäiti laski kätensä päämme päälle ja lausui: "Minulla on ollut sinusta iloa vanhuuteni päivinä, poikani, siitä hetkestä asti kun tulit talooni, ja iloa tunnen myöskin valinnastasi."

Me asetuimme tähän nykyiseen asuntoomme asumaan, ja onni ja rauha seurasi meitä. Uutta ja mieltäkiinnittävää oli minusta rahojen tarkka laskeminen, säästäminen, ruuan valmistaminen ja kodin hoito. Isänne oli niin hellä minua kohtaan, hän oli niin reipas ja hauska. Olimme yhtä mieltä kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä, mutta eri mieltä pikkuasioissa, joka luullakseni on välttämätön ehto täysin onnelliselle yhteiselämälle. Seuraavana vuonna syyskuussa lahjoitti Jumala meille sinut, Minnaseni. Sanomaton rakkaus ympäröi kehtoasi. Isoäiti matkusti sinua katsomaan. Isäsi lauleli sinulle, ja professori sinua tuuditti. Karen keitti korppuvelliä, ja Mette sirotti kukkasia päänaluksellesi. -- Se oli isoäidin viimeinen matka. Hiljaa ja rauhallisesti nukkui hän pian sen jälkeen kuolon uneen Vapahtajaansa turvaten, aivan niin kuin oli toivonut ja uskonut. Se oli meille kova isku, mutta suruumme ei sekoittunut katkeruutta. Ainoastaan professori oli aivan epätoivoissaan. Karenia lohdutti se tieto, että hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hänen kosijansa, nuori talonpoika, oli häntä odottanut, ja heidät kuulutettiin vähän aikaa isoäidin hautajaisten jälkeen. -- Isoäidin pieni talo myytiin. Karen sai hänen tavaransa, paitsi isänne muotokuvaa, kirjoja ja suurta nojatuolia, jonka olette nähneet professorin huoneessa.

Äiti pysähtyi, ja me aioimme nousta. "Ei, lapseni, te saatte kuulla enemmän, kaiken", sanoi hän.

"Pieni Minnamme ei oikein viihtynyt Kööpenhaminan ilmassa, jonka vuoksi päätimme oleskella kuukauden Farumissa. Me vuokrasimme kaksi huonetta isoäidin talon yläkerrassa. Tuo talo oli niin täynnä muistoja hänen rakkaudestaan. Se oli ollut Haraldin koti hänen toisesta ikävuodestaan pitäen. Kadettina ollessaan oli hän viettänyt loma-aikansa samassa huoneessa, jossa Minnan kehto kiikkui, mutta isoäidin lempeän äänen ja Karenin kaikuvan, joskaan ei kaunissointuisen laulun sijasta kuului nyt alakerrasta melua ja kiistaa, kun talon uusi omistaja torui huolimatonta palvelijaansa. Joka tapauksessa oli se ihana aika. Me kuletimme sinua pienissä vaunuissa mukana kävelyillämme, Minna, ja pian saimme nähdä ruusujen kukoistavan poskillasi. Eräänä yönä keskellä heinäkuuta heräsimme kellojen soittoon ja meluun. Taivas oli tulipunainen. Naapuritalo oli ilmi tulessa.