Part 4

Pastori Skau kävi usein luonamme. Äidillä oli merkillinen taito saada kauas kaikkoamaan synkkä mieliala, jonka vallassa hän hyvin usein oli, mikä varmaankin useimmiten johtui epäsovusta hänen ja hänen vaimonsa välillä. Pastori ei ollut mikään tohvelisankari, ja rouva Skaun täytyi tahtomattaankin tavallisesti taipua hänen tahtonsa mukaan, mutta sen rouva kosti olemalla ärtyisä ja tyly heidän jokapäiväisessä kotielämässään.

"Minkä vuoksi valitsi se mies juuri sen vaimon?" sanoi professori hiukan ylenkatseellisesti.

"Te erehdytte" vastasi äiti, "ei hän valinnut häntä, vaan hyväntahtoisen nuoren tytön, joka innolla omisti kaikki hänen aatteensa. Kaikki avioliitot olisivat onnelliset, ellei kukaan antaisi näennäisen pettää itseänsä."

Heillä oli yksi ainoa lapsi, pieni, meitä hiukan nuorempi tytär. Nicoline oli sievä pieni tyttö. Hän oli perinyt isän hyvän sydämmen, mutta äidin oikut. Toisinaan kävi hän meidän luonamme, mutta läheisesti tutustuimme vasta tanssikoulussa, jota pidettiin hänen vanhempiensa talossa.

Muistan vielä selvästi, kuinka ensi kertaa siellä ollessamme tunsin itseni vieraaksi noiden monien lasten seurassa. Rouva Skau kulki sivutsemme, ja minä näin selvään, että hän katseli meitä, mutta hän ei virkkanut meille mitään, jota vastoin hän hyväilemällä hyväili erästä pientä, koreasti puettua tyttöä, jonka hameessa oli koristeita kaikissa mahdollisissa paikoissa. "Olipa se kuitenkin kummallista", kuiskasi Minna minulle ja sitten hän juoksi suoraa päätä rouva Skaun luo ja sanoi kainolla, mutta yhtä kaikki luottavalla tavallaan:

"Te ette varmaankaan tuntenut meitä? Äiti lähetti terveisiä!"

Papinrouvan kasvoille tuli omituinen ilme, joka oli olevinaan ystävällinen. "Voi, sehän on oma pieni Minnani! En todellakaan sinua tuntenut, olet tullut niin suureksi. Tervehdä äitiä ja pyydä professoria pian käymään meillä."

Omituista oli kuinka me muutamissa suhtein tunsimme olevamme muita lapsia paljoa nuoremmat, ja taas toisissa paljoa vanhemmat. Olimme lukeneet, kuulleet ja ajatelleet paljoa enemmän kuin he.

Minnasta tuli pian kaikkien suosikki, mutta hän ei ruvennut mihinkään ystävyyden liittoon, johon ei minua myöskin päästetty osalliseksi. Hän oli niin pirteä ja sievä ja hän se myöskin tanssi suurimmalla sulolla, eikä kuitenkaan näistä eduistaan tietänyt. Luulen sen johtuneen siitä, ettei hän tutkinut itseään huomatakseen oman täydellisyytensä eikä muita löytääkseen heidän vikansa, vaan mieluummin päinvastoin.

"Meillä on hauska ja hyvä olla täällä sisällä, lapset", sanoi äiti eräänä kirkkaana joulukuunpäivänä, "mutta arvelen kuitenkin, että pieni kävelyretki meitä virkistäisi. Panen vähän puita uuniin, jotta koti tuntuisi lämpimältä ja mieluiselta kun palaamme."

Ilolla suostuimme hänen ehdotukseensa. Panimme työmme talteen ja pu'imme lämpimät päällysvaatteet ylle.

Lumi narisi jalkaimme alla, aurinko paistoi puiden valkoisille oksille, ja ne kimaltelivat kuin olisi niille satanut timantteja.

"Kaunis on talvikin valkoisessa puvussaan. Katsokaa, lapset, kuinka taivas on sininen ja korkea. Ilma on niin puhdas, on kuin hengittäisi itseensä terveyttä ja tyytyväisyyttä joka hengenvedolla."

Kävelimme Frederiksbergin puiston ympäri. Kanavat olivat jäässä, ja Minnan teki mieli koettaa, kestäisikö se häntä.

"Häpeä toki, iso neljätoistavuotias tyttö! Tekeekö mielesi saada kylmä kylpy? Koskahan sinäkin viisastunet?"

"Siihen on vielä äärettömän pitkä aika, äiti kulta", vastasi Minna ja juoksi alas jäälle, joka ritisi hänen kepeitten jalkainsa alla.

Olimme hyvin iloisia ja vallattomia. Kotimatkalla tuli vastaamme useita komeita rekiä.

"Voi, jospa kerran saisi omistaa tuommoisen tai edes vain ajaa tuommoisessa reessä. Mikä kaunis verkko! Kuule, Marie, kuinka iloisesti ja sievästi kulkuset soivat kirkkaassa ilmassa. Katsoppa tuonne, äiti, tuolta tulee kaikkein komein."

Ylpeät, komeat hevoset juoksivat kuin tanssien kulkusten soiton mukaan. Niitä peitti kallisarvoinen verkko. Hienossa reessä istui turkiksiin kääriytynyt herra. Nähdessään meidät kuului hänen huuliltaan heikko huudahdus, hän kumartui ulos reestä, ja näytti melkein siltä kuin olisi hän ojentanut kätensä meitä kohti, mutta seuraavassa tuokiossa olivat nuo kevyet ajoneuvot kadonneet näkyvistä.

"Kuka se oli?" huusimme Minna ja minä yht'aikaa.

Äiti oli hyvin kalpea ja vapisikin hiukan. "Se oli minun veljeni, lapset."

Muuta hän ei sanonut, emmekä me uskaltaneet kysellä, joudutimme vain askeleitamme.

VIIDES LUKU.

Kun tulimme kotiin, meni äiti makuuhuoneeseen, vaan kumpikaan meistä ei häntä seurannut. Minna kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri, oli aivan kalpea ja pelästynyt kuin pieni lintu. Minäkin tunsin omituista levottomuutta eikä mieleni tehnyt katkaista äänettömyyttä.

Pieni huoneemme oli yhtä kodikas ja hauska kuin kaksi tuntia sitten, kun me kevyin ja iloisin mielin sen jätimme. Auringon viimeiset säteet leikkivät isän kuvalla, ja me lähestyimme sitä vaistomaisesti, ikäänkuin olisimme toivoneet siltä selitystä ja lohdutusta.

Kun äiti palasi makuuhuoneesta, näytti hän tyyneltä, melkeinpä tyytyväiseltä, mutta näin kuitenkin selvästi, että hän oli itkenyt. Hän pisti pari puunkalikkaa uuniin, ja kun ne alkoivat iloisesti loimuta, tuli hän luoksemme.

"En laisinkaan pidä siitä", virkkoi hän, "että pienet tyttöni ovat niin miettiväisen ja huolestuneen näköisiä ja päälle päätteeksi aivan ilman syytä. Mitä siis on tapahtunut? -- niin, sitä ette tiedä ja sen vuoksi olette peloissanne. Mielikuvitus elämöi pahimmin pimeydessä, jonka vuoksi aijonkin toimittaa teille valoa, ja koska nyt olette uskottuni, aijon kertoa teille menneisyyteni, jotta voisitte päättää, olenko menetellyt oikein veljeäni kohtaan, jonka ilokseni sain jälleen nähdä pitkistä ajoista. Sillä vaikka emme ole tavanneet toisiamme viiteentoista vuoteen, rakastan minä häntä ja tiedän myöskin, että hän rakastaa minua."

Äiti asettui sohvaan ja me kummallekin puolen häntä. Hän painoi kätensä otsaa vasten ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja rupesi sitten kertomaan: "Komea oli lapsuuteni koti, kaunis pieni linna, jonka tornit kuvastuivat järven kalvoon. Keskellä suurta linnanpihaa loiski suihkulähde, ja molemmin puolin linnaan vievää ajotietä kasvoi satavuotisia lehmuksia, muodostaen pitkän, pitkän kujan. Puutarha sijaitsi järveen viettävällä rinteellä ja oli täynnä mitä harvinaisimpia kukkasia, ja suuressa ansarissa oli kesä keskellä talvea. Kesällä oli meillä aina vieraita. Komeita ajoneuvoja vieri tuon tuostakin linnan pihalle, jolla kaiken kokoiset ja rotuiset koirat telmivät, ja livreijaan puettuja palvelijoita liikkui kiirein, hiljaisin askelin kaikkialla. Vietimme lyhyesti sanoen todellista suuremmoista herraskartanon elämää, jommoista te, lapsukaiseni, jotka olette kasvaneet vaatimattomissa oloissa, tuskin voitte itsellenne kuvaillakaan, niin loistavaa, etteivät Minnan uhkarohkeimmatkaan mielikuvitukset ole voineet semmoista luoda. -- Isäni kuoli minun pienenä ollessani. Hän oli paljoa vanhempi äitiäni, vähintäin kolmekymmentä vuotta oli heidän välillään iässä eroa. Äitini ei häntä rakastanut, kuten minulle sittemmin on kerrottu, vaan rakasti ainoastaan miehensä rikkautta ja loistoa. En tiedä, onko se totta; hän puhui hyvin harvoin isästäni, mutta käytti ainakin isäni kuoltua aina surupukua."

Äitini oli erinomaisen kaunis, mutta ylpeilikin kauneudestaan. Muuten hän oli lempeä ja hellä, ja ken hänet ohimennen tapasi, ei olisi voinut aavistaa, miten kopea hän todellisuudessa oli.

"Veljeni Carl oli kahtatoista vuotta vanhempi minua. Meidän välillämme oli kolme sisarusta kuollut. Carl oli kaunis poika, mutta hiukan hento ja heikko, joita puutteita hän koetti peitellä osottamalla suurta rohkeutta ja uskallusta. Hän kävi pää pystyssä, tietäen varsin hyvin olevansa suvun pää, omaisuutemme perillinen, jota hän antoi ympäristönsä, jopa äidinkin tuntea, vaikka tosin aina sävyisällä tavalla. Minä rakastin häntä hartaasti ja hän palkitsi rakkauttani sanomattomalla hellyydellä, joka ei ensinkään äitiä miellyttänyt, sillä äiti tunsi, että rakastimme toisiamme enemmän kuin häntä. Lapset ovat paljoa tarkkanäköisemmät kuin täysikasvuiset yleensä luulevat. Huomasin selvään, että äiti hyväili minua enemmän muiden läsnäollessa, että hän tahtoi näytellä kaunista, hellää äitiä, ja se minut hänestä vieroitti. Sitä on raskasta ajatella, mutta velvollisuuteni on sanoa teille totuus."

Äidin ja Carlin kesken syntyi usein pieniä riitoja minun tähteni. Carl väitti että kasvatustani laiminlyötiin, että minun olisi pitänyt saada oppia paljoa enemmän, eikä aina saada tahtoani täytetyksi. Semmoisissa tilaisuuksissa vastustin häntä, sillä vapauteni oli minulle hyvin kallis ja kernaasti soin tahtoni täyttyvän, mutta hän oli oikeassa, sillä minua todella hemmoteltiin ja laiminlyötiin.

Talossamme oli omituinen henkilö, joka oli yhtä omituisella tavalla sinne joutunut. Kun isäni nuorempana kerran kävi Kööpenhaminassa, tutustui hän erääseen nuoreen iloiseen mieheen, joka lueskeli lakitiedettä. Isäni mieltyi häneen, pyysi häntä käymään luonaan maalla, ja hän tulikin. Vierailut uudistuivat tiheään, siksi kunnes isä ei enää tullut toimeen ilman häntä, ja tuo nuori mies siinä määrin oli ehtinyt tottua ylellisyyteen ja mukavuuteen, että oli kadottanut kaiken tarmonsa, kaiken halun omin neuvoin hankkia itselleen tulevaisuutta. Hän tunsi olevansa kykenemätön jatkamaan opintojaan ja entistä yksinkertaista elintapaansa ja jäi siis meille. Isä lupasi hänelle määrätyn palkkion, ja korvaukseksi siitä oli hän talon huvimestari, jonka aina piti olla valmis sukkeluuksineen jokaista huvittamaan.

Tämä on surullinen juttu, mutta kotona ollessani tuntui se minusta hupaiselta.

Isäni kuoltua jäi herra Höppe, joka silloin jo oli vanhanpuoleinen mies, rauhallisesti paikallensa. Äiti, jolle aika usein kävi pitkäksi, ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Herra Höppe luki hänelle ääneen, kertoi hänelle paikkakunnan uutiset ja kehui hienoin peitetyin sanoin hänen kauneuttaan ja rakastettavaisuuttaan. Carlin kanssa pelasi hän biljardia ja höyhenpalloa, minua hän keinutti, kertoi taruja ja leikkeli niihin kuvia.

Sinä näytät alakuloiselta tämän kertomuksen kuultuasi, pikku Marie, ja se sisältääkin jotain ihmiskuntaa alentavaa, jotain kauhistuttavaa. En käsitä kuinka silloin saatoin olla niin huvitettu hänen suuresta ruokahalustaan, hänen herkullisuudestaan ja ahneudestaan. Palvelijoita kohtaan oli hän yhtä kopea kuin meidän seurassamme nöyristelevä, jonka vuoksi he kaikki häntä vihasivatkin.

Kun olin yhdeksän vuoden ikäinen, en ollut vielä paljoakaan oppinut. Osasin puhua ranskaa, tanssia ja vähän rimputtaa pianoa. Muu ei muka ollut niin tärkeätä, ilmankin voi tulla varsin hyvin toimeen, arveli äiti, kenties omasta kokemuksestaan. Carl sitävastoin oli opiskellut verrattain paljon. Kahdessa ensimmäisessä tutkinnossa oli hän saanut paraimman arvolauseen. Pitemmälle hän ei tahtonut pyrkiä. "Olisi sopimatonta minun antautua jotain tieteenhaaraa tutkimaan", sanoi hän hyvin arvokkaasti. "Luonnollisesti", arveli äiti, "se olisi mieletöntä sinun asemassasi. Sinun pitäisi sen sijaan matkustaa ulkomaille", ja sen hän tekikin.

Kun toisinaan käyttäydyin pahasti kamarineitiäni kohtaan, kutsui äiti minut luoksensa ja piti pienen varoituspuheen, joka minusta siihen aikaan tuntui korkeimmalta siveysopilta.

"Sinun tulee aina olla alentuvainen ja ystävällinen alhaisempia ihmisiä kohtaan, pikku Louise, kun he osottavat sinulle tarpeellista kunnioitusta. Meidän on myös annettava heille heidän pienet vikansa anteeksi, josta Jumala meitä palkitsee, mutta jos he vähimmässäkään määrässä laiminlyövät jotakin kunnioituksessaan meitä kohtaan, on velvollisuutemme oman arvomme tähden rangaista heitä kovasti ja ankarasti, kerrassaan masentaa heidät, ja ellei se auta, niin heti paikalla talosta pois. Ymmärrätkö? Semmoisessa täytyy näet olla ankara. Suutele nyt minua, pienokaiseni, ja lue sitten rukouksesi."

Minä panin käteni ristiin ja lausuin Isämeidän rukouksen. Äiti oli minulle opettanut missä kohden minun piti katsoa ylöspäin ja missä luoda katse alas. Semmoisina hetkinä tunsin itseni varmasti vakuutetuksi siitä, että Jumalalla oli täysi syy olla minuun tyytyväinen, joka tunne äidissä, hänen itsensä suhteen, varmaankin lienee ollut vielä valtavampi.

Talvella vietimme pari kuukautta Kööpenhaminassa, missä alituiseen pidettiin pitoja. Semmoinen elämä kulutti kovin äidin terveyttä, mutta hän ei välittänyt yskästään eikä enentyvästä voimattomuudestaan. Olihan hän vielä kynttiläkruunujen valossa, lumivalkeine ihoineen mustaa pukua vasten, suurine silmineen ja säännöllisine piirteineen, nuoriakin kaunottaria kauniimpi. Kun hän ja Carl palasivat kotiin kutsuista, olivat he usein sangen pahalla tuulella. "Kaikenlaisten ihmisten seuraan sitä tuleekin kutsutuksi!" huudahti äiti. "Niin, on se kiusallista", vastasi Carl, "että tuommoiset sivistymättömät henkilöt pääsevät tuppautumaan maan hienoimpien sukujen seuraan. Meillä, meidän kutsuissamme on onneksi toisin. Me olemme yksimieliset siitä, äiti, ettemme koskaan kutsu luoksemme ketään, joka ei kuulu meidän säätyymme, ellei ole kysymys nerosta tai taiteilijasta, sillä heidän suhteensahan on asian laita toinen."

Minä kuuntelin heidän puhettaan ja iloitsin siitä, että suonissani virtasi hienonhienoa aatelisverta ja että sukuni oli kuusitoista-polvinen. Luulisi, etteivät semmoiset seikat pieneen lapseen vaikuttaisi, mutta niin ei ole laita. Carlin ja äidin alituiset puheet arvostamme sekä palvelijain ja melkein kaikkien alempiarvoisten imartelu täytti sydämmeni kopeudella. Huomasin, että ihmisiä oli monta laatua, että itse kuuluin paraimpien joukkoon, ja iloitsin siitä.

Pastori Skau oli siihen aikaan kirkkoherrana Carlin maatilalla. Hän kävi usein meillä ja puheli kauan ja vakavasti äidin kanssa. Hän oli suora puheissaan ja innokas, aivan kuin nytkin, eikä sen vuoksi miellyttänyt äitiä.

"Sepä vasta on omituinen mies", kuulin kerran äidin sanovan eräälle ystävättärelleen, "kehottaa minua kristilliseen nöyryyteen, aivan kuin en olisi ennestään jo nöyrä. Nöyryytänhän itseäni Jumalan edessä ja olenhan opettanut lapsianikin sitä tekemään. Käyn joka sunnuntai kirkossa ja olen sen lisäksi hyvä köyhille. Minun mielestäni pitäisi papin kiittää ja kehua sitä, joka niin tekee, mutta syynä siihen on -- olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, koska hänellä muuten on hyvinkin hyviä ominaisuuksia, -- se, että hän on ruvennut harrastamaan vapaamielisiä aatteita."

Te ette voi sitä ymmärtää, pienet tyttöni, mutta kasvatus voi ihmeellisellä tavalla himmentää ihmisen käsitystä asioista. Äitini lausui, mitä ajatteli, varmasti vakuutettuna siitä, että ajatteli oikein.

Luulen isäni kuitenkin olleen hiukan toisenlaisen, sillä pastori Skau oli hänen ystävänsä, ja kuollessaan antoi isäni hänelle todisteen luottamuksestaan määräämällä hänet holhojaksemme.

Kun tuo kunnon mies nosti minut syliinsä ja koetti pienten kertomusten ja vertausten kautta antaa minulle vastamyrkkyä sitä myrkkyä vastaan, jota joka päivä imin itseeni, huomasin heti hänen tarkoituksensa ja suljin tunnollisesti sydämmeni kaikilta semmoisilta pelottavilta aatteilta, jotka opettivat minulle aivan päinvastaista, kuin mitä äidiltä, Carlilta ja herra Höpeltä olin kuullut. Viimeksi mainittu vihasi pastoria koko sydämmestään ja teki hänet aina naurettavaksi matkimalla meidän suureksi huviksemme hänen käytöstään, mikä kieltämättä ei ollut aivan virheetön.

Kun olin kymmenen vuoden ikäinen, matkusti äitini erääseen saksalaiseen kylpylaitokseen. Hän oli hyvin heikko eikä tahtonut minua mukaansa, mutta Carl sai häntä seurata. Kuukauden kuluttua palasi Carl yksinään takaisin.

Me kyllä itkimme hiukan, mutta osanotto, jota kaikilta puolin runsain määrin tuli osaksemme, lohdutti pian orvoiksi jääneitä, niinkin pian, että ystävämme ihmettelivät, ettemme niin hellää äitiä sen enempää surreet. Mutta te varmaankin sen käsitätte. Hän oli elänyt enemmän maailmaa kuin meitä varten, ja sen vuoksi kaipasimme häntä vähemmin, kuin meidän maailman mielestä olisi pitänyt.

"Pikku Louise", sanoi minulle Carl jonkun aikaa sen jälkeen, "sinä olet minun lemmikkini, paras aarteeni, monessa suhtein ylpeytenikin. Sinusta pitää tulla ylpeyteni joka suhteessa, ja siksi me ryhdymme vakavasti miettimään kasvatustasi. Tietosi eivät saa jäädä pintapuolisiksi, kuten useimpien nuorten tyttöjen, vaan niiden pitää olla oikein loistavia. Sen vuoksi on sinun tästä lähtien kuudenteentoista ikävuoteesi asti ponnistettava kaikki voimasi, mutta voit myöskin olla vakuutettu siitä, ettei sinulta vapaahetkinäsi kielletä minkäänlaista toivomaasi virkistystä tai huvitusta."

Tämä puhe teki minuun syvän vaikutuksen. Tunsin äkkiä kunnianhimon itsessäni heräävän. Sitä paitsi tahdoin kernaasti tehdä veljelleni mieliksi ja rupesin heti ahkerasti lueksimaan. Carl hankki minulle opettajattaren, joka oli yhtä taitava kuin kalliskin. Hänellä oli laajat ja perinpohjaiset tiedot, mutta itse oli hän vähäpätöinen henkilö, joka ei ensinkään vaikuttanut luonteeni kehitykseen. Herra Höppe, joka rupesi tuntemaan olevansa jotakuinkin syrjäytetty, tarjoutui hänkin opettamaan minua useissa aineissa, ja kello kahdeksasta aamulla neljään iltapäivällä sullottiin joka päivä päähäni tietoja, mutta neljän jälkeen olin vapaa, sain tehdä mitä halusin. Carl toimitti minut ajelu-, ratsastus- ja purjehdusretkille, lastenkutsuihin ja tanssiaisiinkin. Kaikkialla minua jumaloitiin, sillä ihmiset huomasivat siten paraiten saavuttavansa veljeni ystävyyden. Etenkin ne perheet, joissa oli nuoria naimaikäisiä tyttäriä, osottivat minulle runsasta hellyyttä. Minusta tuli narrimaisen itserakas pieni otus. Turhamaisuudessani ja kopeudessani loukkasin varmaankin tietämättäni monta ihmistä, jota nyt jälkeenpäin mielipahalla ajattelen.

Carl oli aina sanomattoman hellä minua kohtaan. Alustalaisiaankin kohtaan oli hän hyvänsävyinen ja köyhille antelias, etenkin kun he osasivat häntä sopivalla tavalla imarrella. Hän oleskeli parhaasta päästä Kööpenhaminassa, ja kun hän kävi maatilallaan, toi hän tavallisesti joukon ystäviä mukanaan, jotka kuitenkaan eivät kaikki olleet hänen säätyynsä kuuluvia, sillä oman tuttavapiirinsä suhteen ei Carl ollut erittäin tarkka. "Nuorimies tehköön kernaasti poikkeuksen valinnassaan, kun kysymyksessä on joku hauska veikko, varsinkin jos hän on sotilas", arveli hän.

Noiden vieraiden joukossa oli isännekin. Taisin olla noin kolmetoistavuotias, kun hänet ensi kerran näin. Hän näytti muita viisaammalta, miehekkäämmältä ja reippaammalta. Muistan että katselin häntä tarkkaan ja ihmettelin, ettei hän haukotellut ja ettei hänellä kesken iloa näyttänyt olevan ikävä kuten muilla. Hän joi myöskin vähemmin kuin muut eikä pitänyt herra Höppeä pilkkanaan.

"Onko tuo teidän äitinne?" kysyi hän minulta eräänä päivänä, osottaen salin seinällä riippuvaa taulua, joka esitti äitiä luonnollisessa koossa. Kun minä vastasin myöntävästi, katseli hän minua hyvin hellästi ja sääliväisestä ja kysyi, muistinko äitiäni.

"On varmaankin suloista voida muistella niitä, jotka on kadottanut. Minä olin ainoastaan kahden vuoden vanha, kun isäni, joka oli lääkärinä Länsi-Intiassa, kuoli. Äitini kuoli lahjoittaessaan minulle elämän. En käsittänyt miten äärettömän paljon olin kadottanut, kun minut sitten lähetettiin laivalla takaisin tänne, jossa ainoa sukulaiseni, isoäitini, otti minut huostaansa. Hän on ollut minulle kaikki kaikessa, mutta siitä huolimatta olen usein toivonut, että olisin tuntenut vanhempani, että muistaisin heidän hellyyttään, että olisin saanut heidän siunauksensa, tajuten sen täydellisesti."

Hänen sanansa tekivät minuun omituisen valtavan vaikutuksen. Kertomus tuosta pienestä lapsesta suurella aavalla merellä oli niin liikuttava. Vahinko vain, että hänen isänsä oli ollut ainoastaan lääkäri Länsi-Intiassa.

Paitsi opettajatarta ja herra Höppeä oli minulla talvikuukausina kaupungissa ollessamme eri opettajat soittoa, piirustusta ja tanssia varten. Viimeksi-mainittu tuli toisinaan kesälläkin luoksemme maalle, sillä Carl tahtoi, että ryhtini, käyntini ja tanssimistapani olisi moitteeton.

Surkeata on tavoitella täydellisyyttä kohotakseen sen avulla muita korkeammalle. Tosin en tietänyt siten tekeväni syntiä, ja kun me tietämättämme teemme väärin, säälii taivaallinen Isämme meitä ja avaa silmämme, ennenkuin se on liian myöhäistä. Sen uskon varmasti. Minulle on suotu ääretön armo, sillä minä olin kaukana Jumalasta, vaan Hän valvoi parastani ja johdatti minut luoksensa.

Käydessäni rippikoulua pastori Skaun luona olin rakentanut sydämmeni ympärille kaksinkertaiset varustukset. Olin näet ensiksikin päättänyt olla lähemmin tutustumatta tovereihini, joista ei kukaan kuulunut meidän tuttavapiiriimme, ja toiseksi vastustaa eräänlaisia pastorin neuvoja ja kehotuksia, jotka, kuten minusta silloin tuntui, kävivät melkein jumalattomaan suuntaan. Luulin tekeväni vilpittömän lupauksen paeta perkelettä ja kaikkia hänen tekojaan, enkä aavistanut, että kopeus asui sydämmessäni, ja että se juuri on hänen pääominaisuuksiaan.

Koko linna oli täynnä vieraita ripillepääsyni päivänä. Minä olin ilosta aivan päästäni pyörällä, sillä nythän oli vaivaloinen työaikani loppuun kulunut, nyt seisoin täydellisyyksillä koristettuna määrän päässä valmiina niittämään, mitä olin kylvänyt. Sinä näytät epäluuloiselta, Marie kulta, et voi oikein käsittää, että minä, äitisi, ajattelin niin turhamaisia ja syntisiä ajatuksia niin juhlallisena päivänä, ja kuitenkin on se, Jumala paratkoon, täyttä totta.

Seuraavana päivänä antoi Carl minulle äitini koristukset. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni, suuteli ensi kerran kättäni ja piti puheen, joka selvästi ilmaisi, millä tapaa hän minua rakasti.

"Sinä olet nyt täysikasvuinen, Louise. Olet kaunis, lahjakas, rakastettava, ylhäistä sukua ja voit päästä loistaviin naimisiin. Rikas et sinä itse tosin ole, mutta sitä minä sen sijaan olen, ja koska sinua sydämmestäni rakastan, on se yhdentekevää. Sitä paitsi merkitsevät kreivitär Örnklo'n sukulaissuhteet enemmän kuin rikkaus. Älä siis tyydy vähään, Louise, hylkää ja valikoi, kunnes löydät miehen, joka kaikissa suhteissa sopii sinulle, on ylhäinen, rikas ja samalla kaunis ja rakastettava. Eläkkeesi, 400 riksiä, ei tietysti riitä pukuusi. Minä annan saman verran lisää, ja jos haluat jotain erikoista, jotain erittäin kallista tavaraa, on sinun vain sanottava sananen, niin saat sen. Iloitse elämästä, oma ystäväni, korista itseäsi, huvittele, astu esiin ja saata itsesi huomatuksi. Toivon saavani sinusta paljon kunniaa."

"Minä en voi kärsiä veljeäsi", huudahti Minna keskeyttäen äidin kertomuksen, "oliko tuo sopivaa puhetta semmoisessa tilaisuudessa, hyi!"

"Ja kuitenkin hän rakasti minua, Minna, kuitenkin hän on hyvä ihminen, huolimatta kaikista turhamaisista ennakkoluuloistaan, joihin hän itse ja muut olivat hänet kietoneet. Näen Marien poskien hohtavan kilpaa sinun poskiesi kanssa. Minäkin punastuin veljeni sanoista enkä kiellä ylpeyteni nousseen ajatellessani, että kaikkia erinomaisia ominaisuuksiani pidettäisiin keinona edullisen avioliiton solmimiseen."

Jonkun aikaa sen jälkeen matkustimme Italiaan, jossa tutustuin professori Langeen. Taiteilijana oli hän arveluni mukaan tavallaan seremonia-sääntöjen ulkopuolella, ja minä olin häneen hyvin mieltynyt. Kaikki oli hänelle niin tuttua, Rooma oli kuin puoleksi hänen kotinsa, ja suurella hyväntahtoisuudella hän sitä meille näytteli ja selitti sen merkillisyyksiä. Tosin hän oli yhtä hyväntahtoinen muutamia muita tanskalaisia naisia kohtaan, jotka mielestäni eivät millään tavoin huomiota ansainneet, ja se ei minua miellyttänyt. Mutta hän oli nero, suuri nero, ja niille on paljon anteeksi suotava, niin ajattelin.

Nyt, rakkaat lapseni, luulen teidän saaneen selvän ja todenmukaisen käsityksen siitä, mimmoinen silloin olin. Sekä silmäni että sydämmeni oli hunnun peitossa, ja kuitenkin olin itse täysin vakuutettu siitä, että olin tavattoman tarkkanäköinen. Vielä on olemassa sentapaisia ihmisiä, mutta luulen, että niiden luku vuosi vuodelta vähenee, sillä valistus tunkeutuu tuon hunnun läpi.