Part 3

"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa lapset hetkeksi huostaanne, professori Lange", pyysi äiti jouluaattona, työntäen meidät sisään hänen huoneeseensa, "mutta huoneessanne pitää olla oikein pimeä".

Salaperäisen näköisenä sammutti professori lampun, veti alas akkunaverhon ja asetti varjostimen uunin eteen.

"Nyt on täällä pimeätä, eikö totta? Nostan teidät kummallekin polvelleni, kas niin, ja sitten ajattelemme oikein hartaasti pientä Jeesus-lasta seimessään, tähteä, joka johdatti kolmea pyhää kuningasta, ja enkeleitä, jotka ilmestyivät paimenten luo."

"Tulkaa sisään!"

Me tulimme häikäisevään valomereen. Kuinka ihmeellisen ihanalta näytti tuo viheriä kuusi punaisine ja valkoisille kynttilöineen ja monine pienine liekkeineen! Minnakin jäi aivan äänettömäksi ihmetyksestä, mutta vain hetkeksi.

Isän kuvaa ympäröi vihreä seppele, johon oli kiinnitetty kolme ruusunnuppua. Ne oli Mette kasvattanut pienessä huoneessaan ja lahjoittanut äidille.

Karenin omenat näyttivät niin koreilta. Me saimme poimia sekä ne että kirjavissa verkoissa riippuvat pähkinät, jotka olivat omissa puissamme kasvaneet. Saimme molemmat hamekankaan äidiltä lahjaksi. Professorilta saimme Andersenin sadut sekä suklaa-ukon kumpikin. Äiti lahjoitti Metelle uuden vihreän samettimyssyn ja esiliinan. Professorille oli hän kutonut kauniin kaulahuivin. Semmoisen hän sai joka vuosi, sillä kevätpuoleen kadotti hän aina viimeksi saamansa.

"Vapahtaja on syntynyt", sanoi äiti, "mutta onko hän syntynyt meitäkin varten? Paras joululahja on tieto siitä, että hän on päässyt voimakkaammin vaikuttamaan sielussamme, että olemme tulleet lempeämmiksi ja nöyremmiksi. Siinä on todellinen joulu-ilo. -- Pikku Marie, olen nähnyt monen hyvän ominaisuuden sinussa versovan, mutta eräässä kohden täytyy minun sinua muistuttaa: Meitä rakastat sinä hellästi, mutta vierailta on pieni sydämmesi melkein suljettu. Et ole siihen itse syypää, mutta Jumalan avulla on sinun koetettava siinä suhteessa muuttua. Sinä, Minnaseni, olet paljoa vähemmän itsepintainen kuin ennen. Toivon voivani ensi vuonna sanoa, että myöskin olet lujaluontoisempi."

"Entä minä", kysyi professori, "ettehän toki minua unohda".

"Tuskinpa minun sopinee teille neuvoja antaa ja sitä paitsi, ihaillessa jaloja ominaisuuksianne, huomaa teissä ainoastaan lapsen vikoja."

"Eipä niinkään, tunnen itse paremmin itseni. Ajatelkaa vain hätävalettakin, josta en voi luopua. -- Te piditte yhtä kaikki hyvän puheen. Minä olen nyt pitänyt jumalanpalvelukseni, ja joulu on tullut sydämmeeni. Kun menen Herran huoneeseen, on siellä paljon semmoista, joka estää minua tarkkaavaisesti kuuntelemasta saarnaa, olkoonpa se kuinka kaunis tahansa. Jos sitoisin peitteen silmilleni, olisi minulla ehkä saarnasta hyötyä. Luonto on minun kirkkoni, mutta sielläkin vierottavat luodut liiaksi sydämmeni Luojasta. Kun oikein tahdon mieltäni ylentää, menen ulos yön hiljaisuuteen katselemaan tähtitaivasta, syvennyn siihen kokonaan, ja kun silloin ajattelen, että jokainen tähti on pallo ja monet niistä ovat maanpalloa monin verroin suuremmat, tunnen selvästi äärettömän vähäpätöisyyteni, mutta tunnen samalla itsessäni jotakin, joka ei voi kuolla, ja minä notkistan polveni kiittäen ja ylistäen kaikkisuuden Herraa siitä, että olen saanut kuolemattoman sielun."

Viimeinen pieni kynttilä sammui, kun hän vaikeni. Mette avasi oven ruokahuoneeseen, jossa riisryynipuuro höyrysi pöydällä. Häntä oli pyydetty aterioimaan kanssamme, josta hän iloitsi koko sydämmestään.

"Niin", sanoi professori, kun ateria oli päättynyt, "olemme viettäneet täällä ihanasti joulujuhlaa. Nyt on minun lähdettävä suureen seuraan sitä toisella tavalla viettämään."

En saanut pitkään aikaan unta, sillä olin niin virkeä ja iloinen. Rukoilin hartaasti Jumalaa että seuraavaksi vuodeksi oppisin rakastamaan kaikkia ihmisiä, kuten äiti tahtoi. Kellon lyödessä kaksi, tuli professori kotiin. Kuulin hänen vääntävän avainta ovessaan ja hyräilevän:

Vier Elemente Innig gesellt --

Sen jälkeen vaivuin uneen.

Seuraavana aamuna ennen kirkkoon menoa olimme me professorin luona katselemassa, kuinka hän murensi linnuille ison joulukakkunsa.

Uudenvuoden päivänä tuli pastori Skaun rouva meitä tervehtimään. Hän oli hyvin koreassa puvussa, ja suuri töyhtö huojui hatussa. Hänen kasvoillaan oli imelä ilme, joka ei minua miellyttänyt.

Äiti näytti niin hienolta ja kauniilta mustassa silkkipuvussaan kirjavan rouva Skaun rinnalla. Vieraan rouvan teeskennelty käytös sai sen lisäksi äidin luontevuuden ja vaatimattomuuden niin selvästi näkyviin.

Rouva Skau hyväili Minnaa lakkaamatta, mutta minusta tuntui, kuin olisi hän tehnyt sitä enemmän neuvottomuudesta kuin ystävällisyydestä. Hän ei tiennyt mitä sanoisi äidille, syystä ettei heidän välillään ollut minkäänlaista hengenheimolaisuutta.

"Minun täytyy välttämättömästi saada puhutella rakasta professoriamme", sanoi hän, "hän on meille uskoton, ei koskaan käy luonamme, vaikka hänet kerta kaikkea on kutsuttu joka sunnuntai-illaksi. Vieraamme toivovat aina hänen tulevan, mutta turhaan. Hän on niin verrattoman omituinen ja rakastettava."

"Marie, käy pyytämässä professoria tänne."

"Hyvä, että tulit minua varottamaan, pikku Mie", vastasi professori, kun kerroin hänelle, että rouva Skau mielellään tahtoisi häntä tavata, "kulkisin vaikka kymmenen peninkulmaa välttääkseni sitä akkaa. Vai pitäisi minun tulla hänen vieraitansa huvittamaan kuin minkäkin papukaijan tai muun ulkomaaneläimen! -- Minä en ole kotona, mutta sitä et sinä saa sanoa, koska se ei ole totta, vaan sen voi Mette toimittaa".

Meten suu vetäytyi leveään hymyyn, kun asia hänelle selitettiin, ja hän kiiruhti tavattoman vikkelästi äidin luo.

"Täytyy minun toki kuitenkin ennen lähtöäni pistäytyä suuren miehemme huoneeseen katsomaan hänen uusimpia taulujaan", kuulimme rouva Skaun sanovan käytävässä.

Hän rupesi vääntämään lukkoa, mutta professori työnsi hirveällä kyydillä salvan eteen.

"No, nyt vasta hän on saanut kouraantuntuvan todistuksen siitä, kuinka omituinen ja rakastettava tuo suuri mies on. -- Toru minua vain, pikku Mie, olen sen rehellisesti ansainnut."

"Tahdotteko nähdä viimeisen työni?" kysyi professori eräänä kevätpäivänä. Olimme hyvin uteliaita, sillä hän oli vastoin tavallisuutta pitänyt ovea lukossa sitä maalatessaan.

En koskaan unohda miten kauhistuin sen nähdessäni. Se esitti meidän huonettamme Adelgaden varrella, siinä näkyi akkuna, kolmijalkainen tuoli, suuri vuode olkineen ja ryysyisine peittoineen. Vanha Dorthe istui ilmi elävänä vuoteenreunalla, edessään pöytä ja sillä nuuskarasia. Pullonsuuhun pistetty kynttilänpätkä valaisi himmeästi korttipeliä, joka oli pöydällä levällään. Dorthen silmät loistivat, hänen suunsa sopotti, etusormi oli koholla kuten tavallisesti hänen puhuessaan. Kaunis nuori palvelijatar kori käsivarrella seisoi hänen edessään. Hän oli kalpea ja säikähtynyt, ja katse oli hänellä tähdättynä Dorthen huuliin, jolta ennustus kuului.

Taulu oli niin luonnollinen, että rupesin vapisemaan, ja kun olin sitä jonkun aikaa katsellut, syöksyin pois meidän huoneeseemme ja piilouduin pöydän alle.

"Tule esiin, pikku Mie! Et usko, kuinka paljon sinusta pidän. Eipä todellakaan liene ketään ihmistä, johon tauluni tekisivät syvällisempää vaikutusta. Sinähän oikein vapiset ruman Dorthen nähtyäsi. Olet kelpo tyttö eikä sinun tarvitse pelätä, sillä pian minä hänet tästä talosta karkoitan. Charlottenborgiin on hänen paikalla lähdettävä."

Eräänä päivänä tuli pastori Skau pienen tyttärensä kanssa noutamaan Minnaa ja minua taulunäyttelyyn. Siellä oli paljon kauniita tauluja, mutta ei mikään vetänyt vertoja professorimme kerjäläispojalle. "Se on paras teos koko näyttelyssä", sanoi suurella varmuudella muuan lihava herra, jolla oli silmälasit nenällä. Minna vilkutti minulle silmää, ja me tunsimme itsemme hyvin ylpeiksi ja iloisiksi. Kuuluihan taulu tavallaan meidän perheeseemme.

Muuan rikas englantilainen, joka kulki ympäri salia ankaran arvostelijan näköisenä ja moitti kaikkea, joutui aivan haltioihinsa nähdessään Dorthen kuvan. Hän osti sen heti paikalla ja jo saman viikon kuluessa vei hän sen mukanaan Englantiin. Minut oli niin kova pelko vallannut joka kerta kun sen näin, että tuntui suloiselta tietää sen olevan kaukana poissa.

Rauhallisesti ja säännöllisesti kuluivat päivät. Olin sanomattoman onnellinen ja hyvin ahkera, niin ahkera että pian saavutin sisareni.

"Saammeko sen itsellemme? Saammeko tehdä sitä?" pyyteli Minna monet kerrat päivän kuluessa.

"Marie, miksi sinä et koskaan mitään pyydä?"

"Minähän saan kaikki, mitä toivon."

"Hän ei todella usein pyydä", huomautti professori Lange, "mutta hän sopisi kuitenkin mainiosti rukoilevaksi lapseksi. Olen ajatellut maalata hänet siksi ja Minnan enkeliksi, joka liitelee ilmassa hänen yläpuolellaan."

"Älkää toki sitä tehkö? Minna ei ole mikään enkeli, ja Marie rukoilkoon ainoastaan yksinäisyydessä eikä kaikkien nähden. Älkää todella sitä tehkö."

"No, olkoon menneeksi sitten, rouva Staal, koska te kerta ette sitä hyväksy, olette varmaankin siinä oikeassa, sillä tehän olette aina oikeassa. Minun on usein tehnyt mieli maalata teidät, mutta en usko siihen kykeneväni. Teidän kasvonpiirteenne ovat ristiriidassa ilmeen kanssa, joka niissä kuvastuu. Joka kerta kun luotte minuun katseenne, hämmästyttää se minua. Silmienne lapsellinen, lempeä, tahtoisin miltei sanoa nöyrä ilme ei sovi säännöllisiin, melkeinpä ylpeisiin piirteisiinne."

"Jos todellakin niin on laita, kuin sanotte, niin ihmistuntijahan voi lukea elämäni historian kasvoistani."

Professori meni äidin luo ja painoi suudelman hänen kädelleen. Minä katselin äidin kauniita piirteitä ja vielä paljoa kauniimpaa ilmettä, ja koetin turhaan vaivata päätäni lukeakseni niistä hänen historiansa.

Joka kevät oli professorilla tapana kotimaassa ollessaan tehdä pitempi ajeluretki.

"Nyt on pyökkeihin lehti puhjennut, tänään on meidän lähdettävä."

Hetken kuluttua pysähtyivät wieniläiset vaunut oven edustalle, ja me kiidimme niissä pois. "Minä vihaan ajatusaikaa", sanoi professori.

Miten olimme iloisia niillä retkillä. Mette istui ajurin vieressä, kääntyi tuon tuostakin meihin päin nyykäyttäen päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Ajoimme tavallisesti pitkin Strandvejen'iä Klampenborg'iin ja sieltä Eremitagen'iin. Kaunis oli linnan suuri sali komeine seinineen, kattoineen ja lattioineen, mutta vielä kauniimpaa oli puiston takaisella pienellä kummulla, josta ranta pilkisti esiin vaalean vihreän metsän takaa, ja jolta ylt'ympärillä kasvavat kukkivat orjantappurapensaat näyttivät suurilta lumipalloilta. Linnan toisella puolen oli kauriita laitumella pienen lammikon partaalla. Minna alkoi juosta niitä kohden, mutta niin nopsajalkainen kuin hän itse olikin, pääsivät ne häntä kuitenkin pakoon, pysähtyivät sitten jonkun matkan päähän, keikistelivät ja kohottivat sarviaan.

Kuljimme sitten villatehtaalle johtavaa kaunista polkua. Äidillä oli lasi mukanaan, ja sillä me joimme lähteen metallikirkasta vettä. Sitten tirkistelimme tehtaan akkunasta sisään. Kuinka siellä jyrisi ja leimusi. Miesten voimakkaat vartalot näyttivät aivan mustilta liekkien valossa.

"Ihmisraukat!" virkkoi äiti. Minna nyykäytti heille päätään, ja professori oli keskittänyt koko sielunsa silmiin, painaakseen kuvan unohtumattomasi mieleensä. Sen jälkeen ajoimme Rungsted'iin. Äiti kävi hyvin surumieliseksi Ewald'in kummulla, ja professorin silmät kyyneltyivät hänen ajatellessaan tuota onnetonta suurta runoilijaa. Vedbäk'in ulkoravintolassa joimme teetä. Tuli puheeksi Tyko Brahe. "Toiste lähdemme Hveen'iin", sanoi professori, mutta siitä ei koskaan kuitenkaan mitään tullut. Minna halusi lähteä Ruotsiin, Norjaan, Islantiin, mutta sitä ennen hän tahtoi käydä Möenillä ja Italiassa.

"Minä vien sinut mukanani", sanoi professori leikillään, "Marie saa jäädä kotiin äidin turviin".

Elokuussa oli äidin aina tapana matkustaa Farum'iin. Silloin vallitsi aivan toisenlainen mieliala. Äiti oli hiljainen, ja professori Langekin surumielinen, milloin hän liittyi seuraamme. Minnalla ja minulla oli kummallakin seppele sylissä, jotka Mette oli sitonut puutarhan kauneimmista kukista oman erikoisen, mutta kuitenkin hauskan makunsa mukaan. Me astuimme alas vaunuista Fiskebäkin talolla ja juotuamme siellä lasillisen maitoa pienessä puutarharakennuksessa, jossa komeat merkkausliinat upeilivat kehyksissään, läksimme kulkemaan kapeata, rantaa pitkin kiemurtelevaa polkua Farumin tilalle.

Täällä oli niin kaunista, ettemme me lapset voineet pysyä vakavina. Vilja lainehti tuulessa, linnut visertelivät iloisesti, Minna poimi ruiskukkia ja lauleli. Minä yhdyin lauluun, mutta äiti ja professori kävelivät hitaasti jälessä ja puhelivat menneistä ajoista.

Jens Peter seisoi keskellä kylää kasvavan jättiläispuun alla, heilutti lakkiaan meidät nähdessään ja riensi sitten kotiinsa ilmoittamaan tuloamme.

Karen ja hänen miehensä, Peter Larsen, tulivat portilla meitä vastaan. Kahlekoira haukkui, kanat ja ankat nostivat hirveän melun, ja kolme pientä poikaa, jotka olivat vielä ujompia ja vaaleampitukkaisia kuin Jens Peter, pisti päänsä puoleksi ovesta ulos.

"Niin, lapsivekaroita meillä kyllä on riittämään asti", huomautti Karen, "Per on hyvillään siitä, että ovat poikia, jotta hän aikaa myöten saa heistä miehiä. Minä sitä vastoin kernaasti soisin, että ainakin yksi olisi tyttö."

Peter Larsen puheli äidin kanssa koettaen parastaan, ja kun sanoja milloin puuttui, vei hän tuon tuostakin ison verevän kätensä liinaiseen tukkaansa, saaden sen aivan pörröiseksi. Professori jutteli Karenin kanssa keittiössä, ja Jens Peter näytti meille kaikki talon merkillisyydet.

Suuren tuvan isolle laatikkokirstulle oli asetettu pitkä jono kuppeja, joille oli piirretty mille "Iloista juhlaa", mille "Toivotan onnea", yhtä nerokkaasti kuin vaihtelevasti. Ne olivat Peter Larsenin Karenille antamia syntymäpäivälahjoja. Ne kun laski tiesi tarkkaan, kauanko he olivat olleet naimisissa.

Vasta sitten kun olimme syöneet sianpaistia, viiliä ja omenaviipaleita, juoneet kahvia, nähneet kaikki Karenin myssyt, vaatteet ja kotona kudotut kankaat, ja sen jälkeen kun Peter Larsen oli näyttänyt meille vasikat ja pienet porsaat, pääsimme vihdoinkin lähtemään hautausmaalle.

Siellä seisoi kaksi valkoista ristiä, joita ympäröi kaunis puksipensas-aita. Niiden yli levitti komea riippasaarni tuuheat lehvänsä. Minna Gjertrude Staal, 82, Harald Staal, 29 vuotta, isoäiti ja pojanpoika. Minä menin isoäidin ristin juurelle, painoin poskeni sitä vasten ja ajattelin, tokko hän tahtoisi omistaa minut, vieraan, omakseen. Isä sen kyllä tekisi, mutta suostuisiko hän?

Äiti ripusti seppeleen kummallekin ristille. Professorilla oli kyyneleet silmissä. Sen jälkeen kävelimme pappilan mäelle ja ajoimme sieltä kotiin. "Tämä on ollut ihana päivä", virkkoi äiti. Minua se ihmetytti, sillä olihan hän ollut niin surumielinen.

Yhtä rauhaisaa kuin oli meidän elämämme, yhtä rauhattomasti kului ystävämme ja asuintoverimme professori Langen elämä. Juuri kun luuli hänen varmasti pysyvän kotona, valtasi hänet äkkiä matkustamisen halu, ja pois hän lähti. Mutta kun häntä vähimmin arvasi odottaa, oli hän jo taas palannut. Jokin kirje tai tutut kasvot olivat herättäneet hänessä koti-ikävää, ja mikäli mahdollista seurasi hän aina mielijohteitaan. Aina oli hän hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Harva oli häntä vilkkaampi ja innokkaampi. Usein kuulikin hänen sanovan, että voisi luulla nuorilla tätä nykyä olevan vettä suonissaan veren sijasta, niin levollisia ja hidasluontoisia he ovat. Hänen sydämmensä oli ystäville aina avoinna, yhtä avoinna kuin kukkarokin, milloin siinä jotakin oli. Salaisuutta ei hän voinut säilyttää, sen hän suoraan tunnusti. Keppeihin, sateenvarjoihin, hansikkaisiin ja nenäliinoihin kului häneltä paljon rahoja, sillä ne hän alinomaa kadotti tai unohti eikä koskaan saanut niitä takaisin. Harvoin hän muisti vetää kelloansa, vaan kantoi sitä siltä taskussaan, vaikkei se käynytkään. Usein sattuikin siksi, että hän luuli aamua riittävän aina hämärään asti. Ulkokullatuita ja teeskenteleviä ihmisiä hän ei suvainnut, mutta muuten oli hän sävyisin ihminen taivaan alla. Kun häntä jonnekin pyydettiin, lupasi hän aina tulla, mutta jäi kuitenkin usein menemättä, milloin siitä syystä, että unohti kutsut, milloin siksi, että mieluummin vietti päivänsä toisella tavoin. Ajoittain maalasi hän lakkaamatta, toisin ajoin taas ei pitkiin aikoihin koskenutkaan sivellintään. Hiukan turhamainen hän oli, vaan se ei häntä koskaan estänyt tunnustamasta toisten ansioita ja iloitsemasta niistä. Hän unohti -- sitä en ikävä kyllä voi kieltää, -- pienet velkansa ja lupauksensa, mutta lintujaan hän ei koskaan unohtanut. Päättipä hän kuinka äkkiä tahansa lähteä matkalle, muisti hän kuitenkin antaa äidille leipärahoja niitä varten.

Lienenköhän tässä esittänyt professorin oikein? En ole aivan tyytyväinen kuvaukseeni. Hänen omituisuutensa olen kyllä muistanut, mutta en ole ehkä kylliksi tullut puhuneeksi hänen puhtaasta, hellästä sydämmestänsä ja valoisasta, lahjakkaasta sielustaan.

NELJÄS LUKU.

Minna ja minä olimme taipumuksiin nähden hyvin erilaiset. Hän oppi toisia aineita hämmästyttävän helposti ja nopeasti, kun taas toiset tuottivat hänelle suurta vaikeutta, jota vastoin minun täytyi ponnistella yhtä paljon kaikissa aineissa. Kielioppi, laskento ja vuosiluvut, siinä hänen alituiset kompastuskivensä. Muistan niin selvään hänen pienten kasvojensa puoleksi hullunkurisen, puoleksi epätoivoisen ilmeen ja rukoilevan katseen, minkä hän tuon tuostakin loi äitiin, eikä äiti paraimmallakaan tahdollaan voinut olla hymyilemättä.

"Tuhma tyttö, mitä hyötyä siitä on, että osaat historiaa, kun et muista ainoatakaan vuosilukua. Mitä se sinua hyödyttää, että ymmärrät vieraita kieliä ja äännät niitä hyvästi, sillä ilman kieliopin taitoa et kuitenkaan voi kirjoittaa ainoatakaan riviä. Ja mitä laskentoon tulee, saat hävetä kaksin verroin. Isälläsi, jonka kaltainen niin mielelläsi tahdot olla, oli mainio laskupää."

Sodan syttyessä v. 1848 sattui professori Lange olemaan Italiassa, mutta tuota pikaa palasi hän kotiin, innostuneena kuin nuorukainen hyvästä asiasta.

Vaikka Minna ja minä olimme vain kymmenen vuoden ikäisiä, rakastimme me, varsinkin Minna, lämpimästi isänmaatamme.

"Olen varmaan hyvin viheliäinen ihminen", sanoi äiti uskolliselle ystävällemme, pastori Skaulle, "kun toivoisin voivani kutsua puolisoni takaisin taivaasta taistelemaan isänmaansa puolesta, jota hän niin suuresti rakasti, ja joka nyt tarvitsee hänen laisiaan sotureita. Ikävöin häntä hartaasti ja unohdan aivan, että siellä rauhan majoissa arvostellaan sotaa, taistelua ihmisten välillä, toisin kuin täällä."

"Ei teillä ole syytä soimata itseänne, rouva Staal. Tunteenne ovat niin luonnolliset, mutta voitte lohduttaa itseänne sillä, että se urhoollisuuden, kestävyyden ja epäitsekkäisyyden henki, joka häntä innostutti, vielä elää sekä päällikköjen että sotilasten rinnassa."

"Jumala on johdattava Tanskan voittoon!"

Tanskalainen sotamies -- siinä professorin ihanne. Hän maalasi hänet istuvana ojan reunalla kukkivan seljapuun alla, polvillaan laukku, jota vasten hän kirjoitti kirjettä kotiinsa. Hänellä oli aito tanskalaiset kasvot. Silmissä loisti perin hyväntahtoinen, hiukan veitikkamainen ilme, ja koko hänen olentonsa ilmaisi tyyntä vaatimattomuutta. -- Eräs rikas upseerinrouva osti taulun hyvästä hinnasta, jonka professori lahjoitti kaatuneiden omaisille.

Onnen päiviä olivat ne, joina sotilaat palasivat kotiin. Mekin koristimme pienen talomme minkä parhaiten taisimme lipuilla ja köynnöksillä.

Minna ja minä saimme luvan mennä professorin kanssa ratsastushuoneeseen. Itse hän pani toimeen komeat päivälliset kahdelletoista sotilaalle. Äiti toimi emäntänä. Keskellä pöytää seisoi mahtava krokaani sukkeline, voittajille tarkoitettuine viittauksineen. Jokaisen sotilaan lautasen vieressä oli vihkollinen ihania kukkasia, jotka professori oli ostanut puutarhurilta kalliista hinnasta.

Hän oli valinnut vieraansa todellisen taiteilijan tavoin heidän ulkomuotonsa mukaan. He olivat kaikki kookkaita, voimakkaita miehiä, vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä ja rehellisen näköisiä. Hän tunsi heistä ennestään ainoastaan yhden, erään aliupseerin nimeltä Mads, joka oli ollut isämme palvelija.

Äiti pyysi hänet sisään luoksemme, ja kun hän näki isän muotokuvan, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Niin, tuossa on minun luutnanttini semmoisena kuin hän seisoi edessäni elämäni pahimpana hetkenä. Tietäkää, rouva, että hän on minut pelastanut siitä, mikä on pahempi kuin kuolema."

Mads nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten matalalla äänellä:

"Varmaankin tuottaa se teille iloa, jos sen kerron; tänä onnellisena hetkenä avaan kernaasti sydämmeni. -- Olin häneltä varastanut, rouva, varastanut siltä mieheltä, joka aina oli ollut hyvä minua kohtaan. Mutta hän huomasi sen ja syytti minua. Silloin lankesin polvilleni ja rukoilin, ettei hän Vapahtajan tähden tekisi minua onnettomaksi. Hän nuhteli minua ankarasti, mutta samalla kuitenkin hellästi, ja mitä luulette hänen tehneen kuullessaan, että olin tehnyt tuon rikoksen hankkiakseni varoja elättääkseni vanhaa, sairasta äitiäni? Hän antoi minulle viisikymmentä riksiä äidilleni lähetettäviksi, summan, jonka hän oli säästänyt jotakin matkaa varten. Jumala häntä siunatkoon!"

Mads toi muutkin sotilaat meidän huoneeseemme, ja he sitoivat kukkavihkonsa yhteen ja ripustivat ne kuvan ympärille, jonka tehtyään he poistuivat kajahuttaen raikkaan eläköön-huudon.

Iloitsimme suuresti Madsin kertomasta jutusta. Minna tahtoi kertoa sen professorille, mutta äiti kielsi häntä.

"Madsin luottamusta emme saa väärinkäyttää, ja sitä paitsi, jos rakas ystävämme saa kuulla kauniin piirteen jostain ihmisestä, leviää tieto siitä pian ympäri koko kaupungin, ja olisiko oikein palkita Madsin luottamusta sillä tavoin."

Meillekin alkoi vilkas aika. Moni isän entisistä asetovereista kävi meitä tervehtimässä osottaakseen hänen leskelleen myötätuntoisuuttansa.

"Hän on isänsä näköinen", sanoi eräs nuori kapteeni Minnasta, "mutta teidän toinen tyttärenne ei, kumma kyllä, muistuta häntä eikä teitäkään".

"Hänessä on henkistä yhtäläisyyttä. Marie muistuttaa luullakseni luonteeltaan sekä miestäni että minua."

Kapteenin sanat saivat poskeni hehkumaan, mutta äidin vastaus teki minut sanomattoman onnelliseksi, sillä hän ei huomauttanut kapteenia erehdyksestä, ei sanallakaan viitannut siihen, että olin vieras.

"Jospa olisin rikas", oli Minnan tapana sanoa, "ja minulla olisi suuri talo keskellä metsää ja vaunut ja valkoiset hevoset niiden edessä. Silloin sinä saisit ajella joka päivä, äiti kulta, ja me opettelisimme ratsastamaan, ja puutarhassa olisi keinu ja paljon kauniita kukkia. Niitä saisi Mette hoitaa. Professorille antaisin suurimman ja valoisimman huoneen koko talossa, ja hän saisi jänispaistia ja mielikakkujaan joka toinen päivä, ja kun hän lähtisi ulkomaille, niin me seuraisimme häntä, eikö totta?"

"Älä semmoista toivo, Minna, hyvähän meidän on ollaksemme, olemmehan niin onnelliset. Toivoisit vain, että tätä aina kestäisi."

"Anna hänen rakennella tuulentupia, pikku Marie, vaikka hän luullakseni tuskin tulisi olemaan onnellisempi suuressa talossa metsän keskellä kuin täälläkään. Onni, Minnaseni, ei riipu niin paljon ulkonaisista oloista, kuin luulet. Sen koti on omassa pienessä sydämmessäsi, lapseni. Kun se sykkii viattomana ja puhtaana, seuraa sinua rauha ja ilo, millaisissa oloissa elänetkin. Sanotaan, että tosi onnea on vain vähissä, juuri parhaiksi riittävissä varoissa olevilla ihmisillä, mutta se väite on aivan väärä. Onni voi viihtyä yhtä hyvin kuninkaan salissa kuin työmiehen ullakkohuoneessa. Jos sydämmemme olisi oikein hyvässä suhteessa Jumalaan, sitä lausetapaa käyttääkseni, voisimme olla äärettömän onnelliset Minnan suuressa talossa metsän keskellä."