Part 2

Minä ponnistelin kaikin voimin unta vastaan, peläten herääväni. En ymmärtänyt että siinä oli ristiriita. Mutta kaikesta huolimatta nukahdin kuitenkin ja näin pahoja unia. Dorthe ja äitipuoleni olivat ajavinaan minua takaa. Minä pakenin, mutta he lähenivät lähenemistään. Silloin juoksin taloon, jossa vanha herra asui, piiloutuakseni sinne, mutta hänen palvelijansa seisoi ovessa ja löi minua luudalla päähän, niin että putosin päistikkaa portaita alas ja heräsin.

Kuu paistoi seinälle, molemmille sängyille ja minun päänalaselleni. Kello naksutti. Hiivin hiljaa suurimman sängyn luo, katselin noita kauniita tyyniä kasvoja, painoin huuleni kapeaa kättä vasten, joka lepäsi peitolla, ja rupesin käsittämään, toivomaan, uskomaan, että tämä oli todellisuutta, että olin päässyt onnettomien joukosta onnellisten pariin.

Hiljaa kömmin takaisin vuoteeseeni, ummistin rauhallisena silmäni ja nukuin levollista, virkistävää unta.

"Herää jo, unikeko!"

Minna seisoi täysin puettuna edessäni, kun avasin silmäni ja kummastellen katselin ympärilleni. Hän kietoi pienet pyöreät käsivartensa kaulani ympärille ja sanoi: "Hyvää huomenta, pikku sisko."

"Hyvää huomenta, pieni laiskajaakko! No, missä sinä heräsitkään? Untako näit, vai olinko minä oikeassa? Sanoppa nyt huomenta äidillesi."

"Äidilleni?"

"Niin, äidillesi, etkö tahdo pitää minusta niinkuin omasta äidistäsi?" -- Voi, kuinka olin onnellinen, niin onnellinen, että tuntui kuin täytyisi minun kuitenkin vielä lähteä pois, kuin ei tätä mitenkään voisi kauan kestää.

Maito ja voileivät odottivat pöydällä. He eivät tahtoneet ruveta aterialle, ennenkuin uusi lapsi tuli mukaan.

"Aamuisin emme saa retiisejä", sanoi Minna, "sillä muuten ne liian pian loppuisivat".

Äiti -- kuinka suloiselta tuntuikaan minusta tuo nimi -- vei minut taulun luo.

"Katso häntä tarkkaan, pikku Marie, hän on sinun isäsi. Hän on nyt autuas henki Jumalan luona, mutta rakkaus yhdistää hänet vielä meihin. Hän suostuu kyllä myöskin siihen, että olet tullut minun lapsekseni, siitä olen vakuutettu. Katso, kuinka hänen katseensa on hellä, hänen sydämmensä oli vielä hellempi, ja katso kuinka hänen suunsa hymyilee; hänen huuliltaan ei koskaan kuulunut katkeraa tai valheellista sanaa."

"Joudu, Marie, juoskaamme ulos puutarhaan. Osaatko sinä kastella?"

"En."

"No, minä opetan sinua. Ensiksi täytetään tämä pieni kannu vedellä, näin, ja nyt saat nähdä."

Kastehelmet kimaltelivat lehdillä ja kukkasilla pienessä puutarhassa. Sen jakoi kahtia käytävä, jonka päässä oli huvimaja. Toisella puolen käytävää oli yksinomaan kukkia, toisella parhaasta päästä ruokakasveja. Yhdessä nurkassa kasvoi kirsikkapuu, toisessa kaksi pähkinäpuuta. Minnan penger oli aivan huvimajan vieressä. Siihen oli kylvetty retiisejä ja porkkanoita. Keskellä oli kuihtunut tulpaani, mutta aikoinaan se oli ollut komea. Minna veti maasta porkkanan, pyyhki sen puhtaaksi ja antoi minulle.

"Tuo puoli, jossa kukat kasvavat, on professorin ja kirsikkapuu on myöskin hänen omansa, mutta siinä on tuskin yhtään marjoja enää jälellä, sillä linnut ovat syöneet sen putipuhtaaksi. Hän pitää niin paljon linnuista, ettei ole siitä millänsäkään. Joka aamu antaa hän niille ranskanleivän ja joulupäivänä saavat ne suuren joulukakun. -- Tuolla kulkee Mette, hän on sekä meidän että professorin palvelija. Osaatko sinä puhua sormilla?"

Puhua sormilla oli jotakin, jota en laisinkaan voinut käsittää, vielä vähemmin itse sitä tehdä.

"Kuuromykät ihmiset puhuvat aina sormillaan, ja sinäkin voit sen helposti oppia. Katsoppa, tämä on A."

"Mitä on A?"

"Etkö osaa kirjaimia?"

"En."

"No sitten sinun täytyy ensin oppia ne."

Häpesin äärettömästi tietämättömyyttäni. Sill'aikaa tuli Mette lähemmäksi taputtaen käsiään, nauraen ja vääntäen suutansa eriskummallisella tavalla.

Hän ei ollut nuori eikä vanha, pienenlainen kasvultaan, pieni vihreä samettimyssy päässä; pienet silmänsä olivat ystävälliset ja vilkkaat ja liikkeensä erinomaisen ketterät.

Taikauskoisella kauhulla näin minä Minnan asettelevan pieniä sormiaan jos jonkinlaisella tavalla. Mette ilmaisi häntä ymmärtävänsä ja sitten hän vastasi Minnalle. Huomasin, että he puhuivat minusta, ja mieleni teki juosta tieheni, mutta Mette poistui luotamme, ennenkuin ehdin ryhtyä tuumasta toimeen, heittäytyi maahan ja rupesi kukkapenkereitä puhdistamaan.

"Älä sinä pelkää Metteä. Minä pidän hänestä hyvin paljon. Näetkö kuinka hän tuolla ruusua suutelee? Niin hän tekee aina löytäessään jonkun oikein kauniin. Katsoppa tuonne, tuolla näet professorin."

Akkuna avautui ja pitkä, laiha mies, jonka vereviä kasvoja lumivalkea tukka varjosti, tuli näkyviin. Vaalean siniset silmät loistivat tyytyväisyydestä hänen murentaessaan ranskanleipää pieniksi muruiksi, jotka hän heitti alas puutarhaan. Näytti siltä kuin linnut olisivat niitä odottaneet, sillä heti ne kokoontuivat herkullisen aterian ääreen.

"Minna", huusi hän, kun viimeinen muru oli kadonnut, "tahdotko tulla katsomaan poikaani, jonka vihdoinkin olen saanut valmiiksi".

Hänen poikansa oli valmis! Sepä kummalta kuului. En sitä ymmärtänyt, mutta minähän ymmärsinkin niin vähän.

Minna riensi hänen luokseen, nousi ensin penkille, joka oli akkunan alla, astui sitten rohkeasti hänen ojennetulle kädelleen, ja professori nosti hänet siten sisään. Minä jäin ällistyneenä katsomaan hänen jälkeensä.

"Sisaresi on pieni villikissa, Marieni, mutta me emme seuraa hänen esimerkkiään, vaan menemme aina ovesta sisään, emmekä akkunasta."

Äiti otti minua kädestä, ja minusta tuntui niin turvalliselta hänen seurassaan. Menimme sisälle ja äiti koputti ovea, joka oli meidän oveamme vastapäätä.

Pitkä herra tuli ovea avaamaan, pudisti äidin kättä ja nyökäytti päätään minulle. Huone oli meidän huoneemme tapainen, mutta kuitenkin aivan toisenlainen. Siellä oli niin kovin paljon maalauksia ja muita omituisia kapineita, mutta kokonaisuudessaan näytti se kuitenkin kauniilta.

"Hyvää huomenta, hyvä professori. Onko Minna kertonut teille uudesta sisarestaan? Mitä te asiasta arvelette?"

"Joka tapauksessa olisin siihen tyytyväinen, pitäisin sitä jalona tekona, mutta nyt kun te olette sen tehnyt, on se myöskin oikein ja järkevästi tehty, sillä tehän olette järkevin pikku rouva maailmassa."

Professori otti minua leuvasta kiinni, kohotti päätäni ja katseli minua tarkkaan.

"Ole varuillasi, Marie kulta, professori taitaa jo olla aikeissa ottaa sinut mallikseen", virkkoi äiti.

Minä vetäydyin pois. Hän oli varmaankin noitaukko, vaikka näytti niin hyvältä eikä ensinkään muistuttanut niitä noitaukkoja, joista Dorthe oli puhunut.

"Nyt täytyy teidän tulla katsomaan poikaani, hän on aivan valmis."

Painauduin äitiä vasten, sillä tuo valmis poika minua pelotti.

Menimme toiseen huoneeseen, ja minusta tuntui helpotukselta nähdessäni, että se olikin vain maalattu poika, josta puhuttiin. Vähitellen sain rohkeutta oikein tarkastaakin häntä ja kuta kauemmin katselin, sitä elävämmäksi hän kävi.

Se oli köyhä, pieni poika. Hänen pukunsa oli repaleinen, pienet jalkansa paljaat, kätensä ojennettu almua anomaan, mutta se oli vain puoleksi ojennettu, sillä hän ei kernaasti pyytänyt, sen luin hänen suurista, surullisista silmistään, jotka kuitenkin olivat niin täynnä luottamusta, aivan kuin ei kukaan olisi voinut hänen pyyntöänsä vastustaa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, herttaiset, mutta sanomattoman surulliset. Hän eli, hän hengitti, -- minä en voinut hillitä itseäni, vaan purskahdin itkuun.

"Pieni poika raukka! Ja minulla kun on nyt niin hyvät päivät."

Professori paukutti ilosta käsiään. "Minä kelvoton", huudahti hän, "kun voin iloita hänen kyynelistään. Semmoiset sanat luonnonlapsen suusta ovat paras kiitos ja suloiset kuin ihanin soitto. Tehän itkette myöskin, rouva kulta, mutta minä heittiö vain iloitsen siitä."

"Mielestäni ette koskaan ole maalannut tämän vertaista. Sen nähtyäni iloitsen kaksin verroin siitä, että otin Marien luokseni."

"Taulu tulee riippumaan komeassa juhlasalissa. Eräs ylhäinen mies pyysi minua maalaamaan itselleen taulun, aiheen sain itse valita, ja minä valitsin tämän. Niin innostunut en ole koskaan ennen ollut, kuin sitä maalatessani. On tuntunut kuin korkeampi olento olisi sivellintäni johtanut. Kun kynttiläkruunut valaisevat suurta seuraa, silkkiä, samettia ja kultaa, luovat ne myöskin loisteensa köyhään poikaan, ja hänen rukoileva katseensa on Jumalan avulla herättävä sääliä sydämmissä, joissa se ei ole kuollut, vaan ainoastaan nukkuu."

"Minusta taulu voisi olla vieläkin kauniimpi", sanoi Minna rohkeasti, "jos olisit maalannut hyvän miehen pojan viereen, joka olisi antanut hänelle rahaa, eikä silloin taulu myöskään olisi ollut läheskään niin surullinen."

"Sinä, pikku hupakko", sanoi professori hymyillen. "Eihän kukaan olisi pojalle apua antanut, jos hän jo olisi sitä saanut. Hän edustaa kaikkia köyhiä pieniä poikia, ja hänen pyyntönsä on vuosi vuodelta sama. Hän ei koskaan saa kylläkseen, niin kauan kuin köyhyyttä on maailmassa. -- Käykää istumaan, hyvä rouva Staal, tähän isoäidin nojatuoliin. Ette usko, kuinka olen iloinen. Kohottakoot minut sanomalehdissä ylös pilviin tai repikööt minut alas, se on yhdentekevää. Sanokoot vaikka, että taiteeni alkaa palata takaisin lapsuuteen, en siitä välitä. Olen saanut kyllin kiitosta pitkiksi ajoiksi tämän lapsen suusta."

Hän nosti minut toiselle polvelleen ja Minnan toiselle ja rupesi hyräilemään laulua, johon äiti ja Minna yhtyivät. Minä kuuntelin hämilläni ja ihastuksissani.

"Professori Lange, minulla olisi teille muuan pyyntö tehtävä. Tahdotteko mennä Marien äitipuolen luo puhumaan hänen kanssaan, sillä emmehän voi pitää lasta luonamme muitta mutkitta, kuten mitäkin pientä metsän lintua."

"Hän näyttää pikemmin kesyltä linnulta, hyvinkin kesyltä. Missä sinä asuit, pienokaiseni?"

Minut valtasi sanomaton pelko. Voi, he varmaankin lähettäisivät minut takaisin taas, kun saisivat tietää, missä äitipuoleni asui. En siitä syystä uskaltanut sitä sanoa, vaan olin uppiniskaisesti vaiti.

"No, mutta miksi et vastaa? Onko lapsi järjiltään? Katsoo minuun aivan kuin luulisi minun aikovan häntä pettää."

"Älkää huoliko pahastua, häntä on varmaankin usein petetty. Katsoppas minuun, Marie, etkö usko, että minä sinusta pidän, luuletko että tahtoisin sinusta erota juuri kun olen sinut saanut? Ethän toki voi minua epäillä, vaan luotat minuun? Missä sinä asuitkaan?"

"Adelgaden varrella n:o --, ylhäällä pihan puoleisessa ullakkohuoneessa."

"Te olette tuhattaituri, rouva Staal! Nyt minä lähden sinne kiireimmän kaupalla vapauttaakseni pienen epäilijämme pelosta."

Hän ei kuitenkaan palannut ennenkuin iltapäivällä. Hän oli tavannut tuttavia, ja kello oli neljä, vaikka hän ei luullut sen vielä olevan kahtatoistakaan. Äitipuoleni ei ollut pannut vähintäkään vastaan, vaan oli päinvastoin ilolla suostunut.

"Mutta se toinen", sanoi hän, "sepä vasta oli kummallinen otus, hyvin kummallinen. Eikö hän osannut ennustaa korteista?"

"Ei."

"No, entä kahvipavuista? Aivan varmaan hän sen tempun taitaa."

En häntä oikein ymmärtänyt, mutta vastasin kuitenkin kieltävästi.

"No niin, ellei hänen olisikaan tapana ennustaa, on maailma kuitenkin näkevä hänet povariakkana, sen minä takaan. -- Tässä on lapsen kasteentodistus."

Äiti otti häneltä keltaisen, rypistyneen paperin, luki sen, silitti sen ja kätki lippaaseen.

En tiennyt mitä paperi sisälsi, mutta pelkäsin sitä. Se oli minusta kuin viimeinen side minun ja menneisyyden välillä. Olisin sydämmestäni suonut, ettei sitä olisi ollut olemassa. Vielä kauan sen jälkeenkin musteni mieleni joka kerta kun muistin tuon keltaisen, lippaaseen kätketyn paperin.

KOLMAS LUKU.

Minä olin hyvin herkkätuntoinen lapsi. Olin taipuvainen kuin vaha sen käsissä, jota rakastin. Jos pahat ihmiset olisivat minulle hellyyttä osottaneet, olisin tullut heidän kaltaisekseen pahaksi ihmiseksi. Mutta uuden äitini vaikutuksen alaisena koetin parastani ollakseni huomaavainen ja hyvä, ja kuitenkin piili sydämmellisessä rakkaudessani häneen pahan, kateuden tunteen siemen, joka Jumalan kiitos kuitenkin vähitellen kokonaan tuli tukahutetuksi.

Jos äiti olisi kohdellut Minnaa suuremmalla hellyydellä kuin minua, olisin tuntenut katkeruutta ja vihaa tuota herttaista pientä tyttöä kohtaan, joka jakoi kaikki kanssani, mutta äiti kohteli meitä molempia aivan samalla tavalla. Suurimmallakaan tarkkaavaisuudella en voinut huomata eroa, päinvastoin hän melkein enemmän piti huolta minusta, jota oli niin kaikin puolin laiminlyöty. Nytkään, kun asiaa tarkemmin ajattelen, en luule hänen tehneen sitä yksinomaan velvollisuudentunnosta. Velvollisuudesta voi ihminen tosin yleensä käyttäytyä samalla tapaa, mutta sattuu tapauksia, jolloin rakkaus kuitenkin pyrkii ilmi. Luulen että hänen säälinsä köyhää lasta kohtaan oli niin syvä, tarkoituksensa pitää siitä huolta niin vilpitön, että hän heti sulki sen sydämmeensä, kuin olisi se ollut hänen omansa, ja todella sitä myöskin rakasti kuin omaa lastaan. Mutta vaikka hartaasti toivoin, ettei äiti tekisi eroitusta meidän välillämme, vaadin kuitenkin, että muut asettaisivat Minnan etusijaan. Selvään huomasin ja huomasin sen ilokseni, jopa erityisellä ylpeydelläkin, että hän oli kaikin puolin minua etevämpi. Äiti opetti minua lukemaan ja auttoi Minnaa opettamaan minua leikkimään, ja minä opettelin kumpaakin taitoa parhaasta päästä tehdäkseni heille mieliksi sekä osottaakseni kiitollisuuttani. Mutta pian rupesivat leikit minua miellyttämään, ja ensi vaikeudet voitettuani myöskin luvut. Huomasin vähitellen että tyhjään pieneen päähäni mahtui koko joukko tietoja.

Kuinka sanomattoman suloiselta tuntuikaan omistaa koti, herttainen, lämmin koti. Kuinka äiti aina oli lempeä ja tyytyväinen, kuinka vilkas ja iloinen Minna. Kuinka hän oli ystävällinen ja kultainen varhaisesta aamusta myöhään iltaan, mitä kaikkea hän keksikään, miten hän lauloi ja tanssi; läksyjänsä hän vain ei aina osannut, ja ne osasin minä.

Meten auttamana valmisti äiti itse ruokamme, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin maistui niin mainiolta. Silloin en sitä pitänyt yksinkertaisena, mutta sitä se oli, ja yksinkertaiset olivat vaatteemmekin, vaikka olivatkin aistikkaat ja sievät.

Huomasin pian, että Mette vaihtoi rahaksi hienot, kauniit käsityöt, joita äiti valmisti. Minua hiukan ihmetytti, että semmoinen oli tarpeen onnellisten ihmisten oloissa, mutta koska työ näytti äidistä tuntuvan hupaiselta, en sitä sen enempää ajatellut.

Paremmalla tavalla ei lapsille koskaan ole opetettu uskontoa kuin meille. Äidin oman sydämmen oli uskonto kauttaaltaan täyttänyt. Jumalan sana oli hänen lakinsa, sen mukaan hän toimi, siitä etsi lohdutusta ja neuvoa, Kristus oli hänen herransa, jonka kautta hän rohkeasti, täynnä rakkautta, kiitollisuutta ja kunnioitusta lähestyi Jumalaa. Hän opetti meille, että olemme matkamiehiä, ja että oikea kotimme on taivaassa, ja me uskoimme sen, siksi että hän sen sanoi, vaan kenties vielä enemmän siksi, että hän sen elämällään todisti.

Äiti ja professori kiistelivät monesti totuudesta, puoleksi todella, puoleksi leikillä. Äidin mielestä tuli olla ehdottomasti totuudenmukainen. Professori ei pienessä hätävaleessa mitään pahaa nähnyt, mutta äiti oli järkähtämätön.

"Ei suinkaan, ei pienintäkään hätävaletta, sillä se juuri osottaa, kuinka totuutta halveksitaan, kun ei tahdota kärsiä vähintäkään ikävyyttä, ei edes pientä hämmästystä, vaan mieluummin poiketaan totuudesta. Sitä paitsi täytyy ihmisen, joka ei koskaan tahdo valehdella, siitä syystä myöskin käyttäytyä paremmin kuin muut. Hätävale ei kuitenkaan ole pahin valeen muoto, vaan pahin on mielestäni teeskentely."

"Niin minustakin", huudahti professorimme, jota todellakaan ei voinut siitä viasta soimata.

Mette oli ainoa ystävistäni, joka ei minuun oikein luottanut. Hän katseli tarkkaan, etten ottanut mitään puutarhasta, varoitti useita kertoja äitiä pitämään huolta hillopurnukoista ja sokerista ja luuli aina, että minulla oli joku kepponen tekeillä, vaikkei koskaan semmoista keksinyt. En ollut siitä Metelle vihoissani, päin vastoin se minua melkein huvitti, sillä omatuntoni oli siinä suhteessa aivan puhdas.

Meten rakkaus kukkiin oli todellakin liikuttava. Hän puheli niille omalla tavallaan, ilman sanoja. Kun ne menestyivät ja olivat kauniit, taputti ja suuteli hän niitä. Rumille kukkasille hän heristi sormea ja puolikuihtuneita, heikkoja kasveja katsellessaan hän sääliväisestä pudisti päätään.

Kesällä olivat hänen kukkaruukkunsa ulkona puutarhassa, talvella akkunoissa ja hänen omassa pienessä huoneessaan pöydillä ja tuoleilla. Vuosi vuodelta ne lisääntyivät, ja vuosi vuodelta kävi hänen huoneensa hänelle itselleen ahtaammaksi. Hän oli hyvin kiintynyt professoriin, mutta piti häntä kuitenkin hiukan pilanansa. Hän oli hullunkurisin mies taivaan alla, sen Mette taisi todistaa, ja silloin liikkuivat hänen sormensa vikkelämmin kuin vikkelin suu.

Mette oli kerran perinyt pienen rahasumman, ja koska hän sitä paitsi tuskin kulutti puoltakaan palkkaansa, oli hänellä säästössä koko joukko rahoja, joita hän säilytti vanhoissa sukissa. Nuo pussit olivat hänen suurin ilonsa. Hän nimitti niitä hyviksi vanhuudenpäivikseen. Pankkiin ei hän tahtonut niitä panna, sillä se olisi ollut näiden hukka, ei niitä sen koommin enää koskaan olisi saanut nähdä, arveli hän. Ei hän myöskään olisi tahtonut ostaa obligatsiooneja ja saada niistä vuotuisia korkoja, sillä sen verran oli hänellä selvillä, ettei keinotteluihin ollut hyvä ryhtyä; jos niihin ryhtyi, oli kyllä pian yhtä köyhä kuin kirkon rotta. Eivät hyödyttäneet äidin ja professorin vakuutukset. Hyvät vanhuuden päivät jäivät kuin jäivätkin Meten piironginlaatikkoon.

Raskas menneisyyteni jätti minuun jälkiä pitkiksi ajoiksi. Vaikka olinkin sanomattoman onnellinen, olin kuitenkin hiljainen lapsi, sillä minua vaivasi yksi huoli, nimittäin epämääräinen pelko siitä, ettei tätä onnea voinut pitkältä kestää. En ollut avosydämminen ja vallaton kuten Minna, vaan arka ja umpimielinen. Minnaa rakastin sydämmestäni, mutta äitiä vielä syvemmin. Hän veti minua vastustamattomasti puoleensa, ja sitä paitsi tunsin, että hän tiesi miltä suru tuntui ja sen vuoksi ymmärsi minua paremmin kuin pieni sisareni, joka näki maailman ja ihmiset mitä ruusunpunaisimmassa valossa.

Usein leikki äiti kanssamme iltasin. Hän oli silloin aivan kuin lapsi.

"Joku kolkuttaa ovea", huusi Minna eräänä iltana. Samassa astui huoneeseen keskikokoinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja syvä vako kulmakarvojen välissä.

"Hyvää iltaa, hyvä pastori Skau, mitä ajattelettekaan minusta, kun olen aivan hengästynyt hippasilla olosta."

"Ajattelen", vastasi hän ja hänen silmiinsä tuli sanomattoman lempeä ilme, "sitä mitä aina ajattelen tänne tullessani, että täällä on pieni satama, jonne maailman myrskyt eivät pääse tunkeutumaan".

Hän istui sohvaan ja puheli hiljaa äidin kanssa.

"Tule tänne, Marie!"

Pastori Skau nosti minut syliinsä. "Iloitsen vilpittömästi siitä, rouva Staal, että tämä lapsi nyt on hyvässä turvassa. Te olette tehnyt kauniin teon. Hän näyttää hyvältä pieneltä tytöltä, hiukan alakuloiselta kenties, mutta se kyllä katoaa. -- Minäkin olen masentunut, ja teidän täytyy minua lohduttaa, kuten niin usein olette tehnyt. Olen väsynyt, ja omatuntoni minua siitä soimaa. Seurakunnassani maalla tiesin saavani aikaan paljon hyvää, mutta täällä en edes varmuudella tiedä, toimitanko mitään. Jumala tietää että koetan tehdä parastani, mutta turmelus ja pahuus, jota näen ympärilläni, tekee sydämmeni sairaaksi."

"Menkäämme ulos puutarhaan", kuiskasi Minna korvaani. -- Sisään palatessamme oli syvä vako pastorin kulmakarvojen välistä melkein kadonnut, ja väsynyt ilme oli väistynyt lujan ja innokkaan ilmeen tieltä.

Melkein joka päivä, kun oli kaunis sää, menimme me Frederiksbergin puistoon. Äidillä oli työ mukana ja hän istui penkillä siimeksessä meidän telmiessä nurmikolla. Kun oli hyvin lämmin, joimme lasillisen vettä lähteestä. Sitä vartioiva vanha punasilmäinen eukko nyökkäsi aina meille ystävällisesti päätään. Näytti siltä kuin hän olisi meistä pitänyt. Hän huuhtoi äidin lasia tavallista huolellisemmin, aivan kuin olisi tahtonut teossakin ystävyyttään osottaa. Välistä ostimme häneltä hunajakakun joutsenia varten Sepä vasta oli hauskaa! Ne olivat mielestämme verrattoman kauniita eläimiä. Minna taputti käsiään, ja äiti kertoi meille sadun rumasta ankanpojasta.

Eräänä sateisena, synkkänä joulukuun päivänä ryntäsi Minna sisään huutaen: "Äiti, Karen on täällä, ja Jens Peter on mukana. Nyt saat nähdä Karenin, Marie!"

Riensimme ulos eteiseen, jossa nuorenlainen, punaposkinen maalaisvaimo ja pieni, melkein valkotukkainen poika eväsvakka kädessä pudistelivat sadevettä päältään.

"Voi, kuinka on hauska nähdä teitä taas, rouva hyvä. Ota lakki päästäsi, Jens Peter! Niin, päältäpäin me vain märkiä olemme, ei vesi ole päässyt läpi tunkeutumaan."

Karen avasi ison, ruudukkaan sateenvarjonsa ja asetti sen nurkkaan, jotta vesi valuisi pois; hän pudisti sen jälkeen vihreätä, kotitekoista, villaista päällystakkiansa isoine raskaine kauluksineen ulos ulko-ovesta ja ripusti sitten sen naulaan.

"Pyyhi nyt jalkasi, Jens Peter, paremmin vielä, poika, no, ja ojenna sitten rouvalle vakka. Pitäkää hyvänänne muutamat omenani ja juustoni. -- Voi tuota lasta, kuinka hän on herttainen."

Karen nosti Minnan käsivarrelleen ja suuteli häntä.

"Mene Meten luo, pikku Marie, ja pyydä häntä panemaan kahvivesi tulelle", virkkoi äiti.

Arvasin että minut lähetettiin pois, jotta äiti voisi puhua minusta Karenin kanssa, ja kun palasin, näinkin hyvin vakavan ilmeen äidin kasvoilla ja tavallista tummemman punan hänen poskillaan. Karen koetti näyttää ystävälliseltä.

"Tietysti on jokaisella lupa käyttää omaansa kuten itse tahtoo, mutta minulla on nyt omat arveluni asiasta. Tuleppa tänne pienokainen, jotta saan sinua katsella! No, näytäthän sinä siivon tapaiselta, mutta muista myöskin käyttäytyä hyvästi, kun sinua köyhää lasta semmoinen onni on kohdannut ja opetustakin saat päälle päätteeksi. Älä koskaan unohda, mikä olet ollut, ja ole aina rouvalle kiitollinen."

"Marien tulee olla Jumalalle kiitollinen, kuten minäkin olen Hänelle Mariesta kiitollinen."

Karen pudisti päätään, mutta onneksi keskeytti professorin tulo tämän jotensakin ikävän kohtauksen. Hän riemastui Karenin nähdessään ja vei hänet heti huoneeseensa uusimpia taulujaan katselemaan.

"Ne ovat kaikki kauniita", kuului Karenin jokseenkin pintapuolinen arvostelu.

"Te olette aivan entisellänne, herra professori, te pysytte aina nuorena, yhtä nuorena kuin olitte rouva-vainajan aikana. Muistatteko kuinka olin teille suutuksissani, kun te nukahditte jättäen kynttilän palamaan tai kun lattialla oli sikarintuhkaa tai likaisten jalkojen jälkiä. No, kyllähän minä toruin, mutta jälestäpäin kaduin ja sitten laitoin teille hyvitykseksi mielikakkujanne. Linnutkin saivat niistä osansa, muutenhan ne eivät olisi teille maittaneetkaan. Niin, lapsi te olette aina ollut."

Äiti ja professori nauroivat noille vanhoille muistoille. Karenkin nauroi, ja vähitellen tuo kelpo nainen kokonaan leppyi. Hän katseli minua, nyykäytti päätään ja sanoi:

"Sinä olet kiltti pikku tyttö, ja hauskaa on että toinen on saanut sinut leikkitoverikseen. Kun tulet kesällä Farum'iin meitä tervehtimään, niin saat nähdä, että Jens Peter kotona on toinen mies kuin täällä, jossa hän mykkänä seisoa töllöttää."

Kun kahvi oli juotu mitä hupaisimman mielialan vallitessa, puki Karen suuren vihreän päällystakkinsa taasen ylleen ja sulki sateenvarjon, ja sitten Karen ja Jens Peter sanoivat jäähyväiset, äidin luvattua kirjoittaa heille pari päivää ennen tuloamme.

"Haudoille viedään kyllä tuoreet kuusiseppeleet joulupäivänä", virkkoi Karen viimeiseksi.

"Kenenkä haudoille?"

"Isän ja isoäidin haudoille. Hän oli oikeastaan isoäidin äiti, mutta minä sanon häntä aina isoäidiksi, sillä niin sanovat professori ja äiti. Karen oli hänen palvelijanaan kaksitoista vuotta, ja sen vuoksi me pidämme hänestä niin paljon."