Part 14

Hän hymyili ja otti käteni omaansa. Hänen luja kädenpuristuksensa rauhoitti minua. Oikeastaan häpesin häntä. Hän varmaan paheksui käytöstäni. Katsahdin salaa hänen kasvoihinsa, vaan en nähnyt niissä ankaraa ilmettä, päinvastoin oikein lempeän ja hyvän.

"Näitkö mustan olennon, joka juoksi niityn poikki? Panenpa pääni pantiksi siitä, että se oli Mette, joka on ollut vakoilemassa ja joka nyt juoksee kotiin ilmoittamaan vaunujen olevan tulossa. Tässä on lammikko ja tässä pappilan puutarha. Vahti antaa jo äänensä kuulua, ja tuossa on Diana. Rohkeutta, Marie hyvä, rohkeutta!"

Nyt olin perillä! Voi, tuossa he seisoivat ovensuussa! En ollut enää levoton, vaan rauhallinen, pyhä tunne valtasi sydämmeni.

"Tässä hän nyt on hyvässä tallessa", sanoi Gustav nostaessaan minut alas.

Lepäsin heidän sylissään, ja me vuoroin itkimme, vuoroin nauroimme. He veivät minut sisään hauskaan valaistuun arkihuoneeseen, riisuivat minulta päällysvaatteet, kuin olisin ollut pieni lapsi. Oi, kuinka oli suloista heitä katsella, kuulla heidän ääntään, puristaa heidän käsiään.

Äiti oli niin liikutettu, Minna niin iloinen, niin huoltapitäväinen. Hän askaroitsi teepöydän ääressä. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämmittävää, Mie."

Tarkastin häntä oikein tyystin. Hän oli muuttunut, mutta, jos mahdollista, vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi kuin ennen. Surut olivat häneen niin syvästi vaikuttaneet, että olivat jättäneet jälkiä. Mutta katkeruutta ja vihaa eivät ne olleet sydämmessä synnyttäneet, sillä ne eivät olleet ihmisten aikaansaamia, vaan Jumalan lähettämiä suruja, ja olivat vain tehneet hänet entistä lempeämmäksi ja hurskaammaksi.

Tuossa seisoi kirjakaappi ja kirjoituspöytä, ja tuossa riippui isän muotokuva! Sydämmeni oli tunteista tulvillaan. Menin viereiseen pimeään huoneeseen, heittäydyin polvilleni ja kiitin Jumalaa. Kaikki tuska ja levottomuus olisi voinut säästyä, jos olisin turvallisesti antanut kaikki hänen käsiinsä. -- He olivat tuolla sisällä, oi, se oli ihastuttava ajatus. Valo tunkeutui sisään ovenraosta, siellä sisällä tiesin rakkaitteni olevan.

"Mutta Marie, sinä, mitä teet siellä pimeässä huoneessa? En käsitä sinua ja äitiä. Hän on myös mennyt huoneeseensa. Minun mielestäni meidän nyt pitäisi olla yhdessä, kun niin kauan olemme toisiamme kaivanneet."

"Tässä on sinun huoneesi, Mie", sanoi Minna illalla, "aivan äidin huoneen vieressä. Ovi kai tulee olemaan auki välillänne, arvaan minä. Voi, Jumalan kiitos, että olet luonamme, sisko!"

"Niin, Jumalan kiitos!" Äiti sulki minut syliinsä.

Olin kauan valveilla. Kellon lyödessä kaksitoista nousin ylös. En tosin luullut unta näkeväni, kuten lapsena ensi kertaa nukkuessani äidin katon alla, mutta halusin hartaasti äitiä nähdä. Hän nukkui rauhallisesti, hän hymyili unissaan. Voi, olisin voinut seisoa koko yön häntä katsellen, mutta siitä hän olisi torunut. Hiivin hiljaa takaisin vuoteeseeni.

Aamulla heräsin -- kuten niin monesti entisinä aikoina -- hopeanheleään nauruun. Kun avasin silmäni, seisoi Minna kumartuneena ylitseni, tuttu, veitikkamainen hymy huulillaan.

"Hyvää huomenta, Marie! Etkö häpeä, kello on jo yli yhdeksän. Sinä ja äiti saatte rangaistukseksi olla ilman teetä. Olen kolme kertaa sitä kulettanut tänne, ja te vaan olette nukkuneet. Nyt on pian kahvinaika. -- En voi tätä käsittää, sillä äiti tavallisesti herää kello neljä." Samassa äiti astui sisään. Hän näytti terveeltä ja nuorekkaalta ja tervehti meitä herttaisella, iloisella hymyllään.

"Minkä vuoksi olen maannut valveilla, Minnaseni? Sen vuoksi että olen mietiskellyt, kuinka oli lapseni laita siellä kaukana, mimmoinen oli hänen olonsa. Kas, se oli syynä unettomuuteen, jota lääkärit eivät kyenneet karkoittamaan. Tänään heräsin myöskin kello neljä, mutta silloin ajattelin, että Marie makaa tuolla vieressä hyvässä tallessa, ja sitten käännyin toiselle kylelle ja vaivuin uudestaan uneen. -- Mene sinä nyt, rakas tyttöseni, me tulemme kohta."

Äiti istuutui vuoteeni viereen ja tarttui molempiin käsiini.

"Nyt et pääse ylös, tupukkani, ennenkuin olet kertonut minulle kaikki, mistä et kirjeissäsi puhunut. Alappa nyt heti kauniisti."

Mitä piti minun tehdä? Olin lujasti päättänyt vaieta, mutta äiti katsoi niin tutkivasti silmiini, sydämmeni oli aina ennen ollut hänelle avoin kirja. En voinut vastustaa, vaan hän sai tietää kaikki.

"Voi, sinä rakas lapsi parka! Mutta nythän se on kestetty. Kiittäkäämme Jumalaa kärsimyksistäkin. Ne tekevät meidät paremmiksi, tyytyväisemmiksi ja kiitollisemmiksi."

Kiireesti nousin, kurkistin puutarhaan, jossa Mette hypisteli niitä harvoja kukkasia, joita siellä kasvoi. Olin niin onnellinen, mieleni oli niin nuori ja kevyt. Juoksin arkihuoneeseen Minnan luo.

Se oli hyvin kodikas huone. Huonekalut ja tapetit olivat uudet ja kauniit, akkunat täynnä kukkaruukkuja. Tosin näytti hirsikatto ja kahden jalan nojassa oleva iso uuni vähän omituiselta, mutta yleisvaikutus oli kuitenkin hauska.

Otin Minnaa vyötäisiltä ja pyöräytin häntä ympäri. "Sinä olet kaikkein suloisin pikku matami koko avarassa maailmassa", sanoin.

"Marielle on tehnyt hyvää olla ulkona maailmassa. Everstiläiset ovat paremmin ymmärtäneet herättää hänessä elävyyttä kuin me."

"Olet aina ollut erittäin teräväjärkinen, oma rakkaani", vastasi äiti pyyhkäisten hellästi hiukset hänen korkealta, avoimelta otsaltaan.

Minna luuli hänen tarkoittavan täyttä totta tällä kiitoksella, siivilöi kahvin vielä kerran ja lähestyi hiljaa akkunaa, jonka ääressä Gustav istui lukemassa. Hän painoi hymyilevät huulensa Gustavin vakaville silmille ja katsoi häneen sanomattoman hellästi ja luottavasti. Voi, olisi ollut raskasta, äärettömän raskasta nähdä Minnan luovan semmoisen katseen henkilöön, joka ei olisi sitä ansainnut, mutta Gustav sen kyllä täysin ansaitsi.

Kun olimme juoneet kahvia, kävin tarkastamassa koko taloa, ja siinä oli niin paljon tilaa ja mukavuuksia, että kyllä antoi anteeksi, ettei kaikki ollut aivan kauneuden sääntöjen mukaista. Sen jälkeen juoksin yksinäni ulos puutarhaan, ja Diana, Minnan suuri vaaleanharmaa jahtikoira seurasi minua.

Seisoin mäellä lehmuksen alla ja katselin kartanoa, jossa kamarineuvoksen herrasväki asui. Talo oli valkoinen, punakattoinen, taustana metsä kellanruskeassa syyspuvussaan. Käännyin sitten pappilaa katsomaan, joka näytti niin hauskalta savuavine piippuineen, tyhjine haikaranpesineen ja monine kirkkaine akkunoineen. Siellä he olivat! Minun ei tarvinnut astua kuin muutama askel, niin olin heidän luonaan. Avasin portin, läksin astelemaan polkua pitkin, kanervakummun yli, lähteen ohitse metsään. Diana juoksenteli edestakaisin aivan haltioissaan. Keltaiset lehdet tanssivat jalkaini edessä, kävi vinha tuuli ja tuon tuostakin tipahteli suuria, raskaita sadepisaroita. Taivas oli lyijynharmaa, mutta minusta kaikki sittenkin oli ihanaa.

Iloni puhkesi lauluksi. Juoksin yhä edemmäksi metsään ja käännyin sitten äkkiä takaisin. Olisin tahtonut syleillä koko maailmaa! Nyykäytin päätäni pienelle kesakkokasvoiselle pojalle, joka oli kiivennyt pähkinäpuuhun, torpparinvaimolle, joka nouti vettä kaivosta lapsi käsivarrellaan, vanhalle rengille ja karjanhoitajalle, joka ajoi karjaa lammelle juomaan, ja he nyökkäsivät kaikki ystävällisesti minulle takaisin. Karjanhoitaja otti punaisen myssyn päästään, ja suu vetäytyi leveään hymyyn, kun hän virkkoi: "Hyvää päivää ja tervetuloa, pikku neitsy."

KUUDESTOISTA LUKU.

En tiedä mitään sen ihanampaa kuin, oman itsenäisen tahtonsa voimalla pyrkien hyvää kohti, elää ihmisten parissa, jotka tietää itseään paremmiksi, tuntea olevansa kaikkein pienin, avata sydämmensä vastaanottamaan kaikkea sitä hyvää ja siunaustatuottavaa, mitä sanotaan ja tehdään. Voi, kuinka olikaan puhe everstin talossa minua kiduttanut ja loukannut, silloinkin kun se ei ensinkään minua itseäni koskenut. Ajattelin melkein aina päinvastoin kuin he, mutta minun täytyi vaieta ja sulkea itseeni, mitä minussa oli parasta.

Jaoimme vähitellen taloudenhoidon keskenämme, tietysti siten, että nuorelle emännälle jätettiin hallitsijattaren oikeudet. Ei aikaakaan, niin iloisuutemme -- olemme kaikki kolme iloisia, kukin omalla tavallaan -- tarttui Gustaviin, ja entinen synkkä varjo näkyy vain harvoin hänen kasvoillaan ja katoaa nopeasti. Kun hän katselee suloista vaimoaan, joka askaroi niin naisellisena, niin herttaisena, niin kokonaan tiedottomana omasta rakastettavuudestaan, luen hänen katseistaan, että hän siunaa vaimoaan. Välistä hän silloin tarttuu Minnan käteen ja kuiskaa: "Minna, me olemme äärettömän onnelliset." --

On kerrassaan uskomatonta, kuinka aika kuluu, kun elää hiljaista, toimeliasta elämää. Olen ollut täällä yli kolme vuotta ja kuitenkin tuntuu kuin se aika olisi ollut yksi ainoa pitkä pyhäpäivä.

Joka sunnuntai käymme kirkossa. Se on aivan vaatimaton, eikä ole urkuja virrenveisuuta säestämässä, mutta se on täynnä rehellisiä, hartaita, jyllantilaisia kasvoja, ja saarna on kaunis ja yksinkertainen. Me tiedämme, ja seurakunta tietää, että pappi lujasti uskoo sanaa, jota julistaa, että hän hengessä ja totuudessa sen mukaan toimii ja että hän teoissaan osottaa rakkautta lähimmäistään kohtaan. Ja joskohta hän onkin hiukan ankara, vaatii hän kuitenkin enimmin itseltään. Kun hän saarnansa lopettaa, kiiltää kyynel monen silmässä ja monella vanhalla, ryppyisellä poskella. Itse vanha, lystikäs kamarineuvoskin, joka säännöllisesti istuu tyttärineen heidän omassa suletussa penkissään, pyyhkii silmiään isolla silkkinenäliinalla ja ajattelee vaimo-vainajaansa.

"Teidän täytyy syödä päivällistä meillä naisväkenne kanssa, herra pastori. Minä en minkäänlaisista kielloista välitä", sanoo hän, kun tapaamme toisemme kirkon edustalla, ja tyttäret, kaksi kaunista nuorta tyttöä, yhtyvät pyyntöön niin ystävällisesti, että melkein on mahdotonta kieltää.

Kartanossa on hyvin hupaista, kestitään vain hiukan liiaksi. Aluksi luulivat he, että olimme joko sairaita, herkkusuita tai teeskentelijöitä, sen vuoksi ettemme voineet alituiseen syödä.

"Kertokaa meille vähän Kööpenhaminasta. Ajatelkaa, emme koskaan ole olleet siellä ja kuitenkin on meillä siellä setä, joka on tukkukauppias, ja veli, joka on opiskelemassa. Kertokaa meille vähän teattereista, tanssiaisista, Tivolista, Rundetaarnista ja Rosenborgin puistosta."

"Ja muodeista", lisäsi vanhin, "lienee oikeastaan hirveän ikävää kööpenhaminattaresta asua täällä".

Voi, he eivät paljoa tietäneet!

Kamarineuvos puhui toiseen tapaan: "Elämä maalla on terveellisintä ja onnellisinta, lapset. Katsokaa vain neiti Staalia, kuinka reippaalta ja terveeltä hän nyt näyttää, ja kun hän tuli tänne, olisi tyttöä voinut luulla keuhkotautiseksi. Siihen oli syynä pääkaupungin huono ilma ja hieno elintapa."

Kävimme tervehtimässä lähiseudun pappeja ja muutamia muita perheitä. Kaikkialla meidät otettiin vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaan. Joulun aikaan pidetään täällä kaikkialla pieniä pitoja, ja kun me iloisina ja lämpiminä tanssista ja leikeistä, joita äiti ja Gustav kuitenkin vain syrjästä katsovat, ajamme kotiin kuunvalossa, täytyy meidän aina myöntää että meillä on ollut erittäin hauska, vaikka yksi ja toinen seikka olikin kenties ollut vähän omituista.

Meidän pappi, matami, rouva ja neitsy ovat kaikki suuressa suosiossa kansan keskuudessa. Etenkin on rouva kovin alentuvainen puhelemaan kaikkien kanssa.

Istuessamme yhdessä hämyhetkinä, puhumme usein rakkaista vainajista, isoäidistä, isästä ja Hedevigistä, ja omituista on, etten ole ketään heistä nähnyt, ja kuitenkin ovat he minulle niin rakkaat. Ajattelen omia vanhempiani ja suloista on kuvitella, että heidän siunauksensa, lämmin, harras siunaus, ympäröi äitiä kaikesta hänen sanomattomasta hyvyydestään heidän lastaan kohtaan.

Joka viikko saan kirjeen pieniltä ystävättäriltäni ja kirjoitan heille vastauksen. Huomaan selvästi, että vaikutusvaltani heihin on säilynyt. He pääsevät keväällä ripille ja käyvät sitten meitä tervehtimässä. -- Silloin tällöin saan muutamia rivejä salaneuvoksetar Trollelta. Amalia on mennyt kihloihin kosijansa kanssa ja viettää pian häitä.

Äidin veli käy meillä kesäisin. Pidän hänestä paljon, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan onkin vähän omituinen. Epäkohtelias ei hän suinkaan ole, päinvastoin, mutta hän ei voi -- tai oikeammin sanoen ei tahdo -- mitenkään saada muuta päähänsä, kuin että olen Gustavin sisar.

Karen on ollut täällä pienen seitsenvuotiaan Louisensa kanssa. Oli ollut merkillinen tapahtuma Karenille kulkea vettä myöten höyrylaivassa. Hän oli saanut matkalla kokea äärettömän paljon, enemmän kuin koko elämänsä aikana. Ja jyllantilaiset katselivat Karenia, ja Karen katseli jyllantilaisia.

"Jopa puhuvat kummallista kieltä", virkkoi Karen hymyillen, mutta me ajattelimme, ettei juuri ollut kehumisen varaa kummallakaan puolella.

"Nyt meidän täytyy matkustaa kotiin", sanoi hän oltuaan meillä kaksi viikkoa, "täällä on ollut kaikin puolin hyvä, mutta en enää voi laiskotella tällä tavalla".

Onnellinen Frederik on ollut täällä kahdesti nuoren, ruotsalaisen vaimonsa kanssa. Hän on yhtä leikkisä ja vallaton kuin ennenkin, mutta ei läheskään niin pilkallinen, ja jos hän milloin yrittääkin, saa yksi ainoa rukoileva katse Maijan suurista, lempeistä silmistä hänet vaikenemaan.

Tohtori Stub on kuollut. Sanomattomaksi hämmästyksekseni on hän testamentannut minulle viisituhatta riksiä. Muuan nuori lääketieteen ylioppilas, ja vanha kakkujenmyyjätär, joka harjoitti kauppaansa tohtorin portin suussa, saivat kumpikin samankokoisen rahasumman. Muun osan omaisuuttaan lahjoitti hän sairashuoneille. Tämä hänen hyvyytensä teki minuun omituisen vaikutuksen; en tiedä itsekään, tuntuiko se miellyttävältä vaiko epämiellyttävältä. Kuinka usein olinkaan katsellut hänen tyyniä kasvojaan, toivoen saavani nähdä ystävällisen katseen hänen silmistään, mutta turhaan.

Toisena kesänä lisääntyi perheemme uudella jäsenellä, kauniilla pienellä pojalla, jolla on isänsä otsa ja äitinsä ja äidinisänsä silmät. Kaunista on nähdä hänen istuvan nuoren äitinsä käsivarrella ja taputtavan isänsä poskia pienillä pyöreillä kätösillään. Kaunista myös on nähdä isoäidin hypyttelevän häntä polvellaan.

"Eikö ole merkillistä etten voi tuntea olevani vanha", sanoo hän hymyillen, "olenhan jo kuitenkin isoäiti ja näin aamulla paljon harmaita hiuksia päässäni".

Mette rakastaa pikku Haraldia melkein jumaloiden. Hän joutuu aivan pois suunniltaan, kun joku uskaltaa jotakin Haraldilta kieltää. Puutarha kaikkine kukkasineen, joita me muut ainoastaan Meten erityisellä luvalla saamme poimia, on hänen käytettävänään. Mette sitoo tuoreista provanssiruusuista paksuja seppeleitä, jotka hän kietoo lapsen pienten vaunujen ympärille, työntäessään häntä puutarhassa. Kihlakunnanvouti on laatinut Meten testamentin. Koko hänen omaisuutensa -- ja Meten mielestä se on melkoinen -- saa Harald periä. Ja Mette ottaa esille sukanjalkansa ja ravistaa ylpeillen niiden kiiltävän sisällön lapsen jalkojen eteen, joka sitä viattomin silmin katselee.

Joka aamu ennen teenjuontia istuu pikku Harald Marie tädin käsivarrella -- hän pitää jokseenkin paljon Marie-tädistä -- ja murentaa suuren leipäpalasen linnuille.

Viime jouluaattona istuessamme paraikaa odottamassa, että Minna avaisi oven saliin, rupesi Vahti kovasti haukkumaan. Samassa kuului postitorven toitotus, ja avonaiset vaunut ajoivat pihaan.

Tuokion kuluttua astui rakas professori Langemme, jonka luulimme olevan hyvissä turvissa lämpimässä Italiassa, valkoisena kuin lumiukko ovesta sisään.

"Tulen kai hyvissä ajoin", huudahti hän. "Eihän joulupuu vielä ole sytytetty?"

Mikä ilo siinä syntyi! Kaikki me häntä syleilimme. Mette aivan raivostui ihastuksesta.

"Antakaa minun nähdä lapsi."

Minna ojensi hänelle äidillisellä ylpeydellä pienokaisen, joka oli nukahtanut isoäidin helmaan. Professori katseli häntä vakavan näköisenä, mutta kun Harald heräsi ja avasi suuret, hymyilevät sinisilmänsä, nosti professori hänet korkealle ilmaan ja huudahti: "Tämä poika on varmaan kevyesti kulkeva elämänsä läpi."

"Muistatteko, rouva Staal, kuinka isoäidin oli tapana torua sen vuoksi, että ilta aina minut yllätti? Samaten on myöskin elämäni illan laita. Huomasin äskettäin, että nyt olen vanha mies, seitsemänkymmentä seitsemän vuotias, ja rupesin pelkäämään, etten enää saisi teitä nähdä. Tuntui siltä kuin sydämmeni kaipaisi lämpöä, ja sitä tiesin löytäväni täällä, ja nyt aijon asettua tänne lepoon pitemmäksi aikaa."

Siinä hän istui juhlapöydän ääressä, tuo kaunis valkohapsinen vanhus, ja katseli meitä niin hellin katsein, siinä hän seisoi joulupuun vieressä Harald käsivarrellaan ja oli itse kuin lapsi.

Tänään on uudenvuodenpäivä 1863. Kuule, kuinka kauniisti kellot kutsuvat kirkkoon. Aurinko paistaa niin kirkkaasti tänne sisään, mieleni on niin rauhallinen, olen täysin onnellinen. Ystäväni, -- eivät läheisimpäni, vaan muut hyvät ystävät kyllä puhuvat minulle itsenäisestä onnesta, jostakin omasta, antavatpa sille määrätyn muodon ja nimenkin, mutta minä en muutosta kaipaa. Koko sielustani rakastan ympäristöäni, ja he rakastavat minua, kaipaisivat minua. Oi Jumala, anna tämän kestää! Mutta ellei se voi tapahtua, en kuitenkaan pelkää. Se Herra, joka lahjoitti köyhälle, hylätylle lapselle onnellisen kodin, se Herra, joka piti hänet ja hänen rakkaansa huomassaan murheen päivinä ja yhdisti heidät, se Herra ei koskaan häntä hylkää. En kysy mitä uusi vuosi helmassaan kantaa, sillä tiedän, että Jumala minut johdattaa perille tavalla, jonka minulle parhaaksi näkee, tulkoonpa sitten surua tai iloa.

Ei rakas Isä, tiedän sen, Suruihin sorra lastaan; Myös johto teille murheiden On armo ainoastaan. Mun vaikka merten kuohuihin Kätensä voima heittäis, Niin Herran Henki sielläkin Mun rauhan siivin peittäis.

End of Project Gutenberg's Nuoren tytön elämäntarina, by Cornelia Lewetzow