Part 13

Puutarhan portti avautui, joku tuli sisään. Ei sieltä kuulunut everstin raskaita sotilasaskeleita, eikä luutnantin tanssimestarin-käyntiä, vaan reipasta, miehekästä astuntaa. Vannaankin ne olivat uuden veljeni askeleita, eikä aikaakaan, niin hän seisoi ovessa. Salaneuvoksetar Trolle otti hänet hyvin kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan, mutta vanhalla arvokkuudellaan, jonka niin hyvin tunsin, mutta joka oli haihtunut pois hänen suhteestaan minuun.

"Menkää nyt pukemaan yllenne, pikku ystäväni. Arvelen, että herra lankonne kernaasti lähtee hiukan ajelemaan kanssanne."

Takaisin palatessani heristi hän minulle sormea. "Olkaa varoillanne, mamseli Staal, olette nyt saanut päästökirjanne."

Siinä me istuimme yhdessä, ja se oli yht'aikaa niin käsittämätöntä ja niin luonnollista. Katsoin hänen miehekkäisiin ja kuitenkin niin lempeisiin kasvoihinsa ja tein hänelle tuhansia kysymyksiä. Kirkas, valoisa auringonpaiste ei minua tänään häikäissyt. Se ei ollut valoisempaa kuin toiveeni. En nyt ollut yksin, hyljättynä, sillä ystävä ja veli istui vieressäni.

Meri siinti niin sinisenä. Laivojen ja veneitten valkoiset purjet näyttivät niin hauskoilta. Maakartanot puutarhoineen olivat niin viehättäviä, eikä metsä ollut mielestäni koskaan ollut niin viheriä. Tuon tuostakin näki vilahdukselta peltoja ahkerine leikkuumiehineen. Pienet porsaat juoksivat tien poikki. Rattaita vieri sivutsemme. Kaikkialla näki iloisia kasvoja. Sydämmessäni lauloin:

Maa on niin kaunis, Kirkas Luojan taivas, Ihana on sielujen toiviotie.

Mutta kuka tuolla tuli ratsastaen? Voi, sehän oli ystäväni Frederik luutnantti. Nyykäytin hänelle päätäni. Hän ei vastannut tervehdykseeni, niin hämmästyksissään hän oli, jäi vaan tuijottamaan jälkeemme. Mutta olihan siinä todella näky, joka olisi voinut muuttaa hänet vaikka suolapatsaaksi, nähdä minut ajavan salaneuvoksetar Trollen vaunuissa vieraan herran vieressä.

Gustav puhui sydämmellisesti ja kiitellen Christian Örnklosta.

"Mitä Minnan eno oikeastaan pitää liitostanne?" kysyin.

Hän hymyili, ja minä huomasin kuinka hymy kaunistaa vakavia kasvoja.

"Se on hyvin sopiva liitto hänen isänsä tyttärelle. Sitä paitsi luulen sen tiedon enoa rauhoittavan, että Minna on peruuttamattomasti sidottu." --

"Teidän täytyy totella minua, kuin olisitte pieni lapsi", sanoi salaneuvoksetar, kun tulimme kotiin, "ensiksi juotte tämän lihaliemen ja sitten menette nukkumaan".

"Älkää toki semmoista vaatiko! En saata nukkua näin ihanana, valoisana päivänä."

"Te saatatte kyllä ja teidän täytyy se tehdä. Menkää nyt heti, ja neitsy Bagge ei saa teitä jättää, ennenkuin nukutte. Olkaa tottelevainen lapsi ja sanokaa hyvää yötä. Nyt pastori ja minä ajamme tiehemme."

Luulin että minun olisi mahdoton nukkua, mutta kun olin hetken aikaa maannut katsellen neitsy Baggea, joka kaikessa rauhassa istui akkunan ääressä sukkaa kutoen, menivät silmäni ehdottomasti umpeen, ja minä vaivuin uneen hänen sukkapuikkojensa hiljaa, yksitoikkoisesti raksuttaessa.

Kun heräsin, oli aamu. Olin nukkunut seitsemäntoista tuntia yhtä mittaa ja tunsin saaneeni runsaasti uusia voimia. Kiireesti pukeuduin ja juoksin alas puutarhaan. Korvissani soi lakkaamatta: kahdeksantoista päivää, vain kahdeksantoista päivää.

Poimin koko joukon kukkasia, annoin Henrietelle ja Louiselle kummallekin kimpun ja panin yhden tohtorin lasin viereen, ajattelematta tarkemmin, mitä tein.

Tullessaan antoi hän lapsille luvan olla hiukan jalkeilla. Sen jälkeen hän kääntyi minun puoleeni kysyen:

"Kuka on pannut kukkaset lasini viereen?"

Minusta tuntui kuin olisin tehnyt rikoksen. Olin vähällä pyytää häneltä anteeksi.

"Kyllä minä olen ne pannut, antakaa anteeksi, olin niin iloinen."

"Pidän kaikkea liikanaista iloa ja surua sairaloisena", vastasi hän jörösti.

Näin kuitenkin ihmeekseni, että hän poislähtiessään kiinnitti kukkaset napinläpeen.

Myöhemmin iltapäivällä tuli salaneuvoksetar Gustavin seurassa. He näyttivät sangen vakavilta.

"Saakoon hän kuulla sen samalla, koska se joka tapauksessa on sanottava", virkkoi hän.

Jäätävä pelon tunne valtasi sydämmeni.

"Älkää pelästykö, ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut, vaikka se, mitä tulen teille kertomaan, ei juuri ole hauskaakaan. Olin everstiläisten puheilla, ja he suorastaan eivät salli teidän lähteä ennen lokakuun ensimmäistä päivää. He vetoavat siihen, että irtisanominen on tapahtuva ennen kuukauden puoliväliä. Sijaisesta eivät he tahdo kuulla puhuttavankaan. Olen hyvin pahoillani, mutta pelkään, että teidän täytyy siihen mukautua."

"Parasta on siis että häät siirretään tuonnemmaksi", arveli Gustav.

"Ei millään ehdolla. Mieleni tulee olemaan paljoa kevyempi ja iloisempi kun tiedän, että se on tapahtunut, kun voin ajatella teidät kaikki hyvässä rauhassa kotilieden ääressä."

"Tämä on katkera pettymys! Mitä sanonkaan heille, kun palaan yksinäni?"

"Mitä teidän on sanottava äidille, en tiedä. Minnalle voitte vain kertoa, etteivät everstiläiset mitenkään voineet tulla toimeen ilman minua. Olen vakuutettu siitä, että hän selittää sen kaikkein parhaimmalla tavalla."

Hymyilimme molemmat, mutta sydämmeni oli raskas. Taaskin lykkäys! Päämäärä tuntui minusta hyvin kaukaiselta. Neljäkymmentä kolme päivää, ajattelin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Muutaman päivän kuluttua matkusti Gustav laittamaan pappilaa kuntoon, ja pari päivää sen jälkeen muutimme me kaupunkiin.

"En ole ikänä moista kuullut", sanoi Amalia, "kuin että aijotte lähteä pois. En sitä myöskään oikein usko. Kyllä te vielä muutatte mieltänne. Jos päätätte jäädä, korotetaan palkkaanne."

"En ole valittanut palkan pienuutta, neiti Amalia, mutta te kyllä ymmärrätte, että kernaasti palaan takaisin rakkaitten omaisteni luo."

"En, sitä en ymmärrä. Hyi, tuota ikävää Jyllantia! Sinnehän te aijotte matkustaa. Jääkää tänne, mamseli Staal. Saatte enemmän vapautta, pääsette teatteriin vähintäin neljää kertaa talven kuluessa. Kukaan ei tule panemaan oljenkorttakaan tiellenne."

Kun hän huomasi ettei päätöstäni voinut järkyttää, kääntyi hän Louisen puoleen, jonka pyyntöjä ja kyyneleitä hän ei luullut minun jaksavan vastustaa.

Se oli varsin epämiellyttävää. Tuo herttainen tyttö itki, pyyteli ja soimasi välinpitämättömyyttäni joka kerta kun minut näki. Mutta lohdutin itseäni sillä, että hän näytti olevan yhtä tyytyväinen kuin ennenkin, milloin en ollut läsnä.

Ja päivät kuluivat, mutta kuluivat äärettömän hitaasti. Milloin oli mieleni toivehikas, milloin alakuloinen, aina levoton. Voi, varmaankin tulisi vielä joitakin esteitä. Välistä tunsin itseni hyvin heikoksi. Ajattelin kuolemaa. Ennen en ollut koskaan sitä pelännyt, mutta nyt se ajatus minua kauhistutti. Ompelin ompelemistani nenäliinaa, pistin piston toisensa jälkeen. En voinut sitä kestää, vaan minun täytyi tuon tuostakin hypähtää ylös hengähtämään!

"Taistelin urhoollisesti sen puolesta, että pääsisitte täältä pois", sanoi luutnantti Due. "Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tunsin itsekästä iloa, kun se kuitenkaan ei tapahtunut. En olisi kernaasti tahtonut kadottaa teitä niin pian ja niin äkkiä. Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä aamusin, vaikka te harvoin tai tuskin koskaan olette myöntänyt valitukseni oikeutetuiksi. -- Uskokaa pois, tuntuu hyvin raskaalta kun ei voi pitää niistä, joihin on veren siteillä sidottu. Tuskin on olemassa kahta niin vastakkaista luonnetta kuin Helenen ja minun. Me olemme sitä paitsi toisistaan eronneitten vanhempien kasvattamat, hän äidin, minä isän. Myönnän, että minä suureksi osaksi olen syypää kiistoihimme. Ärsytän, kiusaan ja pilkkaan, mutta en koskaan ilman syytä. Itseänihän se vähimmin hyödyttää, sillä se tekee minut ilkeäksi. -- Mutta mitä minä tässä juttelenkaan. Te kai tuskin enää tunnette vanhaa ystäväänne, sillä hän ei tunne itseään. Varmaankin ovat happamet karhunvaaramet, joita eilen söimme, vaikuttaneet minuun pahasti ja saaneet minut synkkämieliseksi. -- Maaliskuussa täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja sen jälkeen en viivy täällä ainoatakaan päivää enää. Katsokaapa, neiti Marie, minun on odotettava puoli vuotta ja olen kuitenkin kärsivällinen, teidän ainoastaan kuukausi ja teistä se on hirveätä. Pidän teistä hyvin paljon, mutta tuo jännitys on todellakin vähän naurettavaa. Olette tunteellinen, neiti Staal, liian tunteellinen. Teidän pitäisi koettaa pysyä levollisempana."

"Mitä aijot lahjoittaa sisarellesi?" kysyi pikku Henny.

Se oli vaikea kysymys. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että ompelisin jotakin. Ajattelin ostaa korko-ompeleilla kirjatun nenäliinan, mutta en sitä sitten kuitenkaan tehnyt. Minna olisi siitä pitänyt, luullen sitä minun tekemäkseni. Se olisi tuntunut petokselta. Antaisinko hänelle jonkun hopeakalun? Hyi, ei, en voinut antaa hopeakalua Minnalle. Loppupäätökseksi tuli, että läksin erään puutarhurin luo, sidoin myrttiseppeleen hänen ansarissaan ja lähetin sen kosteisiin sammaleihin käärittynä morsiamelle.

Syyskuun viides päivä oli sunnuntai. Menin kirkkoon, vaan en kuunnellut saarnaa yhtä tarkkaan kuin tavallisesti, ja kuitenkin palvelin Jumalaa sydämmessäni. Näin rakkaani ajatuksissani, tiesin että heidän onnessaan oli aukko, kun en ollut heidän luonaan, enkä ollut parempi kuin että iloitsin siitä.

Iltapäivällä ajoin salaneuvoksetar Trollen kanssa Frederiksbergiin. Joimme vettä lähteestä, ja vanha vartijatar tunsi minut.

"Kas, tekö se olette? Siitä on hirveän pitkä aika kun te viimeksi olitte täällä. Niinhän se on, niinhän se on. -- Eivätkö äitinne ja sisarenne enää elä?"

"Elävät kyllä, Jumalan kiitos, molemmat."

Kolme päivää sen jälkeen, juuri kun ajattelin Minnaa, kuinka herttainen hän mahtoi olla emäntänä, ja äitiä, näyttikö hän oikein terveeltä ja laskiko hänkin päiviä, ilmoitti palvelija kreivi Örnklon.

"Sepä minua ilahuttaa, kreivi Örnklo, on sangen ystävällistä, että tulette tänne niin pian kotiintulonne jälkeen."

"Minun täytyy tunnustaa, rouva everstinna, että tällä kertaa koskee tuloni pääasiallisesti serkkuani, neiti Staalia."

Everstinna kävi aivan jäykäksi, ja Amalian kauniit silmät laajenivat tavallista suuremmiksi.

"Tuon teille tuhansia terveisiä, Marie hyvä, tädiltä ja Minnalta. Viimeksimainitulta on minulla myös moitteita. Hän sanoi, ettei mikään voima maailmassa olisi voinut estää häntä olemasta teidän luonanne semmoisessa tilaisuudessa."

"Syy on minun", virkkoi Amalia kiireesti, "en tahtonut päästää häntä niin vähällä".

"En luullut neitiä itsekkääksi. -- Kenties voimme mennä tuonne viereiseen huoneeseen, serkku hyvä, puhelemaan lähemmin keskenämme."

Hän kertoi minulle juhlasta vilkkaasti ja tarkkaan yksityiskohtia myöten. Hän oli suuresti muuttunut, lausui ajatuksensa paljoa paremmin, näytti miehekkäämmältä ja vakavammalta sekä vähemmän tyytyväiseltä itseensä, vaan ei oloonsa, joka minua hiukan kummastutti.

"Eikö ole omituista mielestänne, että minulla, sen jälkeen mitä on tapahtunut, -- jonka tietysti tiedätte -- oli halua tulla häihin?"

"Se minua päinvastoin ilahuttaa."

"Älkää luulko, että olen kevytmielinen. Alussa surin syvästi, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin minulle yht'äkkiä selveni, etten minä ollut se mies, joka hänelle olisi sopinut. Hän oli minua etevämpi joka suhteessa, ja sitä ei vaimon tule olla. Se olisi ollut epäsäätyinen avioliitto, ei minulle, vaan hänelle. Kun kuulin hänen menneen kihloihin, en tuntenut rahtuakaan mustasukkaisuutta ja minulle selveni, että olin häntä oikeastaan rakastanut kuin ihannetta, kuten rakastin tätiäni, ensimmäisiä olentoja, jotka olivat herättäneet eloon paremman itseni. Ilman koetusta en kuitenkaan uskaltanut luottaa muuttuneisiin tunteisiini. Häät olivat se koetus, ja minä olen sen kestänyt. En aijo, kuten ensi silmänräpäyksessä päätin, jäädä poikamieheksi elämäni ajaksi, aijon aikanani mennä naimisiin ja toivon, ettei valintani ole tuottava häpeää sille naisihanteelle, jonka Minna on minulle luonut."

En ole koskaan voinut kärsiä naimiskauppain välittäjiä, mutta kun hän seisoi siinä niin avomielisesti puhuen, solmin ehdottomasti ajatuksissani liiton hänen ja pikku Hennyni välillä. He tulisivat varmaankin sopimaan hyvin toisilleen.

Kun hän oli mennyt, tuli Amalia luokseni ja pani kätensä ystävällisesti olkapäälleni. "Saatte kiittää itseänne kaikista ikävyyksistä, joita teillä tässä talossa on ollut. Teidän olisi heti pitänyt esiintyä itsenäisesti, puhua omaisistanne, eikä pysyä niin vaatimattomana, ettei kukaan voinut aavistaa, että kuuluitte kunnollisten ihmisten joukkoon."

"Minun mielestäni, neiti Amalia, on jokainen, joka täyttää velvollisuutensa ja sen lisäksi esiintyy vaatimattomasti, kunnollinen ihminen ja on häntä semmoisena kohdeltava."

"Niin, mutta huonommat ihmiset eivät koskaan tee tehtäviään, ellei heitä pidetä kovalla. He ovat niin kovin välinpitämättömiä, semmoiset ihmiset. -- Kuulkaa, hyvä ystävä, olkaa nyt oikein herttainen ja kiltti tyttö ja jääkää tänne. Kaikki asiat kyllä järjestetään paremmalle kannalle."

Pudistin päätäni.

Siitä päivästä alkaen kohteli Amalia minua vuoroin uskottuna ystävättärenä, vuoroin alamaisena. Rouva Bärenschild ei käytöstään muuttanut. Everstin mielestä -- luulen minä -- nosti Amalia liian suuren melun mamselista.

Rakas ystäväni salaneuvoksetar Trolle, joka koskaan ei tehnyt mitään puolinaista, piti minusta äidillistä huolta.

"Näyttää siltä kuin luutnantti Due pitäisi teistä sangen paljon", sanoi hän eräänä päivänä luoden minuun niin läpitunkevan katseen, etten voinut olla nauramatta.

"Sen toivonkin hänen tekevän, ainakin pidän minä hänestä paljon. Sitä paitsi voin salaneuvoksettarelle kertoa, että olen hänen uskottunsa."

Hän hymyili tyytyväisesti.

"On todellakin naurettavan surkeaa", sanoi hän toiste, "kuinka kiire teillä on. Tuskinpa voitte uhrata hetkeäkään omiin vaatteisiinne. Lähetän tänne neitsy Baggen pariksi tunniksi päivässä, jotta saatte vaatevarastonne kuntoon."

Kukkaroni oli hyvin varustettu, koska tuskin olin ensinkään palkkaani kajonnut. Tuo kunnon neitsy Bagge osti ja ompeli minulle uuden, mustan silkkipuvun -- vanha oli pantava viralta -- ja toimitti minulle kaikki, mitä tarvitsin. Pikku Henny auttoi häntä uskollisesti.

Minut oli vallannut omituinen rauhattomuus. Ainoastaan suurimmalla voimanponnistuksella saatoin siinä määrin malttaa mieltäni, etten laiminlyönyt tai unohtanut velvollisuuksiani.

Syyskuun kahdentenakymmenentenä kahdeksantena päivänä leikkasin irti nenäliinan ja ompelin pitsit sen ympärille. Tuntui kuin olisi taakka pudonnut hartioiltani.

Amalia oli haltioissaan ihastuksesta, ja everstinna katseli sitä kateellisin silmin.

"Siinä on melkein liian paljon koristuksia", sanoi hän. "Minun mielestäni, Amalia hyvä, olisit voinut käyttää mamselin aikaa hyödyllisemmällä tavalla."

"En mitenkään! Voi, se on ihana, se on kaunein nenäliina koko maassa."

Hän heilutti sitä ilmassa. Kosija sattui juuri olemaan läsnä. Hän katseli ihastuksella Amalian lapsellista iloa.

"Minulla on vain yhdessä kohden muistuttamista liinan suhteen", sanoi hän, "nimittäin että siinä on A.B. Minun silmissäni olisi se vasta täydellisen kaunis, jos siinä olisi A.R."

"Sitä te ette ymmärrä arvostella, herra kapteeni", vastasi Amalia lapsekkaasti. "Näyttää paljon kauniimmalta, kun kirjain pyöristyy sisäänpäin kuin ulospäin. -- Voi, kiitoksia hyvä mamseli Staal, mikä kaunis muisto teistä tämä on. Nyt on vain yksi asia jälellä, jota teiltä pyytäisin. Tuskin uskallan sitä sanoakaan. Kaikki minun pitsini! Te pesette ne niin verrattomasti ettekä kieltäydy sitä tekemästä, jos teidät tunnen oikein."

Taaskin tuli minulle kiire. Pullot olivat päällystettävät villavaatteella ja pitsit harsittavat päälle. Luutnantti härnäsi Amaliaa minun puolestani. Salaneuvoksetar moitti häntä myöskin, mutta hän sai tahtonsa täytetyksi, ja se oli pääasia.

Henriette ei hetkeksikään minua jättänyt. "Kun tulemme täysikasvuisiksi, tulemme sinua tervehtimään, Marie. Siihen asti kirjoitamme oikein usein. Kuinka usein saamme sinulle kirjoittaa?"

"Kerran viikossa. Minä sitten vastaan teille myöskin kerran viikossa, ja sinun täytyy luvata, Henny kulta, olla hyvin hyvä mamselia kohtaan, joka tulee minun jälkeeni, ja sinun pitää oikein koettaa olla isällesi mieliksi ja tehdä, mikäli voit, hänen olonsa hauskaksi, josta hän niin paljon pitää."

Vihdoin valkeni viimeinen päivä. Pitsit olivat valmiit ja tavarani matkakunnossa päivällisaikaan.

"Nousen aina hyvin varhain", sanoi salaneuvoksetar, "ja huomenaamuna tulen teitä vaunuillani noutamaan. Älkää ollenkaan vastustelko, olen monesti tehnyt sen palveluksen läheisimmille sukulaisilleni, ja harva heistä on sydäntäni niin lähellä kuin te, lapseni."

Illalla sanoin jäähyväiset. "Hyvästi, rouva Bärenschild."

En tiedä, tunsiko hän suuttumusta minua kohtaan, mutta sen vain tiedän, että minä tunsin sitä häntä kohtaan. Mielialani ei ollut semmoinen, kuin olisin tahtonut. En tosin suorastaan häntä vihannut, vaan olin tyly, arvostelin häntä ankarasti, ja huomaanpa, että vielä nytkin sen teen.

"Hyvästi, mamseli."

"Toivotan teille paljon onnea", sanoi eversti. "Voitte olla vakuutettu siitä, että saatte kaikkein parhaimman suosittelutodistuksen."

"Tuhannet kiitokset, mutta sitä ei tarvita. Lähden nyt kotiin."

"Kenties olisi se kuitenkin myöhemmin hyvä olemassa."

Uudistin toistamiseen etten sellaista tarvitse. Hän pudisti kättäni ja niin me erosimme. Jos hän olisi suvainnut luoda minuun hiukan enemmän huomiota, luulen että meistä olisi tullut hyvät ystävät. Näin ollen hän tuskin tunsi minua ollenkaan. Minä sitä vastoin tunsin häntä tarpeeksi kunnioittaakseni häntä.

"Hyvästi, te paha tyttö." Amalia suuteli minua. "Kuinka hauska meillä nyt olisi voinut olla yhdessä, jos olisitte jäänyt. Olen varma siitä, että tulen teitä monta kertaa kaipaamaan."

Viimeiset ja lämpimimmät jäähyväiseni sai sotamies. Kuinka kernaasti olisinkaan ottanut hänet mukaani.

Kuu oli viimeisellä neljänneksellään, sen valo himmeni päivän sarastukseen, kun salaneuvoksetar tuli minua noutamaan.

"Olisin voinut vannoa, etten koskaan tulisi ajamaan donna Grandezzan vaunuissa", kuiskasi Frederik nauraen, kun hänelle tarjottiin sijaa. Kylmä aamutuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Istuin salaneuvoksetar Trollen vieressä pitäen hänen kättään omassani. Luutnantti Due istui lasten välissä koettaen näyttää iloiselta. Henriette teki samoin, mutta Louise itki.

Astuessani alas vaunuista, näin Lise-sisäkön olevan minua vastassa. Hän oli tullut Antoninsa kanssa kiittämään minua hopealusikoista. Leipurinsälli-parka oli hämillään ja uninen. Ei hän aivan vastannut Lisen kaunistettua kuvausta. Hän levitteli käsivarsiaan, joka varmaankin oli olevinaan hienoa, ja rupesi pitämään pientä puhetta, josta kuitenkin tuli sangen epäonnistunut, vaikka tarkoitus oli hyvä. Mutta kuka se tuolla seisoi kylmäkiskoisena ja jäykkänä, takki napitettuna kaulaan asti? Voinko uskoa silmiäni, vaivautuisiko tohtori Stub näin varhain nousemaan sanoakseen minulle jäähyväiset?

"Tämä on aivan liikaa ystävällisyyttä, herra tohtori. Olen siitä sanomattoman kiitollinen."

Tuskin olin sen sanonut, kun kaduin. Olin varmaan kuitenkin erehtynyt. Hän ei näyttänyt ollenkaan siltä, kuin olisi tullut minun tähteni. Joka tapauksessa tarttui hän kuitenkin ensi kertaa käteeni ja puristi sitä omituisella tavalla.

Salaneuvoksetar uskoi minut kapteenin huostaan. Sen jälkeen hän syleili minua.

"Jumala teitä siunatkoon, rakas lapseni. Jos elän, kun te tulevan kerran käytte Kööpenhaminassa, vaadin minä teidät vieraakseni."

Henriette riippui kaulassani. Hän ei enää voinut pidättää itkuaan. Louise painautui vastaani. Frederik kuiskasi: "Kesällä tulen teitä tervehtimään vaimoni kanssa." Kello soi, ja siinä seisoin sitten yksinäni höyrylaivan kannella nyökäyttäen päätäni ystävilleni, noille uskollisille ystäville, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, joiden hellyys ja hyvyys oli helpottanut niin monta katkeraa hetkeä. He olivat kaikki suruissaan eronhetkellä, mutta minä en voinut surra. Siteet, jotka minua vetivät Jyllannin rannikolle, olivat paljoa vahvemmat kuin ne, jotka minua Själlantiin kiinnittivät.

VIIDESTOISTA LUKU.

Taivas oli harmaa ja tuuli jokseenkin tuima. Useimmat naiset vetäytyivät kannen alle, mutta minun ei tehnyt mieli seurata heidän esimerkkiään. En saanut rauhaa, vaan kävelin, niin hyvin kuin kävi laatuun, keinuvalla kannella edestakaisin. Meritauti ei jännitettyyn mieleeni pystynyt.

"Neiti on hyvin rohkea", sanoi kapteeni ja koetti sitten ryhtyä keskusteluun kanssani, mutta se ei oikein onnistunut. Lyhyet hajamieliset vastaukseni varmaankin kummastuttivat tuota kohteliasta miestä.

"Nyt olemme pian Aarhusissa."

Tuo tieto tuli melkein liian äkkiä, ja kuitenkin olin vastikään ajatellut, ettei matkasta koskaan loppua tule.

Kun laiva laski maihin, sattui silmäni heti Gustaviin. Hän tervehti iloisesti ja antoi merkin että kaikki oli hyvin. Minuutin kuluttua oli hän luonani.

"Tervetuloa, rakas sisareni, onnea ja siunausta. -- Minna jäi äidin luo, meistä se oli parasta."

Niin, se olikin parasta, mieleni keveni sen kuullessani. Hän tarjosi minulle käsivartensa ja vei minut varovasti tungoksen läpi.

"Vaunut ovat tässä aivan lähellä, mutta etkö -- Minna on käskenyt minun sanoa sinä -- etkö tahtoisi jotain virvoketta?"

"Voi en, ikävöin vain päästä matkalle."

Me kiiruhdimme pienten vaunujen luo. Leveäharteinen jyllantilainen ajuri kohotti lakkiaan ja tervehti minua ystävällisesti sanoen: "Hyvää iltaa ja tervetuloa."

Kun on syvän mielenliikutuksen vallassa, tekee omituisen vaikutuksen katsella aivan levollisia kasvoja, ja semmoiset olivat ajuri Sörenin. Hän oli hyvinvoivan, sanomattoman itseensä-tyytyväisen ja hyväluontoisen näköinen. Kuitenkin vilkkui veitikkamaisuus hänen pienistä, tirkistelevistä, sinisistä silmistään. Tyynesti ja varovasti levitti hän lämpimän viitan ja kääri sen sitten ympärilleni.

"Matami sanoi, että tämä pantaisiin neitsyn päälle." Tottunein käsin veti hän sen kokoon kaulan ympäriltä ja pani hakaan.

"Kuka on matami?"

"Hyvä ystävä, sehän on Minna."

En voinut olla nauramatta. En ollut voinut ajatella, että Minnaa nimitettäisiin matamiksi, ketterää, solakkaa, pientä Minnaani. Matamit, jotka olin nähnyt, olivat kaikki olleet suuria, paksuja ja hirveän proosallisia. Onneksi ei Sören ymmärtänyt syytä nauruuni. Itse naurusta hän kyllä piti. Ajatteli varmaankin, että tuo matamin sisar oli aika iloinen neitsy.

"Koska saavumme perille?"

Sören käänsi päätään. "Nyt ovat hevoiskonit saaneet niin kauan levähtää, että voidaan mennä hyvää kyytiä kotiin päin. Tulemme kai perille ennen kuin kunnolla rupeaa hämärtämään."

"Katso, Marie, katso toki tuomiokirkkoa!"

Vanhalla kunnianarvoisella kirkolla oli suuri syy loukkaantua minuun. Tähystelin sitä kyllä, mutta sieluni ei saanut minkäänlaista pysyvää vaikutusta siitä, mitä silmäni näkivät.

"Onko äiti ajanut näissä vaunuissa?"

"Monta kertaa."

"Onko hän istunut tässä, missä minä istun?"

"Juuri siinä, ja Minna minun paikallani."

"Lupaathan sanoa minulle, koska aletaan kotia lähestyä."

"Sanon missä kotipitäjä alkaa." Hän kertoi sitten ajankuluksi jos jotakin, seudun asukkaista, kamarineuvoksen perheestä herraskartanossa eli kartanossa, joksi talonpojat sitä sanoivat, lähimmistä naapureistamme. "Hyvin kelpo väkeä", sanoi hän, "sanomattoman vieraanvaraisia", mutta näytti niin veitikkamaiselta, että nuo kelpo ihmiset taisivat kuitenkin olla hiukan naurettavia.

Alkoi jo hämärtää kun poikkesimme toiselle tielle.

"Tässä pitäjä alkaa, Marie, voit nähdä kirkon tuolla ylhäällä mäellä."

"Anna vaunujen pysähtyä, Gustav hyvä, tahtoisin nousta pois, en uskalla jäädä tähän istumaan, tahtoisin mieluummin kävellä."

Sören kuuli sanani ja selitti ne omalla tavallaan. "Hyvänen aika, onko neitsy semmoinen pelkuri, on niitä pahempiakin mäkiä näillä seuduin kuin tämä. Pysykää te vain rauhassa paikoillanne."

"Olisi monin verroin pahempi, jos nousisit pois, rakas ystävä. Koska sinä sitten uskaltaisit tulla sisään? Tuskinpa ennen huomispäivää."