Part 12

"Tulen tuossa paikassa, hyvä parooni, kahden minuutin kuluttua. -- Huomenna saamme puhua enemmän, Mie, matkustan Fyeniin varhain ylihuomenna. Huomispäivän omistan sinulle. Minulla on vielä paljon kerrottavaa, ei juuri semmoista, joka on tapahtunut, vaan jotain, joka varmasti tapahtuu. Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen, ei tietysti mitään suurenmoisia. -- Tässä olen, herra parooni! Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva, ja kiitoksia näistä erinomaisen hupaisista hetkistä. Huomenna palaan puhelemaan oikein kunnollisesti tyttöseni kanssa."

Saatoin häntä portaita alas, oli niin vaikeaa hänestä erota.

"Pane yllesi ja tule mukaan, Marie! Eikö totta, hän on tervetullut?"

Parooni kumarsi ja sopersi muutamia kutsumasanoja.

"Kiitän nöyrimmästi, mutta se ei käy laatuun. Näkemiin asti."

Portti sulkeutui hänen jälkeensä. Menin hitaasti takaisin ylös, peloissani odottaen mitä tuleman piti!

Rouva Bärenschild ja Amalia seisoivat keskeltä ruokasalin lattiaa. Eversti käveli edestakaisin ja oli kuin purkautumaisillaan oleva tulivuori.

"Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne?"

"Minkä vuoksi, rouva everstinna?"

"Tämäpä jo menee liian pitkälle, en ole koskaan sen hävittömämpää kuullut! Miksi ette ennen kertonut, ihminen, että hän on teidän sukulaisenne? Ellette olisi käyttäytynyt niin petollisesti, ei semmoista häpeää olisi tapahtunut."

"Ette ole koskaan näyttänyt välittävänne oloistani tai kyselleet omaisistani, yhtä vähän kuin koskaan olette kertonut minulle, keitä tänne kutsuttaisiin. En aavistanut, että professori Langea odotettiin."

"Löytyneepä keino nenäkkäisyyttäkin vastaan. Menkää heti paikalla huoneeseenne."

Eversti oli vaiti. Hän näytti siltä kuin olisi pitänyt puolustustani verrattain järkevänä.

Viipyi kauan ennenkuin sain unta. Suru ja ilo, paha ja hyvä taistelivat minussa ylivallasta. Päivä oli ollut surullisimpia ja kuitenkin oli rakkaan vanhan ystäväni tapaaminen tuottanut minulle paljon iloa. Hän oli luvannut palata huomenna. Mitäpä hän minulle kertoisi? Jotain hyvää, sen olin lukenut hänen veitikkamaisista katseistaan. -- Ennenkuin vaivuin uneen, rukoilin Jumalalta voimaa antaakseni anteeksi everstinnalle, pyysin häntä tukahuttamaan vihan, joka paha kyllä, kyti sydämmessäni.

"Laittautukaa kuntoon, mamseli Staal", sanoi rouva Bärenschild seuraavana aamuna, "lähteäksenne puolen tunnin kuluttua huvilalle ottamaan vastaan tavaroita."

"Mutta huomennahan oli määrä lähteä."

"Olen muuttanut päätökseni."

"Enkö voisi viipyä kahteentoista, kenties silloin ehtisin tavata professori Langea."

"Se ei käy päinsä."

"Olkaa vakuutettu siitä, neiti Staal", virkkoi hänen veljensä kiivaasti, "että minä tulen kertomaan hänelle asian oikean laidan."

"Ei, sitä ette saa, en tahdo millään ehdolla häntä huolestuttaa. Sanokaa hänelle lämpimimmät terveiseni, mutta älkää mitään kertoko. -- Rouva Bärenschild, suostukaa toki. Teette minulle äärettömän suuren palveluksen, jos siirrätte asian huomiseksi. Suren suuresti, ellen saa häntä enää nähdä."

"Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, etten sitä salli."

Olisi ollut alentavaa enää pyytää ja sitä paitsi ei siitä olisi hyötyä ollut. Koko tuuma oli kostoksi aijottu tai -- kuten everstinna luultavasti sanoi -- rangaistus eilisestä.

"Oikein se on häpeällistä", sanoi Lise, "palvelija kertoi minulle koko jutun. Eivät edes suoneet teille sitä iloa, että saisitte puhella iso-isänne kanssa, tai mikä hän lienee."

Oli mitä ihanin sää ja kaikkialla niin kesäistä ja vihreätä, mutta mieleni oli niin murheellinen, etten voinut siitä iloita. Huvila sijaitsi Klampenborgin ja Charlottenlundin välillä. Se oli kaunis pieni asunto, rakennus verannalla varustettu, edustalla puutarha täynnä ruusupensaita.

Kun kaikki oli valmista illalla, olin kovin väsynyt, mutta tyynempi. Katselin veden kirkkaaseen, siniseen kalvoon ja mietin professorin sanoja: "Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen."

Päivä kului kuten toinenkin. Nenäliina edistyi ripeään, sillä "aamuhetki kullan kallis". Heinäkuussa sain Minnalta lyhyen, liikuttavan kirjeen. Se oli tapahtunut, Hedevig oli kuollut. Ilman tuskia oli hän nukahtanut, kuin väsynyt lapsi uneen vaipuu. Paperilta näkyi kyynelten jälkiä. Kirjeessä ei ollut mainittu mitään matkasta eikä heidän aikeistaan.

Ikävöiden odotin seuraavaa kirjettä, mutta viikko kului viikon jälkeen, eikä mitään tullut. Eräänä päivänä valitin sitä Amalian läsnäollessa.

"Kyllä teille on tullut kirje", huudahti hän. "Kun viimeksi kävin kaupungissa, pyysi Frederik minua ottamaan sen mukaani. Minä olin sen aivan unohtanut! Se on varmaankin laukussani tai hatturasiassa tai jossain muualla, en enää muista missä."

Etsin laukusta, hatturasiasta ja kaikista mahdollisista paikoista, mutta turhaan.

"Minua suututtaa, että olen hukannut kirjeenne, mamseli Staal, mutta ei minusta siitä kannata niin suurta melua nostaa. Eihän onnettomuus ole korvaamaton. Kyllä te pian saatte uuden kirjeen."

Mutta onnettomuus oli minusta kuitenkin suuri. Kirjoitin ja ilmoitin heille kuinka oli käynyt. Kuinka kauan tulisi kestämään, kunnes saisin vastauksen? Mitähän kadonnut kirje lienee sisältänyt? Mitä päätöksiä he olivat tehneet? Oliko onni lähellä, vai oliko se yhä vielä kaukainen utukuva vain?

"En voi hyvin", sanoi Henriette eräänä aamuna. Hän oli luonnostaan hyvin reipas eikä olisi syyttä valittanut. Koetin hänen otsaansa. Se poltti. Hänen kaulansa oli kipeä, eikä hän voinut mitään syödä.

"Eikö everstinnan mielestä olisi parasta kutsua lääkäri?"

"En luule sitä tarpeelliseksi. Hän on varmaankin jo illalla terve, ellei, tulee lääkäri ylihuomenna minun luokseni."

Otin työni ja menin Hennylle seuraksi. Hän makasi kärsivällisenä vuoteellaan ja katseli minua ystävällisesti. "Jumalan kiitos että olet täällä", sanoi hän.

Seuraavana päivänä sairastui Louise. Hän itki ja valitti. Menin taas everstinnan luo.

"Eikö pitäisi kutsua lääkäri?"

"Oikein on naurettavaa, kuinka te lapsia hemmottelette. Olenhan sanonut, että hän tulee huomenna."

"Teidän olisi pitänyt kutsua minut aikaisemmin", sanoi lääkäri seuraavana päivänä, tutkittuaan tarkasti potilaita. "Heillä on tuhkarokko. Akkunat ovat niin pian kuin mahdollista peitettävät. -- Saisinko kirjoitustarpeita."

"Teillä on tietysti ollut tuhkarokko", kysyi Amalia lääkärin lähdettyä.

"On."

"Minä arvasin sen, mutta minulla ei ole sitä ollut, jonka vuoksi minun täytyy matkustaa kaupunkiin."

"Ja minä en kestä kaikkia näitä toimenpiteitä", valitti rouva Bärenschild, "minun täytyy myöskin pois".

"Ei kukaan voi pakottaa teitä jäämään, neiti Staal", huudahti luutnantti innokkaasti, "te lähdette myöskin kaupunkiin".

"Pakko ei tässä tule kysymykseenkään. Minun olisi päinvastoin hyvin vaikea jättää rakkaat pienet potilaamme."

"Toisin ette voinut ajatella, olisihan minun pitänyt se tietää. -- Toivon, ett'ette luule minun pelkurimaisuudesta tai halpamaisuudesta pakenevan tautia, vaan että matkustan sen vuoksi, että sopivaisuus, tuo sydämmetön hirviö, ei salli meidän olla kahden täällä maalla."

"Huonekalut ja palvelijat viemme tietysti mukanamme", huomautti everstinna, "mutta lähetämme tänne hoitajattaren Kööpenhaminasta öitä valvomaan".

"Tässä on hajuvettä, kenties se saattaisi lapsia virkistää, ja tässä on muutamia kalentereita ja pikkutavaroita heille huvitukseksi."

Olin Amalialle niin kiitollinen, kuin olisivat he olleet minun eikä hänen sisariaan.

Eipä tuntunut varsin hauskalta olo tuossa autiossa talossa, jossa minä yksin kuljeskelin. Puutarhan puoleisessa huoneessa oli pyöreä pöytä ja muutamia tuoleja. Kaikki muut huoneet olivat tyhjät. Ikävöin hyvin hoitajatarta, mutta kun hän vihdoin tuli, ei hän minua tyydyttänyt. Hänellä oli epämiellyttävät kasvot, joista heti huomasin, että sairaanhoito oli hänellä vain elinkeinona eikä yhtään sydämmen asiana.

"Minä en ollenkaan sovi maalla olemaan", sanoi hän, "kaikkein vähimmin tämmöisessä syrjäisessä paikassa ilman miesväkeä, Jumal'auttakoon!"

Hän meni ulos puutarhaan, tutki tarkkaan akkunaluukut, pudisti päätään ja läksi sitten keittiöön keittämään itselleen kahvitilkkasen, kuten hän sanoi.

Myöhään illalla tuli eversti ratsastaen lapsia katsomaan. Hän oli hyvin hellä heitä kohtaan ja minulle hän sanoi lähtiessään: "Hoitakaa nyt lapsia oikein hyvin, mamseli Staal. Voitte olla vakuutettu siitä, että runsaasti tulen korvaamaan vaivanne."

"Älä toki semmoista puhu, isä!" huudahti Henny, "sitä hoitoa, jota Marie meille antaa, ei voida rahalla maksaa."

Eversti katsahti häneen kummastellen ja nyykäytti sitten minulle päätään, joka varmaankin merkitsi, että hän pitäisi lupauksensa.

Kun tohtori Stub seuraavan kerran tuli, katseli hän ympärilleen ja jotakin, joka muistutti tyytyväisyyttä, kuvastui hänen kasvoillaan.

"Herrasväki on matkustanut pois, näen minä. Olen hyvilläni siitä, että hoito on uskottu teille, sillä silloin se tulee toimitetuksi tyynesti ja tarkkaan."

Hänen sanansa eivät minua ilahuttaneet, huolimatta tunnustuksesta, jonka sisälsivät, sillä hän ei näyttänyt paljoa välittävän omasta mukavuudestani.

Tauti oli ankaraa laatua, etenkin Hennyn, ja kuitenkin hän oli heistä kärsivällisempi. Hän tahtoi niin kernaasti minua säästää ja herätti minut hyvin harvoin öisin. Pikku Louise raukalla ei ollut niin paljon sielunvoimaa. Hän tahtoi, että aina olisin hänen läheisyydessään. Minun piti kertoa hänelle juttuja, laulaa hänelle ja lohduttaa häntä. Olin hyvilläni siitä, että Hennykin samalla siitä hyötyi.

"Tule tänne, Marie! Anna minulle vähän juotavaa. Voi, kaulani on niin kipeä! Kuule, lupaathan jäädä tänne yöksi etkä anna tuon ilkeän matamin tänne tulla. Huu, minä pelkään häntä, tulen kipeäksi, ellet lupaa."

Eversti tuli joka päivä ratsastaen lapsia tervehtimään. Tohtori Stub kävi joka aamu potilaiden luona, joi lasillisen vettä, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten puutarhahuoneeseen, ja läksi jälleen pois sanomatta muuta, kuin mikä oli aivan välttämätöntä.

Oli kulunut noin yhdeksän, kymmenen päivää. Kuumetta ei enää ollut eikä minkäänlaista vaaraa. Olin nukahtanut sohvalle, kun Louise minut herätti.

"Marie, ukkonen käy! Jumalan tähden, nouse ylös. Mitä nyt teemme!"

Siniset salamat välähtelivät akkunaluukkujen rakojen läpi himmentäen kokonaan yölampun heikon valon. Koko rakennus tärisi joka jyräykseltä, myrsky ulvoi savupiipussa, aallot kohisivat ulkopuolella.

"Marie, mitä me teemme, mitä me teemme!"

"Ole hiljaa, rakas lapsi, ja pysy vuoteessasi. Olit niin sairas, ja Jumala on tehnyt sinut jo melkein terveeksi. Voit olla varma siitä että hän antaa tämänkin tau'ota."

Samassa tempaistiin ovi auki ja hoitajatar syöksyi sisään kalman kalpeana.

"Maailman loppu on tulossa", sanoi hän, "mutta vielä pahempaa on, että puutarhassa liikkuu ja akkunain luona rapisee. Tämmöinen ilma on kuin luotu varkaita ja rosvoja varten. Jumala armahtakoon meitä heikkoja naisia!"

"Tuuli se vain on, joka saa puunoksat rapisemaan."

Salama seurasi toistaan; heidän valituksensa hämmentyivät voimakkaaseen ukkosenjyrinään.

"Marie", kuiskasi Henriette, "etkö luule, että maailman loppu todella on lähellä?"

"En, pikku Henny, sitä en luule ja tiedän, ettei Jumala meitä missään tapauksessa hylkää. -- Teidän täytyy todellakin hiukan hillitä itseänne, matami Olsen, lapset ovat muutoinkin peloissaan. Usko minua, Louise, parin tunnin kuluttua on kaikki tämä oleva lopussa, ja päivä koittaa entistä kauniimpana."

"Parin tunnin! Voi, sen ajan kuluessa saattaa paljon tapahtua. Mitä se oli? Ettekö kuulleet jotakin, askeleita?"

"Ei, rankkasade sen aikaansai."

Vihdoin päivän koittaessa taukosi raju-ilma. Aurinko nousi kaikessa komeudessaan, tomu oli huuhtoutunut lehdiltä ja kukkasilta, kaikki näytti niin nuorentuneelta ja keväiseltä. Hengitin raitista, puhdistunutta ilmaa verannalla ja kiitin Jumalaa, joka oli meitä suojellut.

Hoitajatar oli mennyt ylös huoneeseensa. Lapset nukkuivat. Tunsin olevani hyvin raukea, voimaton, rasittunut. Asetuin sohvan nurkkaan ja elin pian unessa uudestaan tuon kamalan yön.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kun avasin silmäni, näin hämmästyksekseni kookkaan olennon seisovan edessäni. Pimeässä en voinut tuntea, kuka se oli, mutta kuulin pian äänestä, että se oli salaneuvoksetar Trolle.

"Olen pahoillani, jos herätin teidät."

Hän ojensi minulle kätensä, ja minusta tuntui kuin se olisi hiukan vapissut.

"En tiennyt tästä mitään ennenkuin eilen. Menkäämme tuonne toiseen huoneeseen."

Kun tulimme valoisaan puutarhahuoneeseen, katsoi hän minua tutkivasti silmiin.

"Äiti ja sisar matkustivat pois, ja te jäitte!"

"Onhan se luonnollista, kun minulla on tuhkarokko ollut."

"Onko sekin luonnollista, että teidät jätettiin tänne melkein yksin? Onko se luonnollista, että täällä kaikki on niin epämiellyttävää teille kuin suinkin? Onko luonnollista, että teidän nuoruuttanne ja terveyttänne tuhlataan, ikäänkuin niillä ei olisi mitään arvoa? Minusta tuntuu kuin kuuluisin minäkin syyllisten joukkoon, vain siksi että kuulun sukuun."

Hän sulki minut syliinsä. Hän ei enää ollut donna Grandezza, ylhäisyys oli haihtunut pois, ja hellä sydän yksin saanut vallan.

"Olette varmaan hyvin rasittunut, lapsi parkani. Näytätte siltä kuin ette olisi saanut nukkua, ette sopivaa ravintoa nauttia ettekä raitista ilmaa hengittää. Luulen melkein, että enimmin kaipaatte viimeksimainittua. Senpä vuoksi lähetän teidät nyt vähän ajelemaan vaunuissani ja jään siksi aikaa lasten luo."

Hän pani itse omin käsin saalin hartioilleni, sitoi hatunnauhat leukani alle, saattoi minut ulos vaunujen luo ja antoi ajurille määräyksen ajaa Rungstediin ja takaisin. "Aja alussa hiljaa", sanoi hän.

Palvelija työnsi oven kiinni, ajuri napsahutti piiskaansa ja niin sitä mentiin. Kaikki oli kuin unta.

Raitis ilma ja outo liike vaikuttivat minuun hyvin voimakkaasti. Minua oikein pöyrrytti aivan kuin keinussa kiikkuessa. Kirkas päivänpaiste häikäisi pimeään tottuneita silmiäni. Yhä nopeammin kulkivat vaunut. Asunnot, puutarhat, pellot ja metsät kiitivät ohitseni. Se tuntui melkein tuskastuttavalta ja sen lisäksi painosti minua oma pienuuteni ja vähäpätöisyyteni istuessani siinä yksin noissa komeissa vaunuissa.

"Huomenna uudistatte retken", sanoi salaneuvoksetar takaisin palatessani. "Nyt lähden heti pois ja lähetän sitten kamarineitini tänne, neitsy Baggen, josta sinä niin paljon pidät, Louise. Hän saa pitää teistä huolen, niin että rakas Marienne voi vähän hoitaa itseään ja levätä kunnollisesti."

Parin tunnin kuluttua saapui neitsy Bagge tuoden mukanaan koko joukon kaikenlaista hyvää. Hän oli salaneuvoksettaren palveluksessa harmaantunut, ja hänen ulkomuotonsa, jossa ilmeni tyyneyttä ja hyväntahtoisuutta, hidasluontoisuutta ja yksinkertaisuutta, teki väsyneeseen mieleen rauhoittavan vaikutuksen.

Hän levitti pöydälle liinan, otti korista esille viinipullon, muutamia ostereita ja kylmän kananpojan sekä toivotti minulle hyvää ruokahalua.

Vaikka en laisinkaan ole herkkusuu, maistui ruoka mainiolta, vahvisti ja teki oikein hyvää. Siitä oli kauan kun minulle oli tarjottu hellin käsin valmistettu ateria. Viime aikoina olin elänyt kahvilla, sen vuoksi että matami Olsen, joka itse rakasti kahvia enemmän kuin kaikkea muuta, ei kernaasti tahtonut vaivautua valmistamaan minulle ruokaa.

Aterian jälkeen vei neitsy Bagge minut yläkertaan kauniiseen, ilmavaan huoneeseen, jonne hän oli laatinut minulle hyvin houkuttelevan vuoteen. Oikein ihastuin sen nähdessäni. Nuo häikäisevän valkoiset, pehmeät tyynyt ja vihreä silkkipeite tekivät todellakin virkistävän vaikutuksen siihen, joka kauan oli maannut kovalla sohvalla. Neitsy Bagge oli tuonut kaiken mukanaan, hän katseli tyytyväisen näköisenä kättensä töitä, sulki akkunat ja jätti minut yksin.

Sain siis antautua pitkällisen unen helmaan, jota ei häiritsisi pelko, että lapset jotakin tarvitsisivat, tai etten heräisi Louisen kutsuessa. Väsyneenä ja voimattomana katselin vuodetta. Voi, kuinka hyvältä uni tulisi maistumaan! Kello oli vasta kuusi, ja minä saisin nukkua aamuun asti. Kuinka tulisinkaan nauttimaan.

"Anteeksi, että häiritsen, mamseli Staal, mutta siellä on muuan herra, joka tahtoo teitä tavata."

"Onko se eversti? Tai ehkä luutnantti Due?"

"Ei, se on aivan vieras herra."

"Silloin se varmaankin on erehdys."

Hetken kuluttua palasi neitsy Bagge. "Hän pyysi sanomaan olevansa pastori -- niin, mikä se nyt olikaan."

"Voi, se oli varmaankin Skau, eräs vanha herra?"

"Nuori herra hän on, mutta eikö liene viisainta, että mamseli menee alas häntä puhuttelemaan."

Kun tulin puutarhahuoneeseen, oli vieras mennyt verannalle. Hattunsa hän oli jättänyt pöydälle. Sen ympärillä oli suruharso. Minut valtasi outo tunne. Näin hänet lasioven läpi, hän oli kookas, tumma mies, ja hänen kasvonsa olivat hyvin syvämietteiset ja kauniit, varsinkin mitä niiden ilmeeseen tuli. En ollut häntä ennen koskaan nähnyt, sillä jos hänet kerran olisi nähnyt, ei häntä olisi voinut unohtaa.

Siirsin tuolin herättääkseni hänen huomiotaan, ja samassa silmänräpäyksessä hän astui sisään. Omituinen oli katse, jonka hän minuun loi.

"Voi, ette taida olla oikein terve!" Hän tarttui tuttavallisesti käteeni.

"En tiedä, ketä minun on kunnia puhutella?"

"Olen Gustav Bang, mutta ettekö siis ole saanut kirjettä?"

"Viime kirjeeni joutui hukkaan. Onko teillä uutisia Italiasta? Jumalan tähden, eihän vain mitään pahaa?"

"Ei suinkaan, päinvastoin hyvää, toivoakseni. Te katselette minua niin vieraasti, ja minä teitä niin tuttavallisesti. Teillä on jo suuri sija Gustav Bangin sydämmessä, vaikka ette koskaan ole kuullut hänestä puhuttavankaan. Ettekö myöskään ole kuullut Hedevig Bangia mainittavan?" Surumielinen ilme hänen kasvoissaan synkkeni.

"Kyllä toki, tunnen sekä teidät että hänet. Minna on teistä niin paljon kirjoittanut."

"Huomaan, ettei Minna ole ennenkuin tuossa kadonneessa kirjeessä kirjoittanut mitään, joka voisi olla valmistuksena sille, mitä minulla on teille sanottavaa. Pelkään melkein ettei se tule teitä miellyttämään. Antakaa minulle kätenne, Marie, ja luvatkaa olla Minnan sulhaselle hänen kadottamansa sisaren sijassa."

Minnan sulhaselle! Oliko se mahdollista! Katselin häntä tutkien, vaan en nähnyt muuta kuin hyvää hänen kirkkaissa, syvissä silmissään.

"Niin, katsokaa minua vain, hän on aarre, kallis aarre, uskallatteko uskoa hänet minulle?"

"Voi, kyllä, mutta älkää pahastuko, jos käyttäydyn vähän omituisesti, sillä tämä tuli niin äkkiä. Olen aivan ymmälläni. Siitä siis kerrottiin tuossa kirjeessä, ja minä kun olisin voinut jo kolme viikkoa sitten saada sen tietää."

"Menkäämme istumaan ulos puutarhaan. Pelkään, että olen säikähyttänyt teitä, aivanhan te vapisette, hyvä Marie."

"Kuinka äiti voi?"

"Varsin hyvin. Lääkäri on selittänyt, ettei ihaninkaan ilmanala voi hänelle lahjoittaa sitä, mikä häneltä nyt puuttuu, ja se on hänen hartaimman toiveensa täyttyminen."

Tuntui siitä, kuin olisin hänet jo kauan tuntenut, ja kuitenkin vaikutti tämä kaikki niin oudosti minuun. Hän kertoi sisar-vainajastaan, kertoi äidistä ja Minnasta. Erittäin miellyttävää oli kuulla, kuinka oikea ja kaunis hänen käsityksensä heidän luonteistaan oli.

"Ensi alussa", sanoi hän, "soimasin melkein itseäni siitä, että olin sitonut Minnan kohtalon omaani, peläten, että hänen raitis, toivehikas mielensä tulisi kärsimään vakavuudesta, joka on luonteelleni ominainen, ja joka johtuu siitä, että tähän asti olen tuntenut parhaasta päästä elämän varjopuolia. Mutta nyt olen tullut siihen päätökseen, että me Jumalan avulla kyllä voimme vaikuttaa hyvää toisiimme. Hänen luottavainen, anteeksiantava, hellä sydämmensä tulee lieventämään ankaraa elämänkatsomusta, jonka minä kovissa elämäntaisteluissa olen itselleni muodostanut, ja minä taas kokemukseni perusteella voin suojella häntä pettymyksiltä. -- Mutta, rakas sisareni, puhukaamme nyt teistä. Minusta tuntuu hyvin omituiselta, että olette täällä niin yksin sairasten lasten kanssa tyhjässä, kolkossa talossa. Näytätte itse hyvin rasittuneelta. Pelkäänpä melkein, että äidin aavistuksessa, jolle Minna aina on nauranut, kuitenkin oli perää. He ovat varmaankin tunnottomia, tylyjä ihmisiä."

Hänen tummat silmänsä ilmaisivat tahdonlujuutta hänen luodessaan minuun läpitunkevan katseensa. En voinut häneltä salata asian todellista laitaa, mutta vetosin hänen hyvään sydämmeensä pyytäen, ettei hän enempää kyselisi.

"Tuo pyyntö todistaa arveluni oikeaksi. Marie raukka, kuinka tulemmekaan teitä hoitelemaan, kun kerta olette luonamme. Ette edes kysy milloin ja missä."

"En voi sitä oikein käsittää."

"Ensiksi pitää teidän saada tietää missä." Sitten hän kertoi vanhanaikaisesta pappilasta Jyllannin itärannalla, sammaltuneesta katosta haikaranpesineen, lammikosta kiviaitoineen ja salavapuineen, puutarhan satavuotisesta lehmuksesta, sekä polusta, joka johti kanervikkokumpujen yli lähteen sivutse läheiseen metsään. Näin kaiken ilmielävänä edessäni, ja usko, että me todella tulisimme siellä yhdessä elämään, rupesi juurtumaan sydämmessäni.

"Ja nyt tulemme kysymykseen: milloin. He ovat jo matkalla. Häät vietetään ainoan sukulaiseni, isä-vainajani veljen luona, joka on pappina Slesvigissä. Sinne me molemmat matkustamme heitä vastaan. Syyskuun viidennen päivän, professorin syntymäpäivän, olemme valinneet hääpäiväksemme. -- Mutta alkaa jo hämärtää! Minun täytyy rientää pois. Huomenna palaan takaisin."

Hän meni, mutta minulle oli kaikki jo selvinnyt. Toivoni ei enää ollut kaukainen, epämääräinen. Tiesin jo ajankin, jolloin se täyttyisi: syyskuun viidentenä päivänä. Tänään oli elokuun kuudestoista päivä. Kaksikymmentä päivää, oi Jumalani, voinko tätä onnea kestää!

"No, olipa hyvä että hän meni, että mamseli vihdoinkin pääsee levolle."

"Levolle?" Katselin häntä kummastellen. "Sitä en suinkaan aijo tehdä, se on aivan mahdotonta. Menkää te levolle, neitsy Bagge, minä en voi."

"Marie, kerro minulle, mitä asiaa hänellä oli, se oli varmaankin jotain hauskaa. Sinä ansaitset jotain hauskaa."

Kerroin pikku Hennylle kaikki. Hän taputti käsiään, mutta virkkoi kuitenkin: "Meidän täytyy siis erota." Se minuun koski keskellä riemuani.

Neitsy Bagge pani lopulta maata. Lapset nukkuivat; minä hiivin ulos puutarhaan. Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta. Se loi väräjävän loisteen rannan aalloille, hopeaisen hohdon puutarhan georgiineille. Talo näytti niin rauhalliselta. Ajattelin edellistä yötä ja sydämmeni oli täynnä hartautta.

Kun salaneuvoksetar Trolle tuli ajaen seuraavana päivänä, seisoin minä ovella häntä vastaanottamassa.

"No, totta tosiaankin", sanoi hän hymyillen, "yhden ainoan yön uni voi tehdä ihmeitä."

Purskahdin nauruun. Siitä oli kauan kun viimeksi olin nauranut. Se kuului omituiselta, aivan kuin ei olisi ollut omaa nauruani, ja kuitenkin se teki niin hyvää.

Otin hänen kätensä ja suutelin sitä. "Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta minä en ole ensinkään ollut levolla."

Sitten istuuduin jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja kerroin hänelle historiani. Hän kuunteli tarkkaan, ja kun olin lopettanut kertomukseni, suuteli hän minua otsalle ja sanoi:

"Ylpeilisin teidän laisestanne tyttärestä ja kuitenkin minun täytyy teitä torua. Pelkonne huolestuttaa omaisianne paikkaa vaihtamalla on ollut oikein naurettavaa. Ette voi sitä puolustaa. Luulen, että jos tätä olisi kestänyt vielä kauan, olisivat voimanne murtuneet. Ei, älkää väittäkö vastaan. Henriette on kertonut minulle paljon, ja itsekin olen huomannut yhtä ja toista. -- Louise Örnklo on siis kasvattiäitinne. Olen hänet tuntenut, hän oli kaunein ja lahjakkain nuori tyttö, minkä koskaan olen tavannut. Tiesin, että hän oli mennyt naimisiin erään upseerin kanssa, mutta huhu kertoi, että mies oli tehnyt itsemurhan velkojen tähden, ja että hänen vaimonsa sen johdosta menetti järkensä. En ole koskaan huhuihin luottanut, mutta tämäpä vasta hullunkurista oli. -- Nyt tahdon koettaa keventää mieltänne sen ainoan seikan suhteen, joka vielä sitä painaa. Olette tietysti huolissanne lasten tähden ja pelkäätte, että laiminlyönti ja aika tulevat turmelemaan, mitä vaivoin olette istuttanut heidän nuoriin sydämmiinsä. Luottakaa te huoletta minuun, minä lupaan heistä pitää hyvää huolta ja suojella teidän kylvöänne."