Part 11

Uudenvuoden aattona oli meillä suuret pidot tansseineen, arpajaisineen ja joulupuineen. Joulukuusen koristaminen annettiin minun tehtäväkseni ja aamusta varhain työskentelin minä numeroimisella ja ripustamisella.

Rypäleet, konvehdit, kallisarvoiset korutavarat sekä monenlaiset ommellut esineet, jotka suurimmaksi osaksi olivat minun valmistamiani, peittivät suuren kuusen melkein kokonaan, ja oikein oli vaikeata saada tilaa kaikille kirjaville lampuille. Ajattelin meidän pientä joulukuustamme kapeine vahakynttilöineen ja muutamine pähkinöineen ja omenineen. Herättäisiköhän tämä puoleksikaan niin paljon iloa? Ajattelin, että arpajaiset eivät ole minulle mieleen. Niistä puuttuu se, mikä lahjassa enimmin miellyttää, nimittäin ystävällinen tapa arvata ja täyttää toisen toivomus. Antaja ei ole rakkaudella lahjan saajaa muistellut. Minun täten miettiessäni sain vihdoin puun valmiiksi ja siinä se seisoi niin rikkaana, ylpeänä ja komeana, että en voinut olla sitä ihailematta.

Vilkas ja iloinen oli se seura, joka illallisen jälkeen astui saliin valaistua puuta ihailemaan. Kaikki kiittelivät Amaliata. "Neidillä on verraton järjestämisen taito", sokelti kosija. Hän tarjoutui sen jälkeen arpalippuja tarjoamaan ja tuli lopulta minunkin luokseni. Minulla oli juuri aikomus kieltää, kun everstinna virkkoi:

"Mamseli ei ota osaa leikkiin, hän saa omansa huomenna."

Salaneuvoksetar Trolle lähestyi häntä ja kysyi hyvin kohteliaasti ja tyynesti:

"Toivottavasti, rakas serkkuni, se ei ole kello."

"Kello?" toisti hämmästynyt everstinna.

"Sepä hyvä, ettei niin ole laita. Pelkäsin että olitte ehtineet ennen minua. Minä olin jo aikoja sitten päättänyt antaa mamseli Staalille tämän kellon kunnioitukseni ja ystävyyteni osotukseksi."

Kaikkien silmät olivat luotuina donna Grandezzaan ja minuun, kun hän tavallista suuremmalla arvokkuudella otti vitjat ja kellon kaulastaan ja ripusti ne minun kaulaani.

En tiedä, oliko hän todella edeltäpäin päättänyt sen tehdä, vai päättikö hän nöyryytyksen hetkenä antaa minulle suurenmoisen hyvityksen.

"Ja nyt, rakas mamseli Staal", lisäsi hän hiljaa, "toivotan teille parempaa vuotta ja uudistan kesäisen tarjoumukseni."

Kiitin häntä täydestä sydämmestäni, mutta kieltäydyin sekä kerroin, että minulla oli entistä enemmän toivoa päästä takaisin omaisteni luo.

Niin ystävällisesti kuin salaneuvoksetar Trolle aina minua kohtelikin, ei hän kuitenkaan ollut ensinkään tuttavallinen. Hänen hyvyytensä oli vanhemman, ylhäisen naisen hyvyyttä vaatimatonta nuorta tyttöä kohtaan.

"Onnellista uutta vuotta, tuhat kertaa parempaa kuin edellinen on ollut", huusi pikku Henny seuraavana aamuna.

"Onnellista uutta vuotta, ja toivon teidän pääsevän täältä pois", sanoi Lise. "Ei elämä täällä ole nuorta ihmistä varten."

Kaikki ystäväni toivottivat minulle parempaa vuotta. Se varmaankin merkitsi hyvää, ja minä alotin vuoden 1859 paraimmilla toiveilla.

Tullessani sisään sain minä "omani" yhdessä muitten palvelijain kanssa, nimittäin kymmenen riksiä. Minua ei haluttanut käyttää niitä omiin tarpeisiini, vaan päätin ostaa niillä kaksi hopealusikkaa Liselle ja Anton Jensenille.

Luutnantti Due saapui kotiin iltapäivällä. Hän näytti onnelliselta ja miehekkäältä. Ylimielisyys oli kuin poispuhallettu, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin rouva Bärenschildin ja Amalian pisteliäät huomautukset saivat hänet entiselleen.

"Olen oikein ikävöinyt saada puhua kahden kesken kanssanne, hyvä neiti Staal", sanoi hän seuraavana aamuna. "Minulla on teille kaikkein lämpimimmät terveiset ja sen lisäksi kirje. Kenties tahdotte ensiksi lukea sen."

Hän näytti kovin veitikkamaiselta ojentaessaan minulle kirjeen. Se oli Maijalta, ja siinä hän mitä herttaisimmalla tavalla pyysi minua pitämään hänen kotiansa omanani ja, niinpian kuin kevään tullen matka kävisi vähemmän vaivaloiseksi, tulemaan sinne. Ystäviä heillä oli melkein kaikkialla, kirjoitti hän. He ottaisivat minut avosylin vastaan. Lähemmin voitaisiin asiasta sopia, kun olin tehnyt päätökseni.

"Totta puhuen, neiti Staal, ei minusta kirjeen pitäisi antaa itkun aihetta."

"Minä itkenkin ilosta ja kiitollisuudesta. On suloista oppia tuntemaan niin hyviä ihmisiä, mutta tarjoumusta en voi ottaa vastaan."

"Ette voi ottaa vastaan! No, sepä vasta on kaunis tapa osottaa iloaan ja kiitollisuuttaan."

"Älkää toki pahastuko. Eihän semmoista tarjoumusta sovi hylätä väärästä kunniantunnosta tai muista sentapaisista syistä. Empimättä ottaisin sen vastaan, ellen toivoisi piakkoin voivani päästä takaisin omaisteni luo."

"Omaistenne luo! En anna tupakkapiippuakaan teidän omai... anteeksi. Kuulkaapa nyt, hyvä neiti, kuvaus kodista, joka teille tarjotaan, ennenkuin sen hylkäätte."

Luutnantti Due otti kahvimyllyn ompelulippaastani, asettui mukavasti istumaan ja rupesi kertomaan, jota tehdessään hän lakkaamatta veti kyynäränmitan ulos ja jauhoi sen takaisin sisään.

"Pappila on vanha ja rappeutunut, mutta niin vaatimattomia kuin huonekalut ovatkin, tuntuvat nuo matalat, tilavat huoneet sanomattoman hauskoilta ja kodikkailta. Puutarha on suuri ja täynnä ruusuja sekä muita kukkasia. Niitä Maija yksin hoitaa. Eikö teitä haluttaisi auttaa häntä? Seutu, -- no, semmoista minä en erikoisesti käsitä, ihmiset ovat minusta pääasia. Alotan sen vuoksi talon isännästä. Älkää odottako tapaavanne yhtä noita vakavia pappismiehiä, joiden synkistä kasvoista kymmenen askeleen päästä voi lukea, että maailma on murheen laakso. Päinvastoin, hän on iloinen, lystikäs, pitää puolenkillingin vististä ja pienestä punssilasista hauskassa seurassa sekä muistoistaan iloisilta ylioppilasajoiltansa. Hän rakastaa nuorisoa ja huvia, on sukkela ja leikkisä, mutta -- niin, se seikka tulee kohottamaan häntä teidän silmissänne -- eräässä asiassa ei hän kärsi pilaa. Kun joku pastorin iloisen käytöksen rohkaisemana uskaltaa antaa ivan nuolien eksyä uskonnon alalle, muuttuu vieraanvarainen isäntä aivan kokonaan, ja tuo onneton ihminen saa kiittää onneaan, jos häntä ei ajeta ovesta ulos. Hänen saarnojansa en rohkene arvostella, tiedän vain, että ne Maijan mielestä ovat kauniit. Minä pidän enemmän teoista kuin sanoista ja monena kylmänä, pimeänä yönä olen nähnyt hänen nurkumatta nousevan vuoteeltaan lähteäkseen viemään sairaalle lohdutusta, eikä ainoastaan henkistä, vaan Maijan täytyy myös pitää huolta siitä, että hän saa vaunuihinsa korin, joka sisältää jotakin ravitsevaa potilaalle. Auttaapa hän köyhiä seurakuntalaisiaan rahallakin, joita oikeastaan ei olisi liikenemään asti, ja niin totta kuin elän, on hänen siitä syystä pakko käyttää paikatuita saappaita juhlatilaisuuksissakin. Hänen vaimonsa on itse hyväntahtoisuus. Hänen elämäntehtävänään on tehdä vierasten -- siellä on aina vieraita -- ja talon omien asukkaiden olo niin hauskaksi kuin mahdollista. Ken tahtoo hänet ystäväkseen, ottakoon vain runsaasti lautaselleen hänen herkullisista ruuistaan. Ihmisistä, joilla on huono ruokahalu, ei hän yleensä pidä. Mutta teidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että hän siitä syystä rupeaisi teitä vihaamaan. Ei Maijakaan syö paljon. Kunnon anoppini pitää lavertelemisesta hiukan enemmän kuin miehensä soisi, mutta ainakin minun mielestäni se vain tekee hänet hauskemmaksi. Kas, semmoinen on pariskunta. Nyt tulee Maijan vuoro ja minun täytyy koettaa esittää hänet lyhyesti. Oikeastaanhan te hänet jo tunnette monista kertomuksistani. Hän muistuttaa enimmin isäänsä ja on paras tyttö taivaan alla. Hänen sydämmensä on avoin kaikkien suruille ja iloille ja hän on aina valmis lohduttamaan, rohkaisemaan ja puolustamaan. -- Palvelijat ovat kaikki talon palveluksessa harmaantuneita. Minä tosin vähän epäilen, että he salaa petkuttavat kelpo pastoriansa, mutta mitäpä siitä, sitä enemmän he hänestä pitävät. No, neiti Staal, nyt on kuvaukseni valmis. Pastori tulee olemaan isänne, hänen vaimonsa äitinne, ja Maija sisarenne. Voitteko vastustaa semmoista sisarta, hennotteko pahoittaa Maijan mieltä antamalla kieltävän vastauksen?"

"Ei se tule hänen mieltänsä pahoittamaan, vaan päinvastoin ilahuttamaan, että minä pääsen omaisteni luo. Kun ensi kerran kirjoitatte, annatte kai minun liittää pienen kirjelipun omaanne, jossa saan häntä sydämmeni pohjasta kiittää."

"Enhän voi teitä pakottaa, mutta tätä en todellakaan olisi odottanut. Käsitätte kai, että siitä, joka teistä pitää, ei tunnu hauskalta nähdä, kuinka teitä täällä kohdellaan. Se tuntuu kerrassaan tuskalliselta, varsinkin kun sekaantumalla asiaan ainoastaan pahentaisin asemaanne. Te olette niitä ihmisiä, joista enimmin pidän, ja olin vilpittömästi iloinnut siitä, että pääsisitte hyvään turvaan."

"Niin pääsenkin aikoinani. Kiitän teitä sydämmellisesti kaikesta ystävällisyydestänne, eikä minun tarvinne sanoa, että minäkin pidän paljon teistä."

"Sitä älkää tehkö. Minussa ei ole mitään, joka sitä ansaitsee. Uskokaa pois, monta kertaa minä vihaan itseäni."

Luutnantti Due pyyhkäisi kädellä otsaansa ikäänkuin karkottaakseen tulossa olevaa synkkää mielialaa, ja lisäsi puoleksi vakavalla, puoleksi kevytmielisellä äänellä. "Minä olen pohjaltani kehno mies, älkää naurako, siitä ei voi olla eri mieltä, että minä pohjaltani olen kehno mies."

KAHDESTOISTA LUKU.

Äiti ja Minna eivät voineet aavistaa, mihin aikaan ja minkälaisissa oloissa heille kirjoitin. He olisivat suuresti hämmästyneet, jos olisivat nähneet minun istuvan yöllä kirjoittamassa päällystakki yllä ja pesukaapin kansi pöytänä, pakkasen piirtäessä koreita kukkasiaan akkunaruuduille. Meillä ei näet ollut uunia pienessä huoneessamme, vaan oli tyydyttävä siihen lämpöön, minkä Amalia meille huoneestansa soi, ja kuta kovempi pakkanen oli, sitä vähemmän hän tahtoi luovuttaa muille. Välistä voin tuskin pitää kynää kädessäni, niin kohmettuneet olivat sormeni. Jalat sitä vastoin olivat mukavasti asetetut pehmeään nukensänkyyn, jonka Henriette oli minulle luovuttanut siihen tarkoitukseen.

"Tässä on teille työtä, mamseli Staal", huudahti Amalia eräänä päivänä kasvot ilosta loistavina. "Varmasti tulet kadehtimaan minua, äiti. Katsoppa tätä nenäliinan mallia! Se on äskettäin tullut Parisista, ja keisarinnalla on samanlainen. Eikö se ole kaunis? Nyt on vain saatava nimi, joka siihen sopii. Teidän täytyy mennä Davidsenille, mamseli Staal, sitä tilaamaan. Kuta pikemmin voimme alkaa, sitä parempi."

Katselin kauhistuksella leveätä reunusta, jonka muodostivat kukkaiskiehkurat ja melkein näkymättömät rei'ät ja pohjat. Tulisinko jäämään sinne niin pitkäksi aikaa, että saisin sen valmiiksi? Se hetki tuntui melkein juhlalliselta, jolloin ensimmäiset pistot ompelin.

Kevät teki vähitellen tuloaan. Sain sen ensi tervehdykset orvokkikimppujen kautta, jotka ostin pieneltä tyrkyttelevältä myyjältä. Huhtikuun puolivälissä valmistui kahdeskymmenes osa nenäliinasta. Muistan hyvin, kuinka mieleni oli raskas sinä päivänä. Salaneuvoksetar Trolle oli matkustanut erään sukulaisen luo Holsteiniin epämääräiseksi ajaksi. En ollut pitkään aikaan saanut kirjettä omaisiltani. Everstinna oli hyvin ärtyisä, ja Henriette sai toria sen vuoksi, että hän -- aivan vastoin tahtoani -- rupesi minua puolustamaan. Näytti siltä kuin kaikki olisi kääntynyt minua vastaan tuottaakseen minulle huolta. Mutta iltapuolella tuli Frederik tuoden jotakin kädessään.

"Tässä on teille vähän lohdutusta, jota te varmaan kovin kaipaattekin."

Se oli kirje Minnalta. Rouva Bärenschild huomasi iloni ja samassa silmänräpäyksessä otti hän ompelupöydästään lankavyyhdin.

"Tulkaapa pitämään minulle tätä, mamseli Staal."

"Enkö minä saa, äiti, Marie tahtoo kernaasti lukea kirjettään."

"Et, Henriette, sinä pidät käsiäsi niin levottomasti. -- Kerimme nyt yhdellä kertaa nämä kaksi naulaa mattoa varten, mamseli hyvä."

Teinkö väärin luullessani hänen keksineen sen minua kiusataksensa? En voinut muuta. Mutta olihan kirje taskussani, ja se antoi minulle voimaa pitää nuo kaksi naulaa loppuun asti hymyssä suin. Sen jälkeen oli Amalia koristettava, he ajoivat pois, ja minä saatoin häiritsemättä lukea kirjettäni.

"Minulla on niin paljon kerrottavaa, Marie, ja tänään tunnen vielä tavallista selvemmin, kuinka huonosti kynä ja muste korvaavat suullisen keskustelun. Osaisin niin helposti kertoa sinulle kaikki, mutta kaikkea ei ole helppo kirjoittaa, ja kuitenkaan en voi pitää mitään sinulta salassa.

"Ajatteleppa, Mie, Christian-serkku piti minusta, ymmärrätkö, hän piti minusta niin paljon, että olisi tahtonut minut vaimokseen. Sinä et voi hämmästyä enemmän kuin minä, kun sen kuulin. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä ja hämmästyin kovin, mutta kävin myös hyvin surulliseksi. Hän oli niin vakava, niin kiihkeä, oli kuin hänen elämänsä onni olisi riippunut minun vastauksestani, enkä kuitenkaan voinut vastata myöntävästi. Jos minä joskus maailmassa menisin naimisiin, täytyisi minun rakastaa miestäni enemmän kuin kaikkia muita, mutta minä pidän äidistä ja sinusta kymmenen kertaa enemmän kuin Christianista. Minuun koski sydänjuuria myöten nähdessäni, kuinka onnettomaksi hän kiellostani tuli. Olin vihoissani itselleni enkä kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa olisi peruuttanut sanojani. Viimein pyysin häntä menemään äidin luo, ja sen hän tekikin. Minä menin ulos puutarhaan itkemään, mutta hetken kuluttua tuli Carl-eno luokseni, sulki minut syliinsä, puhutteli hellillä hyväilysanoilla ja vei minut sisään äidin luo. 'Kaikki on sovitettu, Louise', huudahti hän, 'tyttäresi on tehnyt kaiken hyväksi jälleen. Suhdettamme ei vähänkään varjo enää saa synkistyttää. Jos kohta sinä olet minua vastaan rikkonut, on tämä jalomielinen tyttö tehnyt niin suuren uhrauksen, että se sovittaa kaikki.'

"Voitko käsittää sitä, Marie, että Carl-eno sanoo rakastavansa minua kuin omaa tytärtään, ja kuitenkin on hän niin iloissaan siitä, etten rupea hänen tyttärekseen. Minusta siinä on käsittämätön ristiriita. En myöskään mitenkään saa häntä ymmärtämään, etten mitään uhrausta tehnyt, kun annoin Christianille rukkaset. Sanonpa mitä hyvänsä, on hän siitä kuitenkin vakuutettu. Se minua oikeastaan hiukan loukkaa, mutta hänen rakkautensa ja hellyytensä on niin suuri, että minun on mahdotonta olla hänelle suuttunut.

"Christian on nyt matkustanut pois maailmaa näkemään. Carl-enon mielestä ei meidän ollenkaan olisi pitänyt puhua keskenämme, mutta siihen minä en suostunut, se tuntui niin kylmältä ja tylyltä. Me kävelimme yhdessä päivää ennen hänen lähtöänsä, hän avasi minulle koko sydämmensä ja se kevensi hänen mieltään. 'Älä ole suruissasi minun tähteni, Minna', sanoi hän, 'kyllä minä tulen onnelliseksi, monta vertaa onnellisemmaksi, kuin jos en olisi sinuun tutustunut'.

"Carl-eno puhuu nyt usein isästä ja ottaa osaa keskusteluun, kun puhumme sinusta, sisko, jota hän -- nyt voin sen sanoa -- ei ennen ole tehnyt. Äiti voimistuu päivä päivältä, ja sitä on äärettömän hauska nähdä ja suloista on ajatella, että pian saamme tavata toisiamme. Voi, kuinka olisin onnellinen, jos Hedevig voisi parantua, mutta se on mahdotonta. Hän ei enää voi olla jalkeilla. Hänen veljensä kantaa häntä joka päivä vuoteelta sohvalle ja sohvalta vuoteelle. Voi, hän on niin huolissaan ja kuitenkin hän sisartansa lohduttaa ja rohkaisee, jopa laskee leikkiäkin hänen kanssaan. Välistä toivon, että Jumala kutsuisi minut luokseen ja armahtaisi Hedevigiä. Sinulla ja äidillä on kuitenkin toisenne, mutta Hedevigin veljellä ei ole ketään koko suuressa avarassa maailmassa paitsi sisartaan. Kun he puhelevat keskenään tulevasta elämästä, panen minä käteni ristiin. Sitä on ihanaa kuunnella, mutta kuitenkin sydäntä särkevää. Professori ei voi sitä kestää; hän menee ulos ja itkee. Äiti sitä vastoin ottaa osaa keskusteluun. He rakastavatkin häntä sydämmellisesti.

"Tämä on surullinen kirje, Marie, enkä kuitenkaan kernaasti tahtoisi mieltäsi pahoittaa. Olen meikein iloissani siitä, ettet ole täällä, sisko. Suru valtaisi sinut liian voimakkaasti. -- Jumala olkoon kanssamme koetuksen aikana!"

Äiti kirjoitti:

"Olen melkein entiselläni, tyttöseni! Pian voimme ruveta ajattelemaan lähtöä, mutta onkohan meidän lähdettävä? Päätä itse, silmäteräni, onko meidän jätettävä Hedevig? En sitä usko. Tiedät, kuinka ikävöin, mutta nyt kun olen parempi, ei ikävöimiseni enää ole niin sairaloista. Tunnen että täälläolomme lohduttaa sekä häntä että veljeä, enkä luule koskaan voivani antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin heidät yksin murheineen."

Vastasin paikalla, ettei kukaan voinut tuntea ja arvostella äidin läsnäolon siunausta paremmin kuin minä, ja etten millään ehdolla tahtoisi sitä kuolevalta riistää. Minulla oli voimaa odottaa.

Mutta voimani ei ollut niin suuri, kuin sanoin sen olevan. Epätietoisuus aina on tuskallista. Nyt en enää edes saanut toivoa heitä takaisin, sillä samallahan olisin toivonut Hedevigin kuolemaa. Minnan kirje antoi kyllä paljon ajattelemista. Christian raukka! Raskaalta mahtoi tuntua rakastaa häntä ja tulla hyljätyksi, ja kuitenkin kiitin Jumalaa, että niin oli käynyt, sillä mitä suruja ja nöyryytyksiä olisivatkaan äiti ja Minna saaneet kokea, jos Minna olisi vastannut Christianin tunteisiin.

Rouva Bärenschild oli huonoissa voimissa. Lääkäri määräsi merikylpyjä, ja päätökseksi tuli, että me kesäkuun keskivaiheilla muuttaisimme ulos Strandvejenin varrelle. Edellisenä kesänä kun Amalia sinne tahtoi, olivat tuhannet seikat esteenä, mutta tällä kertaa ei vaikeuksia ollut ensinkään. Lapset voivat joka aamu ajaa kouluun, ja kaikki voitiin varsin hyvästi järjestää.

Pari päivää ennen muuttoa piti meillä olla suuret päivällispidot. Everstinna tuli luokseni seisoessani pyyhkimässä tomua lukemattomista hyllyille asetetuista pikkutavaroista.

"Ompelupöydälläni oli rubinisormus ja nyt se on poissa. Täällä ei ole käynyt kukaan muu kuin te."

"En ole sitä nähnyt."

"Ettekö? Vai niin, mutta löytyä sen pitää."

Vasta silloin ymmärsin, mitä hän tarkoitti: "Voi, eihän se ole mahdollista, rouva Bärenschild, ettehän toki minua epäile."

"Vastaiseksi en epäile ketään, mutta sormuksen pitää löytyä."

Hän loi minuun kylmän katseen ja meni huoneesta pois. Mitä oli minun tehtävä? Kätkin kasvot käsiini ja nyyhkytin ääneen.

"Älkää olko houkkio, mamseli Staal", virkkoi Amalia puoleksi äkäisellä, puoleksi lohduttavalla äänellä, "sormus kyllä löytyy. Tietysti te olette viaton. Älkää huoliko välittää äidin puheista. -- Nyt teidän todellakin pitää kuivata silmänne, sillä kokonainen korillinen kukkasia on pantava maljakkoihin oikein kauniisti ja aistikkaasti. Kaikkein hienoimmista on sidottava pieni vihko, joka asetetaan kunniasijan eteen."

Minä tein kuten hän käski, mutta kyyneleeni putosivat kukkasille, joilla niitä kuitenkaan kukaan ei nähnyt.

"Mutta äiti", huudahti Amalia myöhemmin, "sormushan on sormessasi".

"Niin, tietysti, se joka sen otti, pani sen takaisin."

"Niin totta kuin Jumalaa on olemassa, minä en ole sitä nähnyt."

"Älkää toki noin kiivastuko, mamseli hyvä. Valitin, kun se oli poissa, nyt olen saanut sen jälleen, emmekä huoli puhua siitä sen enempää."

Eikö hän voinut huomata olleensa väärässä, vai eikö hän tahtonut? Tämä oli katkerinta, mitä minulle koskaan oli tapahtunut. Pyysin Amalialta saada jäädä huoneeseemme päivällisen ajaksi.

"Ei, se ei käy päinsä. Lapsia varten katetaan eri pöytä ruokasaliin ja sen ääressä teidän täytyy istua."

Päätäni poltti ja silmäni olivat väsyneet itkusta, kun astuin ruokasaliin pienten ystävättärieni kanssa, jotka turhaan olivat kyselleet, mikä minua vaivasi.

"Kello on kymmenen minuuttia yli viisi", sanoi hymyilevä, rakastettava emäntä vieraillensa, "pelkäänpä melkein, ettei hän tule ollenkaan. Se olisi todellakin pettymys".

Amalia katsoi ulos akkunasta: "Oi, sepä ihanaa, tuolla hän tulee!"

Olin niin alakuloinen, että tuskin huomasin noita outoja mielenilmauksia. Käänsin kuitenkin muitten tavoin katseeni oveen päin. Se avautui ja -- pettivätkö silmäni? -- oma professorinihan sieltä tuli. Ei, se ei ollut harhanäky, todellisuutta se oli. Hän ojensi käsivartensa minua kohti, ja minä riensin hänen syliinsä.

Iloissani unohdin hetkeksi kaikki, mutta sitten vetäydyin hiljaa irti, pitäen kuitenkin hänen kättään omassani, hänen uskollista kättään, joka kyllä oli minua puolustava.

"Teitte kauniisti ja ystävällisesti, hyvä rouva Bärenschild", virkkoi hän kääntyen hämmästyksestä sanattoman everstinnan puoleen, "kun lähetitte palvelijanne höyrylaivalle tuomaan minut heti tänne, mutta se oli, suoraan sanoen, turhaa. Olisin tullut joka tapauksessa, sillä kaikkein ensimmäiseksi tahdoin tavata tätä lasta." Hän kohotti päätäni ja katseli minua tarkkaan.

"Mutta, Mie kulta, sinähän näytät kovin kalpealta etkä ole sanottavasti kehittynyt siitä kuin viimeksi sinut näin. -- Niin, hänellä on aina ollut niin hellä sydän, kaipuu on syynä kaikkeen, ja kuitenkin olen vakuutettu siitä, että olette tehneet parastanne häntä lohduttaaksenne ja rohkaistaksenne, etenkin te, rakas neiti Amalia. Arvaan että teistä ja Mariesta on tullut oikein hyvät ystävät, melkein kuin sisarukset." Hän pani toisen käsivartensa Amalian vyötäisille, toisen minun ympärilleni ja veti meidät aivan lähelle toisiamme. Amalia ei vastannut mitään, mutta punastui korvia myöten.

Professori ei huomannut mitään. Hän suuteli minua otsalle, pisti käteni kainaloonsa ja huudahti:

"Olette varmaankin jo odottanut minua, armollinen rouva, mutta nyt teidän tosiaankaan ei tarvitse enää odottaa. Olen nyt aivan valmis käymään pöytään. Niin, pienen neitini saan tietysti pitää."

Hän ei huolinut heikosta yrityksestäni vetää kättäni irti. Ei mikään auttanut, minun täytyi häntä seurata. Luutnantti Due irvisteli hullunkurisesti ja hyväntahtoisesti mennessämme hänen ohitsensa.

Siinä minä istuin, samalla kertaa onnellisena ja onnettomana kunniavieraan vieressä. Pidot olivat meidän kunniaksemme. Se oli hänestä luonnollinen asia, jota hän myöskään ei salannut.

"Sinä olet varmaankin sitonut kukkavihkoni? Kiitos, tyttö kultani, oletko myös järjestänyt maljakot?"

Tällä kertaa ei Amalia kiitosta saanut.

Professori jutteli vilkkaasti ja iloisesti. Kaiken aikaa hän pakotti minua ottamaan osaa keskusteluun. Hän piti minua päähenkilönä. Everstinna istui äänetönnä, ja eversti näytti janoavan selitystä. Amalia sitä vastoin koetti selvään professori Langea miellyttää. Vierasten kesken vallitsi mitä iloisin mieliala.

"Kas niin, rakas ystäväni", sanoi eräs vakava herra, parooni Eberfeldt, "nyt otan minä teidät takavarikkoon lopuksi iltaa. Se on vanha lupaus."

"Tulen heti paikalla", vastasi professori, "minun täytyy vain saada puhua hiukan tyttöseni kanssa."

Menimme pieneen sivuhuoneeseen. Hän otti minut polvelleen, ja minä suutelin hänen valkoista tukkaansa, hänen rakkaita silmiänsä, hänen käsiänsä.

"No, Marie, kuinka Farumissa jaksetaan?"

"En ole käynyt siellä kertaakaan."

"Mitä! Miksi et ole pyytänyt, että pääsisit everstiIäisten vaunuissa ajamaan sinne? Se ei ollut ystävällistä! Mette asuu Karenin luona ja hänestä olisi varmaankin ollut hauska nähdä sinua."

"Kertokaa minulle vähän äidistä."

"Hyvin kernaasti. Hän kukoistaa uudelleen, on melkein samanlainen, kuin teistä erotessaan. Niin, te olette saaneet kokea paljon surua sen jälkeen. Ja Hedevig, voi Mie, hän on aivan kuin enkeli! Hänen nuori sydämmensä on taivaassa, kun minua vanhaa miestä tuhannet siteet vielä kiinnittävät maailmaan. -- Älkäämme ajatelko sitä. -- Et usko kuinka kreivi Örnklo on hellä sisartansa kohtaan. Uskallanpa väittää, että hän pitää enemmän sisarestaan kuin vaimostaan ja lapsistaan, ja kuitenkaan ei tuolla muuten viisaalla miehellä vieläkään ole kaikki ruuvit paikoillaan. Puhukaamme nyt Minnasta, hän on kuin ruusu! Pitkä, solakka ja kaunis, sanomattoman kaunis hän on, ja kuitenkin hän itkee paljon surusta ja säälistä sekä sinua ikävöidessään."

"Professori Lange, rohkenenko keskeyttää keskustelun, vaimoni odottaa meitä."