Part 3

Vasta puolipäivän aikana oltiin valmiina matkalle. Se oli tukalata, mutta jäntevästi kestettiin kaikki vaikeudet. Pakkanen oli myös kiristymässä. Jo oli tehty kaksi pysäkkiä eli muonakätköä sopivan matkan päähän toinen toisestansa ja pääasemapaikalta. Nyt tuli myös tehdä kolmas. Mutta Robert tahtoi sillä välin tunkeita niin kauvaksi pohjaan kuin mahdollista. Hän toivoi alati löytävänsä jotain jälkeä isästänsä. Mutta kun he lopulta tulivat jyrkän jäävuoren luo, joka sulki heiltä tien, ja jonka ylitse he turhaan kokivat päästä, niin he päättivät sen juurelle laittaa viimeisen muonakätkön. Ruokavarat pantiin luolaan, jonka he tapasivat; he vierittivät suuria kivilohkareita niiden ylitse, panivat pienempiä kivenmurusia päälle ja loivat lopuksi hietaa ja lunta. Sitten he hakkasivat avennon jäähän ja valoivat vettä päälle päätteksi. Nyt he luulivat niin viisaasti menetelleensä, että jääkarhut ennen repisivät kyntensä, kuin saisivat varat saaliiksensa.

Ennenkuin paluumatkalle lähdettiin, Robert ja Hannu samoilivat koko päivän ympäri lähiseutuja, mutta he eivät löytäneet mitään siitä, jota etsivät. Niin muodoin täytyi lähteä paluumatkalle.

Kulku kävi nyt paljoa nopeammin, kun reet olivat tyhjät ja keveät, koirat levänneet ja hyvin ruokitut ja iljanka sileä kuin kuvastin. He saapuivat vihdoin laivalle ja heitä tervehdittiin riemullisesti. Kaikki olivat terveitä, ottamatta lukuun muutamia pakkasenpuremia, jotka pian lääkärin hoidossa paranivat.

* * * * *

Nyt oli ehditty lokaknun loppupuoleen ja tuo puoli-vuotinen talviyö läheni lähenemistään. Marraskuun alussa aurinko ei enään kohonnut taivaanrantaa korkeammalle, vaan pysähtyi siinä, ikäänkuin se olisi ollut kiinnitetty. Mutta päivänvalo oli toisinaan erinomaisen kaunis. Ruusuupunertava kohde levisi taivahalle; vaaleimpana se oli zenith'issä eli yläkohdassa, sitten se vähitellen muuttui sinipunervaksi, sinipunervasta heleäksi purppuraksi, joka väikkyi koko ilmanrannalla.

Kun täysikuu nousi, se ensin näytti suurelta leikkitulelta, mitä korkeammalle se nousi, sitä enemmän se valoi hopeoitusta loistaville jäämöhkäleille ja levitti lempeätä valoa lumiaukiolle. Tähdet eivät vilkkuneet enään, vaan paloivat hiljaisessa loistossa; ne näyttivät siltä, kuin läpiä olisi pistelty tummansinervään taivaankanteen.

Talviyö oli tullut. Marraskuun loppupuolella nähtiin ainoastaan heikko kajastus auringon reunasta, ja lyhyt päivä muuttui synkäksi hämäräksi, ja vaivoin ainoastaan saattoi lukea kirjaa.

Vaikka talviasumus oli huolellisesti varustettu, kärsittiin kuitenkin pakkasta. Kahdessa uunissa valkea paloi lakkaamatta, mutta kun aamusella heräsi, pielukset olivat huurteessa. Sulaa vettä ei enään missään tavannut; jos halusi juoda piti ensin sulattaa kivikova jääkappale ja jos laski maljan luotansa, vesi oli siinä jäätynyt pohjaan asti muutamassa minuutissa. Kaikki syötävät tavarat tulivat niinikään koviksi ja lujiksi kuin kivi. Astia täytyi hakata sisältöineen palasiksi, jos mieli saada evästä käsiinsä. Niin oli lihan ja silavan, kuin myös kuivattujen omenain ja muiden hedelmäin laita. Öljy oli kovaa keltamaista luotosta, ja voikin, joka oli kärsinyt vähemmän muutosta, oli astiasta murrettava; yksikään ruoka ei huolinut veitsistä, lusikoista eikä haarukoista; täytyi käyttää kirveitä ja kingottimia.

Kapteeni oli huolellisesti hankkinut lämpimiä pukimia miehistölle. Jokaisella oli koiran- tahi hylkeennahkaiset eskimo-saappaat, joiden karvapuoli oli käännetty sisäänpäin, ja kiireestä kantapäähän ulottuvat turkit. Päässä oli luukko ja myös, kun oli hyvin kylmä, naamuri kasvoilla. Jos meni vapaasen ulkoilmaan, oli parasta pitää suunsa lujasti kiinni ja henkiä sieramitse. Puheleminen oli vaarallista, ja jos varomattomasti sattui pistämään kielensä suustaan, se heti jäätyi parrassa heiluviin jääpuikkoihin. Ei ainoastaan parta, vaan myös silmäripset ja hienot ihokarvat korvissa peittyivät jääkuuraan. Jos koski paljaalla kädellään rautaan eli teräkseen, sillä oli sama vaikutus kuin hehkuvassa tilassa olevalla rautapalalla, nahka liukeni sormista koskeissa.

Robert kärsi alussa paljon tästä hirmuisesta pakkasesta, mutta hän tottui kuitenkin siihen vähitellen ja kokemus oli tässäkin, niinkuin tavallisesti, hyvä opettaja.

Elämä oli laivalla yksitoikkoista. Robert nousi kello seitsemältä, samoin kuin toisetkin. Ensin hän joi vuoteellaan lasillisen kylmää vettä, sitten hän hieroi ruumistansa lumella ja karhealla pyyhkimellä, pukihe niin nopeasti kuin suinkin, lähti etukannelle, käveli siellä muutaman kerran, kunnes pakkanen ajoi hänet takaisin. Kuumaa kahvia ja maissileipää taikka mitä muuta hän sai aamiaiseksi, hän söi parhaimmalla ruokahalulla; sitten hän taas käveli muutaman kierron kannella ja tunsi palatessaan lämpömäärän hyvin suloiseksi kajuutassa, vaikka lämpömittari sielläkin oli jäätymäpisteen alapuolella.

Tavallisesti päällikkökunta ja osa miehistöä kokoontui puoli yhdeltätoista jäälle huvitteleimaan kopinheitolla ja mäenlaskulla niin kauvan kuin voimat riittivät; sen jälkeen lähdettiin pyssy kädessä metsästämään lähiseudulle. Kello kahdelta syötiin päiväiiistä, ja lopun päivää kukin vietti niini hyvin kuin saattoi.

Robertista oli jotakin hirmuista tässä syvässä yksinäisyydessä, joka vallitsi koko luonnossa. Kaikki eläväisyys näytti kuolleen, ikäänkuin se ei koskaan enään heräisi. Useaan kuukauteen ei mikään elävä olento kulkenut laivan lähitteellä, paitsi silloin tällöin sinirepo tai hylje. Tuhannet linnut, jotka lyhyen kesän täällä olivat asuneet, olivat kokonaan kadonneet. Nuo suorsantapaiset linnut katkattelivat nyt lauhkeamman etelän suurissa lahdissa ja virroissa. Katalokit olivat etsineet sulaa vettä, ja itse kaarnekkin, joka muuten on joka paikassa talven ajalla, oli paennut lämpimämpään ilmastoon. Sanalla sanoen, ei silmä eikä korva huomannut vähintäkään elon merkkiä tassä ijäisessä yössä.

Talvi oli pitkä, mutta silläkin oli loppunsa. Tammikuun yhdentenäkolmatta näkyi vihdoinkin puolipäivän aikaan ensimmäiset enteet palaavasta valosta. Se oli tosin ainoastaan heikko, kellertävä värierotus eteläiiellä taivaanrannalla, mutta joka sydän, mikä laivassa oli, tervehti ilolla tätä suloista aamunkoittoa, sillä pitkä talviyö oli nureuttanut muuten niin reippaan miehistön.

Robert oli kuitenkin pysynyt hyvillä mielin ja hilpeällä luonteellaan myös koettanut ilahuttaa miehistöäkin. Hän piti huolta monesta hauskasta hankkeesta, leikistä ja hupaisuudesta saadaksensa mieliä iloisiksi ja hilpeiksi. Kapteeni ei saattanut olla häntä tästä kiittämättä.

"Ei kestä kiittää, kapteeni," Robert vastasi. "Isäni vuoksi juuri kaikki kärsimme, ja minunhan tulee olla muille hyvänä esikuvana. Jos kaikki olisimmekin alla päin, pahoilla mielin, minä en kumminkaan saisi niin olla."

Päivän valo nousi vähitellen yhä korkeammalle, alakuloiset kasvot tulivat iloisemmiksi, potilaat terveemmiksi, toivo päästä jäävankeudesta elähytti kaikkien sydämiä. Huhtikuun yhdentenäkolmatta saattoi sammuttaa kajuutassa lampun ja muun mailman tavoin ihastella auringonvaloa. Keväänmerkkiä ilmestyi toinen toisensa perään, punainen pulmunen oli kevään ensimmäinen airut. Kalalokit parveilivat uudestaan jääkappaleilla ja laivan lähitteellä, jossa he herkkupaloina söivät kaikki perkeet, mitä keittiöstä viskattiin. Haahkatelkät ynnä muut muuttolinnut lentivät suurissa parvissa läpi ilman, ne halusivat päästä takaisin pohjaan viettämään rakasta lyhyttä kesää. Nyt olikin jo päästy puoliväliin Toukokuuta.

Viimeisenä päivänä Toukokuuta syntyi hirveä lumipyry, jota kesti koko päivän ja seuraavan yön, siksikuin aamusella kuultiin kovaa rätinää, ja laiva joutui liikkeelle, ikäänkuin maininki sitä olisi takistanut. Kauhistuneena jokainen jouduttihe kannelle, ja nyt nähtiin syy tähän tavattomaan ilmaukseen. Ylt'ympäri laivaa ajelehti suuria jääkönttiä, jotka survailivat sitä, niinkuin olisivat tahtoneet musertaa sen. Tuskastuneena kukin odotti, mitä lopuksi tulisi. Äkkiä joutui mahdottoman suuri jäämöhkäle talkapuun alle, nosti laivaa ja viskasi sen lähemmäksi rantaa, johon se jäi liikkumatta paikalleen, juurikuin ihmetyö sen olisi pelastanut.

Seuraavana päivänä nähtiin iloisempia näköjä; myrsky oli raivannut lahden jäistä putipuhtaaksi; sulaa vettä oli joka suunnalla. Nyt piti vain päästä rantajäistä, joka myös onnistuikin. Laiva kiikkui taas ulapalla aukealla.

Kevät oli tullut, ei ainoastaan lintuja, vaan myoskin hyönteisiä ilmestyi; ruohoa ja kukkia puhkesi virranrannalla. Kesäkuun kuudentena Robert pyydysti kärpäsen, joka surisi hänen päänsä ympärillä, ja Hannu löysi koteron, josta kirjava perhonen lensi ulos. Riekkoja ja vikloja leijaili laivan ympärillä; oli päivänpaistetta ja linnunlaulua; oli iloa ja riemua.

Nyt olisi esteettömästi saatettu lähteä paluumatkalle, mutta sitä luonnollisesti kukaan ei ajatellutkaan. Kapteeni käytti Kesäkuun ensi päivät pannaksensa laivalla kaikki entiseen kuntoonsa, sitten hän piti Robertin ja lähimpäin miestensä kanssa neuvottelun, miten paraiten taas alettaisiin etsia kapteeni Griffiniä. Koirat ja reet olivat hyvässä korjuussa, koko miehistö paraassa terveydessä, ja kapteeni valitsi ravakkaimmat miehet itseänsä seuraamaan matkalle, jolle hän aikoi lähteä. Toiset osan-ottajat olivat tietysti Robert ja Hannu, ja laivalääkäri yhtyi myös heihin. Laivan päällikkyys annettiin Lowell'ille, jonka tuli jäädä lahteen, kunnes palattaisiin, eikä missään tapauksessa sieltä lähteä.

Kirkkaana Kesäkuun aamuna lähdettiin matkalle samaan suuntaan, johon Robert ja Hannu olivat menneet, kun he olivat metsästämässä ja perustivat muonatallitteensa. Matka ei sujunut nyt yhtä sukkelasti kuin silloin, kirkasta iljankoa ei enään käynyt ajaminen, ja usein täytyi tunkeuta syvien luminietosten poikki. Mutta kaikki esteet voitettiin ja parin päivän perästä tultiin ensimmäiselle pysäkille, johon oli tallitettu ruokavaroja. Aivan päin vastoin kuin oli luultu, täällä oli tapahtunut kauhea hävitys. Jääkarhut olivat sirottaneet kivi- ja hiekkakasat sinne tänne, niinikään kivilohkareet, ja pitäneet pulskat pidot runsaasti muonitetussa ruoka-aitassa. Tynnyreistä ja astioista oli ainoastaan pirstaleita jäljellä. Kahvin, purjekankaan, leivät, jauhot, kaikki nuo kutsumattomat vierastelijat olivat joko syöneet tahi hajoittaneet. Ainoastaan pari pientä astiaa, joissa oli suolaista lihaa, ja läkkirasioita, jotka sisälsivät valmistettua pemmikaania, oli tallella. Jälkimmäinen olikin ilahuttava löydös, siitä kun riposi ruokavaroja pariksi viikoksi, ja he lohduttivat itseänsä helposti muusta tappiosta.

Toinen varasto oli samanlaisessa tilassa kuin ensimmäinenkin, mutta suureksi iloksensa he löysivät kolmannen ehjänä, vaikka siinäkin oli kovakouraisten vierasten jälkiä. Siinä oli ruokaa pariksi kuukaudeksi.

Teltta pystytettiin tähän; ja lepäiltiin pari päivää kärsityistä vaivoista ja vaaroista.

Mutta Robert ei voinut ajatella lepoa. "Aika on kallista," hän lausui kapteenille. "Jokainen hetki, minkä täällä viivymme, saattaa olla kärsimyksen hetki isälleni. Sallikaa ainakin minun, hänen poikansa, alkaa tutkimusmatkaani."

"En, me seuraamme sinua kaikin," kapteeni vastasi. "Huomenna hyvään aikaan lähdemme matkalle. Me jakaumme kahteen joukkoon ja otamme mukaamme evästä kahdeksaksi päiväksi, joiden kuluttua taas tapaamme toisemme täällä, sittenkuin eri suunnilta olemme seutua tutkineet."

Robert luuli pohjaisen suunnan vievän varmimmasti perille, jonka vuoksi hän tahtoi lähteä sinnepäin Hannu muassaan. Kapteeni lupasi seurata heitä. Jo edellisenä iltana pantiin kaikki reet järjestykseen ja kuormattiin eväällä, kuokiila, lapioilla, nuorilla ja muilla, mitä hätätilassa tarvittaisiin. Aamulla ani varhain lähtö tapahtui; lääkäri seuralaisineen kääntyi oikealle, ja kapteeni omineen samosi jääpeitteistä vuoriselännettä kohti.

Niin kauvan kaikki meni hyvin, kuin tultiin vuoren juurelle ja piti ruveta nousemaan. Tietä tahi polkua ei ollut ajattelemistakaan. Vuovattiin kuitenkin ylöspäin niin hyvin, kuin päästiin, ja tultiin jäätimölle, jossa paikka paikoin tavattiin viittä kuutta sataa jalkaa korkeita luotisuoria seinämiä. Urheat kiipijät hinasivat itseänsä kuitenkin kauheiden syvänteiden ohitse, jossa yksi ainoa luiskahdus olisi ollut varma kuolema; he kiipesivät jääkenttien rinteitä, joissa ehkä petolliset kuilut heitä uhkasivat, he kävivät rotkojen poikki, jossa heikko horjuva lauta oli portaana. Useita kertoja täytyi tehdä pitkiä kierroksia, ennenkuin löydettiin niin kapea kohta, että pieni lauta ulottui yhdistämään molempia seiniä; usein täytyi hakata astumia jäähän, kun sileä jääseinä ei suonut jalansijaa.

Vaikeinta kuitenkin oli kuljettaa koiria ja rekiä edespäin. Monesti täytyt purkaa kuormat ja kappaleittain kuljettaa niitä pitkin jääseinämää. Se maksoi, niinkuin kyllä saattaa huomata, paljon ponnistuksia kulkea tietä, joka laatuitui tuhansin tavoin, ja sittenkuin muutamia tuntia oli käyty, kiivetty, ryömitty ja ajettu, melkein kaikkein voimat olivat uupuneet. Vielä tunti, ja kukaan ei jaksanut enään. Kapteeni Becker oli lähes taintioin ikäkautensa painosta, ja Hannu istui väsymyksen kuvana vavisten kinoksella. Koirat olivat panneet maata ja huokuivat kuin puhaltavat palkeet. Ainoastansa Robert oli vielä pystyssä. Ajatellen isäänsä hän sai voimaa ja rohkeutta.

"Ei käy laatuun," kapteeni lausui raukealla äänellä. "Minä en jaksa askeltakaan enempää."

Hannu nyökäytti päätään surullisesti; hänkin yhdistyi kapteenin mielipiteesen.

"Hyvä," Robert lausui; "jääkää tänne taikka kääntykää; minä käyn eteenpäin. -- Hyvästi, kapteeni!" hän lisäsi. "Hyvästi Hannu! Jos en palaa, niin rukoilkaa puolestani. Lohduttakaa äitiäni, kapteeni! Minun täytyy tehdä velvollisuuteni taikka kuolla."

Ei maksanut vaivaa koettaa häntä pidättää. Hän pudisti matkakumppaniensa käsiä ja jatkoi matkaansa. Kapteeni ja Hannu kokivat kyllä epätoivoisilla ponnistuksilla häntä seurata, mutta se oli turhaa.

Robertin rohkeus ei horjunut silmänräpäystäkään. Noustuansa noin tunnin ajan hän oivalsi tien käyvän tasaisemmaksi ja saattoi käydä ripeimmin askelin. Hän pääsi lopuksi tasaiselle tielle, joka, kuten näytti, kiersi vuoren korkeimman kukkulan. Tätä hän kävi ja pääsi tien jyrkästi kääntyessä vasten luuloansa paikalle, josta hän saattoi lavealti katsella vuoren toisella puolen olevaa seutua. Hän oli onnellisesti kiertänyt vuoren jääpeitteisen kiireen; edullisin onnistus oli hänen uljuutensa palkinnut.

Mykistyneenä onnestansa hän seisoi hetken liikkumatta; sitten hän päästi ilohuudon ja polvisttu kiittämään Jumalaa.

Hän alkoi sitten tuumailla. Palaisiko hän nyt ilmoittamaan löytönsä kapteenille ja Hannulle? Ei, se oli jo myöhäistä, jos hän tahtoi päästä vuoren pohjoiselle juurelle, hänen täytyi kiiruhtaa. Vakavasti hän siis jatkoi matkaansa ja astui jyrkkämää alaspäin, joka oli tasaisempi tällä kuin pohjoisella puolella. Hän milloin juoksi ja milloin kävi; toisinaan hän istuiltansa laski jäätä alaspäin. Vihdoin hän taas tuli jyrkälle jääseinämälle, jota hänen täytyi kiertää saadaksensa vapaan näköalan vasemmalle.

Hän hämmästyi ja seisahtui. Edessänsä oli sula vesi, hopeankirkas kalvo ulottuen kauvaksi pohjaan, jossa sitä rajoitti silmänkantamaton jääkenttä. Hänen silmänsä katselivat vettä ja maata niin kauvaksi kuin hän voi nähdä. Kaikki näytti autiolta ja tyhjältä. Mielipahan tunne valtasi hänet. Koneellisesti hän jatkoi matkaansa; hän oli jo melkein lakannut toivomasta. Kerrassaan hän seisoi jääseinämän partaalla, joka äkkijyrkästi laskeui mereen. Hän astui kauhusta vavisten askelen takaisin ja oli vähällä pudota tuohon hirmuiseen syvyyteen. Mutta yht'äkkiä hän päästi suuren ilohuudon ja heittihe sivulle; molemmin käsin hänen täytyi pitää itseänsä kiinni, ettei putoaisi. Hän loi taas silmänsä samalle suunnalle ja uusi sanomatonta onnea ja iloa ilmaiseva huuto seurasi. Hänen alapuolellaan, lähellä rantaa, oli laiva, kaunis ja komea alus. Rannalla hän näki ihmisiä kulkevan edes takaisin, kannella niinikään. Muutamat soutivat veneessä maalle.

Olikohan tämä Ellenor, hänen isänsä laiva? Väli oli liian pitkä saada selkoa siitä. Mutta Robert muisteli, että hänellä metsästyslaukussansa olikin tähystin. Hän otti sen esiin ja pani sen silmällensä, mutta hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti tuulessa. Vihdoin hän laskihe pitkäkseen jäälle ja etsi tukikohdan tähystimelleen. Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänelle kaikki -- -- -- se oli Ellenor.

Kului iso aika, ennenkuin Robert tointui niin paljon, että voi jatkaa matkaansa. Vihdoin hän nousi ja etsi paikan, missä laskeuminen oli helpoin. Viete oli vähemmän jyrkkävä; hän ponnisti kaiken nopeutensa ja saapui melkein hengetönnä alas rannalle.

"Kapteeni Griffin! Isäni, elääkö hän?" hän huusi muutamille miehille, jotka tulivat häntä vastaan.

Myöntävä vastaus seurasi, ja sitten miesten ilohuuto, sillä he olivat tunteneet Robertin. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enempää, hän oli uupumuksesta ja mielenliikutuksesta vaipunut tunnottomana maahan.

Kun Robert taas toipui, hän löysi itsensä isänsä sylissä. Isä tuhlasi häneen kaiken sydämensä hellyyden ja kyseli häneltä innokkaimmin syytä hänen ilmaumiseensa näin kaukana pohjassa. Kului kauvan, ennenkuin Robert voi niin paljon hallita tunteitansa, että hän saattoi antaa yhtäjaksoisen kertomuksen. Kapteeni Griffin väkineen kuunteli ilon ihmeissä ja, kun Robert oli lopettanut puheensa, he päästivät pauhaavan eläköön-huudon ilmoittaaksensa kiitollisuuttansa hänelle ja Becker kapteenille.

Griffin vuorostansa kertoi pojallensa, kuinka hän kahdesti oli viettänyt talven jäätyneenä siihen lahteen, jossa Robert nyt hänen löysi. "Tuo jääkenttä," hän sanoi, "joka nyt ulottuu useita penikulmia pohjaiseen päin, on läpipääsemätön este, joka erottaa meidät avoimesta merestä, ja sen poikki nyt emme koskaan enään koetakkaan tunkea. Luultavasti se sulaa vasta erittäin lämpiminä kesinä, ja kuka tietää, miten kauvan se aika viipyy. Me olisimme jo aikoja sitten jättäneet Ellenorin ja lähteneet paluumatkalle jalkaisin, jos sellainen koe olisi ollut mahdollinen. Lähimmät uutisasutukset ovat satoja penikulmia täältä, eikä meillä ollut koiria eikä rekiä voidaksemme viedä evästä muassamme. Nälkäkuolema olisi ollut välttämätön kohtalomme. Sen vuoksi jäimme mieluummin tänne, toivoen, että onnellinen sattuma heidät pelastaisi. Vielä meillä on elatus-aineita ja metsästys antoi lisää. Mutta kiitos Jumalan, että tulitte! Vielä yhden talven olisimme voineet kestää tässä ankarassa ilman-alassa, sillä kun muonavarasto kerran olisi loppunut, me emme olisi eläneet ainoastaan metsästyksellä. Sen vuoksi olet tuhat kertaa tervetullut, poikaseni! Jollei Jumala olisi suonut sinulle voimaa ja rohkeutta yksin jatkaa matkaasi, ette koskaan olisi meitä löytäneet; sillä ensi keväänä meistä ei olisi ollut muuta jäljellä kuin jähmettyneet ruumiimme."

Uusi syleily seurasi, ja miehistö päästi uuden eläköön-huudon.

Mutta Robert hylkäsi kaikki heidän kiitoksensa.

"Jumalalle ainoalle olkoon kunnia!" sanoi hän. "Kiittäkäämme Herraa, joka johti askeleni ja antoi minulle voimaa käymään eteenpäin, kun seuralaisteni voimat jo olivat uupuneet. Jumalalle ainoalle olkoon kunnia, ylistys ja kiitos!"

Oli luonnollisesti jo liian myöhäinen samana päivänä enään lähteä matkalle vuoren yli, mutta yöllä kaikki valmistukset tehtiin seuraavan aamun varaksi. Jokainen otti mitä parasta oli mukaansa ja loput jätettiin laivaan. Kukaan ei siitä nurkunut, vaan päin vastoin sydämessään kiittivät Jumalaa, kun nyt kerrankin vapautuivat pitkästä vankeudestansa.

Kulku oli tukalaa ja sitä kesti kuusi täyttä tuntia, mutta sitä suurempi ilo odottikin heitä pysäyspaikalla. Molemmat vanhat ystävät, Griffin ja Becker, vaipuivat syvästi liikutettuina toistensa syliin ja iloa ja riemua säteili jokaisen silmistä.

Koska ei ollut mitään syytä viipyä kaumemmin täällä, niin Hannu lähetettiin nopeimmilla koirilla etsimään lääkäriä ja hänen kumppaniansa, ja kun he seuraavana iltana saapuivat, syntyi siellä uusi riemu. Kaikista näytti ihmetyöltä, että kerrankin nuo kauvan kaivatut olivat löydetyt ja he kiittivät Jumalaa sydämensä pohjasta.

Meillä ei ole enään paljoa kerrottavana. Kaikki saapuivat terveinä Toivolle, joka ankkuroitsi lahdessa. Matka kävi onnellisesti, ja Hannu jätettiin kotipaikalleen. Suru sydämessä hän erisi Robertista, johon hän oli lujasti kiintynyt.

Vihdoin laiva laski New-Yorkin satamaan, ja tuntia myöhemmin rouva Griffin syleili puolisoansa ja poikaansa, joka niin urheasti oli edistänyt isänsä pelastusta.

Onni ja rauha palasi kapteeni Griffinin perheesen. Hänen halunsa päästä merelle oli tyydytetty, ja hän omisti jäljellä olevat vuotensa perheellensä. Kapteeni Beckeristä tuli heidän uskollinen ystävänsä ja hän oli kaikkien rakastama ja kunnioittama. Hän kiitti usein Robertin matkalla osottamaa urheutta, etenkin hänen viimeistä sankaritekoansa, jota paitsi tuskin olisi saatettu toivoakkaan onnellista loppua.

Mutta Robert hylkäsi kainosti kaiken kiitoksen ja sanoi: "Jumalalle ainoalle olkoon kunnia, ylistys ja kiitos!"