Part 2

"Minä tunsin aivan hyvin nuo kolme reipasta miestä, jotka tässä lepäävät ikuista unta," kapteeni lausui, ja kirjoitus, 'kuolleet Ellenorilla' osottaa selvästi, että Ellenor vielä Huhtikuun kolmantena on ollut hyvässä tilassa. Tämä on suuri lohdutus sinulle, Robert, ja myös meille kaikille! Mitään jäännöksiä, jotka ilmoittaisivat haaksirikon tapahtuneen, emme ole nähneet; siis on selvää, että Ellenor on päässyt jäistä ja jatkanut matkaansa. Mutta etsikäämme enemmän!"

Vähän idempänä, likempänä rantaa löydettiin suuri musta pilkka, jossa oli muutamia nauloja, rautarenkaita ja muita rautakaluja; siinä oli siis ollut paja. Vielä likempänä rantaa, mutta enemmän etelään käsin, huomattiin selvästi laivan kirvesmiehellä olleen työhuoneensa. Noin neljänsadan askeleen päässä haudoista löydettiin pieni talonpaikka. Vähän loitompana oli kasassa monta sataa läkkirasiaa, joissa ennen oli ollut lihaa, mutta jotka nyt olivat kiviä täynnä, ja luultavasti käytetyt painolastina. Päälle päätteeksi tavattiin pienoinen puutarhan perustelma, johon ahkera käsi oli istuttanut sammalkasvia ja vuokkoja. Kaikki todisti, että tässä oli aiottu olla pitemmän aikaa taikka tulla tänne takaisin.

Sitä paitsi löydettiin purjekankaan palaisia, nuoranpätkiä, tynnyrinvanteita, rautakaluja, vuodepeite, pari käsineitä sekä avain ja messinkikisko, joka luultavasti oli kotoisin laivalippaasta, sanalla sanoen, löydettiin paljous kaluja, jotka osottivat kapteeni Griffinin siinä olleen kauvan aikaa talvimajoilla.

"Kaikki, mitä nyt on löydetty todistaa, että ystävämme on ollut viime talven täällä," lausui kapteeni, joka tarkkaan oli katsellut kaluja. "Koska ainoastaan kolme miestä on Ellenorin lukuisasta miehistöstä talven ajalla kuollut, saamme siitä ilahuttavan johdelman, että terveydentila on ollut hyvä ja ettei ruokavaroja ole puuttunut. Muutamat tähän jääneet kalut vievät minut toiseen johtopäätökseen, että lähtö on tapahtunut suurimmassa kiiruussa. Kentiesi lämpimämpi tuuli on puhaltanut, taikka Ellenor on tavalla eli toisella päässyt jääkahleistansa, jonka vuoksi Griffin on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, ja nostanut ankkurinsa päästäksensä ulapalle. Helposti saatan kuvailla, millä kiiruulla matkalle on lähdetty, niin että yksi on jättänyt käsineensä, toinen avainensa, ja kolmas peitteensä lähdön hommassa joutuakseen aikoinaan laivalle. Mutta nyt on kysymys, mihin päin Griffin on suunnannut kulkunsa? Siinä suhteessa olemme epätiedossa. Luulempa, että meidän, kun emme etelässä löytäneet mitään jälkeä Ellenorista, täytyy jatkaa tutkimuksiamme pohjaan päin. Mutta vuodenaika on todellakin jo kulunut pitkälle, ja meidän tulee valmistaida viettämään talvea jäissä. Yksinäni sita en tahdo päättää. Sanokaa ajatuksenne, hyvät ystävät!"

Ensimmäinen perämies, Robert, lääkäri ja kaikki äänestivät yksimielisesti matkan jatkamista. He kyllä aavistivat kaikki kohtaavat vaivat ja vastukset, mutta siitä huolimatta he olivat hyvällä mielin. Ankkuri nostettiin siis, ja matkaa jatkettiin kohti pohjan jäisiä seutuja.

* * * * *

Lähdettyänsä Cap Rileyltä ystävämme saapuivat muutaman päivän perästä lahteen, jossa he ollen näin kaukana eivät toivoneet löytävänsä ihmis-asuntoja. He hämmästyivät siis suuresti nähdessään joukon Eskimoja rannalla. Kapteeni ja Robert ottivat Hannun kanssansa ja lähtivät maalle. Jälkimmäinen rupesi puheisin maanmiestensä kanssa ja kysyi heiltä tavallisuuden mukaan tietoja kapteeni Griffinistä. Mutta he eivät tietäneet mitään hänestä. He olivat metsästäjiä ja kalastajia, jotka olivat vaimoineen ja lapsineen ainoastaan epämääräiseksi ajaksi asettuneet tähän seutuun, ja aikoivat talven tullen vetäyä etelään päin. Kapteeni Becker oli jättää heidät, kun Hannu pidätti häntä.

"Tämä on luullasseni," hän sanoi, "viimeinen tilaisuus saada koiria ja rekiä."

"Koiria ja rekiä?" kapteeni matki, "Ahaa," hän lisäsi vähän ajateltuansa, "sinä olet oikeassa, Hannu hyvä! Niistä olisi kyllä meille suurta hyötyä talvimajoissamme, mutta mistä saisimme niille ruokaa?"

"Heittäkää se minun huolekseni, herra kapteeni!" Hannu vastasi. "Eskimokoirat eivät ole mitään herkkusuita, ne syövät mitä hyvänsä, karhun- ja hylkeenlihaa, vieläpä kalanpäitä ja muuta törkyä. Ainoastaan suolattua lihaa ne eivät syö. Niin kauvan kuin minulla on ruutia ja luotia, heiltä ei ole ruoka puuttuva."

"No kysyppäs sitten maanmiehiltäsi, tokko he tahtovat luovuttaa meille muutamia koiria."

Eskimot olivat suostuvia kauppaan halvasta hinnasta, ja Hannu valitsi suuresta joukosta viisikymmentä parasta koiraa, jotka vietiin Toivolle, missä niille laitettiin koppi. Sitten Hannu otti pyssynsä mennäksensä metsästämään. Robert ja lääkäri olivat valmiit seuraamaan häntä. Hän oli Eskimoilta kuullut, että vähän kauvempana olevassa lahdessa oli sarvivalaita kosolta. Tämä saattoi kapteenin varustamaan veneen, jolla hän metsästyskumppanineen lähti mainittuun lahteen.

Tunnin soudettuansa he saapuivat lahteen. Eskimot olivat oikeassa, siellä näkyi viisi kuusi sarvivalasta tellehtimässä vedessä. Ne eivät olleet lainkaan pelkuria; vene pääsikin siis pian ampuvälille. Hannu nosti pyssynsä ja ampui. Yksi noista suurista elävistä hyppäsi samassa korkealle aalloista, putosi raskaasti takaisin, nytkäsi muutaman kerran ja kääntyi seljälleen.

"Se on meidän, se on kuollut," Hannu sanoi tyytyväisenä. "Luoti on käynyt silmästä sisään ja mennyt aivuihin. Mutta kas, nuo toiset eivät lähdekkään pakoon vaan uivat toverivainajansa ympärillä, juurikuin ei mitään olisi tapahtunut. Herra Robert, nyt saatatte koettaa onneanne, mutta tähdätkää päähän; sillä muuten sarvivalas ei välitä luodista enempää kuin herneestä."

Lääkäri ja Robert tähtäsivät ja ampuivat yht'aikaa. Vedessä syntyi vaahtinen pyörre, joka todisti luotien sattuneen, ehkä ei kuolettavasti. Haavoitettu eläin sukelsi pää edellä syvyyteen ja katosi.

"Kärsivällisyyttä vaan!" lausui Hannu, joka taas oli pannut pyssynsä panokseen. "Se tulee kyllä pian hengittämään ilmaa."

Tuskin sarvivalas oli pistänyt kuononsa vedestä, kun laukaus pamahti. Hannu alensi pyssynsä itseensä tyytyväisenä naurahdellen. "Se on saanut tarpeeksensa," hän lausui. "Nyt se paneitse seljälleen kumppaninsa viereen. Koirat saavat ruokaa pariksi viikoksi. Junnatkaamme nyt saaliimme laivaan."

Niin kävikin. Toinen hyvin varustettu vene tuli metsästäjille avuksi, ja illan tullen he pääsivät Toivolle, kiskoivat saaliinsa kannelle ja palottelivat sen. Koirilla oli siis runsaasti muonaa; ja kun seuraavana päivänä myötäinen tuuli puhalsi, lähdettiin taas purjehtimaan.

Mitä edemmäksi pohjaan tultiin, sitä enemmän vaarat ja vastukset lisääntyivät. Syyskuun viimeisinä päivinä täytyi heittää toivo kauvemmaksi pääsemisestä, sillä silmänkantamaton jäätikkö sulki tien. Vähäisen neuvottelun perästä päätettiin etsiä satamaa, johon sopi ruveta ankkuroimaan ja valmistaa talvimajoja.

Suunta käännettiin etelään päin ja muutaman päivän purjehduksen perästä tultiin lahteen, joka oli kokonaan jäistä puhdas, sillä kohiseva joki laski siinä mereen. Joitakuita viheriöiviä kasvia peitti virranrannan, joka antoi paikalle mieluisan näön. Joka taholta lahtea ympäröivät korkeat kalliot. -- parempaa satamaa ei voinut löytää.

Kapteeni laski lahteen ja löysi hyvän ankkuripohjan muutamien saarien takana, jotka suojelivat laivaa kulkujäiltä. Ankkuri laskettiin ja päätettiin, ettei sitä ennen nostettaisi, kun kevät-aurinko paistoi.

Nyt kiiruhdettiin tekemään valmistuksia, että kaikki olisi varustettu talvipakkaisia varten. Kapteeni Becker tiesi kokemuksesta, että paras tapa suojella itseänsä ilman-alan ankaruudelta oli laittaa asumukset samaan tapaan kuin maan asukkaatkin, ja elää samallaisella ruo'alla kuin he, välttäen kuitenkin sitä siivottomuutta, joka on tavallista eskimomajoissa. Hän tyhjensi varastohuoneen kaikista siellä löytyvistä tavaroista ja kuljetti ne jonkinlaiseen säilyttöön, joka rakennettiin rannalle. Nyt koirat ja reet olivat tarpeen, sillä täytyi lähteä noutamaan sammalia suurissa määrin. Jotenkin suuri huone laitettiin kannen alle, seinät peitettiin paksulla sammalkerroksella, samoin lattiakin, ja katettiin purjekankaalla. Käytävä oli laivahuoneesen ja muodosti jonkinlaisen tunnelin, joka myös oli sammalpeitteinen ja varustettu niin monella esiripulla ja ovella, että jotenkin voitiin estää pakkasta tunkeumasta sisälle.

Kaikki merkit ilmoittivat nyt talven olevan tulossa. Linnut, jotka heidän lahteen tullessansa olivat sulostuttaneet seutua, katosivat yht'aikaa. He lähtivät etelään päin. Syyskuu ei ollut vielä puolessakaan, kun jo tuli niin ankara pakkanen, että yhden yön perästä saattoi kävellä ympari laivaa ja ajaa reellä maalle.

Kun talvimajat, jotka maksoivat monta puuhaa ja ponnistusta, olivat valmiit, kapteeni Becker piti neuvottelun matkakumppaniensa kanssa. Oli keskusteltavana, millä tavalla nyt voitaisiin kuulustella kapteeni Griffinlä. Meritse ei käynyt päinsä, vaan maitse, ja pääasiallisesti juuri tätä varten kapteeni oli hankkinut itselleen koiria ja rekiä.

"Jossakin Grönlannin rannikolla," hän sanoi, "ystävämme täytyy oleskella, jos hän vielä on elossa. On siis välttämätöntä, että koetamme tunkeutua niin kauvas pohjoiseen, kuin suinkin on mahdollista. Voidaksemme tehdä tämän meidän tarvitsee paikka paikoin laittaa pysäkkiä, jossa saamme turvapaikan palaamatta jokakerta laivaan. Jos varustamme nämä pysäkit riittävällä paljoudella ruokavaroja niin syllä kykenemme kulkemaan kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa."

Tämä ehdotus pantiin heti toimeen. Ruokavaroja kuormattiin rekeihin vietäviksi niihin pysäkkeihin, joita laitettiin. Reet sopivat oivallisesti tähän tarkoitukseen. Paitsi jalaksien anturoita, niiden kokoonpanemisessa ei ollut muuta rautaa. Kaikkia niiden osia pysyttivät koossa hihnat ja ne olivat päällystetyt hylkeennahalla, niin että ne samalla olivat keveitä ja lujia. Eväs, joka otettiin mukaan, oli parhaasta päästä pemmikaania eli kuivattua ja hienonnettua lihaa suljettuna läkkipönttöihin, joissa oli terävät päät vastustamassa jääkarhujen hyökkäyksiä, jos ne olisivat tahtoneet niiden sisällystä saada kynsiinsä. Muita ruokavaroja säilytettiin astioissa ja lippaissa, jotka olivat vahvasti raudoitetut.

Miehistön pukuna oli puhvelinnahkainen takki, johon kuului n.s. karhunnahkainen "makuusäkki," mihin saattoi ryömiä, kun täytyi olla yötä taivas-alla. Paitsi sitä otettiin mukaan teltta ja vedenpitäviä peitteitä.

Syyskuun kahdentenakymmenentenä kaikki oli valmisna matkalle. Että Robert oli yksi osanottaja meidän ei tarvitse mainitakkaan, ja Hannu oli hänelle tuiki tarpeellinen, sillä kukaan ei osannut paremmin kuin hän seurustella koirien kanssa. Kello puoli yksi päivällä he jättivät laivan jälkeen jääneiden eläköönhuutojen kaikuessa. Ensimmäisenä ajoi Hannu, jonka reen edessä oli kuusi koiraa valjaissa, sitten seurasi viisi muuta rekeä yhtä monta juoksijaa edessä; joka reessä oli merimies ohjillisena, viimeiseksi tuli Robert, joka tahtoi nähdä koko matkueen. Sileä jäävyöhyke oli pitkin rantoja; matka kävi rattoisasti, ja koirat haukkuivat ilosta, kun he pitkästä joutilaisuudesta pääsivät raikkaasen talvi-ilmaan.

* * * * *

Hyvillä mielin matkustajamme jatkoivat vaellustansa raivaamattomilla teillä. Koirat olivat kestävät ja väkevät pikajuoksijat.

Robert, Harald ja heidän toverinsa olivat varustetut pyssyillä ja pitkillä puukoilla. Kun Grönlannin seuduilla tapaa useasti jääkarhun, täytyi sen vuoksi olla valmis kohtaamaan noita pelottavia petoja.

Ilta yllätti; tähdet kiiluivat; täytyi siis ajatella yösijaa. Hannu ajoi rekensä sen tähden likemmäksi rantaa, missä hän näki muutamia korkeita kallioita, joiden alla hän uskoi löytävänsä suojaa pohjanvihuria vastaan. Toiset reet seurasivat ja muutamassa tuokiossa kaikki olivat kallioiden juurella. He hämmästyivät suuresti siellä nähdessään useita pieniä irtaimista kivistä pystytettyjä majoja.

"Mitä tämä merkitsee, Hannu?" Robert kysyi. "Onko sattuma tuonut meidät eskimokylään?"

"Nämät majat eivät ole asutuita," Hannu vastasi. "Mitään tallattua polkua ei käy niiden luo. Monta vuotta on kulunut, sittenkuin täällä on ihmisiä asunut. Mutta sytyttäkäämme lamppu ja käykäämme sisään."

Hän toi reestä suuren rautalampun, täytti sen hylkeen-ihralla ja sytytti sen. Robertin seuraamana hän meni majoille. Kaksi ensimmäistä olivat autioita, mutta kun Hannu nostalti kolmannen majan nahkaista esirippua, hän ja Robert huudahtivat kauhistuksesta. He seisahtuivat kivettyneinä ovelle ja katselivat kasvot kalmankarvaisina toisiansa.

"Käykäämme lähemmätsi!" Hannu lausui vihdoin luotuansa taas silmänsä majaan. "Nuo ihmisraukat eivät tee meille mitään pahaa."

Robert oli myös tointunut ja astui sisään. Hannu seurasi häntä ja valaisi majaa kohottain lamppua. Surkea näky kohtasi heitä. Pöydän ääressä, jolla oli öljytön lamppu, istui, ikäänkuin elävinä, viisi ihmisruumista mustunein huulin ja syvään vajonnein silmin. Heidän ruumiinsa, jotka ijäinen pakkanen oli jäädyttänyt kivenkoviksi, olivat jääneet melkein muuttumattomiksi. Ensi silmänräpäyksessä olisi saattanut luulla heidän uinailevan. He istuivat taaksepäin keikistyneinä, käsivarret veltosti rippuneina ja jalat ojennettuina. Koira oli kyyristynyt isäntänsä jalkain juureen ja pieni, turkkeihin kääritty lapsukainen lepäsi äitinsä parmoilla.

Kauvan aikaa Robert ja Hannu katselivat tätä kauhistavaa seuraa.

"Mikähän onnettomus lienee tässä tapahtunut?" Robert kysyi melkein kuiskaamalla.

Hannu osotti pieniä savuräppäniä, jotka olivat suljetut jäällä ja lumella.

"Luultavasti," hän sanoi, "näitä ihmisparkoja on kohdannut kova lumipyry, joka on tukkinut räppänät. Se on ainoa selitys. He ovat tukehtuneet ja heidän kuolemansa lienee tapahtunut samalla haavaa."

Robert oli samaa ajatusta. Hän ehdotti, että ruumiit haudattaisiin. Hannu suostui siihen mielellään. Hautakumpu luotiin kivistä vainajien yli, ja hengellinen, harras rukous luettiin heidän sielujensa autuudeksi.

Seuraavana päivänä matkustettiin vähemmän, sillä Hannun täytyi lähteä hankkimaan ruokaa koirille, jotka olivat olleet koko vuorokauden syömättä. Puolipäivän aikaan tehtiin pysäys. Hannu luuli läheisyydessä olevan hylkeitä. Yksi reki tyhjennettiin sen vuoksi. Robert ja Hannu istuivat siihen ja ajoivat aika laukkaa pitkin sileätä iljankoa.

Alussa kaikki kävi hyvin, mutta kohta he tulivat heikommalle jäälle. He eivät kuitenkaan piitanneet mitään tästä havainnosta, etenkin kun Hannu iloisesti huudahti samalla: Hylkeitä! hylkeitä! Nuo ovat meidän! Eteenpäin! eteenpäin!

Avento oli tullut jäähän, ja sen reunalla loikoi muutamia hylkeitä lekottelemassa päivänpaisteessa.

Koirat kiisivät eteenpäin täyttä vauhtia, ja oli kuljettu jo aika matka, ennenkuin Robert huomautti Hannulle jään heikkouden.

"Noh, kohta olemme perillä," Hannu vastasi. "Palata emme saa, sillä silloin kadotamme saaliimme. Paras on kulkea niin nopeasti kuin mahdollista, ja kyllä jää kestää, kun vaan koirat tekevät tehtävänsä."

Huutaen ja sivallellen ruoskallaan Hannu ajoi juoksijoitaan, jotka enensivät vauhtinsa verrattomaksi nopeudeksi. Vähän matkaa vielä, niin olisi oltu vahvemmalla jäällä. Metsästäjämme olivat pelon ja toivon vaiheilla, mutta juuri kuin he luulivat pääsneensä vaarasta tapahtui jotakin, jota he vähimmin olivat odottaneet. Koirat seisahtuivat äkisti, luultavasti peloissaan ohuen jään aaltoilevasta liikkeestä. Saada ne juoksemaan oli mahdotonta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä myös myöhäistä. Jää murtui vasemman jalaksen alta.

"Pelastakaa itsenne herra!" Hannu huusi. "Eteenpäin! Laahatkaa itseänne mahallanne jään poikki ja jättäkää reki koirineen minun haltuuni. Ei vielä hätää ole, jos vaan teette, niinkuin sanon."

Robert totteli vaistontapaisesti tätä neuvoa, jätti reen ja heittihe jäälle, jolloin Hannu antoi hänelle takaapäin aika sysäyksen, niin että hän luisti ainakin kymmenen askelta eteenpäin. Puolessa minuutissa hän oli vahvalla jäällä.

Hannu koetti sillävälin epätoivoisilla ponnistuksilla leikata koirain vetohihnoja poikki ja pelastaa eläinraukat. Hän heittihe eteenpäin ja ui seuraavassa hetkessä jääsohjeessa. Robert pelkäsi näkevänsä hänen ja koirain uppoavan, kun lopulta taitavan uijan onnistui katkaista koirain vetohihnat ja auttaa koirat vahvalle jäälle. Sitten hän kiiruhti reen luoksi ja sitoi siihen nuoran, jonka pään hän otti hampaisinsa ja ui jäänreunalle. Mutta hänen ponnistuksensa päästä ylös olivat turhia, sillä jää murtui aina hänen allansa, ja tällä tavoin hänen voimansa pian olisivat uupuneet.

"Reki!" Robert huudahti. "Ota reki avuksesi!"

Hannu ymmärsi hänen ajatuksensa. Hän vei reen juuri jään reunalle, laski toisen polvensa sille, tekihe mahdollisimman keveäksi, pullisti rintansa, ojensi käsivartensa varovaisesti, hypähti äkisti potkaisten rekeä jaloillansa ja pääsi siten jäälle. Rehellinen Hannu oli pelastettu. Mutta hän makasi liikkumatta, ikäänkuin kuollut. Robert hieroi hänen kangistuneita jäseniänsä, otti vyöltänsä pienen pullon ja antoi hänen juoda tilkan viiniä. Elämä palasi ja pian Hannu oli pystyssä taasen.

"Kas niin," hän sanoi, "kiitos, herra Robert! Menkäämme nyt tervehtimään hylkeitä!"

Robert katsoi häneen kummastellen. "Eikö metsästyshalusi jo ole sammunut, Hannu hyvä?" hän kysyi.

"Ei, päin vastoin," hän vastasi. "Me Eskimot olemme tottuneet tuollaisiin pieniin onnettomuuksiin. En tahdo ilmaiseksi tätä vaivaa nähdä. Kulku on paneva vereni liikkeelle, ja koirapariamme tarvitsevat ruokaa."

Hän oli pitänyt kiinni nuorasta, joka oli sidottu rekeen, ja veti sen helposti vahvalle jäälle. Sen jälkeen hän laittoi ajokalut kuntoon ja valjasti koirat uudestaan. Pyssyt olivat onneksi tallella, ainoastaan vähän märkiä. Mutta Hannu kuivasi ja ruokkosi ne, pani ne uuteen panokseen ja kaasi runsaasti ruutia sankkiläpeen. Hylkeet olivat vielä jäljellä, noin sadan askelen päässä, muutamat jäällä, toiset vain pää ylhäällä vedestä ja mulkoilivat utelijaina metsästäjiä.

Nämä kulkivat varovaisesti ja pysähtyivät luminietoksen taakse.

"Nyt meidän tulee ampua samalla kertaa," Hannu lausui, "saadaksemme kaksi, sillä ensi laukauksen kuultuansa toiset sukeltavat ja katoavat. Tähdätkää tuota suurta hidasta rötkälettä, herra Robert, tuota, joka on likinnä; minä otan hänen toverinsa. Oletteko valmis?"

"Olen."

"Antakaa mennä."

Kaksi laukausta pamahti. Hylkeet mulahtivat veteen, mutta kaksi jäi liikkumattomana makaamaan.

"Hyvin osattu!" Hannu riemuitsi. "Luodit ovat sattuneet päähän. Hoh, vähän harjoitusta vain, niin olette tarkka ampuja."

He kiiruhtivat noutamaan saalistansa. Hannu avasi hylkeet mahasta, viskasi sisukset koirille, otti pienen kirveensä vyöstään ja palotteli lihat, jotka kuormattiin rekeen. Sen jälkeen he läksivät paluumatkalle.

Veneissä syntyi iloa heidän palatessansa kumppaniensa luoksi; koirat ulvoivat ilosta saadessaan odotetun ravintonsa. Kun tämä lyhyt päivä oli jo lopussa, päätettiin jäädä siihen yöksi. Reet asetettiin kehään, niin että ne muodostivat turvamuurin, jonka takana saattoi levätä. Kukin ryömi makuusäkkiinsä, peittyi turkkeihinsa, ja pian kaikki olivat syvässä unessa. Syvä hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri, silloin tällöin kuului vain kuorsaus taikka koiran murina, jota makuutoverinsa oli nyhjäissyt.

Punertava hohde idän puolella ilmoitti aamun lähenemisen, eikä tähän asti mikään ollut häirinnyt makaavia, mutta nyt joku nuuski rekiä ja koki yhtä ja toista viskata kumoon. Kumajava läähötys kuului; koirat heräsivät ensiksi, ja sitten valpas Hannu.

Koirien levottomuus todisti, että jotakin tavatonta oli tapahtumassa, jonka vuoksi Hannu heti tarttui pyssyynsä, nousi varovaisesti ja kuunteli. Hän loi silmäyksen rekien ylitse ja oli nähnyt tarpeeksi. Aika jääkarhu hiipieli ulkopuolella leiriä ja näytti halukkaalta tulemaan sisäpuolelle terveisille.

"Hyvä, että reet olivat lujasti sidotut," Hannu jupisi, "muuten mesikämmen olisi heiattanut meidät unessa. Nyt hän on tervetullut. Vuotappas kun annan sinulle turkkiisi jotakin, joka ehkä kummastuttaa sinua."

Aamunsarastus oli jo joutunut niin pitkälle, että selvästi saattoi erottaa karhun hahmoviivat. Ja kun tämä näyttihe pienestä parin reen välisestä reiästä, Hannu otti tilaisuudesta vaaria, tähtäsi ja laukasi. Karhu karjui raivokkaana, luoti oli sattunut, ehk'ei kuolettavasti. Kontio karkasi uudestansa rekien kimppuun ja puisteli niitä aikalailla. Viisainta olisi ollut lähteä käpälämäkeen, sillä laukaus saattoi leirin valvehille.

"Mitä nyt, mitä nyt on hätänä?" huutelivat unenpöppörässä olevat kumppanit.

"Nouskaa, nouskaa!" Hannu vastast. "Pyssy kouraan, sillä olemme saaneet aamuvieraita!"

Karhu murisi ja koirat ulvoivat, enempää ei tarvittukaan tekemään kehotusta vaikutukselliseksi. Pian oltiin valmiina ottamaan vastaan vierasta kuumin kourin. Kuusi pyssyä oli heti tähdättyinä kohti otsoa, joka ei hätäillyt vähääkään. Kiivas ammunta alkoi; missä tahansa karhu näkyi, se sai luotia turkkiinsa. Mutta hän kesti kauvan moista kestitystä, ravistelihe ainoastansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut pudistaa luodit itsestänsä.

"Kas vaan, tuolla on penikka myös!" Hannu huudahti. "Se onkin naaraskarhu! Siinä hänen raivoutensa ja kovapintaisuutensa. Se on saanut hylkeenpaistin haistimiinsa; siitä olisi tullut herkkupala hänen penikallensa. Mutta karhunpöysti ei maistu huonolta myöskään. Ulos siis! Eteenpäin!"

Hän hyppäsi rekien ylitse, ja Robert seurasi häntä kantapäillä. Emä oli nyt päättänyt paeta, mutta hän ei päässyt kyllin nopeasti, sillä poika viidytti häntä. Hän seisahtui sen vuoksi, kääntyi vainoojiansa vastaan, nousi takajaloilleen ja avasi veripunaisen, kahdella kiiltävällä hammasrivillä varustetun kitansa. Robert ja Hannu pitivät varansa ja laukasivat samalla kertaa pyssynsä. Luodit olivat osuneet, kontio löi hurjasti ympärillensä etukäpälöillänsä ja päästi kivun- ja roivonsekaisen karjahduksen. Silmänräpäyksen aikaa näytti siltä, kuin hän olisi aikonut syöstä urheiden vastustajiensa kimppuun, mutta koirain haukunta, jotka nyt ryntäsivät esiin, saattoivat hänen toisiin ajatuksiin. Hän sysäsi poikaansa kuonollaan, niin että se lensi kappaleen matkaa, ja luntusti itse perässä. Koirat ympäröivät häntä, mutta hän ei huolinut heistä, vaan murehti ainoastaan poikansa puolesta. Se sai sysäyksen uudestaan, sitten emä kääntyi vainoojiaan vastaan antaaksensa sille aikaa päästä pakoon. Mutta tuo typerä poika jäi aina siihen paikkaan, johon emä oli hänen singahuttanut, ja odotti aivan levollisesti, kunnes mamma tuli avuksi. Näin kului kauvan aikaa, ja Hannu sekä Robert saivat aikaa panna pyssynsä panokseen ja tulla perässä.

Koirat ajoivat sillä välin karhun ahtaasen ja kiviseen laaksoon, jossa sen oli tukalaa kulkea joutuisasti. Hän kävi yhä hitaammin, poika oli aivan uupunut, joten koirat pian saarsivat kummankin.

Robert ja Hannu lähestyivät paikkaa. Emä kulki ainoastaan askelen askelelta taapäin, kohosi suoraksi, otti penikkansa takajalkainsa väliin ja iski etukäpälällään koiria. Näytti siltä, kuin pari myllynsiipeä olisi suhissut ilmassa. Tuon tuostakin hän uhkaili valkeilla hampaillaan takaa-ajajoitansa.

Kun Hannu ja Robert joutuivat tappelupaikalle, penikka näkyi jo vähän virkistyneen ja pysyi nyt äitinsä rinnalla. Mutta koirat eivät luopuneet heistä, vaan kihisivät heidän ympärillänsä kuin paarmat. Hannu huuteli koiria nimeltä saadaksensa heitä erillensä karhusta, mutta tappelu-innossansa he eivät kuulleet hänen ääntänsä.

"Nuo tuhmat elukat!" hän huusi harmissaan. "Minun täytyy ampua uhalla, vaikkapa haavoittaisinkin jonkun heistä. Se on parempi kuin, että vihollinen tekee lopun kaikista heistä."

Hannu kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja odotti sopivaa tilaisuutta laukaista sen. Luoti teki tehtävänsä; emä kaatui maahan haavoitettuna keskelle päätä. Koirat karkasivat penikan niskaan ja sillä tappelu oli loppunut.

Toiset ampujat joutuivat nyt vasta kiistakentälle ja auttoivat Hannua nylkemässä kaatunutta vihollistansa. Lihasta tuli verraton paisti koirille. Heidän herransa sitä vastoin pidättivät itsellensä penikan ja laittoivat siitä oivan aamiaisen.