Part 1

Produced by Tapio Riikonen

NUOREN ROBERTIN MATKA GRÖNLANTIIN ISÄÄNSÄ HAKEMAAN

Kirj.

Frans Hoffmann

Suomensi Antti Sainio

Helsingissä 1884, K. E. Holm'in kustantama. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.

New-Yorkissa, Yhdysvaltain etevimmässä kauppakaupungissa, asui kapteeni Griffin perheinensä. Hänellä oli hyvä ja rakastettava puoliso, kaksi kaunista ja hyväntapaista lasta, neljäntoista vuotias poika ja kymmenvuotinen tytär. Kuljettuansa monta vuotta merillä, käytyänsä kaikki mailman meret, tehtyänsä myötäisiä matkoja ja parhaasta päästä valaskalanpyytäjänä ansaittuansa suuren omaisuuden, hän oli vaimonsa rukouksista asettunut lepoon, ostanut itsellensä sievän talon ja eli nyt kodin hiljaisuudessa omaisineen, jotka häntä hellästi rakastivat.

Mutta tottuneena toimelliseen elämään hän kyllästyi levollisuuteen; aika kävi hänelle vihdoin ikäväksi, ja ne toimet, joihin hän ryhtyi, eivät riittäneet luovuttamaan hänen ajatuksiansa mereltä. Sinne hehkui koko hänen sydämensä. Merelle, merelle!

Hänen ystäviensä joukossa oli kapteeni Becker, joka oli varustanut laivan valaskalanpyyutöön. Kaikki oli valmisna ankkurin nostamiseksi, kun se kova onni kohtasi häntä, että hän lankesi ja taittoi jalkansa. Koko hänen omaisuutensa oli Ellenor'issa -- se oli laivan nimi ja hän olisi ollut mennyt mies, jos ei ostajaa olisi ilmestynyt, jolle hän puhtaasta rahasta saattoi antaa laivan kalliine kalustoinensa.

Kapteeni Griffinistä tuli se ostaja. Hän tahtoi tehdä kerran vielä yhden matkan ja palattuansa olla koskaan enään eroamasta perheestään.

Lähtöpäivä tuli. Puolisonsa ja lastensa seuraamana kapteeni Griffin lähti kauniille laivallensa. Hän näytti heille, kuinka taneasti se oli rakettu, mutta samassa myöskin, kuinka sievä ja keveä se oli; hän vei heidät joka paikkaan ja näytti runsaan muonavaraston, turkit, hätämajat, sanalla sanoen kaikki, mikä voi rauhoittaa kotiin jääviä. Se lievitti, mikäli saattoi, erohetken katkeruutta. Kapteeni syleili puolisoansa ja lapsiaan, jotka astuivat veneesen, mikä oli vievä heidät maalle. "Jumala teitä siunatkoon!" kapteeni huusi heille. Pian sen jälkeen he näkivät Ellenorin nostavan valkeat purjeensa, ja majesteetillisesti kuin joutsen tämä kaunis laiva kiisi aaltoja pitkin.

* * * * *

Kuukausi kuukaudelta kului, ja joka päivä rouva Griffin rukoili Jumalaa varjelemaan puolisotansa ja antamaan hänen palata terveenä kotiin. Alituinen suru rasitti kuitenkin hänen sydäntänsä; kärsimättömänä, synkät aavistukset mielessä hän odotti sitä aikaa, jolloin valaskalanpyytäjien oli tapana palata.

Hänen poikansa, reipas Robert taas oli hyvällä mielellä, vaikka hän ei suinkaan ollut unhottanut isäänsä; päin vastoin kaikki hänen ajatuksensa työskentelivät hänessä. Hän luki kaikkia kirjoja, jotka taisivat antaa hänelle tietoja pohjoisista seuduista, niiden ominaisuuksista ja vaaroista, ja samalla isän kuva väikkyi aina hänen silmissänsä. Hän luuli näkevänsä, kuinka hän rohkeana ja nerokkaana voitti taikka väisti uhkaavat vaarat. Robert kävi usein kapteeni Beckerillä, joka kertoi hänelle kaikki mitä hän itse jäämerenmatkoillansa oli nähnyt ja kokenut. Tämä vanna merimies sai Robertista tarkkaavaisen ja tiedonhaluisen oppilaan, jonka aina iloinen ja hilpeä olento häntä suuresti miellytti. Pitkän aikaa kapteeni Backerin täytyi olla sairasvuoteella, ja Robertin käynnit hänen luonaan olivat hänen parhaana huvituksenansa sillä aikaa; tervehdyttyänsäkin hän oleskeli halusta pojan parissa. Tämä kävi hänen kanssaan kaikilla huvimatkoilla. He kävivät etenkin satamassa ja siellä olevilla laivoilla, jolloin Backer kertoi hänelle, mitä meritoimiin kuului, ja täydensi käytöllisesti näin sen tieteellisen opetuksen, jonka Robert oli saanut isältänsä.

Joulukuu lähestyi, ja kaikki ne kapteenit, jotka olivat olleet valaskalanpyynnöllä, palasivat toinen toisensa perään, kaikki muut paitsi Griffin. Viimeinen heistä, kapteeni Carter, joka runsaine saaliineen tuli satamaan, toi vihdoin Griffinin perheelle sen uutisen, että hän kotimatkalla oli kohdannut hänen, ja että he puhurilla olivat vaihettaneet muutamia sanoja. "Kaikki on hyvin laivassa, kahdeksassa päivässä tulen perässä." Näin kapteeni Griffin oli sanonut: olihan se suotuisa sanoma. -- Viikkoja vieri: oli täysi talvi, eikä vieläkään kaivattu tullut. Kapteeni Beckerin tuli yhä vaikeammaksi lohduttaa rouva Griffiniä, joka loi mielikuvitukseensa mitä synkinpiä kuvia. Kapteenin onnistui kuitenkin monilla lohdutuskeinoilla, joita hän keksi, niin paljon rauhoittaa häntä, että hän kärsivällisemmin ja turvallisemmin odotti lauhkeampaa vuoden-aikaa.

Kesä tuli, ja taas laivat lähtivät valaskalanpyynnille, ja taas kapteeni Becker ja Robert alkoivat joka päivä käydä satamassa hankkimassa tietoja Ellenorista. Kaunis vuodenaika hupeni; päivät kävivät lyhyemmiksi; kapteenit palasivat; ensimmäinen lumi tuli, mutta Griffiniä ei kuulunut, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Rouva raukalta sammui viimeinenkin toivon kipinä; hän oli vaipua epäilykseen ja suri puolisotansa kuolleeksi.

"Toinen kesä on tosin kulunut," kapteeni Becker lausui eräänä päivänä, kun talvimyrsky riehui ulkona, "mutta emme sen vuoksi saa langeta epätoivoon. Vielä saatamme toivoa nähdä ystäväämme. Kukaties kesä ei ole ollut kyllin lämmin sulattamaan jäitä, joihin Ellenor on puuttunut; kukaties Griffin on lähtenyt laivastansa ja käynyt jäitse johonkin uutis-asutukseen Grönlantiin taikka Eskimojen majoille, joissa hän viettää talvea. Kukaties -- niin, kylläpä on monta 'kukaties'tä', joihin saatamme perustaa toivomme. Siis ystäväni, odottakaamme, odottakaamme kärsivällisesti!"

"Mutta emmekö voi tehdä mitään tehokkaampaa?" kysyi Robert, joka äänetönnä kuunteli puhetta. "Ajatelkaas, että hän on joutunut haaksirikkoon, että hän on suljettuna jäihin, että hän, ollen ilman laivoja ja muita välikappaleita, joilla hän voisi saapua lauhkeampiin seutuihin, taistelee pakkasta ja puutetta vastaan, ja ainoa, mikä häntä elähyttää, on toivo, että me etsisimme ja pelastaisimme hänet hänen hirveästä tilastansa. Voi äitiäni, jos niin olisi! Tuo ajatus ei anna minulle hiukkaakaan lepoa. Minusta tuntuu kuin isäni ojentaisi käsiänsä puoleeni. Ei, me emme saa kauvemmin olla ristissä käsin ja vain odottaa häntä, meidän täytyy tehdä enemmän."

"Jumal'auta, poika on oikeassa!" Becker lausui. "Te olette kyllin rikas, rouvani, säästääksenne kulutuksia, ja minä olisin kehno ystävä, jollen panisi parastani Griffinin puolesta. Niin, Robert on oikeassa, meidän täytyy etsiä hän. Tulevana keväänä lähden matkalle ja olen Jumalan avulla saapa selon hänestä."

"Ja minä seuraan luonnollisesti teitä, kapteeni Becker!" Robert sanoi innokkaasti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja hänen poskensa hehkuivat jaloista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Ah, tätä onnea, tätä sanomatonta onnea löytää isäni ja ehkä pelastaakin hätet kuolemanvaaroista, hädästä ja kurjuudesta! Sinä et saa estää minua, äitini! Kenenkä velvollisuus, jollei pojan, on etsiä armas isänsä!"

Rouva Griffin taisteli kovan sodan sydämessänsä. Hän oli kyllä altis suurimpiinkin uhrauksiin puolisonsa hyväksi; mutta antaisiko hän poikansakin niiden vaarojen alaiseksi, jotka jo ehkä olivat hänen puolisonsa näännyttäneet? Mutta eikö tämä toiselta puolen ollut juuri Robertin velvollisuus? Hän ei ollut lapsi enään, vaan roteva, reipas ja nerokas nuorukainen, ja jalo tarkoitus elvytti hänen sieluansa, äidinsydämen täytyi myöntyä:

"Olkoon menneeksi, poikani," hän lausui vapisevalla äänellä laskien kätensä poikansa pään päälle, "lähde Jumalan nimeen; Hän olkoon kanssasi! Jumala armahtakoon minua älköönkä riistäkö sekä puolisoa että poikaa minulta! Mene matkaasi, Robert! -- Minä uskon poikani teille, kapteeni Becker; pitäkää huolta hänestä ja suojelkaa häntä."

Jalomielinen kapteeni lupasi tämän uskomielisellä tavallansa, ja matka oli päätetty; kaikkiin valmistuksiin ruvettiin viipymättä. Becker osti laivan, joka vartavasten oli rakettu ja varustettu jäämeremmatkoja varten, ja kuormitti sen niin runsaasti kaikenlaisilla ruokavaroilla, että he saattoivat viettää ei ainoastaan yhden vaan parikin talvea kaukana pohjassa.

Hetki löi, jona rouva Griffin oli jättävä poikansa hyvästi. Hänellä oli enemmän voimaa ja vakavuutta kuin oli toivonutkaan. Hän syleili ja siunasi Robertia. Vielä kerran hän sydämellisesti varoitti Beckeriä pitämään huolta hänestä, ja kapteeni uudisti lupauksensa. Kohta he olivat Toivolla -- se oli laivan nimi -- eikä viipynytkään kauvan, kun ankkuri oli nostettu, ja Toivo pullistunein purjein riensi pohjaseen, pohjaseen!

Muutaman viikon kuluttua lähestyttiin Grönlannin rantamia. Kapteeni Beckerin aikomus oli laskea Kalaniemelle, jossa oli Tanskalaisten turskanpyynnön ja -valmistuksen pääasema, kun eräs tapaus vaikutti, että hän hiukan muutti suuutaansa.

Robert seisoi eräänä aamuna mastonhäkissä ja tarkasteli tähystin silmällä aukeata ulappaa. Muutamia mahdottoman suuria jäävuoria uiskenteli etäällä, mutta maata eikä purjetta hän ei oivaltanut. Uupuneena turhaan tutkimukseensa hän oli lähteä alas, kun hän viimeisellä katsauksella havaitsi pienen mustan esineen, jota hän ensin luuli valaskalaksi. Mutta se se ei kuitenkaan voinut olla; hän oli näkevinään pienen lipun liehuvan mustan pilkun yläpuolella. Keksintö tuli hänestä yhä merkillisemmäksi, jonka vuoksi hän lopulta huusi kapteenia, joka ensimmäisen perämiehen kanssa käveli edes takaisin peräkannella.

Kapteeni Becker noudatti tähystimensä -- parhaan mitä laivassa oli -- ja katseli Robertin osottamalle suunnalle.

"Kas, se on kajakki!" hän sanoi vähän ajan kuluttua. "Luullakseni siinä on ihminen, joka on nostanut hätälipun."

"Kajakki? Mikä se on?" kysyi Robert, joka sillä välin oli tullut kannelle.

"Kajakki on kevyt vene, jota Eskimot käyttävät kalastaissaan ia muilla merimatkoilla. Se on yksipuimen ja peitetty hylkeennahalla. Paitsi keskessä olevaa pyöreätä reikää, jossa soutaja istuu, kajakki on kokonaan ilman- ja vedenpitävä. Kevyt kun se on, sellainen vene kulkee erinomaisen nopeasti vedenkalvossa, ja sen vuoksi en käsitä, miksi tuo on paikallaan ja liikkumatonna kuin puupölkky."

"Jokin onnettomuus on kohdannut miesparkaa, joka tuossa istuu," Robert arveli. "Kas, hän heiluttaa yhä hätälippuaan. Meidän täytyy hänelle avuksi."

"Tietysti," kapteeni vastasi, "vaikka siten joudumme oikealta suunnaltamme." Hän jakeli käskyjänsä, ja Toivo laski kohta toiseen suuntaan suoraan kajakkia kohden.

"Nuo ihmiset ovat oikeita uskalikkoja," kapteeni lausui. "Kun Eskimo noin istuu venosessaan, joka myös tavoin ympäröi häntä, puettuna päähän saakka piukkaan hylkeennahkaiseen pukuunsa, ja tarttuu airoonsa, jossa on kummassakin päässä lapa, hän luulee olevansa yhtä varmassa turvassa kuin kalalokki, joka siivillään liitelee aaltojen yli. Mutta Eskimot ovat monen vaaran alaisia: varsinkin heillä on kulkujäissä ja ajopuissa kaksi kovaa vihollista, jos kajakki törmää niitä vastaan, ne repivät venepeitteen ja miesparka uppoo silloin pohjaan."

Kapteenin ja Robertin puhuessa Eskimoista, jotka edellinen tunsi jo entisiltä matkoiltaan näillä purjehdusvesillä, laiva tuli yhä likemmäksi yksinäistä kajakkia. Siinä istui noin parinkymmenen vuotias nuorukainen, joka rukoillen ojenteli käsiänsä pelastajoitaan kohden; hän oli hyvin kalvakka, ja kirkkaat kyynelet vuosivat hänen poskillensa.

Eskimo kajakkineen otettiin kiiruusti kannelle. Kun miesparka oli päässyt kannelle, hän oli niin voimaton, että hän annettiin laivalääkärin haltuun. Robert ryhtyi häneen innokkaasti, ja hänen ja lääkärin onnistui vihdoin yhdistetyin ponnistuksin saada hän tunnoilleen. Hänelle annettiin ruokaa ja juomaa, jonka jälkeen hän jätettiin lepoon ja rauhaan, joka virkisti hänen voimiansa. Seuraavana aamuna Robert vei hoidokkaansa kapteenin luo, joka tavallisella hyväntahtoisuudellaan otti hänet vastaan.

"No, poikaseni," kapteeni Becker sanoi, "sinä et näy tehneen juuri onnellista matkaa. Mikä nimesi on?"

"Hannu, Kristian, kotoisin Kalaniemeltä Grönlannista."

"Sitten olet joutunut jotenkin etäälle kodistasi, Hannu hyvä. Kuinka se kävi?"

"Minä lähdin hylkeenpyynnölle, herra," Eskimo vastasi, "sillä minä olen metsästäjä, ja maanmieheni pitävät minua tarkimpana ampujana seassansa. Minä otin mukaani pyssyn ja luotipussin sekä evästä pariksi päiväksi, sitten sousin jotenkin kauas merelle saareen, johon tiesin hylkeitten tavallisesti tulevan lekottelemaan. Tuli yö, ja minä olin varmaankin nukkunut, kun kova kolaus herätti minut, ja minä veneineni pyörähdin useita kertoja ympäri, joten jo luulin viimeisen hetkeni tulleen. Mutta onnekseni kajakkini kääntyi jälleen pystyyn. Luultavasti olin tölmännyt valaskalaa vastaan, taikka iso hylje oli kulkenut pimeässä ylitseni. Oli syy mikä tahansa, sitä en silloin ajatellut; aivan toinen asia minun huoletti. Pyssyni oli uponnut meren pohjaan; se oli mennyttä kalua; mutta airo, herra, airo oli myös poissa ja mitä minä airotta voin tehdä näin kaukana maasta? Minun piti etsiä se, ja sousin sen vuoksi käsillä, mutta pimeässä oli mahdotonta löytää haettavaani. Yhtä hyvinhän saatoin poikistua airosta kuin lähestyä sitä; tätä ajatellen päätin olla alallani aamuun asti. Vihdoin idässä päivä koitti, pimeys hälveni, mutta vaikka kuinka katselinkin, airoa en nähnyt. Tilani oli arveluttava, jo luulin joutuneeni surman suuhun, jollei joku toinen kajakki taikka valaskalanpyytäjä tulisi pelastamaan minua. Kolme päivää ja kolme yötä kului; mitään pelastuksen toivoa ei ollut; ruokavarani olivat loppuneet. Taas aurinko vaipui mereen, taas se nousi sieltä. Minä olin tullut niin voimattomaksi, että tuskin voin pitää pääni pystyssä ja tähystellä pitkin merta. Mutta juuri samassa hetkessä kuin koin tottua kohtalooni ja ajattelin: "Tapahtukoon sinun tahtosi," juuri silloin keksin teidän purjeenne, joka lähestyi yhä enemmän ja enemmän, vaikk'ei aivan suoraan minua kohden. Ah, herra, minä ponnistin viimeiset voimani, liehutin nuttuani pääni ylitse ja odotin tuskallisesti merkkiä, että olin havaittu. Jumalan kiitos, te käänsitte, minä olin nähty, pelastajani lähestyivät -- ah! en voi selittää iloani. Mitä sitten tapahtui, itse tiedätte parhaiten. Kiitos, kiitos, rakas herra, siitä, että pelastitte vaivaisen elämäni."

"Tätä nuorta herraa sinun tulee kiittää," kapteeni lausui osottaen Robertia, "jollei hän olisi nähnyt sinua mastonhäkistä, olisimme purjehtineet ohitsesi huomaamatta sinua."

Hannu osotti Robertille hartainta kiitollisuutta ja kertoi olevansa yksinään mailmassa ilman vanhempia ja veljiä ja pyysi, että Robert ottaisi hänet palvelijaksensa; sillä hän osasi käyttää sekä pyssyä että harpuunia, metsästää sekä karhuja että valaskaloja. Robert katsoi kysyvästi kapteeniin ja, kun tämä nyykäytti päätään suostumuksen merkiksi, otti Eskimon metsästäjäksensä ja lupasi hankkia hänelle kaikki sellaiseen toimeen tarvittavat kalut.

Muutaman päivän perästä Toivo saapui Kalaniemen satamaan, jossa väestö suuresti kummasteli nähdessään Hannun hengissä, sillä kaikki luulivat hänen jo aikoja sitten kuolleeksi. Kaikki tiedot, jotka kapteeni Becker sai Hannusta, vakuuttivat hänelle, että tämä oli kelpo nuorimies ja että häntä pidettiin koko paikkakunnan taitavimpana ja rohkeimpana metsästäjänä.

Sittenkuin Kalaniemellä oli tehty tarkimmat kapteeni Griffiniä koskevat kuulustelemukset, ankkuri taas nostettiin vaikka ei ketään löydetty, jolla olisi ollut tietoja annettavana. Nyt päätettiin panna toimeen aikomus kulkea pitkin Grönlannin rantamia, ja laivan suunta käännettiin Melville lahtea kohti.

Kuljettiin satamasta toiseen ja ruvettiin joka paikassa tuttavuuteen maan asukasten kanssa osaksi siinä aikomuksessa että saataisiin, mitä tarvittiin, osaksi, että kuulusteltaisiin kapteeni Griffiniä. Robert oli Hannulle ilmoittanut matkan tarkoituksen, ja tämä oli hänellä hyvänä apuna sekä kaupanteossa, että etsimässä jälkiä oikealle tielle. Muutamat maan asukkaat, joita Hannu puhutteli, sanoivat hänelle metsästysmatkallansa nähneensä sellaisen laivan, kuin hän kertoi, ankkurissa Cap Rileyn kohdalla jäihin juuttuneena, mutta runsaasti varustettuna ruokavaroilla. Miehistö oli ollut terve, ja hyvällä mielellä oli ainoastaan odotettu jäänlähtöä matkan jatkamista varten. Tämä oli tapahtunut noin yhdeksän kuukautta sitten.

Vaikka tämä tieto olikin vaillinainen, se kuitenkin antoi uusia toivoja. että laiva oli vielä mainitussa paikassa ja pitkittä puheitta päätettiin purjehtia Cap Rileytä kohden. Vaikk'ei siellä löydettäisikään laivaa, ainakin saataisiin tarkka tieto, oliko Ellenor se laiva, jonka Eskimot kertoivat siellä nähneensä.

Cap Riley oli etäällä, mutta matkan pituus ja vaikeudet eivät voineet pelottaa kapteeni Beckeriä eikä hänen reipasta toveriansa. Mitä enemmän pohjaan tungettiin, sitä enemmän kasvoivat vaarat, joiden kanssa oli taisteleminen. Toisinaan levisi niin tiheä sumu merelle, ettei nähnyt paria askeltakaan eteensä, joskus taas oli tunkeuminen suurten jäävuorien välitse, jotka usein uhkasivat välttämätöntä perikatoa. Suurin heitä kohtaava vaara oli raju myrsky, joka ajeli kauheita äämöhkäleitä laivaa vastaan. Koska oltiin lähellä maata, niin kapteeni käski laskemaan laivaa pieneen lahteen. Toivo pantiin kahteen ankkuriin; mutta kauvan ei kestänyt, kuin toinen ankkuriköysi katkesi toisensa perään, ikäänkuin ne olisivat olleet soittimen kieliä, ja laiva viskattiin takaisin ulapalle. Kapteeni ei sentään menettänyt levollista mielenmalttiansa ja hänen esimerkkinsä oli hyvänä rohkaistuskeinona väestössä. Kaikki työskentelivät uutterasti, ja pian Toivo totteli taas peräsintä. Vaara ei kuitenkaan vielä ollut sivuitse, ja vasta aamulla, kun oli päästy ajojäistä ja myrsky alkanut tyyntyä, miehistö uskalsi levollisemmin henkiä, ja lyhyt uni virkisti heitä niistä vaivoista, joita yön kuluessa olivat kärsineet.

Kapteeni, ensimmäinen perämies Lowell ja Robert eivät hetkeksikään lähteneet kannelta.

"Nyt tiedät, Robert," kapteeni lausui, "mitä jäämeren vaaroja vastaan taisteleminen merkitsee."

"Kyllä, ja tunnustanpa niiden olevan suurempia, kuin olen ajatellutkaan. Monesti luulin viime yönä loppumme varmaksi, ja ainoastaan teidän taitavuuttanne, kapteeni Becker, meidän on kiittäminen pelastuksestamme."

"Vastuksemme on tullut tuolta ylhäältä," kapteeni lausui luoden silmänsä taivaasen, "Jumala on ihmeellisesti varjellut meitä. Mutta nyt on kysymys, jatkammeko matkaamme Cap Rileylle, vai etsimmekö suojapaikan, johon asetumme talvenpitoon. Vaarat tulevat hetki hetkeltä suuremmiksi ja pelottavammiksi."

"Ah ei, kapteeni, ettehän todellakaan vielä aio ruveta ankkuriin," Robert sanoi innokkaasti. "Jumala on suojeleva meitä nyt, niinkuin tähänkin asti. Minulla ei olisi koko talvena ainoatakaan levollista hetkeä, jollemme olisi ainakin Cap Rileyllä saakka. Rohkeutta, kapteeni! Isäni henki rippuu siitä."

"Olkoon niin sitten, Jumalan nimeen!" kapteeni vastasi. "Sinä olet reipas nuorukainen, poikaseni! Tietysti meidän pitää tehdä, mitä suinkin voimme, ja jos sorrumme, olemme kuitenkin tehneet velvollisuutemme!"

Purjehdittiin edelleen, ja vastoin kapteenin luuloa meri tuli aina puhtaammaksi jäistä, mitä kauvemmaksi saavuttiin pohjaan.

Sää oli yhä kaunis; aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla, ja kapteenin laskut osottivat, että ei enään oltu kaukana Cap Rileystä.

"Huomenna olemme luullakseni perillä," hän sanoi Robertille, joka kärsimättömänä halusi selkoa asiasta.

Yö tuli, mutta ollen niin lähellä matkan loppua Robert ei saanut unen kutkaustakaan silmiinsä. Hän löytäisi isänsä, taikka ainakin saisi tiedon, vieläkö hän oli elossa. Aamun sarastaessa hän nousi mastonhäkkiin ja katseli tähystimellään sille taholle, jossa hän toivoi näkevänsä Cap Rileyn huippujen kohoavan merestä.

"Sinä olet varhain työssäsi," huusi kapteeni, joka vähää myöhemmin tuli kannelle. "Vielä kuluu useita tuntia, ennenkuin pääsemme niin likelle maata, että saatamme nähdä rannan."

"Se ei tee mitään, kapteeni!" Robert vastasi. "Minä tahdon ensimmaisenä saada maan näkyviini. Ilma on kirkas, niin että rannan pitäisi näkyä kauvaksikin."

Kapteeni hymyili nuorukaisen innolle. Robert jatkoi uutterasti tähystelemistään huolimatta muusta. Päivän koittaissa nousi puoliksi läpinäkyvä sumu merelle, mutta Robert ei kuitenkaan luopunut työstänsä toivoen puolipäiväauringon hajoittavan usvat. Niin tapahtuikin; taivaanranta kuvastui selvästi viheriäistä veden pintaa vastaan, ja samaasa kaikui riemuhuuto mastonhäkistä.

"Maa, kapteeni Becker!" Robert huusi heiluttaen lakkiaan päänsä ylitse. "Minä näen pari kallionhuippua eli kivikasaa. Onkohan se Cap Riley?"

Pantuansa tähystinen silmällensä kapteeni vakuutti oltavan kaivatun paikan näkyvissä, josta yleinen ilo syntyi laivalla.

"Toisella kallionkukkulalla," Robert taas huusi, "näen lipputangon, jonka päässä on pallo."

Kaikki tähystimet, mitä Toivolla oli, olivat silmällä, ja jokainen huomasi saman kuin Robertikin.

Vihdoin ankkuri heitettiin loivalle rantamalle; vene laskettitn vesille, ja kapteeni, ensimmäinen perämies, Robert, Hannu ja muutamia miehiä lähti maalle. Robert hyppäsi ensimmäisenä maalle ja kiiruhti kukkulalle. Toiset tulivat ripeästi perästä. Paitsi merkkipuuta, joka huomattiin Eskimojen pystyttämäksi, ei nähty muuta merkillistä. Mutta vähäisen matkan päässä sieltä, pienellä niemekkeellä, joka pohjan puolella oli turvassa kallioilta, kapteeni Becker keksi selviä jäännöksiä viidestä asumuksesta. Kallion lähellä oli mureata kalkkikiveä neljässä kehämäisessä piirissä; ympärillä oli suurempia kiviä, jotka nähtävästi olivat olleet telttakaton kannattimia. Löydettiin muutamia neliskulmaisia kiviarinoita, jotka luultavasti olivat olleet tulisijana. Vähän etäämmällä kallioista, mutta samassa rivissä kuin äsken mainitut rauniotkin, oli suurehko aidattu paikka, johon käytävä oli etelän puolella. Se oli kolmikulmainen päällekkäin pannuista kivistä tehty huone. Keskellä tätä kolmikkoa oli hylkeen- ja linnun luita, ja kallion juurelta Hannu löysi kappaleen purjekangasta. Rannalla pari, kolmekymmentä askelta tuonnempana oli röykkiö vihriäisiä, valkeita ja mustia laudanpalasia, joita nähtävästi oli saatu särjetystä veneestä ja aiottu polttopuiksi.

"Tässä on kyllä tarpeeksi merkkiä," kapteeni Becker lausui, "siitä, että laiva on ollut ankkurissa tässä pidemmän aikaa. Onkohan se ollut Ellenor vai joku muu? Olettakaamme ensimmäinen todeksi, niin kauvan kuin me emme löydä mitään, mikä todistaisi päin vastoin."

"Mutta mitä nyt teemme?" Robert kysyi surullisesti. "Ei mikään osota, mihin päin isäni on lähtenyt jätettyänsä tämän paikan."

"Meidän täytyy tutkia seutua tarkemmin," kapteeni vastasi. "Lähtekäämme kolmelle suunnalle, ensimmäinen tarkastelkoon oikeata rantaa, toinen vasenta ja kolmas sisämaata. Ennen auringonlaskua tapaamme toisemme täällä."

Ehdotus hyväksyttiin ja pantiin heti käytäntöön. Kapteeni Becker lähti muutaman miehen kanssa vasemmalle, Lowell oikealle, ja Robert ynnä Hannu menivät sisämaahan päin. Kauvan aikaa ei kulunut, ennenkuin pyssynlaukaus kuului siltä suunnalta, johon kapteeni Becker oli lähtenyt, sitä seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Se oli sovittu merkki, että jotakin merkillistä oli löydetty. Robert ja ensimmäinen perämies palasivat ravakoin askelin.

"Löydetty, löydetty!" kapteeni huusi heille. "Nyt meillä on todistus! Kapteeni Griffin on ollut täällä. Kas tässä, ystäväni on selvät todistukset!"

Ensimmäinen näkö, joka tulijoita kohtasi, herätti heissä surullisia tunteita. Siinä oli kolme hautaa keskellä jää- ja kivikorpea. Hautakummut olivat huolellisesti peitetyt laakeilla kalkkikivillä ja varustetut nimikirjoituksilla, jotka ilmoittivat kolmen merimiehen siinä lepäävän. Nimet olivat:

Braim, Hartwell, Torrington.

Ensimmäisen ja viimeisen alla oli kuolinpäivä mainittu:

1:nen päivä tammikuuta. -- 3:s päivä Huhtikuuta.

Ja lisäys:

Kuolleet Ellenorilla.