Part 3

»Miten me saunan lämmittämisen järjestämme?» kysyin, sillä oli lauantai-ilta, ja rautatien pöly, jota en ollut edes järveen saanut heittää tässä järvettömässä kylässä, herätti mielessäni kovan saunankaipuun.

»Me olemme kylpeneet tavallisesti Hornin saunassa», virkkoi Rauha.

»Onko koulun sauna sitten niin kurjassa kunnossa, ettei siinä kuvallista löylyä saa? Luulin sitä ulkomuodosta päättäen aivan ensiluokkaiseksi laitokseksi, kun saunakamarin ikkunalla oikein palsamikin kukkii», ihmettelin.

Berglund hymähti.

»Rouva Iippo ei oikein pidä siitä, että samassa saunassa hänen kanssaan kylpee kaikenkarvaisia ihmisiä.»

»Onko hän hassu?» oli vilpitön kysymykseni.

»Katsos, hän on vanha ihminen ja tottunut parinkymmenen vuoden kuluessa pitämään taloa omanaan. Hänen on vaikeata ymmärtää, että me myöskin olemme täällä kuin kotonamme. Hänen mielestään me olemme loisia, joiden tulee olla ja elää niinkuin hän tahtoo», selitti Rauha rauhallisena.

»Ja te olette antaneet hänen olla siinä luulossa?» Ihmettelen, miten hyvänahkaisia ihmisiä vielä löytyy tämän ilman kannen alla.

»Olemme antaneet hänelle rauhansa. Opettajatar Särö, edeltäjäsi, sai rouvan vihat juuri saunan tähden. Hän kylpi muutaman kerran saunassa, ja rouva levitti hänestä kaikenlaisia juttuja kylälle. Sanoi saaneensa syyhyn neidistä. Mistä sen tietää etukäteen, minkä taudin hän meistä saisi saunan välityksellä», kertoili Berglund.

Uhmanhenkeni heräsi. Vai on täälläkin äitirouvan henkiheimolainen! Ei mitään heikkoutta! Olen tottunut selviytymään itsepäisistä ja kiukkuisista muijista.

»Tänä vuonna saunassa kylvetään. Minulla ei ole pienintäkään halua lähteä kylän saunoihin koluamaan, kun kerran talossa on sauna, johon meillä on käyttöoikeus. Rouva saa tottua siihen, että me myöskin olemme saunan osakkaita.»

»Kyllä minä kylven, mutta riitelemään en viitsi ruveta saunan takia muijan kanssa», sanoi Berglund. (Berglundin kaltaiset miehet eivät ikinä voisi saada sydäntäni lämpenemään.)

»Kuka hullu nyt muijien kanssa riitelemään! Sanasodassa he aina voittavat. Saattepa nähdä, miten sulassa sovussa lämmitän saunan. Älkääkä pelätkö! En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Pienen ikäni olen kamppaillut omapäisten muijien kanssa. Minulla on kokemusta heistä.»

Pitemmittä puheitta hypähdin ylös ja juoksin Iipon keittiöön. Piika Seliina pesi astioita.

»Tulin sanomaan, ettei Seliinan tarvitse lämmittää saunaa tänään. Me pidämme siitä huolen. Olemme tuumineen, että me lämmittäisimme saunan toisena lauantaina ja Seliina toisena. Eikö se teidänkin mielestänne ole sopiva järjestys?»

Tyttö katseli epäilevästi kamariin, jossa rouva parhaillaan paikkaili aviopuolisonsa alushousuja. Hän nosti silmälasit päälaelleen ja tulla huippi keittiön kynnykselle. Silmien välissä oli myrskynmerkki. Hän koetti vetää suutansa hymyyn, mutta se hymy oli niin hapan, että tyrehtyi omaan happamuuteensa.

»En muistanut sanoa neidille, että lauantai on ollut aina meidän saunapäivämme.»

»Aina meidän» lausuttiin vahvalla korostuksella.

Minunkin kasvoillani karehti hymy, eikä se suinkaan ollut keinotekoista hymyä; niin viaton se ei tosin ollut kuin päältä katsoen näytti.

»Se olisi ollutkin turha vaiva. Tiesin sen. Maallahan aina kylvetään lauantaisin. Eikä lauantai lauantaille tunnukaan, ellei saa oikein sydämensä halusta vastaa kuumassa löylyssä huiskuttaa. Tulin vain sanomaan, että me nuoret opettajat huolehdimme vuorollamme saunan lämmittämisestä. Ajattelin lämmittääkin jo tänään, sillä minulla ei ole muutakaan hommaa.»

Siihen tapaan visertelin. Kerroin saunakaskuja pari, kolme. Naureskelin ja vakuutin vetäväni omaan päähäni pahimman katkun ja hään. Herrasväki oli saava selvän löylyn.

Rouva parka seisoi kuin kuumilla kivillä. Hän olisi ollut julma syöjätär, jos olisi herttaisen pakinani keskeyttänyt jyrkällä kiellolla. Sen hän itsekin huomasi. Minä taasen en huomannut lainkaan hänen hapanta ilmettään, vaan otin iloisesti jutellen huomaani Seliinan ojentaman saunanavaimen.

Niin nopeasti en sentään ehtinyt poistua kiinnipaukahtavan oven takaa, etten olisi kuullut rouvan huomautusta, jonka hän lausui palvelijalleen, mutta joka todellisuudessa oli aiottukin kuultavakseni.

»Häikäilemätön nousukas!»

Häikäilemätön! Tavallisen nasevasti sanottu nuoresta tytöstä, joka valvoo oikeuksiaan.

Nousukas! Todellakin! Jumalan kiitos, ettei äitirouvani saa tätä tietopiiriinsä. Se tarjoaisi hänelle arvaamattoman nautinnon. Kaiken muun hän näet voi minulle anteeksi antaa, mutta ei sitä, että äitini oli rovastin tytär ja että minulla on »hienoja» sukulaisia, jotka eivät jaksa sulattaa oikein hyvin, että köyhä kiertokoulunopettajatar on täyttänyt Harjulan rusthollin tyhjän emännänpaikan äitini jälkeen. Maailma on kiperä ja kapera kuin kaalinlehti.

Viheltelin.

Tietysti hyvin sopimaton tapa saunaa lämmittävällekin opettajattarelle, mutta mainio tapa säestellä päässä myllertäviä ajatuksia.

Syyskuun 8 p.

Taaskin lauantai. Ensimmäinen työviikko on onnellisesti kulunut. Siihen käsitykseen olen nyt jo tullut, ettei rakas Isämme ole minua luodessaan lainkaan ajatellut opettajaa. Se ajatus on kokonaan lähtöisin äitirouvan päästä, joka uskaltaa uhmailla itse Luojaakin vastaan.

Olen vain tavallinen palkkapaimen, jonka omia lampaat eivät ole. En voi rakastaa lapsiani, en parhaalla tahdollanikaan. (Mahtavatko nekään opettajat »oikein» rakastaa, jotka siitä suurta suukopua pitävät?) Tietoja isken kyllä heidän kalloihinsa, kunnon kurissa pidän jok'ainoan ja muutamista vekkuleista pidänkin, mutta rakastaa (!) — siitä ei tule kerrassaan mitään. Se minua murheessani lohduttaa, etten kai liene ainoa palkkapaimen. Kuiva lohdutus, eikö totta?

Enkä ole vieläkään saanut toivomaani kirjettä, joka särkyneen sydämeni pullistaisi elämänilolla ehjäksi. Kuitenkin olen odottanut sitä kuin lehmä kesää! Kaikki kärsimäni tuskat ja ilkeät ajatukset unohtaisin, jos sanankaan selitykseksi hänen vaitiolostaan saisin. Taisi katua kysymystään!

Hiiteen kaikki miehet! Turha vaiva kiusata mieltään arvailemalla heidän tekojensa vaikuttimia!

Kertokaamme saunasta, vaikka paljon suuremman nautinnon tuottaisikin haukkumanimien keksiminen miessuvulle.

Saunasta näyttää tulevan meille päivän polttavin kysymys. Rouva on ollut koko viikon hyvin hapan.

»Saadaanpa nähdä, mitä rouva lauantaiksi keksii, sillä en usko hänen taistelutta antautuvan», ennusteli Berglund.

Viikko hurahtikin innokkaassa lauantain odotuksessa, sillä taistelu saunasta (varmaankin ainoalaatuinen taistelu alallaan) jännitti koko talon mieltä, vaikka jokainen koetti olla sen näköinen kuin ei saunaa olisi koko avarassa maailmassa, ei ainakaan riidanalaista saunaa.

Läheni lauantai-ilta. Seliina lämmitti saunan. Oli hänen vuoronsa. Vastoin tavallisuutta lähetti rouva hänet ottamaan häkälöylyn, muulloin se oli opettajan yksinoikeus. Meille ei ilmoitettu saunasta mitään. Ikkunasta näimme vuoromme.

Yritimme saunaan Rauha ja minä. Nykäisin ovea, eipä ovi auennutkaan. Se oli lujasti lukossa. Pyörähdin johtajan keittiöön hakemaan avainta. Itse rouva ojensi sen minulle pilkan hymy huulillaan.

»En sentään näin pikkumaiseksi olisi rouvaa luullut», mutisi Rauha, kun kiertelin avainta kenkkuilevassa lukossa. Vihdoin aukeni ovi, ja me kurkistimme saunaan.

Padassa ei ollut pisaraakaan vettä, korvot ja ämpärit olivat kumollaan, kiukaan kivet kylmiksi kylvetyt. Sitä siis merkitsikin rouvan hymy.

»Älähän huoli!» naureskelin, vaikka sapettikin sisuani. »Odotin jotakin tämäntapaista ja varustauduin siltä varalta. Nosta kylmää vettä, käyn sillä aikaa hakemassa keittiöstä lämmintä vettä! Siellä on kattila täynnä hihkuvan kuumaa vettä.»

Ja me kylvimme rouvan kiusalla. Berglundkin kävi peseytymässä.

»Oliko siellä löylyä?» kysyi neiti Iippo viattomana, kun vein avaimen takaisin.

Jos olisin ollut kommunisti, niin tukeva läjähdys olisi painanut neitosen suun kiinni, mutta porvarilliseen keskustaan kuuluvana avasin omankin suuni hymyyn ja sanoin niin iloisesti kuin osasin:

»Herrasväki oli ottanut niin kovan löylyn, että meille riitti sen lämpö vielä aivan hyvin.»

Mitäs tuumit, päiväkirja, onko naapurisovusta meillä vielä toivoa?

Syyskuun 29 p.

Mikkelirieska ja mikkelipässi! Ne herkut eivät höyrynneet tänä Mikon päivänä nenäni alla. Täälläpäin ei kukaan joutanut niitä valmistamaan, sillä kaikki, ketkä vain kynnelle kykenivät, riensivät aamulla kaupunkiin mikkelinmarkkinoille. Kaikki toiset tästäkin talosta riensivät lisäämään markkinarahvasta paitsi Seliina ja minä. Me täällä sulassa sovussa saunaa lämmitimme ja kylpeä repsahutimmekin markkinamiehiä odotellessamme.

Sauna-asiassa on nyt vihdoinkin päästy selville, vaikka lujille otti, sillä me molemmat, rouva ja minä, olimme itsepäisiä kuin aasit.

Päästäksemme sovintoon rouvan kanssa siirsimme perjantain saunapäiväksemme. Mutta eipä ollut tämäkään rouvan mieleen. Hän piilotti löylypellin. Autoimme asian muuripadan pellillä. Viime perjantaina pisti rouvamme avaimen taskuunsa ja meni kylälle. Kokosin kaikki avaimet, ja eläköön! Ruokasäiliön avain oli se »seesam», joka takasi meille vapaan pääsyn saunaan.

Ties kuinka kauan tätä sissisotaa olisi jatkunutkaan, mutta vihdoin suuttui Berglund, suuttui ja häpesi kuin muinoin vanha Väinämöinen, ja meni johtokunnan esimiehen puheille. Soppi vieraili heti johtajassa. Nyt on rouva oikein ladattu täyteen kiukkua. Saa nähdä, missä muodossa se purkautuu.

En voi sille mitään, että tunnen itseni vaivaiseksi syntiseksi tämän saunatohinan vuoksi. Sellaista se on aina. Vaikka kuinka tietäisi tekevänsä oikein ja pitävänsä oikeuksistaan kiinni, niin sittenkin sisässä sipisee ääni: »Olisit antanut raukan olla rauhassa.»

Mahtaisi tämä maailma olla hyvä, jos jokainen (rouva Iippo myös) tekisi tuon sielussa sipisevän äänen mukaan! Mutta kuiva, perin kuiva!

Kuukauden olen ollut Latomeressä ja vasta eilen tein ensimmäisen vierailuni. Aloitin hengellisestä päästä, pappilasta. Tai paremmin sanoen, hengellinen pää aloitti ja kutsui minut luokseen. Arvaan hyvin, miksi tämä kutsu nyt vasta tuli. Tietenkin oli rouva Iippo antanut pitäjän »kermalle» selostuksen saunakahakasta ja »rettelöimisestä aluejakoa vastaan koulussa» ja piirtänyt samassa yhteydessä hiilellä mustan kuvan minunkaltaisestani lähimmäisestä. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että »oli syytä sepissäkin, jos oli syytä sysissäkin».

Talonpoikaistaloissa olen kyllä käynyt Rauhan kanssa. Aluksi oli pakina kankeata. He oudoksuivat vierasta. Lopulta aina päädyttiin ystävälliseen yhteisymmärrykseen, kun he saivat kuulla, että olin talontytär enkä mikään »herraskaanen fröökynä», jolta näytin. Sillä taholla ymmärrettiin oikein saunajupakka. (Se onkin levinnyt jo ympäri pitäjää; eikö Tiitus pian siitä Helsingin Sanomissakin pakinoine.) Tietysti kansa ymmärtää kaikki tämänlaatuiset harrastukset ja antaa niille lämpimän kannatuksensa, sillä siitä ei ole lainkaan mukavaa, että kalliisti ostetuilla kunnan puilla lämmitetään saunaa erikseen joka henkeä varten, kun yhteinenkin löyly hyvin riittää.

Mutta haudatkaamme jo saunaskandaali ja virkistäytykäämme visiittimuistelolla!

Rauha ja minä pukeuduimme mustiin. Inhoan mustaa pukua, sillä se ei sovi minulle lainkaan. Ruustinna kuului kuitenkin viime vuonna loukkaantuneen edeltäjäni punaisesta puvusta, enkä minä taasen uskaltanut ruveta puvulla ärsyttämään säädyllistä ruustinnaa. Osakseni riittää mainiosti yksikin puhiseva rouva. Ratkoin tunnollisesti pois kaikki punaiset koristeet puvustani.

»Annan sinulle yhden neuvon, jos et loukkaannu», sanoi Rauha pappilan portilla.

»Anna kaksikin, jos sinulla niitä kerran on! Ei oppi ojaan kaada.»

»Älä ryhdy ruustinnan moitteihin, sillä kaikki moitteet kantautuvat aina moitittavan korviin!»

»Kiitos neuvostasi! Muuten on hauska kuulla, että ruustinnakin on vain tavallinen ihminen eikä mikään sädekehällä varustettu pyhimys.»

Rovasti, pieni, pyöreä, harmaa, tuli aivan portaille meitä vastaan.

»Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!»

Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut »kannelta mastonhuippuun». Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä riiputtaa, haistaa ja maistaa.

Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. Nyt todellakin tunsin, että taidan olla sittenkin »hiukan pilaantunut». Varsinkin (Luojani antama) kihara ja (oma leikkaama) lyhyt tukkani näytti vievän minut vuohien joukkoon ruustinnan silmissä, koska hän tuijotti tukkaani laskujeni mukaan minuutin.

Aluksi sain selostaa tunteeni Etelä-Pohjanmaan latoihin, aitoihin ja heinäseipäisiin nähden.

»Entä ihmiset?»

»Tunnen liian vähän vielä paikkakuntalaisia voidakseni lausua heistä arvosteluja, enkä ole päteväkään sellaiseen tehtävään. Koetan parhaillani tutustua murteeseen, etten tekisi puheessani pahoja kommelluksia.»

Kerroin yksitoikkoisen ajan kuluksi seuraavan tapauksen, joka pakotti minut tutkimaan paikkakunnan murretta vastaisen varalle:

Luokalla oli läksynä lukemisesta »Pääskyn lähtiessä». Kappaletta jauhettaessa puolin ja toisin kysäisi opettaja, mitä pääskynen syö.

»Se syö kärpääsiä.»

»Ja itikoita», lisäsi savolainen opettajatar.

Luokalta kuului suhaus ja heti senjälkeen nauruntyrskettä.

Opettaja kohautti hallitsevasti ja hillitsevästi kulmiaan.

»Mikä siellä niin kovasti huvittaa?»

»Kun opettaja sanoi, että pääskynen syö itikoota! Hihihi!» Ja koko luokka hihitti aivan valtoimenaan.

Savolainen opettajatar, jolla on (omasta mielestään) pitkälle ulottuva huumorintaju, ei todellakaan voinut nähdä mitään huvittavaa pääskysen itikansyönnissä. Lapset ovat lapsia! Naurakoothan kerrankin kyllältään!

Seuraavana päivänä valkeni opettajalle, mitä ne eteläpohjalaisten itikat oikein olivat.

Homin karja oli päässyt kauraviisikkojen kimppuun, ja emäntä hihkui rengilleen niin lujaa, että koulullekin kuului:

»Aja, Matti, pois nuo itikat ryökälehet kaurasta! Ne syövät ja sotkevat sorkkihinsa koko halmehen.»

Opettajatar vilahti viivana ikkunaan nähdäkseen ne merkilliset itikat, jotka »syövät ja sotkevat sorkkihinsa kaurahalmehia.»

Lehmiä, hiehoja ja vasikoita Matti ajeli.

Vai sellaisia eteläpohjalaisen itikat ovatkin!

Rovasti nauroi, vatsa hyllyi. Hänellekin, helsinkiläiselle, oli aluksi sattunut kompastuksia murteen takia.

Salokyläläinen tuli ristittämään esikoistaan.

»Mikä lapselle nimeksi?» kysyi rovasti.

»Jos jouki Antiksi ristittäisihin.»

Rovasti luuli, että mies »jouki» sanallaan tarkoitti nimeä, ja kastoi lapsen Jouki Antiksi. Jälkeenpäin hänelle selvisi, että »jouki» tarkoittaa samaa kuin »ainakin», »kumminkin».

»Tämähän onkin vallan siisti vierailu. Ruustinna antaa lähimmäisten olla rauhassa, ja rovasti tyytyy vaatimattomiin juttuihin», ajattelin.

Ei pitäisi kuitenkaan ennenaikaisesti iloita. Kahvipöydässä kysyä nappasi ruustinna suoraan meidän saunasotamme vaiheita.

»Uusilla ihmisillä on uudet tavat, ja mukautumiskykyä tarvitaan molemmin puolin», vastasin niin viisaasti kuin sillä hetkellä taisin. Viisaat vastaukset keksitään tavallisesti vasta jäljestäpäin, jolloin niistä ei ole mitään hyötyä, pikemminkin harmia.

»Niinhän se on. Rouva Iippo on tullut saunan suhteen araksi, kun hän sai syyhyn viime syksynä», selitti ruustinna salaperäisesti kuiskaten.

»Vai niin. Nyt ymmärrän koko jutun?» Alensin ääneni ymmärtäväiseksi ja salaperäiseksi. »Mutta on kai rouva käynyt lääkärillä, että on saanut tuon ilkeän taudin pois. Me olemme sentään aina pesseet saunan penkit ennen kylpyämme. Olisi hirveätä saada syyhy!»

Ruustinna katseli yllätettynä kähäräistä minua. Hän ei aavistanut, että koetin mukautua oppi-isämme Lutherin lauseeseen: »Ja selitämme kaikki parhain päin.» Hän oli melko varmasti odottanut minun kysyvän, keneltä rouva niin ilkeän taudin sai. Mutta senhän jo tiesin. Eipä tiennyt rouva Iippo, että oli kohdannut vertaisensa.

Välttääkseni uusia hyökkäyksiä käännyin sukkelasti rovastin puoleen ensimmäisine päähän pälkähtäneine ajatuksineni.

»Täältäpäin muuttaa paljon ihmisiä Amerikkaan.»

Se oli tyhmä hyökkäys. En luullut pientä, pyöreätä ja harmaata rovastia sellaiseksi tilastokirjaksi. Tunnin ajan sain kuulla pelkkiä tilastoja siirtolaisuudesta. Latomeren, naapuripitäjien, Etelä-Pohjanmaan, toisten maakuntien, koko Suomen ja melkein koko maailman siirtolaisuusnumerot suhisivat korvissani. Huh! Vielä kerran huh! Ruustinna ja Rauha katosivat. Mihin lienevätkin livistäneet. Oo, miten halusta olisinkaan kirmaissut heidän jälkeensä ja puhunut pahaa kaikista kanssaihmisistäni, sillä se olisi ollut tuhat kertaa hauskempaa (huonosti kasvatetusta, sisäisestä minästä) kuin tilastollinen seurustelu rovasti Jahahin kanssa!

En eläissäni ole viettänyt niin ikävää tuntia niin huvitetun ja innostuneen näköisenä. (Ainakin kaksitoista haukotusta kätkin hymyyn.) Vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen, ilmestyivät Rauha ja ruustinna näköpiiriini. Helpotuksen huokaus höyrysi kaikessa hiljaisuudessa ulos rinnastani.

Kotimatkalla hyökkäsin Rauhan kimppuun kuin nälkäinen susi.

»Mitä varten karkasit ja jätit minut yksin rovastin siirtolaisuustilastojen kanssa?»

»Luulin niiden huvittavan sinua, kun niin hartaasti niistä juttelit.»

»Oo, pyhä yksinkertaisuus! Inhoan tilastoja! Vihaan kaikkia numeroita, paitsi palkkani suuruutta osoittavia, järjestään kaikkia, mutta erittäinkin tilastoja.»

»En tiennyt sitä. Ensi kerralla pelastan sinut pälkähästä.»

»Mitä ihmettä te niin kauan teitte makuukamarissa?»

»Juttelimme lehmistä ja karjanhoidosta.»

»Leh-mis-tä! Mitä kummaa te lehmistä juttelitte? Tunnetko edes lehmää?»

Rauha hymähti. Hän on köyhän suutarin tytär kaupungista eikä tietystikään paljoakaan ymmärrä karjanhoidollisia asioita.

»Tottahan toki lehmän tunnen.»

»Luonnollisesti. Lehmä on kotieläin. Siitä saadaan maitoa ja voita. Haha! Mutta tiedätkö, kuinka lehmiä hoidetaan?»

»En», myönsi hän hyväntahtoisesti. »Ruustinna juttelikin, minä vain kuuntelin ja sanoin: niin, kyllä, jaa.»

On hävyttömyyden huippu ruveta nauramaan kohti kurkkuaan, kun toinen avoimesti myöntää tietämättömyytensä. Mainitsen heti puolustuksekseni, etten sentään niin hävytön ole. Minulle vain kirkastui uusi, hauska totuus.

Saatuani tarpeekseni nauraa kerroin iloni aiheen Rauhalle, joka sekavin tuntein oli kuunnellut tirskumistani.

»Suo anteeksi, että hirnun kuin villi varsa! Kunnon ruustinna näyttää sotkeneen sukupuumme. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi hän jutteli kanssani suutarista ja kengistä. Vastailin tietenkin, niin, kyllä, jaa, vaikka en ollenkaan käsittänyt, miksi hän juuri tuollaisen keskustelunaiheen valitsi. Nyt tajuan. Hän koetti pitää keskustelua tajuntamme tasalla, mutta vaihtoi isämme.»

Lokakuun 7 p.

Pohjanlahti on sylkenyt sumua koko Latomeren täyteen. Parhaimmatkaan silmät eivät voi nähdä kymmentä syltä kauemmaksi. Tämä syksy on totisesti inhoittava, samoin kuin edesmennyt kesä. Kesällä vilu vei viljat, nyt ei saa sateelta olkia korjuuseen. Talonpojan mieli on musta. Syntinen sisu kiroo ja pui nyrkkiä ilmojen isännälle.

Kirkonkellojen kumina kuuluu läpi sumun. On sunnuntai, seitsemäs sunnuntai Latomeressä. Mieleni on minunkin musta, musta kuin tervatuopin pohja.

Rauha taisi pahastua, kun en lähtenyt hänen kanssaan kirkkoon. En ole kirkkotuulella nyt. Jo paljas ajatus rovastin tilastollisesta saarnasta saa pitkän haukotuksen repimään leukapieliäni. On paljon mukavampi istua pehmeällä tuolillaan ja riipustella musteella harakanvarpaita päiväkirjaansa kuin painella kovaa kirkonpenkkiä ja tuntea koko aika ajatustensa lentelevän syntisillä poluilla tai sitten kokoilevan tilastoa papin saarnavirheistä. Rauha, se kiltti sielu, rukoilkoon puolestani...!

Rauha — ja minä. Kohtalo on tehnyt meistä ystävät.

Minullakin on ensikerran elämässäni ystävä. Jos hän olisi tuppautunut, tyrkyttäytynyt tai vain sanonutkin haluavansa olla ystäväni, olisin heti työntänyt hänet ynseästi pois. Hän on tietämättään hiipinyt ystävyyteeni.

Olen jo tottunut siihen, että hän iltaisin tulee luokseni käsitöineen ja hymyilee anteeksipyytävästi.

»Tulin luoksesi taas. Ethän pahastu? On ikävää yksin. Täällä on niin viihtyisää.»

Parina iltana hän on jäänyt tulematta. Silloin huomasin kaipaavani häntä. Tavallisesti keskustelemme joutavista pikkuasioista.

»Mitä sinä teet kaikilla noilla kirjoilla?»

»Luen.»

»Oletko lukenut kaikki nuo kirjat!» (Omistan noin sadan niteen paikoilla.)

En voinut olla naurahtamatta. Selitin, että olen lukenut paljon enemmänkin kuin nämä kirjat.

»Minä en ole lukenut kuin koulukirjoja», selitti Rauha rehellisesti. »Ei ole ollut aikaa. Heti kansakoulusta päästyäni sain asiatytön paikan kenkäkaupassa. Siellä se aika meni. Seminaarissa oli taasen läksykirjoissa tarpeeksi työtä.»

»Etkö todellakaan ole lukenut mitään kirjallisuutta?» utelin epäuskoisena.

»Genovevan luin kansakoulussa ollessani ja viime talvena luin Välskärin Kertomuksia.»

»Mitä pidit 'Välskäristä'?»

»Hyvin se tuntui ikävältä. Siinä kerrottiin vain sodista. Luinkin vain ensimmäisen osan.»

Ajatelkaa ihmistä, joka ei pidä Välskärin Kertomuksista! Jos joku entisistä tovereistani olisi tuon viimeisen viattoman lauseen sanonut, niin heti olisin tiennyt hänen tekevän itsensä erikoiseksi ja antanut hänellä kipakat arvostelut päin naamaa. Nyt vain henkäisin syvään. Tyttö parka ei edes tiennyt puhuvansa »läpiä päähänsä».

»Ei minua lainkaan huvita lukeminen, en ole tottunut siihen», jatkoi hän herttaisesti hymyillen, »enkä ymmärrä, kuinka toiset ihmiset aina istuvat kirja kädessä. Viimevuotinen neiti luki vielä enemmän kuin sinä. Välistä olivat hänen silmänsä aivan punaiset pelkästä lukemisesta.»

»Miksi rupesit opettajaksi, kun et pidä lukemisesta?»

»Onhan opettajana sentään toista kuin seisoa tiskin takana.»

Tuo lause tukki suuni. Olin istunut itsetyytyväisyyden kukkulalla ja katsellut halveksivasti säälien työtoveriani, joka noin avomielisesti paljasti puutteitaan. Nyt ymmärsin, että paikka, joka oli minusta vain välttämätön porras parempaan, oli hänelle ihannoitu, korkea päämäärä. Hän oli saavuttanut sen eikä kaivannut mitään sen enempää. Tällaisen keskustelun jälkeen tunsin aina oman paremmuuteni. Mutta onnistuipa hänenkin monesti nolata minut tietämättään, ja se oli omiaan tasoittamaan juopaa välillämme.

Eräänä iltana herkuteltiin Tagorella. Luin sitä ääneen. Rauha istuskeli lattiatyynyllä hiilloksen ääressä.

»Sinusta tulee varmaan ihana äiti», keskeytti hän äkkiä lukemiseni.

»Mitä ihmettä sinä hulluttelet!» kivahdin, sillä hän häiritsi minua keskellä parasta nautintoani.

»Älä suutu!» lepytteli Rauha katuva ilme kasvoillaan. »Istuessasi siinä lampun valossa, kiharat sädekehänä kasvojesi ympärillä ja äänesi pehmeänä hyväillessä korviani, on niin helppoa kuvitella lapsen nukkuvan helmoissasi. Et usko, kuinka suloisen näköinen olit.»

»Sinustahan tulee pian toinen Tagore», naureskelin muka pilkallisesti, vaikka olinkin sisimmässäni perin tyytyväinen.

Rauha pani työnsä pois ja katseli minua pyytävästi.

»Ethän suutu, jos pidän sinusta. Sinä et ole samanlainen kuin toiset asemassasi olevat tytöt. Edeltäjäsi esimerkiksi vaivoin tunsi minut. Neiti Iippokin hädintuskin tervehtii. Sinä olet yhtä viisas kuin hekin, mutta rikkaampi, ja kuitenkin seurustelet kanssani etkä halveksi minua, vaikka olenkin työläisperheestä, sivistymätön ja köyhä.»

Sävähdin punaiseksi. Häpeästä. Olin monesti halveksinut hänen sivistymättömyyttään, tietämättömyyttään, ehkäpä sivumennen köyhyyttään ja syntyperäänsäkin, mutta olin tarpeeksi »sivistynyt» salatakseni mielipiteeni häneltä.

»Sinä tulet hempeämieliseksi Tagoresta. Parasta on, että lopetamme lukemisen», murisin häpeissäni. Tunsin äkkiä suurta halua syleillä Rauhaa ja pyytää anteeksi ilkeät ajatukseni. Mutta tylyt vuodet ovat paaduttaneet minut. Pitäkööt kauniit harhansa minusta!

Eräs toinen ilta. Istuimme molemmat salissani. Rauhan ahkerat kädet virkkasivat paidankokettia. Laiskuri minä pyöritin itseäni pianotuolilla.

»Soita!»

»Mitä soittaisin?»