Part 1

NUOREN OPETTAJATTAREN VARAVENTTIILI

Kirj.

Hilja Valtonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

Tämän kirjan (kirjoittamattomana) sain serkultani Jussilta viimeisenä syntymäpäivänäni, heinäkuun yhdentenätoista 1923. Tulin silloin lailliseen ikään. Holhoushallitus kukistui, ja valta joutui omiin käsiini. Kaikki sukulaiset, tuttavat ja kylänmiehet riensivät lahjoineen lausumaan onnittelunsa tapauksen johdosta. Talouskapineita ja huonekaluja aivan sateli ympärilleni. (Pitkä ikä, rakastava puoliso ja kuuliaiset lapset sille ainoalle, joka rohkeni kukalla katkaista yleisen tarvekalusuunnan!) Olin näet kodin, vanhanpiian yksinäisen kodin perustamispuuhissa. Kaikenlaista sälyä karttuikin, pianosta aina punalaitaiseen pölyriepuun saakka. Ihmiset ovat hyvin kärkkäitä lahjomaan poismuuttajaa, etenkin äitipuoli, joka siten pääsee eroon ilkeästä ja pahasisuisesta tytärpuolesta sekä kaikesta siitä kamasta, mikä muistuttaa edeltäjää isän sydämessä. Niinpä sain lahjaksi kaikki oman äitini huonekalut ja tavarat, jotka hän kerran oli myötäjäisinään tuonut taloon. Isä oli antanut puusepän hiukan siistiä niitä.

Istuin parhaillani maallisen omaisuuteni keskellä miettien, missä Suomen kolkassa mahtoikaan olla se kansanjalostuslaitos, jonka kahteen kamariin ja keittiö pahaseen majoittaisin tavarani ja itseni, kun Jussi julmasti rymistäen ryntäsi huoneeseen ja oli iskeä kulmansa kaapin särmään.

»No!» sanoi hän ja katseli hämmästyneenä tuntemattomaksi maalattuja, tuttuja tavaroita.

»No?» sanoin minä ja irvistelin keinutuolistani.

»Aiotko nyt jo ruveta majanmuuttohommiin?»

»En. Olen vain saanut nämä kaikki syntymäpäivälahjaksi.»

Jussi vihelsi ja näytti jonkin verran nololta. Arvasin, ettei hän ollut hoksannut hommata minulle mitään suurenmoista lahjaa. Poika kulta! Päätin päästää hänet pälkähästä.

»Onnittele toki ja anna lahjasi! Lahja kai sinulla on tuossa käärössä, jota niin hellästi kainalossasi kannat.»

»Kuulehan, Liisa, älä pahastu, jos lahjani ei olekaan mikään erikoinen! Ehdin hukata rahani. Isältä en viitsinyt enää pyytää lisää, kun aivan äsken sain häneltä rahalähetyksen. Sitäpaitsi olisi minun pitänyt silloin ilmoittaa, mihin olen entiset huljutellut. Ja siihen ei minulla taasen ollut halua. Kyllähän sinä ymmärrät!»

Ymmärsinhän minä. Hyvinkin.

Jussi-serkku on yhdeksäntoistavuotias herra, ainoan enoni esikoinen, joka keväällä leivottiin ylioppilaaksi. Oikea keltanokka siis! Aikoo ahkerasti agronomiksi ja on meillä »haistelemassa» maanviljelyksen aakkosia. Hän kävelee korviaan myöten rakastuneena rovastin Mirjamiin (kuusitoistavuotias tenhotar), ja isäukon lähettämät rahat olivat sulaneet sormukseksi, joka uutuuden hehkussa välkähteli Mirjamin »liljanvalkeassa» sormessa.

»Mitä joutavasta pahastuisin!» lohduttelin. »Lahja se on pienikin lahja. Kun se tulee hyvästä sydämestä, on se arvokkaampi kuin kaikki nämä mööpelit. Anna tänne vain pullapellisi!»

»Ei se nyt pullapelli ole», ilmoitti Jussi pikkiriikkisen loukkaantuneena. »Päiväkirjaksi sen tarkoitin.»

Todellakin! Paperikääröstä paljastui paksu kirja, joka asiaankuuluvin kumarruksin ojennettiin päivän sankarittarelle. Ja kannet olivat mustalla ja punaisella koristetut.

»Murheen mustalla pohjalla elämänilon punaisia riekaleita!» tuumin tutustuessani lahjaan.

»Kannet eivät ole kauniit, mutta kirjakaupassa ei ollut muunlaisia», puolustautui rakastunut keltanokka. »Mirjam sanoi, että ne ovat tunnelmallisemmat kuin aivan mustat.»

»Tietysti ne ovat tunnelmallisemmat. Ja niin vertauskuvalliset! Mirjamko keksi tämän päiväkirja-aatteen?»

»Ei. Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle, ikävälle ja... niin... ja...»

»Ja rakkaudelle», täydensin rohkeasti. »Kiitos! Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.»

Elokuun 26 p. 1923.

Kohtalo on lennättänyt minut kauas synnyinsijoiltani. Monta, monta valkeaposkista kilometripylvästä on sinisen kotijärveni ja tämän yksitoikkoisen Latomeren välillä. (Nimi on omatekoinen, mutta hyvin sopiva tälle paikkakunnalle.) Sydämeni huokaisee haikeasti Savonmaata muistellessa. Ohhoo!

Koko kesän, aina siitä saakka kuin palasin seminaarista täysipitoisena kansakoulunopettajana, jankutti äitipuoleni, etten saisi paikkaa. Turhaan ne rahat olivat menneet minun koulutuksessani!

Rakas äitirouva ei koskaan anna isälle anteeksi sitä, että hän rouvan kielloista ja äkäilyistä huolimatta koulutti minut ylioppilaaksi. Mutta yliopistoon! Ei! Seis! Siellähän olisin kuluttanut rahaa niin, että Harjulan komea rustholli olisi mennyt konkurssiin ja äitipuoli kolmine lapsineen joutunut taivaltelemaan mieronmaita. Eipä silti, että mieleni olisi tehnytkään lukuja jatkaa. Korkeat oppiarvot ja loistavat arvosanat eivät ole koskaan olleet kunnianhimoni päämaalina. Lukeminen ja etenkin laskeminen (inhoan algebraa ja trigonometriaa) oli pahempaa kuin tervan syönti isolla piimäkapustalla. Ylioppilaaksi luin kiusallakin, vaikka lujille se otti. Hirveän mielelläni olisin viime syksynä mennyt Helsinkiin, en yliopistoon, vaan teatterikouluun. Salasin kuitenkin haluni. Äitipuoli olisi saanut moisesta ilmoituksesta vakavan hermokohtauksen, kenties sydänhalvauksen, enkä minä halunnut hennoille hartioilleni syntisen kuolemaa. Niinpä lähetettiin minut seminaariin hospitantiksi, ja minä menin. On näet suloisen yhdentekevää, miten jokapäiväisen leipänsä hankkii, kun sitä kerran ei saa hankkia haluamallaan tavalla.

Tämä kesä oli ikävä. Paikanhaku ei ole mitään hauskaa hommaa, varsinkin kun saa turhaan yrittää. Koska olin hylännyt loistavan taiteilijauran, päätin sijoittautua mahdollisimman vilkasliikkeiselle paikkakunnalle. Kotipitäjän paikat saivat osakseen olkapäänkohautuksen. Sukulaisten suositukset hylkäsin. Mutta kahdeksannelta luokalta saamani huonon päästötodistuksen ansiosta sain tyytyä vaatimattomampiin paikkoihin. Ja äitipuoli pisteli ja jankutti, jankutti ja pisteli. Sisarpuoleni autteli häntä parhaansa mukaan.

Vihdoin, kun olin jo vaatimukseni alentanut kirkonkyliin, tuli äitipuoleni suureksi ihmeeksi ilmoitus paikasta. Tarkastajan ja johtokunnan kirjeet saapuivat yht'aikaa odottavaan kouraani.

Hyppäsin heti penkille ja luin sotaäänellä kirjeet kaikelle kansalle, joka aterioitsi isännän johdolla isossa tuvassa. Jäljestä seurasivat asiaan liittyvät nuhteet sopimattomasta käytöksestä. Opettajattaren täytyy käyttäytyä kuin opettajattaren! Ah, äitirouva, mikä mallikelpoinen nuori neito lienetkään ollut!

Nielin nuhteet vaieten. Äitipuoleni seurassa olen oppinut vaikenemisen kauniin ja vaikean taidon. On ollut pakko oppia. Pienenä kunnioitin patukkaa ja vaikenin, isompana hänen kielevyyttään ja vaikenin. Vahva uskoni on, ettei tähän maailmaan ole syntynyt ketään niin kielevää ihmistä kuin äitirouva, ei ainakaan tällä eikä viime vuosisadalla. Ei kukaan voita häntä suunsoitossa. Tietäen tämän hyvin käytän sitä ainoata taitoa, jota hän ei omaa, vaikenemista. Se kiusaa ja harmittaa häntä enemmän kuin terävimmätkään sanat.

No niin! Rauha äitipuolelle Harjulassa! Onhan hän topakka emäntä ja kelpo ihminen. Eikä hän sille mitään mahda, ettei pidä minusta sen enempää kuin minäkään hänestä.

Mätäkuun viimeisenä päivänä lähdin Latomerta kohden. Kaikki taivaan akkunat olivat auki, ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Tämä ei ollut ihme, vaan jokapäiväinen ilmiö tänä kesänä. Vettävaluvana ilmestyin rakkaan koulukaupungin asemalle. Tavarani olivat jo matkustaneet edeltäpäin.

Kumarruin lippuluukkuun.

»Toisen luokan lippu Mörskään!» sanoin suloisin hymyni huulillani. Myyjä oli nuori mies ja äitipuoli kaukana maaseudun sumussa. Sain hymyn hymystäni. Oikeastaan en ollut hymytuulella, enkä ole vieläkään, mutta tuo nuori mies kivahteli niin kiukkuisesti edelliselle ostajalle, että päätin armahtaa sitä yhä kasvavaa ihmisjonoa, joka odotti jäljessäni vuoroaan. Eräs herrasmies on uskotellut minulle, että hymyni muka on vastustamaton. Tepsi se nyt ainakin. Lipunmyyjä oli itse kohteliaisuus ja haki Mörskää kirjoistaan niin, että lehdet rapisivat. Viiden minuutin kuluttua ilmestyi hän jälleen luukun kehyksiin.

»Hyvä neiti, sellaista asemaa tai pysäkkiä ei ole.»

Levitin silmäni suuriksi.

»Varmasti on. Sain määräyksen nousta siinä pois junasta. Sitäpaitsi se on Turistissakin. Katsokaa!»

Vedin Turistin taskustani ja levitin sen lipunmyyjän nenän eteen. Hän meni uudestaan kirjoihinsa, hakija haki, luikkasipa vielä yhden neidinkin avukseen, mutta Mörskää ei löytynyt. Jono takanani kiemurteli jo odotussalin toisessa päässä. Kiukkuiset, kiirehtivät, kärsimättömät katseet mittailivat sadetakkini märkää selkää. Eräs herra kävi jo kovenemassa.

»Mitä ihmettä neiti koko päivän luukulla seisoo, etteivät ihmiset pääse lippuja ostamaan!»

Päätin lepyttää hymylläni tuon hermostuneen, lihavan sedän silkkipyttyineen. Valitsin myös pehmeimmän äänikerran.

»Ostan lippua minäkin, eikä tämä toimitus vie puoltakaan päivää, vastahan olen seisonut tässä kymmenen minuuttia.»

Hermostunut, lihava setä silkkipyttyineen ei ollutkaan niin vain lumottavissa kuin lipunmyyjä. Hän tosin jätti minut rauhaan, mutta alkoi sensijaan sättiä rautatievirkailijoita yleensä ja nuorta lipunmyyjää erikseen. Jono takanani liitteli myötämielisen mutinansa herran sanoihin.

»Antakaa lippu seuraavalle asemalle!» ehdotin, sillä kävi säälikseni viatonta, nuorta miestä, jonka pään päälle kiertyi koko odottavan jonon kiukku ja kiihtymys. Syy oli yksinkertaisesti sen tuntemattoman herran tai neidin, jonka huolimaton käsi oli kirjan laatinut. Mutta sitä ei jono tajunnut.

Ilomielin täytti poika parka pyyntöni. Ja olenpa varma, että hymyni oli ainoa hymy, jonka nuori virkailija sai siltä jonolta. Olin siis tullutkin päinvastaiseen tulokseen. Niin voi käydä!

Hetken perästä istuin topatulla toisen luokan penkillä. Oikeastaan oli sopimatonta köyhän ja puolisivistyneen kansakoulunopettajan matkustaa näin ylellisesti ja uskotella olevansa rikas ja äveriäs. Mutta isäukon viisisatanen (äitirouvan tietämättä annettu) loihti esiin syntyperäisen savolaisen pöyhkeilyhengen, ja peritty papillinen (äidinisä rovasti) taipumus pehmeihin paikkoihin vaati vahvasti mukavuutta. Ei siis sovi ihmetellä lankeemustani. Ja on se muillakin ihmisillä sama heikkous, jos he sen vain yhtä rehellisesti tunnustaisivat. Kukapa meistä ei haluaisi olla »parempia» ihmisiä? Tai ainakin näyttää olevansa. Pitää vain olla varovainen, ettei todellisuuden pukinjalka pääse putkahtamaan esiin. Se ei ole hauskaa.

Minua vastapäätä istui nuori pari. Hirveän rakastunut. Ei ole juuri hauskaa joutua vastapäätä hirveän rakastunutta paria. Ne käyttäytyvät niin kanamaisesti. Koetin arvailla heidän yhteiskunnallista asemaansa aikani kuluksi.

»Ostakaa sanomalehtiä ja kirjoja!»

Nuori rouva halusi ostaa kirjan, hyvän kirjan. Poika suosittelemaan. Mikään ei rouvaa miellyttänyt. Vihdoin, pojan longistaessa kirjapakkaansa, rouvan silmään sattui kirja, joka häntä miellytti.

»Tämä on hyvä kirja. Olen lukenut melkein kaikki tämän kirjailijan teokset. Hän on oikea elämän ja rakkauden kuvaaja», ylisteli rouva ostostaan miehelleen.

Vilkaisin minäkin salavihkaa rouvan kirjan selkään nähdäkseni, kuka se »oikea elämän ja rakkauden kuvaaja» on.

H. Courths-Mahler!

Vai niin. Eipä silti, että olisin ollut hiukkaakaan parempi. Minulla oli taskussani sama kirja, vaikka olinkin visusti käärinyt sen paperiin, ettei nimi antaisi ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista käsitystä sisäisestä minästäni. Pukinsorkan peittäminen vaatii taitoa.

Hauskasti kävi viime kesänä eräälle neidille. Hän istui matkustajalaivan keulassa, komentosillan edessä olevassa korituolissa, ja ahmi (siltä näytti) riikinruotsalaista journalia. Ummikko ruotsalainen rouva lähestyi neitosta ja nähdessään äidinkielisensä lehden neidon kourassa kysyi:

»Förlåt! Men kan jag få veta, när vi komma till — — — i?»

Neitonen karahti tulipunaiseksi ja nousi seisomaan.

»Ja, tack», sopersi neitonen pannen koko ruotsintaitonsa liikkeelle ja vilkuili neuvottomana ympärilleen.

Rouva toisti kysymyksensä.

»En puhu ruotsia. Katselin vain kuvia», änkkäsi tyttöpaha nolona ja poistui.

Ei ole hauskaa tulla noin paljastetuksi, että itsekin huomaa toisten nauravan pukinjalalleen.

Mutta juna kulki, kulki ja kulki, ja pyörät ne pyörähtelivät. Asema aseman jälkeen vilahti ohi. Päivä päättyi illaksi ja yöksi, ja yö vaikeni aamuksi. Juna sauhusi Seinäjoelle.

Faneerilaatikko ja minä astuimme hyvin unisina raikkaaseen aamuilmaan. Vettä ei satanut. Aurinko katseli tyytyväisenä loistavia kasvojaan vesilätäköstä, josta faneerilaatikko ja minä räiskäytimme likaisen suihkun uusille, ihonvärisille silkkisukillemme. Ei ollut aikaa jäädä sitä suremaan, täytyi rientää edelleen, jos mieli saada istuinsijan Latomerelle menevän junan ainoassa pehmeäpaikkaisessa vaunussa. Nälkä lauleli suolissa, mutta en uskaltanut lähteä ravintolaan, sillä joku vanha tantti olisi voinut istuutua sillä aikaa paikalleni, eikä minulla olisi ollut kylliksi hävyttömyyttä karkoittaa häntä seisomaan.

Se oli hieno vaunu. Yleisö puhui ainoastaan ruotsia. Olipa joku nuori neito onnellinenkin, kun oli päässyt eroon suomalaiskolloista. Se neito ei jaksanut aavistaa, että minunlaiseni »hieno ilmestys» voisi olla eräs noista suomalaiskolloista. Sulin siis koko hyvin germaaniseen ympäristööni. Se tietoisuus lauhdutti hiukan sisuani, joka oli ruvennut huomautuksesta höyryämään. Neito istui rinnallani. Ah, kuinka hän tuoksui! Parfume Divinia! Tunnen sen hajun. Äitirouva käyttää sitä mennessään hienolle visiitille. Saan siitä aina päänsäryn.

Onneksi tyhjeni seuraavalla asemalla yksi penkki, ja »tuoksusimake» siirtyi sille. Valloitin heti ikkunan.

»Ohoo, ooh!» Se oli sydämeni, joka silloin niin huokasi.

Ylistetty Etelä-Pohjanmaan lakeus levittäytyi täydessä elokuisessa uhkeudessaan ihailtavakseni.

Rakas Isämme ei ole (ikävä kyllä) luonut minua ruonoilija-neroksi, että voisin antaa säkenöivän kuvauksen savolaisen sieluni tunnelmista, siksi täytyy minun ne ilmaistukin vaatimattomasti ja yksinkertaisesti.

Minua mojotti niin ilkeästi sydänalastani.

Olen lukenut Pohjanmaan lakeuksista ja viljavainioista. Pidinpä kerran toverikunnan illanvietossa »säihkyvän» esitelmän Järviluoman »Pohjalaisista». Hankin tietoja ja luonnonkuvauksia kaikista tunnetuista pohjalaiskirjoista, tirkistelin tuntikaupalla lakeuksien kuvia, jotta oikein sattuvasti osaisin kuvata sikäläisen luonnon vaikutusta ihmisluonteisiin. Ja totta on, että komeita nuo mahtavat lakeudet ovatkin. Ymmärrän pohjalaisten ylpeyden. Mutta tänne ei minun olisi pitänyt tulla. Nämä maisemat eivät sovi minulle. Niillä ei ole mitään yhteistä sieluni sopusoinnun kanssa. Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa. Ei mitään yllätyksiä, ei mitään odottamatonta ihanuutta, ei rahtuakaan runollista salaperäisyyttä! Kaikki muistuttaa elämän jokapäiväisyyttä ja yksitoikkoisuutta. Ei edes mäennyppylää näkynyt.

Käänsin selkäni ikkunaan. Olin nähnyt tarpeekseni. Ladot, aidat ja heinäseipäät kiusasivat minua kuin paarmat kuumana kesäpäivänä. En ole herkimpiä itkemään, en edes muista, milloin viimeksi itkin, mutta nyt nousi kuiva pala kurkkuuni. Nielin ja nielin. Tartuin käsin kurkkuuni, hieroin sitä ja nielin.

»Känner fröken sig illamående?» kysyi vastapäätä istuva nuori herra avuliaan näköisenä.

»Kyllä, hyvä herra! Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät raapivat kurkkuani.»

Herra purskahti nauramaan. Ymmärsipäs suomea!

»Neiti ei siis ole ennen käynyt täälläpäin?»

»Luonnollisestikaan en!»

»Pian näihin maisemiin tottuu.»

»En ikinä totu latoihin ja heinäseipäisiin.»

Meistä tuli juttutoverit. Sain onnellisesti pois kurkustani aidat ja heinäseipäät. Olisipa äitirouva nähnyt, millä ilolla juttelin tuikituntemattoman nuoren herran kanssa. Monisivuinen nuhdesaarna olisi taasen luistanut korvieni ohi. Minusta oli tullut parissa päivässä paatunut miesten lumooja. Tämä jo toinen! Suotakoon minulle tämä kuitenkin anteeksi latojen ja aitojen tähden. Sitäpaitsi on tämä ohimenevä matkatuttavuus. Emmehän voi tavata toisiamme enää tässä ihanassa elämässä.

»Mörskä!» ilmoitti junailija.

Oli siis kuitenkin olemassa Mörskä! Ponnahdin seisomaan ja sonnustausin matkani viimeistä vaihetta varten. Toverini veti myöskin ylleen ruskean sadetakin. Otimme molemmat penkille käsipakaasimme ja istuuduimme niiden viereen.

»Näyttää vähän siltä, kuin matkustaisimme samoille seuduille», huomautti herra.

»Matkustatteko ehkä tekin Latomereen?»

Hän myönsi. Selittipä vielä asuvansakin siellä.

En enää hymyillyt. Vedin naamalleni arvokkaimman opettajatar-ilmeeni. Etten vain ollutkin lörpötellyt enemmän kuin mikä oli soveliasta? Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan »laillista» ikää vanhempi.

Toverini tarkasteli huvitettuna minua ja faneerilaatikkoani.

»Ette varmastikaan usko, neiti, että olen tietäjä. Luen epäilyksen silmistänne. Kumoan heti sen. Te olette meidän uusi opettajattaremme, neiti Harju. On hauska saada nuori ja iloinen ihminen nunnan sijaan.»

»Minä en kylläkään ole mikään tietäjä, mutta osaan lukea käsipakaasinne nimilapusta, että minulla on ollut kunnia jutella tohtori Korpisen kanssa.»

»Tämä on sangen omalaatuinen esittelytapa», naureskeli mies. »Mutta ettehän loukkaannu, neiti, jos sanon, että äskeinen herttainen hymynne kaunistaa teitä paljon enemmän kuin tämä teidän hullunkurinen tantti-ilmeenne.»

Naamani oli varmaankin sinisenpunaisenkukertava. Sanoa minun arvokkainta ilmettäni hullunkuriseksi! Sikamaista! (Tämä sana on kotoisin kouluajaitani.) Rankaisin miestä halveksivalla olkapäänkohauksella, ja »herttainen» hymyni sai uinua. En kerta kaikkiaan siedä imartelua, ainakin olen päättänyt, etten siedä. Käännän selkäni sellaiselle. Tiedänhän sanomattakin (sellaisen näkee näet peilistä), että olen kokolailla sievännäköinen. Mutta sievyydestä ei ole ollut minulle paljoakaan hyötyä. Päinvastoin ovat äitirouva ja sisar melkein yksistään sievyyteni tähden minua vihanneet ja koulupojat kiusanneet imelillä rakkauskirjeillään. (Suullisesti he eivät uskaltaneet sitä tehdä, kun annoin pari tukevaa korvatillikkaa yhdelle.) Vaikka (totuutta ei saa kieltää) kyllä luonto näkyy opettavan antamaansa asetta käyttämään, ja sanottakoon tässä lyhyesti, että olen minäkin sen taidon oppinut. Mutta piilossa kissakin kyntensä pitää, kun ei niitä tarvitse.

Matkatoverini koetti turhaan kiskoa hymyä kasvoilleni. Nuorille miehille on terveellistä oppia ymmärtämään, etteivät he ole aivan vastustamattomia. Jos hän äsken näkikin »koulutyttöpuoleni», niin sai hän nyt tutustua »opettajatarsivustaankin».

Onneksi juna vinkui Mörskään. Silmät mahdollisimman suurina tunkeuduin ulos vaunusta ja loin heti haukkamaisen katseeni makasiinin luona seisoskeleviin miehiin. Kukahan lienee hakumieheni? Samassa lähti kaksi miestä tulla lontimaan meitä kohden.

»Perälä on kai uutta opettajatarta noutamassa? Tässä hän on», esitteli lääkemies minut länkisääriselle miehelle.

Perälä kosketti jurosti kädellään lakkireuhkanansa laitaa ja jurahti ensi sanoikseen:

»Lähretähän sitte ajamahan!»

Ja niin me »lährimmä». Se oli eri matka! En tarkoita tietä, joka oli tasainen kuin pöytälauta kokokesäisestä sateesta huolimatta, enkä maisemia, jotka latoisessa yksitoikkoisuudessaan reunustivat raittia, mutta kyytimiestäni tarkoitan. Hän ei totisesti hermostuttanut matkustajaa kielensä liukkaudella. Olen tottunut suulaihin kyytipoikiin, mutta tällaisen mököttäjän tapasin ensi kerran. Meikäläiset (tarkoitan savolaisia) kyytimiehet panevat matkustajan ristikuulusteluun. Sitten he selostavat omat ja kylänsä elämänvaiheet, kertovat tarinoita matkan varrelta, kyselevät maailman tapahtumia, peukaloivat politiikkaa ja laulaa huikauttavat laulujaan. Sellaisessa kyydissä ei uneta. Tältä kyytimieheltä sai herutella sanat suusta.

»Kuinka pitkä matka täältä on Latomereen?»

»Yhreksän kilometriä.»

»Onko se suurikin kylä?»

»En mää tierä. Sellaanenhan soon suuren puoloonen.»

Annoin miesparalle hänen rauhansa. Toivottavasti hän piikojen keskuudessa kieltänsä liukkaammin liikuttaa! Istuimme kuin kaksi torkkuvaa pöllöä puupökkelön nenässä. Silloin tällöin avasin suuni ja haukottelin, silloin tällöin napsautti mies huuliaan valakalleen ja jurahti:

»Hevoonen! Noo!»

Elokuun 27 p.

Illalla sammui sähkö kesken kaiken. Sellaista kuuluu sattuvan useinkin. Remmi oli illalla nauskahtanut poikki, ja koko kylä nauskahti samalla ulommaisimpaan pimeyteen. Kirjoituksenikin nauskahti poikki. Kömmin yöpuulle.

Nyt seuraa jatko.

Juro kyytimies ei vienyt minua koululle, vaan johtokunnan puheenjohtajan taloon, Soppeen. Se lienee yleinen maan tapa. Talo oli komea kuin linna, kaksikerroksinen (kamareilla varustettu) ja punainen. Ulkorakennukset eivät häväisseet päärakennusta. Ymmärsin, että tässä talossa ollaan rikkaita.

Kukaan ei tullut vastaan, vaikka melkein joka ikkunasta vilahti utelias naama.

Kilautin ovikelloa. Kotvan ajan perästä taapersi naishenkilö avaamaan. Talon ehtoisa emäntä. (Pituus 180 cm, leveys sama ja ehkä painokin kolminumeroinen.) Vaihdoimme kankeat tervehdykset. Emännän juhlallinen ilme kuoletti kokonaan hymyni, jolla aioin rakentaa tuttavallisuuden sillan välillemme. Ääneti vaelsimme saliin. Huoaten heittäydyin lähimpään nojatuoliin ja annoin silmieni tehdä pikaisen kiertokäynnin ympäri salia. Komea! Kukahan tässä talossa lienee komeuden harrastaja? Emäntä ei ainakaan.

Mietin juuri emännäksikö vai rouvaksiko rupeaisin karahteeraamaan talon valtiatarta, kun hän mitään virkkamatta lyllersi tiehensä jättäen minut omaan miellyttävään seuraani.

Pohjalaisilla on omat tapansa. Päätin olla hämmentymättä. Mielessäni tein pieniä vertailuja äitipuoleni ja tämän mahtavan emännän välillä. Onhan äitirouvanikin näin komean talon ruhtinatar.

Vaikka en erikoisesti ihailekaan äitirouvaa, täytyy minun rehellisenä ihmisenä tunnustaa, että kyllä hän osaa loistavasti edustaa taloaan. Vieras ei voi tulla Harjulaan niin sopimattomaan aikaan, ettei sen emäntä näytä, kuinka hirveän tervetullut vieras on. Ja keskustelu käy kuin rasvattu kone. Eikä tule kysymykseenkään, että vieras jätetään tuntikausiksi itsekseen salin tuolille torkkumaan.

Vihdoin tuli isäntä pellolta kotiin ja viritti keskustelun, kituvan keskustelun. Hän vilkaisi näet vähän väliä ikkunasta ulos ja unohti tietysti silloin keskustelunaiheen.

Tunsin itseni tunkeilijaksi, joka oli tullut perin sopimattomaan aikaan häiritsemään talonväen kiireellisiä askareita, vaikka he itse olivatkin minut kotiinsa kuljettaneet.

Onneksi olin hirveän väsynyt matkasta, joten pyysin päästä nukkumaan tavallista aikaisemmin. Talossa on neljä naimaikäistä (»raavasta», sanoi emäntä) tytärtä, toinen toistansa komeampia, ja heillä jokaisella on oma kamari. Tämä on jo ylellisyyttä, jota ei Harjulan rusthollissa tarjota. Sisarpuoleni Kerttu ja minä olemme saaneet tyytyä yhteiseen huoneeseen.

Vanhin neiti luovutti kammionsa käytettäväkseni. Vierashuone kuului olevan liian kolea. Minulle oli yhdentekevää, missä nukuin, kun vain sain nukkua. Vedin heti uutimet eteen ja hautauduin hyllyviin höyhenpatjoihin. Unta ei tarvinnut kalastella.

En tiedä, kuinka kauan lienen unia vedellyt, kun heräsin kauheaan kolinaan. Ensin luulin uneksivani junien yhteentörmäyksestä ja käänsin kylkeäni. Mutta rynkytys ei loppunut. Höristin korviani ja rupesin kuuntelemaan kolinan tarkoitusta. Totisesti naputettiin huoneeni ikkunaan. Rosvot, ryövärit ja varkaat vilistivät kauhealla kyydillä unisissa aivoissani. Vavisten vedin peiton korviini. Pakoon en uskaltanut lähteä. Silloin voro näkisi valkean yöpaitani pimeyden läpi ja ampuisi. Ei, kiitoksia! Ammutuksi en halunnut tulla.

Kopina lakkasi. Jokohan se livisti tiehensä? Raotin peittoani ja koetin kuunnella. Samassa naputettiin sänkyni vieressä olevaa ikkunaa.

»Liisa, mikset tule avaamahan? Oletko sä suuttunut minuhun?» kuului hiljainen miesääni ohuen lasin takaa.