Part 9

-- No se, se on ollunna, se on ollunna -- jo minä sen nyt kaikesta havahen... nauroi tämä. -- Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun kuulevat... Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä se äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut... Vai palkovene! No jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene... Hyvästi nyt rouvasti, kiitoksia palajon, ei minulla muuta assieta ollukkaan... ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukkoilla... ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk, -- se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire talonpojilla... hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!...

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.

(1899)

Jänikset ja Pappilan Jalo

Satu.

Jänikset istuivat metsässä, Honkavaaran huipulla, pitääksensä suuren kokouksen ja neuvotellaksensa yhteisistä asioistansa. Pelko ja kauhistus oli vallannut koko heidän valtakuntansa, ja monella olivat silmät itkusta punaiset. Isä-jänikset surivat kadotettuja puolisoitaan, äiti-jänikset vaikeroivat surmattuja poikasiaan, nuoret morsian-jänikset itkivät rajusti murhatuita sulhasiaan.

Kaikki oli sen Pappilan Jalon syy!

"Mitä pahaa me olemme hänelle tehneet, että hän meitä niin petomaisesti kohtelee?" puheli eräs miettiväisenä. -- "Jos me kuutamo-öinä teemme pieniä huvikävelyitä rovastin laihopeltoihin, niin mitä se koiraa koskee? Rovasti itse nukkuu silloin syvässä unessa, ja me koetamme hypellä niin hiljaa, niin hiljaa varpaisillamme, jottemme suinkaan hänen pyhyyttään häiritseisi... Ja onko synti syödä Pappilan pellosta? Istuin kerran kirkon lattian alla, kun rovastin poika saarnasi. Ja voi kuinka kauniisti se herransiunattu puhui siitä, mitä kristillinen rakkaus vaatii. 'Ruokkikaamme kaikkia pieniä raukkoja, jotka meiltä apua etsivät' -- niin hän saarnasi."

"Mutta rovasti itse ei meitä paljonkaan rakasta" -- huomautti toinen jänis terävästi. -- "Kerran heristi hän minulle keppiänsä, kun pellon yli laukkasin ja hän sattui seisomaan pientarella. Alkoipa vielä kutsua koiraakin nimeltä: 'Jalo seh, usukiin!' Minä tietysti livistin metsään minkä käpälistä läksi."

"Niin", sanoi kolmas jänis, joka asui Salmipuron niityllä. -- "Pappilan Jalo on hirveä peto. Kerrankin oli se jo niin likellä minua, että tunsin sen kuuman läähätyksen saparossani. Sydämmeni oli haljeta kauhusta, minulta pääsi tuskan huuto ja koko mailma musteni silmissäni. Sitten en muuta muista, mutta kun yöllä heräsin nälän kouristukseen vatsassani, havaitsin istuvani ontelossa puussa, mutta peto oli, luojankiitos, poissa. Sillä kertaa siis pelastuin, mutta kuka tietää, miten vasta voi käydä. Vanhuuskin tässä jo alkaa vaivata ja koipeni rupeavat kangistumaan."

Näin juttelivat jänikset kertoen toinen toisellensa mitä pöyristyttävimpiä seikkailuita siitä, mitenkä Pappilan koira oli heitä kutakin ahdistellut.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat ja syntyi juhlallinen hiljaisuus, kun puheenjohtaja nousi kannon nokkaan. Kokous alkoi nyt virallisesti.

"Arvoisat kansalaiset!" -- sanoi puhetta johtava jänis totisesti, -- "Te tiedätte mitä varten tämä kokous on julistettu. Isien huolestuneet kasvot ja emojen kyyneleet ovat sen kyllin kertoneet. Huokaukset idästä ja huokaukset lännestä pakottavat meidät yhteisesti neuvottelemaan siitä: Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ettei Pappilan Jalo meitä ahdistaisi eikä suuhunsa söisi?"

Keskustelun pani vireille Honkavaaran isäntäjänis (Jussi Honkanen), esittäen että jänisten pitäisi ruveta varovaisemmin liikuskelemaan, makailla päivät pitkään piilossa pensaiden ja kuusten alla, ja vasta myöhään yöllä lähteä hiljakseen ruokaansa etsimään. Täten välttyisi varmaankin vaara joutua sen jumalattoman julmurin kynsiin.

Esitystä vastusti Suorsan-aution pitkäkoipinen jänis (Hannes Sorsén): "Kyllin varovaisia on oltu jo ennestäänkin", väitti hän. "Mutta vika on siinä, että me jänikset ylimalkaan otamme liian lyhviä harppauksia silloin kun koira meitä ajaa. Meidän on rupeaminen harjoittelemaan pituushyppyjä; silloin haihdutamme vainolaisen pian jäljiltämme."

"Ei hypyt eikä loikkaukset meitä auta!" sanoi Jänismäen haltija-jänis, -- "vaan koko onnettomuus riippuu siitä että me olemme liian herkät pinkasemaan esiin piiloistamme ja siten antamaan verekset jälkemme, aina kun kuulemme koiran haukahtelevan metsässä tai nuuskivan vieressämme. Meidän pitäisi kylmäverisemmin tämä asia vastaanottaa ja istua lujasti paikoillamme, vaikka koiran häntä korviamme hiipaiseisi. Minä vakuutan teille ettei Pappilan Jalo niinkään helposti meitä keksi, jos näin teemme."

Tätä keinoa pitivät monet uhkarohkeana ja poikamaisena huimapäisyytenä eikä ehdotus paljoakaan kannatusta saavuttanut.

Neljäs puhuja (naisjänis Johanna) ehdotti lähetystön lähettämistä herra papin luo evästyksellä, että koira kytkettäisiin rautaisilla kahleilla.

Tähän tiesi viides jänis, joka asui Pappilan saunan takana, huomauttaa, että nuoriherra kyllä pitikin Jaloa kahleissa, mutta että ruustinna aina säälistä päästi koiran irti, ja silloin tämä aina luikki metsään. Hän puolestaan ehdotti että kaikki jänikset joukossa muuttaisivat pois näiltä seuduilta ja painuisivat syvemmälle sydänmaihin.

"Mutta isänmaa? Mutta isänmaa?" kuului joukosta.

Ei tämäkään ehdotus siis saavuttanut yhteistä hyväksymistä.

"Jos rukoileisimme Jumalaa, että hän kääntäisi Pappilan Jalon sydämmen?" ehdotti kuudes, sangen lihava ja sangen jumalinen jänis, joka asusti Raivion niityllä, pappilan takamailla, sekä eli kirkon-isännöitsijän laihoista.

Mutta muut jänikset pudistivat katkerasti hymähtäen päitään tälle heidän mielestään peräti epäkäytännölliselle esitykselle.

Näin ehdotteli yksi yhtä, toinen toista keinoa, mutta kokous ei näyttänyt voivan tulla mihinkään yksimieliseen päätökseen, mitä oli tehtävä, ja sihteerijänis nuoli hermostuneesti käpälätään.

Yhtäkkiä nousi kannon nokkaan jänisten seurakunnan kaikkein oppinein ja syvätietoisin jänis (Jean-Jean), josta kulki kummallisia huhuja että hänelle Pappilan Jalo muka ei mitään mahtanut, mutta miksikä ei koira häneen olisi kajonnut yhtä hyvin kuin muihinkin, sitä ei kukaan ymmärtänyt; luultiin että se oli ainoastaan hänen kunnianarvoisen persoonallisuutensa ansio. Nousi kannon nokkaan tämä jänis, pyyhkäisi hienoja viiksiään, avasi suunsa ja lausui:

"Kunnianarvoiset veljet ja sisaret, jänisten seurakunta! Että me nyt olemme kokoontuneet keskusteluksemme siitä, mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhtyminen, jotta ei pappilan koira, Jalo, meitä raateleisi ja meitä alati vainoaisi, ja koska tässä arvoisassa kokouksessa jo on pohdittu kymmeniä erinkaltaisia ehdotuksia sen asian parantamiseksi, mutta ei yksikään ole saavuttanut kokouksen yksimielistä kannatusta, niin pyydän minäkin puolestani esiintuoda sen, mitä minä tästä asiasta arvelen. Rakkaat ystäväni! Minä ilmaisen teille tässä ihmeellisen luonnon salaisuuden: Pappilan Jalo on -- suuri pelkuri. Hän pelkää kanoja, hän pelkää karitsoita, hän pelkää pieniä vasikoita! Miksi ei hän siis pelkäisi meitäkin?... Tähän asti on ollut niin, että me jänikset aina ja joka paikassa olemme näyttäneet erityistä pelkoamme tuon koiran suhteen, niin että hän siihen on tottunut, pitäen sen luonnollisena -- ja siitä syystä meitä halveksii ja haukkuu. Mutta jos nyt tästä lähtien tehtäisiin se temppu, ettei näytetä hänelle peljästystämme, vaan, päinvastoin, täydellistä kylmäverisyyttä, niin uskonpa että hän heittää meidät rauhaan. Minä panen pääni panttiin, että jos jokainen meistä, niin pian kun tuntee Pappilan Jalon olevan kintereillään, yhtäkkiä, sopivassa tilaisuudessa, kääntyy ympäri ja laukkaa suoraapäätä petoa vastaan, niin tämä siinä määrin hämmästyy tavattomasta kohtelusta, että häntä koipien välissä pakenee -- jumalavita! sanon minä -- Pappilan peto pakenee meitä jäniksiä, jos vain näin teemme!..."

"Hyvä -- hyvä! bravoo bvavissimo!" kuului joukosta. "Biss!" karjuivat muutamat hullautuneina kuten konsertissa.

Tämän oppineen jäniksen ehdotus herätti näet ääretöntä huomiota ja riemua kuulijakunnassa, ja hyväksyttiin suurella melulla. Kokous siis päätti että jänis, joka tästä lähtien joutuu ajon alaiseksi, kääntyköön rohkeasti ajajaansa vastaan, vieläpä sopivassa tilaisuudessa antakoon pienen korvatillikan Pappilan Jalo-lurjukselle.

"Pääasia on että asetumme sieluissamme hänen yläpuolellensa!"

"Ja muistakaa pojat, ettei peljätä!" huutelivat jänikset toisilleen hajaantuessaan eri haaroille metsiin.

"Ei peljätä!" kajahti kaiku sadankertaisesti kaikilta ilmansuunnilta sinisessä korvessa.

Honkavaaralla oli kokouksen lakattua elämä taas hiljennyt. Muiden mentyä jäi ainoastaan sen paikan isäntä-jänis kyyköttämään kivelle.

"Jumalan kiitos!" sanoi se itsekseen. "Mekin, jänikset, olemme saaneet uusia aatteita."

* * * * *

Pappilan Jalo oli sillä aikaa nähnyt pahan unen. Se näki usein pahoja unia sen tähden että sillä oli omantunnon vaivoja kaikista julmista teoistaan. Mutta tällä kertaa se näki unta, että jänis, jota se oli takaa-ajavinaan, yhtäkkiä muuttui sitä itseään paljon suuremmaksi ja tuli suoraan hänen päällensä. Uni oli niin elävä, että Jalo parka ulvahteli hädissään ja liikutteli kiihkeästi jalkojaan aivan kuin todellisuudessa laukatessa. Pappilan tytöt sattuivat tämän näkemään ja rupesivat nauramaan. Jalo heräsi heidän nauruunsa ja hieroi häpeissään silmiään. Samalla tuli ruustinna ja sanoi: "Jalo raukka, kun aina täytyy olla kiinni." Ja päästi koiran irti. Jalo juoksi hilpeänä metsään ja unhoitti pahan unensa. Juoksi pitkin Viitalan kankaan polkuja -- ja sai heti sieramiinsa tuoreet jäniksen jäljet. Läksi nuuskien koikkelehtimaan perässä ja alkoi kaikuvasti haukkua. Hei vaan, kuinka sitä mentiin! Jäljet kiersivät pappilan rantatielle. Jalo tuulena perässä, valkoinen hännäntupsu heilahdellen korkealla ilmassa...

Mitä kummaa?

Yhtäkkiä mäen rinteessä näki se pitkäkorvaisen elukan uhkaavasti tulevan suoraan vastaansa. Silmät ylpeästi häneen tähdättyinä... Voi kauheata! Tätä ei Jalo kestänyt. Se muisti hirmuisen unensa ja -- tyrmistyi. Kääntyi säikähtyneenä takaisin ja juoksi Pappilaan, häntä surkeasti roikkuen koipien välissä, väristen koko ruumiiltaan.

Mutta jäniksiä nauratti niin että mahat olivat haljeta. Ja aina kun Jalo heitä uudelleen yritti ahdistamaan, tekivät he saman tempun: säikäyttivät koiran pahanpäiväisesti kääntymällä suoraan sitä vastaan. Pappilan Jalosta oli tämä tällainen niin hirveätä luonnonmullistusta, että se oli tulla hulluksi mielenliikutuksesta. Ensi kertaa elämässään oli sen täytynyt ruveta ajattelemaan että jäniskin oli _jotakin_. Ja vähitellen lakkasi se kokonaan ajamasta jäniksiä.

Pastorin Ressu

Se oli pikkuinen, pahannäköinen, mustahko luppakorva koira. Mitä rotua se oikeastaan oli, sitä eivät pitäjän sivistyneimmätkään varmaan osanneet sanoa. Se oli rakkikoiran kokoinen, mutta tavallinen rakkikoira se nähtävästi ei ollut, muutamat kirjanoppineet väittivät sitä "silkkikoiraksi", sillä sen villa tuntui käteen niin hienolta ja pehmeältä kuin silkki ja sametti... Samantekevää muuten, mihin luokkaan ja koiralajiin luonnontutkijat sen lukivat, siitä ei sen isäntä, pastori Möhönen, koskaan riidellyt. Pääasia vain että hän, pastori, oli tullut sen oikeaksi elatusisäksi ja kasvattajaksi, silloin kuin se orpona jäi ulisemaan järven rannalle, kun entisen pitäjänapulaisen leski oli armovuotensa loppuun elänyt ja ikuisiksi ajoiksi lähti pois pitäjästä. Hänelle, leskelle, oli Jumala muutenkin siunannut lapsukaisia jo tarpeellisen lukumäärän, ja vaikka se näiltä heruttikin silmistä katkeria kyyneleitä että täytyi erota Pikusta, niinkuin Ressua entiset omistajansa kutsuivat, niin huomasi ymmärtäväinen leski kuitenkin parhaaksi ettei koiraa otettu muuttovenheeseen, vaan annettiin ankara määräys rannallaseisoville että se ensi tilassa oli kuljetettava uudelle pastorille. Ja niin sai pastori Möhönen itselleen oman koiran, uudestaristi sen oman makunsa mukaan Ressuksi ja oli sangen tyytyväinen lahjaansa.

Miksikä Ressu oikeastaan oli voivotellut eroaan leskestä ja hänen lapsistaan, on vaikea sanoa, sillä vielä näiden saman katon alla eläessä oli se niin kiintynyt uuteen pastoriin, että syrjäinen jo heti alussa olisi luullut sitä hänen koirakseen. Jo silloin oli se makaillut hänen kamarissaan ja seurannut hänen askeleitaan kartanolla ja takapihalla, ja kun leski lähti vieraisiin kylälle, oli se ollut hyvin epätietoinen, mennäkkö mukaan vai jäädä pastoria vartioimaan, mutta jos pastorikin, jolle Jumala oli antanut verkkaisuuden lahjan, myöhäsemmällä joutui lähtemään samaan paikkaan, silloin oli Ressukin valmis ja varma. Sentähden oli pastori tunteissaan pitänytkin Ressua jo omanaan.

Mutta nyt oli se hänen omansa ei ainoastaan tunteen, vaan myös järjenkin mukaan, oma kokonaan.

Hän myhähteli tätä onneaan ja pyyhkäisi sivellen koiraa pari kertaa lihavalla kämmenellään.

-- Res-su!... sanoi hän sille vain, mutta tämä merkitsi paljon viisaalle koiralle, jonka saparomainen häntä heti alkoi pyöriä kuin väkkärä. Se tunsi ylenpalttista riemua pastorin hyväilystä, ja sen ruskeat silmät, jotka olivat syvällä villojen ja turpakarvojen sisässä, säkenöivät niin palavaa rakkautta pastoriin että tämän sydäntä ihan liikutti, ja hän tunsi tuosta pikkuisesta koirasta saaneensa ikuisen ystävän, joka ei milloinkaan hänestä luopuisi. Ei milloinkaan! minne ikinä hän menisi ja mitä ikinä tekisi. Ja samasta hetkestä alkaen hänessä itsessäänkin syntyi pysyväinen rakkaudentunne Ressua kohtaan. Rakkaudentunne? nauratte te. Niinpä niinkin, pastori Möhönen ei ainoastaan pitänyt koirastansa, vaan todentotta sitä rakastikin, sillä se tunne asui hänen kaikessa sielussaan ja keskellä omaa saarnaansakin hän toisinaan Ressuansa muisti, kun tuon uskollisen palvelijan kuva välähti hänen mielikuvituksessaan. Silloin lämpeni hänen sydämmensä, silloin hänen kielensä pehmeni pehmoista pehmeämmäksi, ja hän saattoi tuntikausia puhua seurakunnalle kuinka pienessäkin voi piillä suurta, kuinka raamattu käskee ihmisen rakastaa lähimmäistänsä niinkuin omaa itseänsä ja kuinka ei saa katsoa persoonaan eikä muotoon, sillä, sanoo Herra Zebaothi, autuas on se, joka viheliäistä armahtaa...

Ja silloin seurakunta tuli liikutetuksi pastorin lempeästä ja lämpöä uhkuvasta saarnasta, miesväki vaipui suloiseen horrosuneen penkkejä vastaan, mutta vaimoväen puolelta kuului hiljaista nyyhkytystä, ja nuoret piikaihmiset, ne, jotka olivat olleet tyytymättömät omaan ulkonäköönsä, katselivat ylös saarnastuoliin sellaisella rohkeudella ja luottamuksella, että jos pastori, joka vielä oli poikamies, sen olisi huomannut, niin hän varmaan olisi vähän hätkähtänyt ja hiukan asetellut sulosanaista suutansa. Ja kun jumalanpalvelus vihdoin oli loppunut ja seurakuntalaiset pienissä parvissa palailivat kirkosta, kuului sieltä täältä äänekkäitä kiitoslauseita: "Siinä se on oikea pappi"... "puhuu kauniimmasta kuin itse evankeliumi"... "sillä papilla se on elävä henki"... Mutta ei yksikään osannut arvata, mikä oli ollut lähimpänä vaikuttimena pastorin mainioon rakkauden saarnaan, eikä yksikään sillä päätänsä vaivannutkaan, sillä olihan päivän selvää että miehessä asui herranhenki. Eivätkä vaimoihmiset suinkaan olleet "sananunhottavaisia kuulijoita", vaan he alkoivat näistä puolin piirittää pastoria kotona ja kylässä, pelloilla ja vainioilla; soutivat hänet vieraisiin luoksensa peninkulmien päähän, syöttivät häntä leipäjuustoilla ja riisiryynipuurolla, istuivat hänen jalkainsa juuressa ja halusivat kuulla yhä enemmän sitä suloista evankeliumin oppia, jota hän heille oli kirkossa julistanut.

Se oli suloista aikaa pastori Möhöselle, nämät olivat maallisen autuuden juhlahetkiä hänen elämässänsä, kun hän pyhäisinä iltoina noin istui sanaa selitellen suosivan piirin keskellä ja Ressu siinä makasi häntä likinnä, hiljaisena, nöyränä, silloin tällöin tirkistäen pastorin silmiin, josta tämä niinkuin ennenkin aina sai uutta virikettä raamatunselityksiinsä. Mutta kun hartaushetki oli loppunut ja emännät ja talontyttäret kilvan kantaa hynttyyttivät pöytään suuria kivikupillisia höyryävää riisiryynipuuroa, isoja viilipyttyjä, täysikuun kokoisia leipäjuustoja, pari kannua tuoretta maitoa kerrallaan tai mitä muuta talo taisi parasta tarjota, silloin meni pastorin pyöreä naama leveään hymynsekaiseen irvistykseen, ja himokkaasti silmiään suistellen istui hän ruokapöytään, äärettömän onnellisena ja tyytyväisenä tämän mailman hyvyyteen. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi silloin huoneessa, josta kaikki talonväki oli poistunut, kuului vain säännöllisiä maiskahduksia ja silloin tällöin joku lihavuuden ähkäys, ja suurella hartaudella seurasi Ressu jokaista palaa, joka sen isännän huulille kohosi -- ei sentähden että se, kuten tavalliset koirat, olisi noita paloja omaan suuhunsa himoinnut, vaan sentähden että se nautti siitä että sen isäntä nautti ja hiljaa riemuitsi hänen täydellisestä hyvinvoinnistaan. Mutta kun talonpojat huomasivat että pastorilla oli koira, josta tämä näytti paljon pitävän, alkoivat he sillekkin osoittaa suosiotansa, talontyttäret hyväilivät sitä erikoisella lempeydellä ja Ressun pienoinen mahalaukku sai olla alituisessa sulatustyössä -- kuten rakkaan isäntänsäkin avara vatsa. Niin lihoivat he molemmat seurakunnan sielunhoidossa, ja eräänä päivänä selitti pastori naurahdellen likeisimmille miestuttavilleen että hän oli kauppiaassa käydessään pilanvuoksi itsensä punnituttanut ja painot olivat näyttäneet -- ei vähempää kuin 100 kiloa. Siitä alkaen sai tosin pastori alati kuulla pientä leikkipuhetta "sadan kilon säkistä", mikä puhe häntä toisinaan vähän suututtikin, koska siihen sotkettiin pientä pilkkaa myös hänen hitaudestansa, mutta Ressu oli ylpeä herransa harvinaisesta turpeudesta ja näytti juostessaan hänen edellään maantiellä ikäänkuin tahtovan sanoa: "katsokaa koko pitäjä ja kristillinen seurakunta: tämä on se minun herrani, jota minä palvelen, sillä tämänkaltaista ei ole toista." Ja pastori itse, joka puhkuen ja puhallellen asteli Ressun jäljessä, näytti myös ajattelevan: "katso sinä kristillinen seurakunta, tämä on yksi niistä pienimmistä, joka minua palvelee, ja niin uskollista palvelijaa ei löydy kellään muulla!"

Niin vierivät viikot ja kuluivat kuukaudet. Pastori hoiteli vieläkin hiljalleen vaimoväen sieluja, vaimot hoitelivat pastorin ruumista, Ressu reppasi pastorin airueena, samalla ikäänkuin edustaen hänen persoonaansa. Missä ikänä pastori oli tai liikkui: kotona, kirkossa, kylämatkoilla, siellä nähtiin myös Ressun pieni saparohäntä heruttamassa, siellä sen pieni pörröinen pää kiiltävine silmineen ystävällisesti katseli niitä ihmisiä, joiden keskuuteen rakastettu isäntä kulloinkin suvaitsi saapua. Usein suuntasi tämä rakas isäntä askeleensa isoa-pappilaa kohti ja silloin oli Ressulla tuo tärkeä airueen toimi. Se jätti jälkeensä hitaasti kävelevän, mäissä hikoilevan isäntänsä, riensi nopeasti, mutta arvokkaalla tyyneydellä edeltäpäin taloon sekä ilmausi iloisin katsein ruustinnan eteen ikäänkuin virkkaen: "hän tulee! hän tulee! -- minun herrani ja kuninkaani, hän lähestyy teitä; valmistakaa sijaa!" Ja paikalla pantiinkin pappilan iso kahvipannu tulelle, ja ruustinna kävi sanomassa rovastille että pastori oli tulossa, "koska Ressu näkyy olevan täällä". Se oli varma merkki, sillä ei milloinkaan Ressu yksikseen kylään juossut. Mutta tapahtuipa kerran, eräänä talvipäivänä, kun Ressu taas oli ilmaunut isoon pappilaan, ja ruustinna toimitti piikansa viemään kahvia sisälle, "koska pastori on täällä" että piika palasi ihmeissään takaisin kertoen että "eihän siellä pastoria ollutkaan" ja vaikka koko päivän odotettiin, ei tätä sittenkään kuulunut. Silloin arvasi ruustinna että Ressu oli mahtanut surkeasti erehtyä uskollisuudessaan -- ja niin todella olikin, sillä perästäpäin kuultiin että pastori kyllä oli ollut liikkeessä pappilan tiellä, mutta poikennutkin mäen alta halkometsään ja sieltä palannut kotiansa. Toisen kerran taas sattui että Ressu, joka muuten hyvin tunsi sabattipäivän tavat, sunnuntai-aamuna ei ollut huomannutkaan isäntänsä kirkkoonlähtöä, vaan laukkasi isoon-pappilaan ja istuskeli pirtin porstuassa aina kello 6:teen illalla, luullen pastorinsa silloin tulevan ulos pirtistä. Mutta kun tätä ei mainitulla ajalla näkynytkään, lähti se alakuloisena kotiansa, jossa ilokseen jo tapasikin kadotetun aarteen. Erehdys oli tapahtunut sentähden että pastori koko edellisen viikon oli kulkenut isonpappilan pirtissä rippikoulun-pidossa, mutta pyhän tultua tapansa mukaan mennyt kirkkoon.

Ainoat paikat, joihin Ressulta pastorinsa seurassa pääsy oli kielletty, olivat kinkerit ja saarnastuoli. Sulasta rakkaudesta näet pastori ei tahtonut Ressua pitkille kinkerimatkoille ottaa, säälien etupäässä sen jalkavaivoja ja ehkä myös peljäten pienen ystävänsä vilustumista tai jotain muuta tapaturmaa. Ilman koiraa nähtiin silloin pastori Möhösen työntäytyvän ulos kotinsa portista, Ressun jäädessä surkeasti vikisemään lukittujen ovien taakse. Kun pastori sitten parin viikon perästä koteutui vaivaloiselta pitäjänkierrokseltaan ja tiedusteli palvelijaltaan, miten koira oli sillä aikaa viihtynyt, sai hän kuulla että tämä oli kuluttanut päivänsä alituisella makaamisella, mutta illan pimetessä oli se joka ehtoo mennyt keittiön korkeille portaille istumaan ja päästellyt siinä ulkoilmaan niin haikeita ja surullisia ulvahduksia suustaan että aivan oli sydäntä vihlonut. -- Ressu rukka... höhähti silloin pastori mitä muikeimmalla äänellään, hellästi raappien sohvalla makaavan koiransa korvantauksia, ja teki vahvan päätöksen että jahka Vongankylän kinkerit joutuvat, niin niihin hän ottaa Ressun mukaan. Siellä näet on enimmäkseen venematkoja eikä siis tarvitse kummankaan kävellä. Ja hän pitikin lupauksensa.

Mutta miksikä saarnastuoli oli Ressulta kielletty, sitä ei pastori Möhönen itsekkään tietänyt. Jumalan sana sen kyllä olisi sallinut, mutta rovasti oli vanhaan suntioon istuttanut kai jonkunlaisen omituisen "järjestyksen" opin, niin että aina kun pastori lähti kiipeämään sakastista saarnastuoliin ja Ressu oli livahtamaisillaan kiinnikäyvän oven raosta hänen jälkeensä, silloin suntion muuten lempeä koura, juuri ratkaisevalla hetkellä, armotta tempasi uskollista palvelijaa hännästä takaisin ja sulki visusti oven. Tällainen kohtelu oli Ressusta aivan käsittämätöntä ja se alkoi kantaa salaista kaunaa kirkkoväärtiä kohtaan, joka, ties mistä syystä, ei sitä päästänyt tuosta yhdestä ainoasta ovesta sisään. Se oli ennättänyt vain nähdä isäntänsä isona möhkäleenä kohoavan yläilmoja kohti ja sen aivoissa syntyi himmeä aavistus siitä että tuo ovi johti johonkin pyhään paikkaan, niin -- ehkäpä taivaan valtakuntaan. Mutta jos pastori oli siellä, niin miksei hänkin, Ressu, siellä saanut olla? Tätä hautoi Ressu usein istuessaan odottamassa sakastin portailla, mutta niinä sunnuntaina, joina pastorilla oli alttaripalvelus ja Ressukin siihen vapaasti sai osaa ottaa, haihtuivat nuo katkerat ajatukset, ja se katseli iloisella ihmetyksellä suurta hopearistiä isäntänsä seljässä, kuunteli kallella korvin hänen juhlallista ääntänsä ja silloin tällöin istahti päin seurakuntaa silmäillen sitä vakavalla katseella. Hänen herransa oli tosiaankin mahtava mies, ajatteli se, koska tuollainen ihmispaljous häntä niin nöyränä kuunteli. Ei ole todistettu ettei Ressu kuitenkin myöhemmässä elämässään joskus päässyt pujahtamaan kielletystäkin ovesta sisään ja hiljaa tassutellut saarnaavan pastorin seljän takana ja koskettamalla turvallaan tämän käteen antanut tietää että senkin kerran oli onnistunut päästä kaikkein pyhimpään -- sinne, jonne suntio sitä ei ollut suvainnut, vaan jonne rakas pastori sitä varmaankin ikävöitsi.