Part 8

Mustien metsien keskellä kohosi vaaran huipulla _Julma_, yksinäinen kruunun torppa. Vihantina ja harvassa heilahtelivat tähkäpäät pohjatuulen kynsissä pienissä peltotilkuissaan, ja perunan varsia näkyi jo Laurinyön halla täälläkin korventaneen. Ääretön hiljaisuus vallitsi lähestyessäni pihaa, luulin jo saapuvani autioon taloon, kun samalla näin lippalakkisen miesolennon selin minuun hiljakseen niittämässä nurmea pienen pihan toisella puolella. Se oli torpan isäntä, Julma-Tuomaaksi kutsuttu.

Iloissaan oli mökin isäntä harvinaisen vieraan tulosta, viikatteensa nurmelle heitti ja kättelemään tuli -- iloissani olin minäkin huomatessani isännän puheliaaksi ja älykkääksi mieheksi. Siinä tikapuiden juurella katseltiin yhdessä ensin minun pyssyäni, sitten isännän omaa "pelkialaista", niin, hänellä oli ihmeekseni oikea takaaladattava belgialainen kivääri, jolla hän pääasiallisesti henkensä elättikin ampuen joka vuosi myytäväksi sadottain metsälintuja ja muita otuksia. -- -- -- Mitenkäkö oli sen kontion laita nykyisin? Joo, selitti Julma-Tuomas, menneellä viikollahan se tässä on kuultu puolentoista neljänneksen päässä meiltä. Minä en ollut matkassa, pojathan siellä olivat ja se Elsa -- ne pitivät siellä yötulia kun olivat niityllä. Silloin se oli kuultuna kontio. Oli kiertänyt nuotiota ja kiljunut. Ne olivat olleet sikiunessa kaikki kolme, vaan tyttö oli oudosta äänestä herännyt ja niin sanoi sen äänen läpi menneen että vähällä tyrmään lankesi eikä ollut tohtinut herättää poikia -- niillä kun oli muassa vain pienireikäinen pyssy... Koira niillä siellä myös oli matkassa, vaan eipäs ollut tohtinut haukkua koira, poissa oli oikea luontonsa, urissut vain oli surkeasti, häntä koipien välissä... Se oli ollut tuossa ennen auringon nousua aamuyöstä. Aamulla oli jäljet sitten nähty kymmenen sylen päässä nuotiolta. Niin se oli likellä kontio kolunnut.

-- Pidätte kai paimenta nyt lehmillenne? kysyin.

-- Ei ou pietty... ei sitä jouvva kun on heinä-aika... Siellä ne on nytkin niityllä lapset, me vain akan kanssa tässä kotinurmilla...

Akka oli siinä puhellessamme ilmaantunut luo ja näkyi saavan kiirettä minun tähteni. Sitten astuimme kaikin pieneen pirttiin, ja me isännän kanssa pistimme tupakaksi. Tuuman ukko se oli Julma-Tuomas, nykyiset asiat näytti hyvin älyävän.

Vaan minun mieleni paloi tällä kertaa omalle alalleni ja minulta pääsi kesken kaikkea leveä kysymys:

-- Oletteko _te_ koskaan nähnyt karhua?

Akka näytti vähän hätkähtävän etten käyttänyt karhulle mitään verhonimitystä, mutta ehätti kumminkin ennen miestänsä sanomaan että:

-- Onhan se meijän Tuomas toki mehtäläisen nähnyt, kun on sille saarnankin pitänyt... ja eukon silmät alkoivat omituisesti kiillellä ja suu oli naurunmutrussa.

Ymmärsin että tässä piili jotain lystillisempää, eikä minun tarvinnut kuin katsahtaa isäntään, niin tämä jo rupesi, piippuaan pöydän syrjään koputellen, kertomaan seuraavaa tosijuttua:

"Se oli niityllä, tuolla toisella puolen rajaa. Minä olin ongella lammin rannalla. Siinä kun seison, niin havaitsen äkkiä kontion kankaan laidassa. Mitä se siinä lie itsekseen hommaillut, se oli selin minuun eikä ollut vielä minua havainnut. Minä silloin karjasin oikein isolla äänellä -- siitä kun se säikähti ja lähti äkisti minua kohti tulemaan niin että tantere tömähteli -- minä sille aloin vastaan karjua että: älä tule, älä tule! vaan tämä yhä tulla tormoaa ihan eteeni... vaan kun minä yhä huuan että: älä sinä tule -- et soa tulla! niin alkaa maata repiä, näinikään (kertoja näytti) vetää jalkojaan köykkyyn ja maata repii ja höhisee, höhisee... siitä sitten kellahtaa perätörään murron viereen ja yhä höhäjää, ja meinaa niin kuin että peälle... minä sille karjun että et _soa_ tulla! En minä sitä oo ennen uskonut että se ymmärtää ihmisen puhetta, vaan kyllä minä nyt uskon että ymmärtää se hyvinkin -- minä aloin sitä siinä haukkua ja häpäistä: 'mikä sinä oot kötys, joka tuut aseettoman miehen peälle' -- minulla oli vain hieno onkivapa, ei mitään muuta -- 'tule sinä silloin kun on aseet, niin silloin koetellaan vastakkain! Vaan nyt mäne poikkeen... eihän se Jumala sinua sitä varten oo luonunna jotta sinä aseettomia hätyyttelet'..."

-- No menikö se pois? keskeytin minä nauraen.

-- Ka, se kuuntelee minun puhettani, kallistelee peätään, vaan yhä höhisee ja höhäjää ja vaahto pursuaa suusta, niin on vihassa peto... Siksi se oli niin vihainen, kun näkyi olevan penikat likellä: kolme poikaa sillä näet makasi murrossa...

-- Ahaa! pääsi minulta huudahdus. -- Karhu on arka penikoistaan.

-- ... Siitä lähtivät sitten, lopetteli Julma-Tuomas kertomustaan, kaikki neljä kangasta tömistämään. Peräkkäin ne lähtivät, vähin mörähtelivät ja korvat kaikilla pystyssä tököttivät. Minä yhä seisoin paikallani onkivapa kädessä ja näin mitenkä ne menivät, sinne ne sitten katosivat ja minä käännyin ympäri ja aloin onkia ahvenia lammesta...

Ilta-aurinko paistoi jo matalana yli korven, kun erosin torpan väestä ja lähdin astumaan yhä pohjoisempia rajaperukoita kohti, Luolavaaran taloon, johon olin aikeissa yöpyä. Mieleni oli juhlallisen kansallinen kuulemaini karhujuttujen perästä. Julma-Tuomas oli kertonut niitä erinomaisella taidolla, jota minun kertomukseni vain heikosti pystyy kuvastamaan. Ja kun muistin keskustelumme myös nykyisistä maanasioista, sykkäili sydämmeni virkistyneenä, ja huuliltani pääsi siinä polkua astellessani kuuluva huudahdus: "Viel' elää isäin henki!" -- ikäänkuin olisin sen sitä ennen peljännyt jo peräti hävinneen... Ei, se ei ole hävinnyt! Se elää piiloutuneena kuni pulputtava puro täällä korpien povessa, lähde sitä etsimään, sinä, joka luulit ylimaalaista talonpoikaa hengettömäksi leivänsyöjäksi, lähde sitä etsimään -- ja täältä sinä sen löydät! Sinä löydät täältä erämaan hiljaisuudesta sen vanhan, sen oikean, sen hätäilemättömän, sen luontoon kiinni imeytyneen supi-suomalaisen sielun...

Metsä käy yhä tiheämmäksi, korpi yhä kolkommaksi. Mielikuvitukseni sitä mukaa myös käy eloisaksi ja minä odotan kohtaavani karhun joka askeleella. Tunnen vavahtavani sitä ajatusta että tuossa paikassa voin seisoa metsänkuninkaan kanssa vastakkain. Olinpa pannut karhulatinginkin jo valmiiksi pyssyyni. Jokaista tummaa tureikkoa katselin epäluulolla ja jännityksellä, usein olin kuulevinani outoa vihellystä etäämpää salolta... "Se on se, se on se!" Mutta sitten huomasin sen tuuleksi, joka soitteli pyssyni onteloa -- ihan korvani juuressa...

Mitenkä kävisi, jos todella karhu tuolta näreiköstä yhtäkkiä nyt ilmestyisi eteeni? Se kopsahtaisi minut nähtyään istualleen takaraajojensa varaan, "perätörään", niinkuin Julma-Tuomas sattuvasti sanoi, tirkistäisi leveäin kämmeniensä alta pienillä silmillään: "ken olet sinä rauhan häiritsijä minun valtakunnassani?"... Silmänräpäyksessä olisin minä pysähtynyt, veret jähmetyksissä tapaileisin vaistomaisesti pyssyäni, tähtäisin mustaa röhöturkkia: -- pamaus kajahtaisi, kiljahdus kuuluisi, kuula olisi vain hipaissut, kangas alkaisi tömistä, näkisin hirmuisen möhkäleen syöksyvän itseäni kohti, en ehtisi uudestaan ladata... kavahtaisin ensimmäisen puun runkoon, koettaisin kiivetä pisteleväin oksien läpi ylös, en kerkiäisikään: peto kaappaisi minut alas vasemmasta jalasta, minä pudota rysähtäisin nurinniskoin sen päälle, yksi purahdus vain, yksi korvapuusti väkevällä kämmenellä -- ja siinä makaisi mies hengetönnä maassa.

Niin saattaisi käydä. Tietysti ampuisin, koska minulla kerran on pyssy. Mutta kun kerran olisin ampunut -- ja ampunut huonosti, ei enää auttaisi Julma-Tuomaan tavalla ruveta kontiota manaamaan. Ärsytetty peto ei välittäisi parhaimmastakaan moraalisaarnasta. Ei ole leikinkappale korven karvainen majesteetti...

Jännitetyin mielin lähestyin Luolavaaran pihaa. Aurinko juur-ikään laski hehkuvan punaisena tummenevana vaarojen taakse, keltainen elokuun kuu syttyi heti sitä vastapäätä hiljaisena kumottamaan kylmänsiniselle taivaalle; ankara tuulikin oli vaijennut viileäksi viimaksi. Musta sauna näkyi lämpiämässä pellon pientarella ja alastomia lapsia juoksenteli saunan ja pihan väliä... Rakennukset näyttivät verrattain uusilta ja vasta nyt muistin kuulleeni että sama talo oli muutamia vuoksia takaperin palanut poroksi, jolloin kaksi lastakin siinä korventui kuoliaiksi julmiin liekkeihin... Asetin pyssyni etehisen nurkkaan ja astuin pirttiin.

Pirtissä oli ainoastaan vaimoväkeä sekä pikkuinen poika, joka teki paimenkonttia tuohesta; miehiä paraikaa odotettiin palaaviksi niityltä kylpyyn. Vanha ukko oli lehmien haussa.

Pian ne kaikki koteutuivatkin, ensin niittymiehet viikatteineen ja haravoineen, sitten myöhemmin vanha ukko hätistellen lehmiä kujasta tanhuaan, jossa akat huutaen ja riidellen olivat vastassa. Mutta lampaita ei kuulunut, niistä tosin muutama tuli kotiin, vaan suurin osa oli poissa. Siitäkös alkoi akkaväellä olla hätä että: mikä nyt on lampaille tullut?

-- Ei oo tolokkua elämässä nyt, kun lampaat yksikseen kulukoot! kuului kujasta vanhan ämmän paapatus.

Ne oli nähty nykyisin tuolla vaaran rinteessä, lammin taustalla, juuri samalla paikalla, missä muutama vuosi takaperin karhu niitä oli raiskannut koko läjän synkkään kuusikkoon. Mikä sen tietää, jos siellä nytkin on sama tapahtunut? Tuonoin oli yksi talon miehistä ongella ollessaan ollut kuulevinaan, kuinka kontio oli kankaalla haapoja "ramunnut". Lehtien kuhina oli selvästi kuulunut tyynessä illassa, kun haapainen puu kaatui maahan. Mikäpä se muu oli ollut kuin karhu, joka toisinaan haavan lehtiä syöpi...

Ja vaimoväki oli kovasti huolissaan.

Mutta minussa alkoi taas "karhuveri" liikkua ja kiehua, mielikuvitus teki nopeasti työtä. Olisippa koko sallimus, ajattelin minä, jos karhu todellakin tänäpäivänä olisi raadellut lammaskarjaa, aivankuin minun tuloani varten -- sittenhän huomenna pääsisin talaille, kerrankin talaille karhun vahtuuseen tuoreelta haaskalta! Ja saisin kuin saisinkin kerran ampua metsäläistä -- hätäkö on olla puussa...

Toiveitani kiihotti lisäksi yksi talon nuoremmista isännistä, joka saunasta tultuaan sanoi:

Jos vain lie karhu nyt käynyt lammaskarjassa, niin me huomenna tämän maisterin kanssa lähetään tästä karhumetälle...

Mies oli niitä harvoja koko pitäjässä, joka rohkeasti nimitti karhua "karhuksi". Tässä talossa ei näet miesväki paljon metsänkuningasta peljännyt. Ukko oli tunnettu karhuntappaja -- kaksi pojista, joista mainittu Kalle-niminen oli toinen, olivat myös jo kumpikin kontion kellistäneet. Monta veristä seikkailua ja omituista karhukaskua sain minä siinä kuutamopaisteessa kuulla pirtin etehisen kynnyksellä istuessamme. Kun vihdoin väsyneenä heittäysin olkivuoteelle vieraskamarin lattialle, tuntui minusta kuin varmaankin tuntunee sotilaasta taistelun aattoyönä -- juhlallisen kamalalta.

"Siis huomenna? Siis huomenna?" -- --

Mutta se huominen jääköön kertomatta. Pääasia nyt on vain se, etten vieläkään ole karhua tavannut enkä tappanut.

"Sielun vihollinen"

Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan... Iso se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka -- se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näyn ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?...

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut että se sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki mikä on epätavallista ja ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se ei ihminen eikä vene ollut, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa -- kyllähän ne ne tunnettiin... Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja.

Ja muuallakin -- juuri sielläpäin minne sen kummallisen liikkujan oli huomattu katoavan -- kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka todistivat että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei tiennyt että mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa -- kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki että vesikummituksiakin on olemassa... Naapurien saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, että näkyisikkö vieläkin tuota karinkiertäjäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta, Nurmelasta, joka oli korkealla vaaralla toisella puolen järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä vanha muori _paholaisen kulkevan kahlaamalla_ yli leveimmän järven seljän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä... Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta, sylkäsi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäsemään pirtille. Lapset, nähdessään muorin niin peljästyksissään, livistivät perässä ja tarttuivat kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

Armon liiton enkel' -- Torju päältämm' perkel'...

Sitte vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet pajupensaiden taa. Siellä olivat he kyykkysillään, henkeä pidätellen, odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan saman niemen nenitse onneksi, havaitsematta maalla olijoita. Sillä oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se vihaisesti oli vuoronperään läiskäyttänyt veteen... muuta eivät piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan rantahietikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin näkynyt... mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut -- ja samassa silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän rantaan...

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoista kohti Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja yksi tiesi että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki siunaamattomalla ruumisarkulla, lykkien järven pohjasta kaksipäisellä hiilihangolla... Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven keskessä, kirjavalla kivellä istumassa ja savupilvien päällä oli leijaillut sysimustia pirunkorppeja... Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua, eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt... Jos se siitä vielä kohoaa maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun akkaväki on niityllä, koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään -- niinkuin on kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran irrallaan liikuskelee!...

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet oikeata rauhaa ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, joka oli nähty pelihtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla, ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt...

-- Ja sanohhan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole _oikea_ kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin tuo mikähän hornan kuvatus, ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläistä huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja pois eistään loihtii.

-- Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia kiskoessaan selkäänsä ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa...

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä suoraan isoon-pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään ilmausi rovastin kamariin ja pulleisiin rykäsihen:

-- Hyvvää iltaa...

-- Iltaa... mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa, nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

-- Oisihhan sitä vähän assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos rouvasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa hattuaan ovisuuhun tuolille ja odottaen että rovasti käskisi häntä ensin istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin ettei ketään syrjäistä pääsisi kansliaan.

-- Istukaa... sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä luo.

-- Mistä te olette?

-- Minähän oon sieltä Muijalan mökistä... tuntoo kai se rouvasti hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

-- Muijalan mökistä -- mistä kylästä? kysyi rovasti.

-- Ka Kinnulankylästä... unohtuneenpa se näkyy rouvastilta, vaikka olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa, kun tuolla syönmailla kulukija... tolkuttaa mies hieman loukkaantuneena.

-- No mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.

-- Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi, -- että kun sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmonen karinkiertäjäinen, joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno, niinkuin rouvastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä jotta milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä pelottelemaan...

-- Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

-- Ka siitä karinkiertäjästähän minä... tokaisee ukko, jonka mielestä asia pitäisi heti olla rovastillekkin yhtä selvä kuin hänelle itselleen.

-- Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.

-- Ka se vanha kehno...

-- Mikä se on sitten se "vanha kehno?"

-- Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko ihmetellen mielessään että "no jo on pappia kun ei taho perkelettä tuntea"...

Rovastilta pääsi nauru.

-- _Siitäkö_ te sitten olette puhunut? sanoi hän.

-- Ka siitä siitä, todisti ukko, -- johan minä häntä tässä tolokutin, vaan ettepä te... Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut...

-- Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo huvittaa.

-- Ka nähtyhän se perhana on... alkoi taas ukko selittää -- koko kylähän siitä puhuu... järvellä se on nähtynä, järvellä -- järvellä! -- ei maajalassa vielä!... Vaan minä sitä sillä äsken puhun, jotta jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat... tietäähän se rouvasti sielunvihollisen vallan!...

Muijalan ukko sylkäsi pitkän sylen puhtaalle matolle ikäänkuin jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee tämän mailman kauneuden.

-- Minkä näköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa upohtaneena.

-- Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisalleen ja läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle -- Tiiäthän sen minkä näköinen paha on... se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä oli peä punanen ja valkoset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja...

-- Mutta kuulkaahan hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän oli pälkähtänyt uusi asia, -- oletteko te nähneet minun poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?

-- Ei oo nähty eikä kuultu, -- vastasi ukko ikäänkuin paheksuen että rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä jo ennestään.

-- Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, hän lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla, ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäsi korvallistaan ja näytti hautovan aivoissaan jotakin kovin sekavaa seikkaa.

-- Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.

-- Pojallani taisi olla punainen hattu päässään... selitteli yhä rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

-- No se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä kotikylällä.

-- Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja pirunkorpit, mitkä muuan oli nähnyt järvellä? tiuskasi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti että pojalla oli ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.