Part 7

Sangilta Juorkunaan ja Juorkunasta Särkijärvelle -- mitäpä niistä olisi erityistä kerrottavaa. Ikävänpuoleisia taipaleita nekin. Kallan kestikievaria on aina pidetty rajapyykkinä Oulun ja Suomussalmen välillä. Joka siitä sivu on päässyt, tietää aina olevansa "voittopuolella". Kallasta on kaikellaisia kouluaikaisia muistoja, m.m. se, kuinka talon emäntä kovasti siellä suuttui, kun kerran pyydettiin häntä pesemään puhtaiksi sisään tuomansa juomalasit. -- Näitä ei pestä kuin kahdesti vuodessa: juhannuksena ja jouluna! tiuskasi hän vihaisesti paiskaten oven jälkeensä. Se oli ollut suulas emäntä, mutta puhui se koreastikkin, kunhan vaan ei astioita likaisiksi moittinut.

Puoliväliin oli siis nyt päästy ja Elina oli jaksanut seurata mukana. Mutta tässä tulikin loppu, ja Elina pantiin polkupyörineen kyytikärryihin, sillä edessä oli kahden peninkulman taival. Kolmeen osaan hajaantui nyt joukkomme. Yksi sai tehtäväkseen rientää Puolangan kirkolle ostamaan kauppiaasta "jotakin suuhun pantavaa" -- sillä kaupungista ostettuja makeisia vallitsi seuran mielestä liian itsevaltiaasta Matti. Ilta oli jo pitkälle kulunut ja oli vaarassa, ehtisikkö parhaallakaan ajolla kauppiaaseen ennen ihmisten maatamenoa. Tähän tärkeään lähetystöön kuuluivat Pekka ja allekirjoittanut.

Oli se kyytiä! Kilometripylväät näyttivät vilisevän kuin aidan seipäät ja säikähtäneenä loikkasi jänis tien poikki. Tie oli tasaista, vaikka ei sileää, mäkiä ei tällä taipaleella vielä ole sanottavia. Niin mennä huristettiin äänettöminä toista penikulmaa yhdessä. Mutta silloin aloin minä väsyä, uskoin Pekan yksin hoidettavaksi tärkeän asiamme ja jäin hiljakseen ajelemaan jälkeen. Taivas oli pilvessä, ilta tuntui alakuloiselta. Vai tuliko se ehkä väsymyksestä? Istuin kivelle maantien viereen polkupyörääni nojaten. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärilläni. Erämaa!...

Jokelan kestikievarihuoneeseen astuessani tapasin valmiiksi katetun pöydän. Sanottiin jonkun maanmittarin olevan yötä viereisessä huoneessa. Mutta pöytä oli koskematon ja se seikka minua heti säälitti. Olin juuri jonkunlaisen rusinavellin syönnissä, kun Matti, Nilla ja Esko hyökkäävät sisään:

-- Täälläkö sinä ootkin?... Missä Pekka?

-- Pekka on pyyhkäissyt pyhälle asialleen.

-- Mutta mitä ihmeen ruokia sinä täällä syöt?

-- Löysin sparttalaista soppaa pöydästä, se maistuu herrasruualle... tunnen tästä saavani uusia voimia! He nauravat syönnilleni ja jäävät Elinaa odottamaan samalla kun minä saan toimekseni nyt "uusin voimin" rientää seuraavaan kestikievariin vuoteita tilaamaan. Sinne ei olekkaan kuin kymmenkunnan kilometrin matka.

Kilometrin poljettuani näen ihmeekseni Pekan ajavan täyttä vauhtia vastaani.

-- Mitä sinä hulluttelet? huudan hänelle.

-- Minä menen Jokelaan syömään -- vielähän sinnekkin kerkiää.

-- Toitkos herkkuja kauppiaasta?

-- Sain kokkolanpötkyä.

Me ajoimme eri suuntiin.

Ripeästi kävi kulkuni Puolangan kirkolta. Maantie oli kovaa ja sileää, vastamäet menivät myötämäen antamalla vauhdilla -- on se sentään hauskaa tuo polkupyöräkulku.

Tällä taipaleella ne alkavat varsinaiset mäkimaat. Ennenkuin Hovin majataloon päästään, on noustava ylös Leipivaaraa.

Leipivaara ei ole mikään leikkivaara. Se on mahtava, valtava vaara, jota ei väkevinkään polkupyöräilijä ylös ajaisi.

Nöyränä laskeusin alas satulasta ja aloin lykätä pyörääni ylös. Yksinäinen rahtimies raskaan jauhokuorman kanssa pyrki paraikaa ylös vaaraa. Kymmenkunnan askelta kerralla vetää jutistaa hevonen kärryjä ja jää huohottamaan, samalla kun mies takaapäin tukee rattaita etteivät pääsisi alaspäin vierähtämään. Hevosparka! oli sillä kovempi kohtalo kuin luonto lupaisi... Hengästyneenä kiivaasta astumisestani saavuin pian Leipivaaran laelle ja katsahdin taakseni. Täältä näkyivät Puolangan tunturit kaikessa jylhyydessään. Tuolla lepäsi Puolangan järvi syvällä alhossaan, pilkotti punehtien sen puinen kirkko ja kirkonkylän taloja. Erämaan luontoa, ylimaan maailmaa... Synkänsinisinä, sykkyräpäisinä riippuivat pilvet tummien ylänköjen yli -- Puolangan vaaroilla sataa melkein aina ja nytkin jo vettä hiljalleen vihmoi. Jotakin niin raskasta ja painostavaa ja kuitenkin niin rakasta koko tämä seutu. Jo lapsuudessani minä näitä seutuja ihailin ja huokasin...

Talutin pyöräni kujaa myöten Hovin pihaan. Taisi olla kohta sydänyön aika, ja koko talo nukkui sikeässä unessa. Kolkutin eräälle ovelle, jonka arvelin johtavan emäntäväen puolelle. Kun ei mitään kuulunut, ra'otin ovea ja kysyin äänekkäästi:

-- Onkohan emäntä siellä?

Heikko huokaus kuului ryysyisestä sängystä, jonka hämärässä saatoin erottaa. Uudistin kysymykseni.

-- Ei oo emäntä täällä, kuului nyt vähän vihainen vastaus ryysyjen keskeltä.

-- Missä se sitten on?

-- Se on pirtissä.

Astuin toisesta ovesta leveään pirttiin, jonka karsinapuolella huomasin jotain tilantapaista. Varmaan siellä nukkui joku. Kyselin ensin hiljempaa, sitten lujemmin, mutta ei mitään vastausta tullut. Rykäsin, tömistin kovasti jalkojani pirtin lattiaan, mutta ei hievahdustakaan lähtenyt. Varmaan täällä nukkuikin vain lapsia. Peräydyin harmistuneena porstuaan ja ra'otin jälleen äskeistä ovea:

-- En minä emäntää löydä! Ettekö te viitsisi mennä häntä hakemaan?

-- Minä en lähe mihinkään! kuului tuikea parahdus, ryysyistä.

-- Minä oon sairas enkä pääse...

Peräydyin, suutuksissani itseeni että olin tietämättäni ollut niin tyly. Vaan sairas huusi heti jälkeeni tällä kertaa tarkemmin selittäen, missä emäntä on löydettävissä. Ja vihoviimein sain emännän herätetyksi, -- hän löytyi toiselta puolelta kartanoa. Pyytelin vähin anteeksi että näin keskellä yötä herätetään, vaan koska sieltä perästäpäin on tulossa vielä viisi henkeä... jotka kaikki tähän yöpyvät, niin vuoteita siis tarvitaan. Se on siivo, nuorehko emäntä, ei näytä pahastuneelta eikä liioin hyvästyneeltä, alkaa hiljakseen laitella tiloja ohjausteni mukaan.

-- Mistä kaukaa sitä vieraat ovat kotoisin?

Tästä naapuripitäjästä ollaan. Ette taida tuntea? Monesti on ennenkin tässä talossa käyty, selitän minä.

Mistäpä hän tuntisi, kun on uusi emäntä, tässä talossa ennen olematon.

Kuusi sijaa valmistettuaan pitkin lattiaa, poistuu hän hyvää yötä toivottaen, ja minä vaivun heti raskaaseen uneen lattialle enkä herää ennen aamua, jolloin huomaan jo toistenkin siinä ympärillä olleen nukkumassa.

Viimeinen matkapäivä on koittanut! Me nousemme vuoteiltamme vähän niinkuin juhlallisina, hilpeä tunto povessa että tänään saavumme kotiin. Kauniissa sarjassa ajamme alas loivaa Leipivaaraa, pysähdymme hetkeksi katsomaan syvyydessään uneksivaa Pyssylampea, josta Esko nuoruutensa päivinä on tekaissut romantillisen runon; tämä on se paikka, jossa maantie katkaisee Kainuunselän hiekkaiset harjanteet. Sitten heti alkaa nousu Hiidenvaaralle. Kesäpäivän helteessä tuntuu se rasittavalta eikä sitä varmaan itse hiisikään ajaisi ylös pyörällä, saatikka sitten me. Tässä kerran meidän Matti tappoi käärmeen ja ylensi sen kuni Mooses korvessa kaikkien katsottavaksi seipään nokkaan. Rinnettä noustessamme panemme toimeen yleisen naamojen peson, ojavesi näet juosta porisee vastaamme vilkkaana purona. Se olisi hauska ryhmä valokuvattavaksi tuo: Matti hajareisin ojan päällä kuoppaa kaivamassa. Pekka vatsallaan kiven kyljellä, kasvot pyhästi kiiltävinä vedestä Esko pyllöttämässä ikäänkuin viinitynnyriä tullaten, neitoset nenäliina kourassa j.n.e. Ja tuohon ojan liepeille polkupyörät hauskasti hujan-hajan kaadettuina...

Vasta Hiidenvaaran laella voipi jonkun matkaa ajaa, sitten täytyy taas hypätä satulasta ja taluttaa alas jyrkkää ja mutkaista törmää. Semmoista se on kulku Puolangan vaaroilla: ylös ja alas, alas ja ylös, vuoronperään. Polkupyöräsi keinuu kuin lastu jättiläisaalloilla. Rasinvaara, Toivolantörmä, Lemetinmäki, kyllä niissä on kaikissa kapuamista ja hevoskyydillä matkustaville ovat ne aina olleet syvien huokausten huutavia mäkiä. Viimeksimainitut kaksi paikkaa eivät enää ole Puolankaa, vaan Hyrynsalmea, jonka pitäjän nurkan yli maantie Kiannalle kulkee.

Ei kukaan meistä kohottanut eläköönhuutoa kuin Suomussalmen rajan yli ajettiin. Hiljaa pyörivät pyörät punaisten pylväiden välitse ja ainoastaan morsiamelle huudettiin että tästä se nyt meidän pitäjä alkaa. "Vai niin", sanoi hän ja katsoi uteliaisuudella eteensä ja ympärillensä. Mutta maantie oli rajan toisella puolella aivan samallaista kuin toisellakin, syrjässä kiilsi rämeen keskestä joku alakuloisen näköinen metsälampi...

Vielä poikettiin Kivelän kestikievariin, pantiin Elina polkupyörineen edeltäpäin hevosessa ajamaan ja niin lähdettiin viimeiselle taipaleelle Kivelästä Ruukkiin.

Se on rakas taival jo kouluajoista asti. Erityisellä hellyydellä katselee silloin kaikkea mitä silmä näkee: kankaita joilla humisee harmaita petäjiä, yksinäistä honkaa, jonka syliin toinen honka on kaatunut, vieläpä surkeata suotakin, jolla vain vihertää matala vaivaiskoivu. Ja koko matka kuluu niin helposti, suuret vastamäet noustaan levähtämättä ja hengästymättä, myötämäkien jyrkkyys ei peloita. Semmoisen voiman antaa kotiintulon tunne.

Tuossa on Romppalan mökki maantien vieressä, kuka ihmeessä sieltä veräjältä katsoo meihin rillit nenällä? Eikös elämässä se ole "Miipas", meidän metsäherramme.

-- Ka! hei! -- päivää! kajahtaa melkein yhtaikaa meidän veljesten suusta ja kaikki laskeutuvat alas pyöriltä vanhaa tuttua kättelemään. Mitäs se Miipas-setä täällä...?

-- Puita leimaamassa...

Mutta emme me nyt siinä kauvan malta jaarittelemaan, vaan lähdemme tavottelemaan Elinaa, joka kyydillä on edeltä ajanut -- meillä on näet sellainen sopimus että loppukilometrit ajaa Elinakin pyörällänsä meidän seurassamme, että komeammalle näyttäisi...

Kuin keinuen käy nyt kulku ylös ja alas pieniä mäennyppylöitä, joita kuin aaltoja kohoaa maantiellä Saukkopuron sillalle asti.

Ja Elina tavotetaan ja kyyti palautetaan keskellä maantietä, raittiisti ajetaan viimeiset virstat. Ilta on käsissä ja kello lähenee kahdeksaa. Jo siintää silmään mustansinistä selkää -- hurraa, se on Kiantojärvi, joka siellä laveana lainehtii! Kauniissa kaaressa käännymme kaikki Ruukin tielle. Ruukkiin on vene tilattu vastaan. Meidän tulomme on oleva loistavaa, sen me tunnemme jokainen sielussamme ja ruumiissamme, varsinkin minä. Jo kuuluu Jalokosken kumea kohina korvaan, lähenee Syväyksen silta... Sydän alkaa sykkiä kiihkeämmin, mielenliikutuksesta tietenkin. Eellimäisenä ajavat Matti ja Nilla, sulhanen ja morsian, näen heidän vaipuvan alas mäkeä sillalle, jonka portti on auki, äkkään portin molemmin puolin vastaanottajia huutamassa ja hattujaan heiluttamassa, minäkin riemastun, hetkihän on mitä juhlallisin, minä heilautan punaista lakkiani toisella kädellä, kuulen huutavani eläköön! ja vaivun huimaa vauhtia alas mäkeä... Samalla huudetaan alhaalta minulle varoitussanoja että hyppäisin alas pyörältäni, mutta ne tulevat liian myöhään ne -- ja silmät kauhistuksesta seljällään syöksyn pyörälläni suoraan sillan maasta korkenevaa pohjaa vastaan... Tunnen armottoman tärähdyksen, sitten kuuluu kummallinen räjähdys, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tapaan itseni istuallani viilettämässä syltä-määriä pitkin siltaa yhtä rintaa jonkun rämisevän esineen kanssa. Taivasten talikynttilät! Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatukseni on että polkupyörä nyt on pirstaleina. Sitten täyttää minut hirveä häpeän tunne, sillä minä tajuan samassa että tässä on tapahtunut tragikoomillinen tapaus, kauhun huutoja ja pidätettyä naurun rähinää on yhtäaikaa tunkeutunut korviini samalla kun koski pauhaa kuin hornan syvyydessä... Voi hemmetti! Juuri viimeisellä hetkellä piti tämmöistä tapahtua, vaikka siihen asti oli kaikki onnellisesti käynyt. Ajatelkaa sitä skandaalia, sitä hullunkurista kuvaa kotipitäjäni kauneimmalla paikalla! Ajatelkaa: siinä sillalla oli vastassa pitäjän herrasväki, tosin ainoastaan lukkarinsa ja ainoan maalaisylioppilaansa edustamana, isäni ja vanhimman sisareni vastaanottoriemua yhdessä jakamassa, ja ajatelkaa siunatuksi lopuksi että kun nousen lankeemuksestani ja nilkutan heitä tervehtimään, niin toista housunlahetta tuskin enää onkaan, vaan valkea iho paist... no -- vanhin siskoni riensi heti kimppuuni ja pisteli kiinni neuloilla mitä ensi hädässä kerkesi. En olisi luullut kahden ja puolen markan laitosten niin surullista loppua saavan.

"Minun narikkahousuni, hienot, rantuset narikkahousuni..."

Minä raivosin vihasta, en sentähden että housut olivat revenneet, vaan sentähden etten ollut saanut varoitushuutoa aikaisemmin, ja sentähden että portti oli aukaistu. Ehkä jälestätulijoille olisi käynyt yhtä hullusti ellen hirmuisella varoitushuudollani olisi heitä pysäyttänyt ajoissa. Pekka säikähti sitä huutoani niin että veret seisahtuivat, ja Esko lensi kuin katajainen vanne pyöränsä seljästä, sääret sätkyttäen ilmassa... Elina oli varovaisena noussut pyörältään jo mäen päällä, mutta Matti ja Nilla olivat onnekseen ajaneet sillalle toista puolta, jossa vähemmin täräytti.

Siihen se loppui se meidän polkupyörällä-ajomme; pyöriämme talutellen kävelimme vastaanottajain seurassa taloon, Ämmänruukin kartanoon. Mutta vaikka ei polkupyöräni kaikkien kummastukseksi ollut särkynytkään, oli minulta kumminkin muutamiksi hetkiksi mennyt se oikea tuliaistunne. Tietysti minua haukuttiin "hurjuudesta" ja "huomaamattomuudesta" eivätkä vastaselitykseni paljoa auttaneet. Mutta olen varma siitä että jos Esko veikolle ei olisi ajoissa huudettu että siinä on vaarallinen paikka, niin hänelle ei olisi käynyt ainoastaan niinkuin minulle, vaan vieläpä olisi hän pikkumiehenä saattanut pujahtaa sillanaidasta alas jokeen ja kadota sinne kuin muinen pater Hieronymus Kajaanin Ämmäkoskeen. No niin, pääasia oli kuitenkin se että se olin minä, joka olin lentänyt pyörän seljästä.

Oikeastaan minun nyt pitäisi lopettaa kertomukseni polkupyörämatkasta, mutta täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita että Ämmänruukilta sain lainaan hyvät housut ennenkuin pappilaan lähdettiin. Ja että meidän tuloamme varten oli varattu "Tiililanssille" tervavene, oikea paltamo, joka nuoren parin kunniaksi oli lipuilla ja limoilla kaunistettu. Ja että järven yli soudettaessa puhalsi kylmä tuuli, ja aurinko keltaisena laski vaarojen taakse. Ja että kotirannassa oli vastassa äiti ja koirat... Ja että sauna oli hyväksi lämmitetty ja herttaiselta tuntui pitkästä ajasta taas kotoinen kyly. Sekä että saunan lauteillakin vielä naurettiin housujeni kovaa kohtaloa.

Mutta ne housut aijon säilyttää varoittavana muistona lapsilleni ja lastenlapsilleni -- jos minulla sellaisia kerran tulee olemaan. Ja aina kun otan ne esiin siitä vanhasta kaapista, jossa ne nyt repaleina riippuvat, olen surkealla suloisuudella muisteleva tätä paljonpuhuttua polkupyörämatkaamme Kiannan rannoille.

(1899)

Karhua kuulustamassa

(Muistelma pitäjältä palattua)

Minut oli vallannut intohimo saada tappaa karhu. Pitäjän syrjäkylissä olivat ne raadelleet jo kymmenkunnan lehmää, vaan niitä itsiään ei oltu ainoatakaan kesän kuluessa hengiltä saatu. Ei sitä paljon oltu koetettukaan. Oli tosin muutamista taloista haaskalta vahdittu, mutta vahtiöinä ei peto ollut nähnyt hyväksi saapua, oli kai saanut vihin vainoojistaan ja koreasti poikessa pysynyt. Yhden talon haaskalla sanottiin sen kuitenkin vahtuuaikanakin käyneen pimeänä elokuun yönä, mutta mitäs siitä: miehet, jotka talailla istuivat, olivat kovin hätääntyneet, ja kontio oli tömistänyt tiehensä, tosin kolmella jalalla, saatuaan haavan neljänteen, mutta tämä -- niinkuin Vuokin Vilkko sanoo -- on pakenevalle karhulle samaa kuin panisi sille vielä "viidennen jalan" lisäksi. Ja niin pelkureita olivat miehet olleet että vasta päivän valon koitteessa uskalsivat laskeutua alas puusta pedon jälkiä tarkastelemaan. -- Nämät olivat viimeiset kuulumiset karhusta niillä tienoin, senjälkeen ei varmasti tiedetty, oliko se vielä seuduilla ja saattoi siis milloin tahansa rynnätä lehmikarjaan, vai oliko ehkä laukauksesta ottanut siirtyäksensä kauvemmaksi, rajasydänmaita vasten. Kaikissa tapauksissa tiedettiin sen elossa olevan. Ja olihan niitä tietysti muitakin...

Kummako siis että minussa oli syntynyt kiihko petoa tappamaan? Vaikkapa vain kolmijalkaistakin. Se olisi sentään toista kuin kaikki kaksijalkaiset karhut... Saadappa kerrankin hengiltä oikea karhu, oikea sydänmaan karvainen tallukka -- "mörkö", "peto", "metsän pi'e", "mehtä", "mehtäläinen", "se" -- miksi kaikeksi ne sitä ylimaassa sanonevatkin, kun eivät suoraan uskalla karhuksi nimittää... Jos saisi sen tapetuksi, niin minustahan tulisi yhtäkkiä ihan kuuluisa! Lähettäisin siitä jännittävän kertomuksen pääkaupungin lehtiin, kuvailisin kuinka se kita avoinna ja kovasti kiljuen, hirmukourillaan jo heittäytyi päälleni ja oli juuri... kun ratkaisevalla hetkellä... minä... minä itse... niinkuin ymmärrätte. Pikkukaupunkien sanomalehdissä kierteleisi uutinen että "nuori runoilijamme X. Y. on hiljakkoin ampunut karhun..." j.n.e. Ja suuri yleisö, joka ei sitä ennen ikinä ole kuullut sen-nimistä runoilijaa olevankaan, tulisi nyt uteliaaksi, ja minä saisin olla varma siitä että kustantajani maksaisi minulle tinkimättä kaksituhatta markkaa ensimäisestä teoksestani, jonka nimeksi tulisi "Metsänkuningas" ja jossa olisi erityinen sarja "Mesikämmenen sonetteja"... Hm... Ystäviltäni saisin onnittelulta "uuden suunnan perustajana nuoressa kirjallisuudessamme", minut pyydettäisiin maamme metsästysseuran jäseneksi, ja minunkin kuvani pantaisiin paistamaan "Suomenmaan karhuntappajain albumiin", jommoinen julkaisu kai piankin toimitetaan...

"Älä myö nahkaa ennenkuin olet karhun kaatanut!" suhisi joku sivusävel korvissani, mutta en ollut nyt muistavinanikaan tätä vanhaa lukukirjan-tarinaa, jota ennen koulussa luettiin. Valelin vain innokkaasti peukalonpään kokoisia lyijykuulia kynttiläjalkaan -- tein tätä kaikessa hiljaisuudessa omassa vinttikarnarissani, jonka uuninpesään olin virittänyt iloisesti loimuavan lastuvalkean. Kun kuulat olivat vuollut ja talin sekä ison ruutimäärän kanssa hylsyihin upotetut, piti niitä ensin koetella, mihin ne kelpaavat. Vanha Napoleonin kuva toisessa kädessä, pyssy toisessa, hiivin illan suussa aidan taakse ja naulaan pilkan pajan seinään. Mittaan viisikymmentä jalkaa seinästä ja asetun puun taakse. Karhun kuvahan tässä tietysti olla pitäisi, mutta oli nyt menneeksi tämä Ranskan keisarin kuva. Pidätän henkeä ja laukaisen... Räikeä pamaus, jymäys hirmuinen pajanseinästä ja kova sysäys olkapäässä -- kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Sitten kaukaisia kajahduksia vuorista järven takaa ja kovaa töminää pellonpientarelta, jossa hevonen on kiskaissut itsensä irti rautakangesta, johon se on ollut köydellä kiinnitetty... Valkoisen savun sisää juoksen pajanseinää kohti: hurraa! -- "karhu" on saanut kalloonsa, kuula on sattunut. Se on uponnut tehden ison reijän läpi jykevän seinähirren, ei puukon terä sen reikää täytä... Kyllä mokomalla mukulalla metsän kuningas kaatuu. Kaatuu lempo soi!

Mutta kun sitten jouduin sinne peninkulmain takana torkkuvaan syrjäkylään, jossa karhu viimeksi oli liikkunut, ja ypöyksinäni tapasin itseni astelemassa viiden neljänneksen pituista polkutaivalta, niin alkoi intohimoni asettua. Hulluhan minä olin, joka semmoisissa haaveissa olin pitäjälle lähtenyt! Olin kotoa lähtiessäni selittänyt meneväni "kansansivistämisretkelle", mutta laukussani painoi ainoastaan ampumatarpeita, niiden joukossa seitsemän raskasta karhulatinkia... Seitsemän --? Sillä voi taitava ampuja saada seitsemän karhua... Mutta olinko minä mikään taitava ampuja ja olinko ensinkään mikään karhunampuja. Eikö siihen vaadittu englantilaista kylmäverisyyttä ja paljon hermoja, toisin sanoen -- ei laisinkaan hermoja. Vaan toisekseen, eihän kukaan tiedä ennenkuin koettaa; jospa hyvinkin Luoja on niin määrännyt ja sallinut että minä tällä retkellä tapan karhun...

Tuuli humisi huimasti siellä erämaan laajoilla kankailla, vanhain petäjäin latvat tohisivat ja kohisivat kuin kaukaisen kosken pauhu, alituisesti kuului suhinaa ja vihellystä... Kesäinen päivä paistoi kirkkaasti korkealta sinitaivaalta ja kaarrellen kulki polku laskeutumatta suokorpiin pitkin kuivia maita ja ylhäisiä hiekkaharjuja, joiden vierustalla ammotti kummallisia kuiluja. Yksi niistä kuiluista oli peloittavan lavea ja syvä, ja sen pohjalla, jonne ei auringonvalo päässyt, näkyi röykkiö harmaita kiviä -- sitä kuilua kutsuu kansa "Pahanmiehen haudaksi" ja mahdollistahan on että joku lukemattomista mailman piruista sen uumenissa motkottaa...

Sitten minä vähän eksyin -- Ymmärsin lähteneeni kulkemaan väärää polkua, sillä se oikea oli loppunut oudon järven rantaan, mistä en mitään ylipääsyn merkkejä havainnut... laineet vain vihasesti löivät vasten autiota rantaa. Tunsin sydämmessäni jotain kouristuksen tapaista... ei ole leikinasia eksyä näihin erämaihin. Olin jo kolmatta tuntia yhtämittaa kävellyt ja taipaleen täytyi siitä päättäen olla liki loppuaan. Minun ei tarvinnut aivan kauvan vaeltaa väärää polkua, joka hyppelehti kivien ja kaatuneiden honkain yli alkaen painua synkkään korpeen, ennenkuin, sattumalta katsahtaessani vasemmalle, näin puiden lomasta kauvempana järven toisella rannalla vilahtavan silmiini viheriän aukeaman, ja aivan oikein, kun nousin kannon nokkaan, näin sieltä talon tapaista. Suoraapäätä sitä kohti suuntasin askeleeni, se katosi tosin heti näkyvistäni painautuessani metsään ja kahlatessani upottavaa rämettä, mutta kohta seisoin taas sen oudon järven rannassa ja aloin voimieni takaa huutaa venettä. Tuuli pauhasi ankarasti laidalta, mutta huutoni kuitenkin kuultiin, ja yksinäinen soutaja ilmaantui toiselta rannalta pyrkien pienen saaren suojassa minua kohti. Seisoin odottaen rantakivellä, iloisena pelastuksestani ja uteliaana kuulemaan, oliko talo se sama, johon olin ollut taipaleella.

-- Mikä talo se on tuo? huusin soutajalle ennenkuin tämä vielä oli rannassakaan.

Soutaja, joka oli ukko, kuuli kysymyksen, mutta kääntämättä selkäänsä antoi veneensä ensin rauhallisesti juosta kiinni rantaan, niisti nenänsä peukalolla ja etusormella, käänsi sitten päänsä minuun, rykäsi ja vastasi:

-- Hyvää päivää... Ka Ahtolaksihan ne sitä ovat kuhtuneet...

Sama talo se oli, johon olin pyrkinytkin; mitäpä muita niitä tällä seuduin olisi ollutkaan. Ukosta oli ensin ihmeellistä, mikä kuljeksija minä olin, vaan kun näytin pyssyäni ja selitin "ilmanaikojani lähteneeni tänne sydänmaille kävelemään että jos niinkuin karhun-talaille sattuisi pääsemään", niin näytti ukko uskovan että minulla on tosi mielessä, ja järven poikki päästyämme ja pihaan noustuamme alkoi isolla äänellä vedellä sitä nuottia että "kyllähän sitä hänkin tässä mehtäläistä raahtisi ampua, vaan kun ei ole pyssyä..."

-- Vai ei ole talossa pyssyä? kummastelin minä.

-- No ei kerrassaan koko talossa! kimpastui ukko, -- mitä niillä pahasilla pikkureikäsillä tekee, jos olisikin... sen pitäisi ruunun tämmöisiin syönmaan taloihin toimittaa oikeat takaaladattavat, niinkuin tuo teijän on, ja sen pitäisi kuvernöörinkin ymmärtää että me kyllä täällä joudumme häviöön metsän petojen kynsissä, jos vaan ei parempia aseita hankittane...

-- Onko se sitten käynyt nykyisin teidänkin karjassanne? keskeytin minä.

-- Ka ei se oo tänä suvena meillä vielä käynyt, vaan mistä sen tietää milloin se taas lehmän hotasee, se kun yhtäläistä tässä ympärillä ryskää ja kantoja repii...

-- Vai repii kantoja? Onko sitä nähty? kysyin, minä kiihkeästi.

-- "Ei sitä nähty ouk ihteään, vaan kuultuna on... tuolta ne on Juluman mökistä ne kuulijat olleet, en minä hänestä sen enempää tiiä, vaan kuulettepa työ ite kun siitä kautta kulukenetta..."

Heitin nopeat hyvästit painaen ukon käteen muutamia kirjasia, joita minulla oli jonkunverran mukanani, ja lähdin ripeästi kävelemään neuvottua polkua... Nämät olivat nyt niitä rajasydänmaita, Venäjän rajalle ei sanottu olevan kuin pari virstaa. Polkuni kulki luikerrellen läpi korpisten seutujen ja samaa suuntaa kuin valtakunnan raja.