Part 6

Niitä heinäkuun helteisiä päiviä, sitä valkolakkien vilinää ja sitä lasien kilinää siellä vanhassa koulukaupungissa... ilollahan niitä muistelee, ja ne virkistävät meriretket ja ne hilpeät iltahetket siellä Raatissa, jolloin "ehtoosta ja aamusta tuli toinen päivä" ja sitten ne huvimatkat neitosten kanssa Muhokselle ja ihanaan Leppiniemeen ja alas mahtavaa Pyhäkoskea... kukapa ne kaikki muistakaan, sillä ne päivät kuluivat yhdessä huumauksessa ja hurrauksessa, eivätkä ne olleet mitään surun päiviä, vaikka koko maassa vallitsikin valtiollinen murhe ja melkein joka päivä saapui uusia sähkösanomia sanomalehtien lakkautuksista ja muista "hävyttömyyksistä." Niitä "hävyttömyyksiä" kuunneltiin vain äänettömällä ylenkatseella, mutta sitä voimakkaammin huudettiin eläköötä kaikille kansallisille puheille ja isänmaallisille runoille, joita ei näistä kesäisistä keinuista suinkaan puuttunut. Ja lie se riemu riemulle remahtanut siinäkin juhlassa, jota samoina päivinä entiset yksityislyseolaiset viettivät muistellen niitä aikoja, jolloin Antti rehtorin piikkiparta ja kävelykeppi kiivaasti heilahteli Bomannin keltaisessa koulukartanossa tai Ape-maisterin sisältörikkaat oppitunnit olivat käynnissään; ja lie siellä pidetty senkin seitsemänlaiset puheet veljellisessä vietossa entisten opettajainsa kanssa -- mutta niihin kekkereihin ei minulla valtionlyseon kasvattina ollut onnea persoonallisesti osaaottaa. Minä huijasin sillä välin siskoni kanssa nuorempani pohjalaisten retkillä ja saavuin kaupunkiin jo ennen päivännousua ja -- kunniakseni olkoon se sanottu -- ennen sitä kirkasta kesäaamun hetkeä, jona omasta juhlastaan palasi kaksi vanhempaa veljeä: se, jolla oli morsian sekä se, jolla tätä armonvälikappaletta ei koskaan ole ollut.

Näin annettuani pienen pohjakuvauksen olostamme Oulun kaupungissa, luulen voivani ryhtyä varsinaiseen aiheeseeni, nimittäin kotimatkaamme, joka oli sovittu polkupyörillä tehtäväksi.

Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista oli tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekkin syrjäisille seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota saanutkin osakseen, mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä yhdessä laumassa lähtee Kainuun selän yli pyrkimään -- se oli jotain, jonka sivistyskronikoitsijamme tulevaisuudessa tulevat riemulla lehtiinsä piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden lento on kauvan säilyvä sukupolvien muistossa."

Tornikellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia minuuttia vaille seitsemää jälkeen puolen päivän, kun ajoimme ulos maaherrankaupungin tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun surkeankuuluisat katukivet, joilla ennen kouluaikoina niin monta paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä edelleen kaunis ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli ruutikuiva ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla -- sadetta janosi kipeästi kaupunki ympäristöineen. Kuului vielä takaapäin viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta pätsistä kimeästi soiden kuivan kesäilman läpi... Tuntui hyvältä saada vihdoinkin paeta näitä tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea kaupunkimaista ja painua metsien helmaan...

"Oi metsän siimeksessä On hauska kuljeskella, Puut unelmissa uinuaa Ja kukkaset ne tuoksuaa!"

niinkuin siinä vanhassa laulussa sattuvasti sanotaan.

Mutta nyt on minun aika jo antaa seikkaperäisempi selitys tästä kuusihenkisestä seurasta, sillä onhan se syrjäisellekkin vallan hauska tietää, mitä ja minkä näköistä väkeä me oikeastaan olimme. Esitän heidät siis siinä järjestyksessä kuin olimme ajaessamme ulos Oulun kaupungin tullista.

Eellimmäisenä ratsasti rautaorhillansa keskimmäinen veljeni Matti, tuikeasilmäinen maanmittari, polvihousuissa, olkihattu päässä, leveähartiainen ja tanakkatekoinen mies, jota ei viina eikä naiset, ei tupakka eikä tulitikut vielä tähän päivään asti olleet turmelleet ja jolla on niin terve ja vahva vatsa että se sulattaisi vaikka rautanaulojakin, sillä hän, kuten hän itsekkin toisinansa kellahtaa, on "kaikkiruokainen". Lapin kevät-ahva oli löytänyt hänen naamassansa kiitollisen esineen, niin että se paistoi samanlaiselta kuin ne jipsikuvat, joita kädettömän miehen olen nähnyt kaupittelevan Helsingin kaduilla. Punakeltainenhan on voiman ja elämän väri, ja pitäväthän monet sitä Suomen kansallisvärinäkin. Matti se nyt oli meistä se, jolla oli morsian.

Ja morsian ajoi aivan hänen rinnallaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö, kookas ja vahvajäseninen, täysin terve ja kulumaton, ruskeasilmäinen, korkeaotsainen, tummahko tukka takaraivolla tattaralla; -- hänen sieluaan en vielä tuntenut. Valkea olkihattu oli hänen päässänsä, ohkanen kesänuttu leveine hihoilleen yllä ja lyhkänen tummansininen hame -- siinä ulkopiirteet. Päättäen siitä että hänen sanottiin ampuneen nelijalkaisia karhuja, ei hän ollut mikään tavallinen maalaistyttö. Hänen nimensä -- Nilla.

Oikeastaan tämä olikin morsiussaatto, vaikka nuoteilla olivat sulhasen heimolaiset. Ainoa naimisissa oleva veli, upseeri, ei ollut seurassamme.

Kolmantena polki ulos tullista Pekka, pappismies, partasuu-uros ja oppineen näköinen silmälasiniekka. Pekalla olivat säärissään -- kolmen markan housut, vartavasten saman päivän aamuna narikasta ostetut. Ne olivatkin niin hienot, että asiantuntematon niitä olisi luullut uusmuotisimmiksi Helsingin housuiksi. Kiiltävä, vuoriton kesätakki, "Fältiltä" ostettu, kellertävä turistipaita ja taskukas urheiluvyö sekä latuskainen lippalakki -- siinä tämän hengenmiehen maallinen matkapuku.

Neljäntenä tulla veivasi veljiensä perässä Esko, vanhin veli, tullinhoitaja. Hänen silmälasiensa alta kimmelsi karvaisen naaman keskestä auringonpaisteessa tulipunaisena kiiltävä nenä, mutta hänen sileänkalju päänsä oli visusti hatun peitossa. Joka hänet oli nähnyt omien jalkojensa varassa kuinka tasaisella maalla hyvänsä, ei ikinä olisi luullut, että tämä hintelä mies pysyisi minkäänlaisen polkupyörän seljässä, niin arveluttavasti keikahteli hän puoleen ja toiseen, mutta äläpäs mitä: kun mies hyppää "Dianansa" satulaan, oli hän silmänräpäyksessä kuin uudestasyntynyt, ruumis lakkasi keikkumasta, kädet heilumasta, koko ryhti muuttui vakavaksi ja ainoastaan takaraajat nytkähtelivät polkimien noustessa ja laskiessa tavalla, joka pani aavistamaan etteivät ne niitä kaikista suorimpia olla tainneet. Mutta siitä vähät väliä. Esko oli erinomainen ajaja ja sehän on pääasia polkupyörämatkalla.

Viidentenä, jälempänä edellisiä luovi nuorin siskoni Elina, nuori naisylioppilas, tämän kesäinen keltanokka. Ei tarvinne sanoa että hän oli matkallekkin ottanut valkean lakkinsa, jonka alta leiskahteli pitkä, suomalainen palmikko. Elinan ajo oli vielä tasaantumatonta, rata teki luikertelevia mutkia, mutta pysyi kuitenkin onnellisesti kahden ojan välissä -- hän olikin meistä ainoa ensikertalainen, vasta pyöränsä saanut. Oli uskallettua lähteä tottumattoman ajajan kanssa näin pitkälle matkalle ja ankaria varoituksia oli Elina sisko saanut jo Helsingistä lähtiessään niiltä, jotka tästä matkasta saivat kuulla. Hän ei jaksa seurata mukana, hän väsyy taikka ponnistaa yli voimiansa, sairastuu ja kuolee taipaleelle... Pyöräileminenhän on väliin niin vaarallista. Niin olivat kaikki varoittaneet ja kotoa olivat vanhukset samaa kirjoittaneet vastaan. Mutta tämä seikka oli huomioon otettu meidänkin kesken. Ja sen johdosta oli päätetty, että ajetaan hitaasti, ei pidetä liian hoppua -- Elinan tähden. Muuten: olihan Elina vankka tyttö, terve ja ripeä, ei siis mitään hätää.

Kuudentena ja niinmuodoin matkueen peränpitäjänä tulla huristi ulos Oulun tulliportista allekirjoittanut, tulipunainen turistilakki päässään ja -- kahden ja puolen markan housut jalassaan, zeebran juovikas paita vilkkuen läpi hienosta takista. Jumalan kiitos, että sitä sentään saa niin hienoa tavaraa kohtuullisellakin hinnalla!

Tietysti ei kauvan pysytty siinä järjestyksessä, jossa oli tullista ajettu. Pian tulivat ensimmäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi, niinkuin tässä maailmassa usein käy, ja sulhasen ja morsiamen likeinen väli piteni toisinaan arveluttavan pitkäksi.

Ensimmäiset seitsemän kilometriä menivät kuin maistiaisiksi ja Maikkulan reservikasarmi harjoituskenttineen vilahti esiin tien varrelta.

-- Tässä se on meijän Matilla muistorakas paikka, huusin minä, morsiamen rinnalle karahuttaen.

-- Siinä se on Matti mitalit rintaansa ampunut keisaria ja isänmaata palvellessaan, täydensi Pekka pappi kannustaen hänkin hevostaan morsiamen kuuluviin.

Ja kaikki katsahtivat hymähtäen kuivaa, ikävännäköistä ampumatannerta, jonka perältä muutamia liikkuvia hurstihousuja pilkoitti...

-- Antaa hyrrän pyöriä!

-- Milloin levähdetään? kuuma tässä tulee.

Levähdettiin hetkinen punasen sillan korvassa maantien poikki juoksevan joen rannalla. Häikäisevästi heloittaa päivä tyynen veden pintaan, nurmi on vihreä, ilmassa tuntuu koivun lehden tuoksua, mökin tyttö ajelee huutaen kotiin lehmää, joka vain pyrkii jokeen kahlailemaan -- pienoinen kesäillan kuva tämäkin... Mutta ei sitä joudettu imehtien ihailemaan. "Eespäin vaan, eespäin vaan kunniaan jaa, jaa!" Ajaa hyristellään hyvää kyytiä loivaa myötämaata tiheässä männikössä. Aukeaa kesäinen niitty oikealle puolelle tietä, niitty täynnä neitosia ja ylioppilaita valkeat lakit päässä -- mitä tämä on?

-- Eläköön! kajahtaa samalla ylioppilaiden suusta meidän kunniaksemme. Me vierimme pysähtymättä painuen metsän rajaan. Ne olivat tuttua väkeä, eilistä juhlajoukkoa, tänne 16 kilometrin päähän konsuli E:n huvilaan päivällisille kutsuttuja -- tunsivatpahan, koska eläköötä huutivat. Elina arveli että se oli vain hänen valkean lakkinsa ansio että meidät ensinkään huomattiin.

"Jääkööt vain sinne juhlimaan ja jatkamaan, on tässä juhlittu ja kemuiltu senkin seitsemän kertaa, keväästä asti pääkaupungissa. -- Ei käy kateeksi. Sat sapienti: nyt solutaan sydänmaille."

Vaan perässä veivaava veikkomme kuultuansa että ne ihmiset, jotka hänen silmiinsä olivat vilahtaneet aidan takaa, olivat juhliaan jatkavia pohjalaisia, huudahtaa pettyneellä äänellä:

-- Mutta sieltähän olisi saanut limonaadia!

Mies parkaa näet kovasti janotti.

-- Jos ajettaisiin takaisin?

Sitä ei kumminkaan tehty.

Tullaan Kosulan kylään, ajetaan alas mutkainen mäki -- niin siinä mäen allakos kummat tulee eteen: järvi, iso järvi katkaisee tien. Ajaminen mahdotonta, kahlaaminen kauheaa, mene tiedä, kuinka syväkin siinä lienee. Semmoista tulvavettä ei ikinä ennen oltu nähty näillä seuduin. Siellä on taloja toisella puolella, kaksi tytön repaletta tulla remuaa veneellä noutamaan matkustajia, vene on kehno ja heilakka, ahdas siinä on olla polkupyöräin kanssa. Matti, sulhasmies pääsee vanhan äijän kulettamana "pirunkengällä" yli. Vene yrittää kaatumaan, kolahtaa aitoihin ja seipäisiin, perässä oleva tyttö huutaa ja komentaa keulaan, jossa luulee toisen tytön istuvan, että: "souva sinä sen... kuuletko sinä tyttö... älä sillä airolla souva!"

Me nauramme katketaksemme hänen huudoilleen, sillä eihän siellä keulassa mitään tyttöä ole soutamassa, vaan -- Esko, vanhin veli, kaljupää uros. Ja Esko itsekkin nauraa hytkii hiljakseen siinä soutaessaan, sillä perässä oleva tyttö, joka ei pystyssä olevien polkupyörien läpi erota mitään, huutelee koko matkan loppuun asti että "souva tyttö, älä sillä airolla souva... kuuletko sinä sen..."

Ei se ollut ainoa vesipaikka. Niitä oli vieläkin, vaan yhden pääsi ajamalla, toisen kiertämällä, mutta Apajan talon edustalla vyöryi vilpas virta yli tien, eikä siitä ajamalla päässyt. Pääsi silloin pieni kirous kosulankyläläisiä vastaan, kun eivät olleet viitsineet mitään lankkua heittää virran yli, vaikka muutamasta paikasta olisi hyvin yltänyt. Siinä heitä seisoi miesjoukko toisella rannalla pihan edustalla toimettomina, ilkkuen katsellen "miten herrat tulivat yli". Ja ylihän sitä tultiin kyllä, muut venheellä, Esko ja allekirjoittanut kahlaamalla, kun ensin jalkineet oli riisuttu ja housut reivattu. Entisenä kneippiläisenä pidän suuressa arvossa tällaista vedessä kaulimista.

Jo oli polttava aurinko laskenut Oulujoen nurmisten rantojen taa ja Pohjolan kesäyön ruskot olivat nousseet kuultavalle taivaan reunalle, kun myöhäisen vierailun jälkeen entisen opettajamme pastori A:n luona ajelimme Muhoksen kauniin kirkonkylän läpi, josta edellisenä iltana oli laulaen Laineella kaupunkiin palattu. Tuolla toisella puolella jokea oli S:n veljesten uhkea uudistalo, jossa nämät virkeät sielut raatoivat ja rakentelivat, huutavat ja hurrasivat kuten muinen Kiven seitsemän veljestä Impivaarallansa -- mutta nyt oli sydänyön aika ja suloisessa unessa makasi kai Suvela ja sen veikeä velisarja.

Valkea usva alkoi hiljaa nousta jokilaaksosta ja kosketti kosteana keuhkojamme. Maantie oli paikoin koloista ja polkeminen tuntui jo raskaalta.

Me ajoimme sentähden loppuyöksi Hyrkkään kestikievariin -- pitihän toki levähtää joku tunti puolen viidettä peninkulman ajon jälkeen.

Majataloon saapumisella kesäisen yön aikaan on oma leimansa. Talo nukkuu syvässä rauhassa syrjässä maantiestä. Silloin tulla sihistää sarja pyöräilijöitä, kääntyy kauniissa kaaressa taloon poikkeavalle tielle, ajaa avonaisesta portista pihalle, liitää keveästi verannan vierelle, ei kuulu mitään kovaa kolinaa, ratas ei rämise, hevoset eivät hirnahda. Ja sentähden nukkuu talon koirakin kaikessa rauhassa, ei herää matkustavaisten tulosta ja jos herääkin, niin pari kertaa vaan vähän haukahtaa, siihen lauhtuu ja tulee ystävällisesti liehuttaen häntäänsä, kättäsi nuolemaan. Jokainen taluttaa pyöränsä verannalle, pyyhkii sitä hiukan, tunnustelee ilmarenkaita, silittelee kuin mieluista hevosta ja jättää seinää vasten seisomaan: "levähdä sinäkin nyt siinä, hyvä hepo..." Emäntä herätetään ja pyydetään valmistamaan vuoteet, neitosille toiseen huoneeseen, herroille toiseen, lattialle... Suloiselta tuntuu oikaista jalkansa, suloiselta tuntuu saada maata. Hienonen hämärä peittää makuuhuoneen, varhainen, hiukan alakuloinen kesäaamu jo kajastaa ulkona, ikkuna on auki, hiljainen tuuli leyhyttelee akuttimia ja tuopi sisään vienoa pihlajankukan tuoksua. Raitis mieliala vallitsee veljesten kesken, leveätä leikkiä lasketaan Eskosta ja minun hienoista narikkahousuistani... kunnes alkaa kuulua Eskon kuorsausta ja muutkin nukahtavat.

Mutta neljän tunnin kuluttua heräämme kaikki Matin äkäiseen ääneen, joka ilmoittaa kellon olevan niin ja niin paljon ja komentaa ylös.. Surkea huokaus pääsee silloin minulta, paha parahdus papilta, ja Esko, jota joku ilkiö on hivellyt paljaana paistavaan kantapäähän, älähtää kuin mölyapina, vetää peittoa tiukemmin ympärilleen ja ei ole niikseenkään että nousisi. Kuluu muutamia minuutteja syvässä äänettömyydessä, eikä yksikään varoituksen saaneista hievahda tilaltaan, joka on niin lämmin, jossa on niin hyvä olla... mutta silloin kimahtaa uudestaan ja kahta kauheampana sulhasmiehen ääni, siitä on leikki kaukana, sen tuntee makeimmankin unisuuden läpi. Jo liikahtavat lihakset, kohoavat päät peittojen suojasta, käsi hieroo silmiä...

-- Mihin hemmettiin se semmoinen kiire?

Matti selittää että kohtuullisellakin ajolla sentään on rajansa tässä maailmassa ja että huomen-illaksi on vene kotoa tilattu Ruukkiin vastaan ja että pahimmat taipaleet alkavat näistä puolin. Minä koetan selittää vastaan, että olen saanut liian vähän nukkua, kun siellä Oulussakaan ei kahteen yöhön peräkkäin tullut nukutuksi, mutta siihen murahtavat heti kaikki ja itse Eskokin, että:

-- Pakkokos oli Raatista suoraan Muhokselle lähteä!

-- Pata kattilaa soimaa, puolustaun minä Eskoa vastaan, joka sängyn laidalla surkeasti irvistelee paitaansa kohennellen. Matti kävelee täysissä tamineissa keskellä lattiaa.

-- Mutta entä Elina ja se sinun Miiasi? puhelen minä lauhtuneempana Matille.

-- Herätetyt! vastaa juhlallisesti sulhanen. Neljännestunnin perästä istumme kaikki, tytöt ja pojat, ratsujemme selässä. Minä olen saanut satulani korotetuksi, sitonut hienon takkini ohjaustankoon ja esiinnyn täydessä loistossani avaran avokaulaisena, ihomyötäisessä zeebrapuvussani. Pekka pappi näkee hyväksi sen johdosta antaa minulle pienen moraalisen aamusaarnan "sopimattomuudesta", mutta minä nauran hänelle ja ajan arastelematta nuoren morsiamen rinnalle:

-- Nilla, olenko minä sopimattomassa puvussa?

-- Te... tuota si... sinäkö? (vasta eilen oli sulhanen antanut meille luvan jättämään pois teitittelemiset) et suinkaan!

-- Minä näet pidän aurinkokylvyistä...

Ja Elinalta saan minä pukimeni johdosta kuulla ilokseni sellaisen arvostelun, että:

-- Tuo Jussi se meistä sentään on ainoa, joka on oikean polkupyöräilijän näköinen.

Äkkinäisestä ajosta kankeiksi käyneet polvet alkavat vertyä, ja hauskassa rientokulussa käypi matka sileätä tietä Utajärven kirkolle. Sulhanen ja morsian ovat rientäneet lopputaipaleella muita edelle ja kadonneet näkymättömiin. Hyvä tapa on näet aina näin joukossa kuljettaessa lähettää airueita edeltäpäin -- ruokaa tilaamaan. Kuin kuninkaallinen seurue ajaa sitä silloin kartanoon valmiiksi katettujen pöytien ääreen ja ikkunoista katsahdetaan suopean uteliaasti, kun on tulijoista kuultu ja nyt nähdään. Laitilan majatalossa oli kuitenkin laihaa ruokaa, mutta taksa oli laillinen ja kahvi sakkaista.

Pieni pitkälleen heittäytyminen eineen jälkeen ei tee kellekkään pahaa, mutta kun tusinan verta koipia yhtäaikaa kipasee talon ainolle pitkälle sohvalle, niin siitä ei mitään oikeata lepoa tule, vaan parasta on silloin viipymättä lähteä taipaleelle. Niin mekin teimme ja lähdimme liikkeelle ennen vaarallisempaa tappelua.

Utajärveltä se alkaa se varsinainen ylimaantie, se tie, joka vetää Kainuun selän yli Puolangan vaaroille, Hyrynsalmelle ja vihdoin Suomussalmelle, johon maantie loppuukin kokonaan. Ennen tälle tielle pääsyä on mentävä Oulunjoen yli.

Kuten hevosmiehet ainakin kuljimme me polkupyöräilijät virran yli lautalla. Juuri yli mennessämme näimme pohjolaisen näyn: joukon tervavenheitä pullevin purjein viilettämässä myötätuulessa vastavirtaa. Tanakasti piteli karkea käsi isoa melaa ja joutuisasti juoksi jykevä lasti ohitsemme toinen toisensa perästä kadoten saaren suojaan. Ne olivat ehkä kuhmolaisia, ehkä sotkamolaisia, ehkä oman pitäjän miehiä -- emme tienneet. Uskaliaita miehiä vain: tämmöisen tulvan aikana Ouluun! Vilahti silloin mielikuvituksessa tuttu kuva:

Kas Oulunjärvellä aallot Ne laulavat laulujaan, Siell' liekkuvat tuhannet purret Ja purjeet on pingallaan. Siell' liehuvat harmajat hapset Ja kiiltävi pellavapää -- Ne on Pohjolan pontevat lapset, Jotka tuulessa viilettää...

Ennenkuin pääsimme joen toiselle puolelle, tuli tuulenpuuska ja tempasi sulhasmieheltä hatun. Lintuna lentää lehahti se jokeen, täyttyi vedellä ja jäi puoliupoksissa kellumaan aaltoihin samalla kun raskas roomu etenemistään eteni. Ei voinut rakas morsiankaan estää Matin avopäiseksi joutumista. Mutta laituriin saapuessa huudettiin rannalla seisova poika pikkuveneellä hattua kiinniottamaan. Ja se onnistuikin.

Hypättiin hyrrien selkään ja lähdettiin vilistämään yksitoikkoista oilinkia (oilingiksi sanotaan kauvan jatkuvaa suoraa maantietä -- ojelmusta). Se on ikävimpiä taipaleita tämä väli Utajärveltä Sanginkylään. Ei mitään vaihtelua silmälle, ei mitään muodon muutosta: alastonta, hedelmätöntä rämettä koko seutu. Mieli käy ilottomaksi, sydän toivottoman tyhjäksi tällaista erämaata vaeltaessa. Täytyy olla pilkkopimeä sitä kulkiessa, silloin ei erämaan surkeus sieluun niin pure...

Jo kouluajoilta muistan tämän taipaleen. Tällä taipaleella ajattelin maailman luomista. Siellä oli nimittäin tien vieressä, rämeen laidassa eräs isohko kivi, jonka pinnassa näkyi ikäänkuin jalan jälki. Kuinka oli se siihen syntynyt? Tässä oli ollut lapsen mielikuvitukselle paljon tilaa. "Siihen aikaan kun kivet vielä olivat pehmeät, oli joku ihmisolento harhaillut täällä autiossa erämaassa, hän oli yrittänyt nousemaan tälle kivelle, mutta tuntiessaan sen sulaksi, oli nopeasti vetäissyt jalkansa pois... Kuka oli ollut tämä muinaisuuden olento? Aatamiko? Eevako? Onneton, maita maleksiva Kainko? Tai ehkä oli tämä se kivi, jonka päällä Jaakoppi oli nähnyt unta taivaan tikapuista ja enkeleistä Mutta kuinka se kivi tänne Utajärvelle oli joutunut? Ja miksei Jaakopin pään jälkeä näy kivessä?..."

Hurja fanttasiia ei ollut päässyt mihinkään pysyväiseen mielikuvaan.

Oli kai kivi nytkin vielä paikoillaan, mutta minulta se jäi tällä kertaa näkemättä. Eikä muutkaan sitä huomanneet, vaikka lienee kai veljillänikin siitä omat lapsuuden muistonsa.

Kuumasti paahtoi päivä, ja jokaista meitä janotti. Soista, lämmintä vettä, jossa sammakot kutevat, ei tee mieli juoda. Ennen kärsii kuivankin kurkun.

Vettä himoiten riennän muiden edelle, muistellen että näillä mailla pitäisi olla joku mökin rähjäkin. Oikein muistettu: mökki löytyy maantien poskesta, minä hyppään alas pyörältä, harppaan aidan yli suoraan kaivolle, nostan sangolla vettä... ah kuinka se maistuu hyvälle mökin kaivon vesi: Suomalainen kansallisjuoma, salon sima! -- Pikkunen paitaressu-poika tulla tallustaa ulos sisäänlämpiävästä mökistä. Paitaressu, pellavapää... mikä sinun nimesi on? puhelen minä pojalle toisia odotellen. Poika katselee minua suurin pyörein silmin ennenkuin hän totisena vastaa että Matti.

Matti, no kuule sinä Pikku Matti, tiedätkö sinä mikä kumma se tämä on? kysyn minä polkupyörääni nojaten.

-- Tiiän minä, te on te pikajalaka!

Tiesipähän poika; oli nähnyt jo ennenkin moisia masinoita kotimökkinsä sivu sihistämässä. Niin se kulttuuri kuhisee köyhänkin nenän alitse saamatta kuitenkaan satimeensa Suomenmaan satoja savupirttejä. Se kuuluu, vaan ei koske, se välähtelee kuin kirkas terä, mutta ei leikkaa, se kulkee kuin mahtavan metsävalkean savu peninkulmia laajalta, mutta liekki on kaukana näkymättömissä eikä koskaan tänne asti ulotu...

Saapui Pekkakin perästä mökille, hyppäsi läähättäen lähdevettä juomaan ja pyyhki tyytyväisenä partaansa. Saapui Esko, ehti Elina ja kaulansa kastelivat, mutta jälempänä muita ajoivat tovin ajan perästä Nilla ja Matti, eivätkä meidän vesipaikastamme välittäneet. He kertoivat löytäneensä salaisen hetteen maantien vieressä, siellä olivat yhdessä viivähtäneet ja nauttineet luonnon raikasta nestettä...

-- Mene tiedä teidän rakastavaisten salahetteitä -- kyllä me ne tunnemme! vastaan minä verevätä veljeäni, joka näyttää tavallista onnellisemmalta. Ja Pekkakin iskee silmää veitikkamaisesti Matille, vallan hyvin oivaltaen minkä herttaisen hetteen ääressä jälelle jääneet olivat vilvoitelleet. Kristillisen seurakunnan pappina oli hän näet jo paljon raamatuita tutkinut, mutta ei voinut suuteloa suureksikaan synniksi väittää.

-- Lekoo! huusi Matti pyöränsä selkään hypäten ja niin sitä taas lähdettiin.

Sangille saavuttua hyökkäsin minä suoraan maitokamariin, emäntä kintereilläni.

-- Saako ottaa paraimman pytyn?

-- Ka ottakaa häntä...

-- Ja kuusi lusikkaa hyvä emäntä ja leiväntapaista!

Mutta heti!

-- Herra jes! hätääntyi emäntä. Niinkö kiire se nyt vierailla...

Ja hän lähti könttäsemään yli pihan niin että kintut vilkkui, niinkuin sanotaan.

-- Ei tämä piisaa, saako hakea lisää?

Työ siinä oli emännälle kantaa sisään viiliä ja maitoa. Sillä nyt pidettiinkin jo kiirettä.

-- Jääkää hyvästi emäntä!

-- Hyväs... tuota kaikkiko ne on nämä niitä Kiannan rovastin lapsia? uteli emäntä tarkastellen kiireestä kantapäähän meitä kaikkia. -- Ettäkö tämmäi ryökynä?

-- Tämä myös, sanoi Matti.

-- Vaan eipään oo sisarusten näkköön, arveli emäntä.

-- No kuka se sitten olisi?

-- Jos lie hyvinni isnöörin rouva?

Messingille meni meidän Matilla suu emännän sanoja kuullessaan. Myhähtäen ja arvokkaana, hypäten polkupyöränsä selkään, huusi hän kartanosta ajaen:

-- Ei vielä varsin rouva, mutta morsian!...