Part 5

Ja hänen kasvonsa näyttävät sangen salaperäisiltä.

Jonkun sekunnin hiljaisuus vallitsee, kunnes minä päästäkseni hullunkurisesta asemasta -- ja huonetta vilkaisemaan, sanon nimeni.

-- Ai, kyllä minä tiedän! huudahtaa hän nimeni kuultuaan, ja aivan kuin se olisi päätetty asia, riehahtaa hän lisäten: -- _Teidät_ minä otan vastaan! Te olette Pohjanmaalta, minä tunnen teidän sisarenne...

-- Minunko sisareni? kysyn minä kummastuksissani.

-- Niinpä niin, Riihimäellä minä häneen olen tutustunut...

-- Ei minun sisareni ikinä ole oleskellut Riihimäellä.

-- No, se on sitten ollut joku toinen, vaan sama se... kyllä minä teidät kuitenkin nyt otan vastaan, koska te olette Pohjanmaalta. Nähkääs: minä olen itsekkin Pohjanmaalta -- Ylikiimingistä, Ali-Kanalan kartanosta -- kyllä minut jokapaikassa Pohjanmaalla tunnetaan!... Ja kyllä minä nyt teidät kerrassaan otan vastaan, käykää sisään vain tänne salonkiin ja istukaa... Oletteko ylioppilas?... Vai niin, jahah, kyllä minä teidät... haluaisittekos asua kuinkakin kauvan?... jahah... jassoo, se sopii ja passaa... niin, kyllä täällä minun luonani on asunut maistereita, vieläpä tohtoreitakin. Tunnettehan tohtori Heimo Hellénin?... Jaa, kyllä hänet tunnetaan, kysykää vain keltä tahansa Suomettaren konttoorissa... ja hänkin on ollut hyvin tyytyväinen... Suokaa anteeksi, sanoi hän taas äkkiä käyden tuiman tutkivaksi, vaan minulla on tapana ottaa edeltäpäin selko hyyryläisteni elämästä: käypikö teidän luonanne paljon vieraita?

-- Ainahan niitä... joitakin, miten sattuu, vastasin minä ja olisin jo ollut valmis lähtemään pois, jos se olisi käynyt päinsä.

-- Niin, nähkääs, lipsutti neiti puhellen: -- en minä voi ottaa ketä taliansa vastaan... sitä ei tiedä minkälaisten kanssa sitä joutuu tekemisiin. Ja kyllä meillä on lääkäri, joka osaa tarkastaa... niin, suokaa anteeksi, mutta minä tahdon myös tietää, käyttekö te... -- Vai niin, vai niin, suokaa nyt anteeksi, se on hyvä, kyllä minä otan vastaan... Ja täällä on asunut maisteri Kivihiili, tunnetteko hänet?... Vai niin että nimeltä vain... jaa, hän on kreikan opettaja ja hän on asunut tässä samassa huoneessa... tuota mitenkä se on: pidättekö _lujaa_ elämää?

-- Mitä neiti tarkoittaa? kysyin minä, nuorena filoloogina ja Kotikielenseuran jäsenenä huvitettuna epätavallisesta lauseparresta.

-- Niin no, riensi hän selittämään, ymmärrättehän nyt, että jos teidän luoksenne tulee tovereita ja te siellä juotte olutta ja huudatte... jaa, kyllä minä tiedän... -- Vai niin, no se on hyvä... kyllä minä mielellänikin teidät otan vastaan... Tulkaas minun perässäni, niin näytän teille toisenkin huoneen, se on erinomaisen sievä ja nätti kammari ja siinä on asunut maisteri Dynamit... Älkää nyt pahastuko että minä kuljetan teitä näin monen huoneen läpi -- kyllä sinne on erityinen sisäänkäytävä pihalta...

Me vaelsimme todellakin monien komeroiden läpi, ja minusta ne haiskahtivat vähän siivottomilta.

-- Tässä se nyt onkin! sanoi neiti riemuitsevasti kun saavuimme kylmään kyökkietehiseen, josta näkyi ovi pihakamariin. -- Ja katsokaapas, siinä on _senkin_ maisterin visiittikortti ovella:

DANIEL DYNAMIT filos. maist.

Minä katselin nimikorttia suuremmalla kunnioituksella kuin sitä kamaria, joka sen takaa silmieni eteen avautui. Sieltä tulvahti nimittäin vastaan löyhkäävän paksu ilma, ja pahoin pehnatun sängyn laidalla istui kaksi juronnäköistä olentoa, mies ja nainen, satunnaisia matkustavaisia -- kuulin ma -- ja kotoisin, niinkuin neiti kehahti, "Limingan rikkaimmasta kartanosta".

-- Tämä on oikea lukuhuone kaunis ja valoisa... jatkoi neiti esityksiään.

-- Mihinkä hintaan? kysäsin välinpitämättömästi jotakin sanoakseni.

-- Jaa, 75 markkaa kuussa -- onhan teillä omat lakanat?... eikö olekkaan!... kyllä se on tavallista... mutta tulkaapas näitä portaita katsomaan! huudahti hän rientäen ulos kamarista ja heittäen huoneen enemmän esittelemisen sikseen. -- _Näin_ kauniit portaat!

Portaat olivat itse asiassa pahanpäiväiset, käppyrät ja kuluneet puuportaat.

-- Näitä kyllä saattaa... huudahteli neiti hypellen kuin harakka muutamia astimia alas ja ylös, näyttääkseen minulle, kuinka erinomaisen mukavat ja lujatkin ne olivat nuot "kauniit portaat". -- Näitä portaita ovat astelleet _maisterit ja tohtorit_ -- jaa, vieläpä _professoritkin!_ lopetti hän ylistelynsä suurella innostuksella, tehdäkseen oikein valtavan efektin siihen, joka oli vain pelkkä "siivis" ilman akateemisen viisauden-pöllön pöyhkeitä siipiä.

-- Vai niin, no miten tahdotte, sanoi hän sitten hiukan pettyneesti, kun huolimatta kaikesta hänen ylistelystään en voinut lausua erityistä ihastustani -- en huoneesta enkä edes portaista.

Me kuljimme jälleen läpi monien huoneiden ja minulla oli halu pian päästä kadulle. Mutta ruokasaliin päästyään neiti Kanalin taas itsestänsä innostui puhelemaan niin, että oli mahdoton hänestä päästä erilleen loukkaamatta kohteliaisuuden välttämättömimpiä vaatimuksia.

-- Minkälaista ruokaa minä pidän? kysyitte te. Niin, jaa, ei meillä mitään ylellistä ole... joka päivä on biffiä, joka toinen päivä on puuroa -- pidättehän puurosta?... niin, aamusilla puuroa survotuista kryyneistä, tiedättekö, se on oikein hyvää... ja puolisiksi saatte semmoista soppaa, jossa on plummonia... viisi kuusi plummonaa voitte saada yhdellä kerralla, ja kyllä niistä ovat tohtorit ja maisterit pitäneet... ja iltasilla on ylösleikkauksia ja teetä... onpa maitoakin! (juuri näin hän sanoi) -- kahdessa kannussa; toisessa on kuorimatonta maitoa ja toisessa kuorittua maitoa... niin: ei meillä mitään ylellistä ole... Kylmäkö? -- se ensimmäinen kamariko? Hyvä herra, tulkaapa katsomaan, tässä on Celsiuksen lämpömittari ja me lämmitämme aina niin että on jemttiin 18 astetta -- me olemme hyvin säntillisiä... Vai niin, no... nythän tiedätte... Jassoo, te menette... huomasi hän vihdoinkin. Piaanoako, joka häiritsee? tiedustatte te? Niin, tässä toisella puolella koridooria asuu neiti X. ja kuulkaas: hän on Helsingin paras soittajatar, mutta ei hän soita muulloin kuin iltasilla, hyvin harvoin, niin, hyvin harvoin, mutta silloin -- niin hurmaavan kauniisti!...

Nämät viimeiset sanat huudettiin kuiskaamalla ovessa kun jo aika hamppua olin menossa alas paraatiportaita. Vasta alas kadulle päästyä herkesi sanatulva minua saartamasta ja silloin vasta sain suunvuoron huutaakseni hyvästit neiti Kanalinille, joka yhä seisoi ylhäällä portaitten päässä ja kotkotti kuin kana. Kuulin oven kopsahtavan kiinni takanani ja sitte vihdoinkin oli kaikki hiljaista...

Vedin rintani täydeltä pakkasta talvi-ilmaa keuhkoihini, puhalsin sieramistani jotain ummehtunutta "kanamaista" ja tapaillen rutistunutta sanomalehteä taskustani riensin kiireesti pois Kaalikadulta -- uutta, jos mahdollista mieluisempaa asuntoa itselleni etsimään.

(1896)

Kirottu Helsinki!

Ei tule talvea Helsingissä -- yhä suhuuttaa vain sitä samaa, sitä ijänikuista -- sitä siansilmistä, sumuista, pimeätä, vesivellistä syksyä...

Jos pikkusen pyräyttää -- kohta taas sulaksi hyräyttää; jos pakastaa -- niin lakastaa; jos kannella ulapat peittää -- pian tuuli sen rikki taas heittää. Ikuinen valehtelija ja varas tämä talvi...

Raskaaksi painaa mielen terveellä ihmisellä, saati sitten sairaalla. Koettelee, koettelee se kärsivällisyyttä kipeässä sielussa, joka vapautuksen hetkeä vartoo...

Luulin jo marraskuulla meren menevän jäähän, luulin edes jouluaamuna kulkusen helähtävän hangella: -- ei mennyt meri jäähän marraskuulla, ei helähtänyt kulkunen hangella jouluaamuna, ei ole täällä lumia maassa toki tammikuun lopullakaan. Yhä vain kärryillä kolistellaan ja virattomina viruvat sukset...

Kuuluu pakkanen paleltaneen ihmisiä aina Pariisissa, kuulutaan olleen lumipallosilla siellä vanhassa Roomassa, kuuluu raivonneen lumimyrskyjä Välimeren maissa -- vaan meillä täällä pohjolassa? -- meillä täällä ei tule talvesta tänä vuonna sen tuhannen tuppuraista tolkkua! Mikä ne tuiskut sinne etelään on siirtänytkin kaikki: lieneekö emo maapallo napasuonensa mitenkuten nyrjähyttänyt! Se Andréeko vai mikä...? kysyn ja kummeksin...

Surkea olet sinä Suomeni suurkaupunki uuden vuosisadan nousussa! Joka-ikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niinkuin limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia: "lätshis! läiskis!" -- pahasti livettää lätistävä jalka... Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea pääkaupunki.

Mustina ja alastomina törröttävät bulevaardin puut; ilkeästi räpsii vettä vasten silmiä imelästi puskeva etelätuuli Santahaminassa. Meri siellä on auki ja möyryää kamalankarvaisena mustia kallioitansa vastaan. Ärjytkö sinä p--le siellä läpi talven, vai --?... Mustaa ja märkää -- märkää ja mustaa, mihin ikinä silmäsi luonetkin... Ja seuraukset --? Taudit liikkeellä kaikkialla, surman viikate vilahtelee ja uhkaa: nuoria nutuuttaa "ryssänyskä" ja vanhoja vaivaa vanhuus -- enemmän kuin koskaan ennen. Niitä kuoleekin päivittäin kuin kärpäsiä myrkkyyn. Eihän mokomata kukaan kestä. Ja tämä sitten on muka se mainittu tammikuu? "Mämmikuu", sanon minä! -- "Ämmäkuu"!

Tehtaat tupruttavat sakeata sauhuansa; ilma on ylt'yli kaupungin ihan pilautunutta... Kirottu paikka! Kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä, toinen toistensa alla ja päällä -- -- ja sitä sitten kutsuvat elämäksi! Milloinka herätyksen herra nämät muurit musertaa, ettei jää kiveä kiven päälle? Milloinka ihmiset kauhistuen pakenevat pois tuntureille ja jättävät nämät kurjuuden solat pesiksi taivaanlinnuille? Koska koroitetaan luonnon ja raittiuden jumalatar oikealle kunniasijalleen. Koska...? -- Mutta mitä minä huudan, eihän se sillä parane... Minua vain iljettää tämä alinomainen ahtaus, tämä kihinä ja pihinä, kilinä ja kolina ja kiimainen paksu ilma. Minua tympäisee tämä lika ja loka, tämä märkyys ja lakkaamaton syksy...

Ei tule talvea Helsingissä -- tulleneeko kevättä...?

21.1.1901.

Toisena päivänä

(Tunnelma pääkaupungista.)

Tiedättekö, ystäväni, mitä on olla maisterikekkereissä? Tiedättekö mitä on olla viftillä? Tiedättekö mitä on valvoa ja mässätä koko yön, ja juoda itsensä hauskaan humalaan? Tiedättekö missä on Kaisaniemen ravintola ja ne satavuotiset petäjät, joista sveessit niin runollisesti kerskaavat?

-- Minä ne tiedän.

Tunnetteko mitä on toverihenki helisevän juomapöydän ääressä? Kun puheet ovat pidetyt ja juhlaruuat syöty ja illan sankari kattoon nostettu -- ja sieltä alas vedetty... ja laulu raikuu... ja kahvi höyryää... ja "munkit" kylvystä nousten veisaavat: Gaudeamus igitur ja sikarit sauhuavat sinisiä pilviä... ja jokainen on oma herransa... Tunnetteko niitä sanoja, jotka tulvivat nuorten miesten huulilta, kun likööri virtailee suonissa ja alkohooli aukaisee umpimielisetkin aivot? Tunnetteko tunnustuksia elämän traagillisesta puolesta, kun humala liikuttaa väsyneitä sieluja puhelemaan siitä, mikä jokaista salaisesti painaa... ja johon ei muulloin kajota kuin juuri tällaisina hetkinä? Tunnetteko sairahkon ajan henkäyksen Suomenkin yliopistonuorison riveissä ja aavistatteko ne syyt, jotka tekevät ihmiset näyttelijöiksi, joilla jokapäiväisen elämän riehussa on alati naamari kasvoillaan? Tunnetteko miehen, joka humalan hehku kasvoillaan puristaa kättänne ja itsensä tuntien lausuu: "Nyt minä olen tällainen ja nyt minä puhun näin -- mutta huomenna olen minä toisellainen ja toisellaiset ovat minun puheeni, -- voitko minut ymmärtää?"

-- Minä ne tunnen ja vastaan: In vino veritas -- ylistetty olkoon Bacchus, joka totuutta palvelee!

Ja oletteko palanneet hurjasta juomingistanne siihen aikaan vuorokaudesta, kun muu siviliseerattu Helsinki vielä nukkuu syvintä aamu-untansa ja ainoastaan ahkerimmat työmiehet ovat jo liikkeellä kulkien rauhallisessa tahdissa ohitsenne, mutta uninen poliisi seisoo kadunkulmassa väistyen mykkänä syrjään viheltävän, huutavan ja meluavan herrasparven tieltä -- hyvin tietäen että nuot ovat sieluja, jotka luulevat pudonneensa jostakin toisesta taivaankappaleesta ja joilla siksi on oikeus elää ja iloita omalla tavallaan ja kajahutella kaduilla sellaisia ääniä, mitkä ovat kuin sen, joka on sekasikiö enkelistä ja kiljuvasta leijonasta...? Oletteko siinä tilassa nähneet aamuruskon punervan heijastuksen keveissä keväthattaroissa hiljaisena nousevan merestä Ullavuoren takaa ja pysähtyneet, kuni taian lyöminä tajuntaanne selveten sykkivin sydämmin ja silmiänne kädellänne varjostaen sen majesteetillisen ilmiön eteen?... Ja kysyneet itseltänne huokaavan kysymyksen: mitä on elämä? ja kuka olen minä kurja raukka, joka näen luonnon ihmeellisen ikuisuuden silmieni edessä enkä tiedä, mitä minun pitää tekemän, jotta en mitättömänä molekyylinä haihtuisi avaruuden äärettömään tyhjyyteen jaloa jälkeä itsestäni jättämättä? Kaikkeuden Herra, tässä minä seison ja tunnen pohjatonta onnen kaihoa rinnassani, miksi et ilmaise itseäsi minulle ja anna minulle voimaa? -- nyt, nyt... tässä silmänräpäyksessä...! Oletteko näin sen tunteneet?

-- Minä olen.

-- -- -- Ja koska minä tulin kotia Kaivopuistoon sekä lähestyin sitä pihaa, missä asuin, juoksi minua vastaan ruskea karvakoira, jolla oli kirkkaat silmät ja liehuva häntä, ja koska minä sitä kutsuin, tuli se minun luokseni, nuoli minun kättäni ja nousi pehmeillä etukäpälillään minun rintaani vasten... Ja me seisoimme ääneti asuntoni portailla katsellen toinen toistamme syvästi silmiin ja oli kuin välillämme olisi tapahtunut seuraava keskustelu:

"Mistä sinä tulet?" kysyi hän ystävällisesti.

-- Kapakasta! vastasin minä raskaasti huoaten. "Oletko sinä onnellinen?"

-- En...

"Minä tahdon sinua lohduttaa!" sanoi hän.

-- Kuka sinä sitte olet? kysyin minä.

"Minä olen ihmisen palvelija ja koira", vastasi hän.

-- Ja minä olen Jumalan palvelija -- ja myös koira! lopetin minä.

Ja minä avasin porstuani oven ja pyysin ystävääni astumaan sisään. Ja me hiivimme hiljaa ylös portaita... ja nukahdimme samaan sänkyyn. Kello oli silloin vähän yli viisi, ja aamurusko kurkisti balkongilta. Se oli ihanainen aamu, josta muut eivät mitään tienneet... Mutta kello seitsemältä nousin minä ylös ja istahdin työpöytäni ääreen. Ja sikari maisterikekkereistä paloi minun suussani. Ja minä tahdoin unhoittaa, että olin valvonut koko yön... Mutta viiden minuutin perästä kaaduin takaisin vuoteelleni ja tunsin itseni kuoleman heikoksi. Eikä koirakaan minua voinut lohduttaa, vaan se makasi ja nuoli omaa nahkaansa... Ja koska matami raotti ovea ja aikoi tuoda sisään jotakin, huusin minä masentuneella äänellä: "Viekää pois!" Sillä minua inhoitti kaikki se maallinen, mikä suusta sisään menee... Joku minun sisässäni, joka oli jotakin kadottanut, pyysi armoa. Joku toinen, jolta sitä pyydettiin, riiteli sitä antamasta. Ja jokainen hetki, joka kului, oli kuin huumaus tuomitsevassa ijankaikkisuudessa... Siinä unenhoureissani sommittelin minä kirjeen. -- Hänelle, jolta osakseni olin saanut inhimillistä hyvyyttä ja joka minut ymmärsi. Ja se kirje kuului näinikään:

"Rakas ystävä! Minä olen rikkonut pyhää luontoa vastaan ja olen äärettömän kipeä. Minun sieluni ei ollut siellä mukana juomingeissa ja siksi saan nyt kärsiä rangaistukseni. Sääli minua, älä tuomitse...

Nukuin puoleen päivään asti ja vaelsin viheliäisenä kaupunkiin. Eikä se päivä ollut edellisen veroinen. Sillä illalla täytyi minun huudahtaa: Olen kadottanut päiväni!...

Kaduilla satoi silkkaa vettä. Usvat nousivat mereltä ja kostea sumu peitti kaupungin. Koko elämä näytti ja tuntui likaan lytistyneeltä sieneltä... kuka sitä olisi uskonut sellaisen hilpeän yön perästä?

En ainoatakaan yöllisistä veljistäni tavannut. Missä ne lienevät olleetkin kaikki?"

-- -- -- -- -- --

11/4 1900.

Mullerrus

Me elämme ajassa kuohuvassa, ja riidat raivopäiset Suomen kansaa raastaa. Ken vääräss' ollee? Kuka oikeassa? -- Turha tiedustaa: kaikk' kahtamielin haastaa! Ja kuinka meidän käy, ah, kuinka käy tään kansan? -- siit' tietoa ei näy... vaan harso otsallansa huokaapi kohtalomme äiti tuhatjärviemme rantamalla -- -- Kaikkialla, kaikkialla kaikuu, raikuu sekasorron torvi halki ilmain kansan korviin: oudot mustat mullerrukset murtaa vanhat vakaumukset, murskaa perusrakennukset! Murheelliset aavistukset täyttää, köyttää kaikki mielet. Veljessoinnun kannelkielet parahdellen, värähdellen katkeilevat; haavain siteet ratkeilevat... Eikä lääkitystä mistään! Synkäst' totuus silmiin pistää; eikä joukkoin johtajaksi kenkään kelpaa uljahaksi! -- "Herrako" siis meidät johtaa --? Uskokoon ken tuossa kohtaa tuonnon turvaa, lohdutusta -- mulla vain on mieli musta! -- Kerskulaulun rytmit nuo rintaani ei enää luo eilispäivän innostusta: runoilijan riehahdusta tääll' ei enää kuulla _saa!_ Ken nyt moista kuuliskaan! -- -- Eihän muut kuin houkat vaan!

1901.

Tällaisena yönä...

On ihana kesäyö. Järvi uinuu peilityynenä, ruusunpunainen iltarusko hohtaa täyslehtisten koivujen välitse, tarhalta kuuluu hiljaista karjankellon kalkatusta ja kylän tyttöjen lirkuntaa. Ilma on niin pehmyt kuin pumpulilla hipiään painaisi. Valkoinen ruusupensas verannan vieressä hymyilee kuni morsian hääsalissa. Yöperhoset leijuilevat äänettöminä pihalla...

Ikkunani on auki. Istun avojaloin ja paitahihasillani. Ei tee mieleni nukkumaan...

Tällaisena yönä!

Tällaisena yönä?

Tutkin itseäni. Tahdon olla rehellinen tunteideni ilmilausumisessa.

Tällaisena yönä, kun koko luonto kylpee hempeydessään, kun peipposella on pesänsä puunontelossa, kun urosrastas laulaa rakastettunsa perhe-onnea ja käki helkyttelee riemuansa siitä että on saanut lempensä hedelmät hyvien lintujen hoideltaviksi... tällaisena yönä hiipii yksinäisen, rakkautta janoovan nuoren miehen sydämmeen kiihkeä kaiho etsiä yksinäisyytensä toveriksi joku vastakkaisen sukupuolen olento, jossa virtaa samallainen lämmin veri kuin hänessä... joku lehdon satu-impi, jonka kuva on siinnyt hänen sielussansa lukiessa muinaissuomalaista runoutta, Kalevalaa ja Kanteletarta...

Sen immen hiukset häilyisivät irrallaan ulpukanvalkoisen kaulan ympäri, ne kiiltäisivät kuin kultaiset langat, ne olisivat pehmoiset kuin hienoin pellava, hänen silmänsä säteilisivät lemmenkukkasen sinisyyttä, hänen käyntinsä olisi kevyt ja viehkeä kuin perhosen tanssi kedon korsien ylitse, ja hän tulisi hiljaa kuin keijunen, tuo pieni simasuukkonen veitikkamaisessa hymyssä...

Ja minä, nuori mies, joka en ikinä ole naiseen kajonnut, minä hyppäisin alas tästä ikkunasta, rientäisin tuonne rantakoivikkoon... väijymään häntä... Hip hei! syntyisi kiivas kilpajuoksu ja me lentäisimme yli sammalmättäiden ja kukkakumpujen... sillä vaikka se tyttö palaisi halusta itsekkin saada tuntea vastakkaisen sukupuolen salaisuutta, niin se näin leikkisi lemmenkaihollaan, jotta tulos maistuisi sitä makeammalle. Hip hei! kas: keveä lipponen sen jalasta singahtaisi ilmaan, nuori mies tempaisi sen syliinsä... armas pieni lipponen, joka hänet yhä enemmän sytyttäisi tuleen... ja tyttösen toisessa jalassa vilahtaisi vain sininen sukka... Yhtäkkiä hän huudahtaisi heikosti risun satuttamana ja kaatuisi suulleen viidakkoon... ja läähättäen saavuttaisi nuori mies hänet ja... ja...

Niin, nyt se tulee se ilmiö, joka on niin suloinen kuin synti, mutta voiko mikään oikeastaan olla synti, joka on suloinen? -- en usko. Ja sen, mitä minä nyt olen kirjoittanut, olen minä kirjoittanut tarkoituksella sanoa, että jokaisen täysverisen nuoren miehen sielussa -- joka ei ole saanut koskaan tuntea naissuloa eikä siis myös naisinhoa -- asuu voimakas himo saada valloittaa viehkeä neitonen, vähääkään ajattelematta seurauksia, kokonaan antautuen hetkellisen haaveensa keveään leikkiin. Ja tahdon minä erityisesti huomauttaa että tämä himo hänessä ei ole ruma eikä likainen, vaan on se yhtä kirkas ja puhdas ja hyväntuoksuinen ja luonnonraikas kuin tämä samainen kaunis kesäyö, jona nämät rivit piirretään. Mutta mahdollista on, että jos tuollainen lehdon simasuu piikanen todellisuudessa tällaisen nuoren miehen eteen ilmestyisi -- niin ei hän siihen hennoisi koskea, sillä minä luulen, että niinpian kun haave toteutuu, ihminen herää, tulee syvämietteiseksi ja hänestä karisee pois kaikki kevytmielisyys ja hän täydellisesti hallitsee itsensä ja punnitsee tekonsa.

Ja sentähden te voitte vaaratta tulla minun luokseni kaikki te kevytlentoiset ihmiskeijuset -- en minä, en minä teille pahaa tee...

(Hämeessä 1903.)

Sydämmeni tuskassa...

Sydämmeni tuskassa en saata mitään tehdä. Koko illan olen istunut pöytäni edessä ja tuijottanut paperiin... En kuule mitään, en näe mitään, tuntuu kuin en hengittäisikään ja kuin kaikki sisässäni olisi pysähtynyt kuin kello. Se on vain hieno vieteri siellä sisässä, joka jää värisemään -- minun onneton rakkauteni.

Se on vienyt minulta kaiken voiman.

Se on tehnyt minut heikoksi raukaksi ja kipeäksi ihmiseksi.

En kykene mitään muuta ajattelemaan. Olen kuuro kaikelle muulle elämässä paitsi tälle ainoalle äänelle, joka huutaa armoa... armoa ja pelastusta.

Onko armoa? Epätoivohan vain on.

Ja ääretön väsymys.

Jos saisi nukahtaa ikuiseen uneen. Uneen, jossa sielun surukin nukkuisi ja tuska tuutuisi kuin viaton lapsonen kehdossa... Ja olisi vain hienoa hymyä ja ruusujen tuoksua eikä mitään kärsimystä... Jos saisi!

Mutta ei armoa ole eikä unta anneta. Sydän itkee itkuaan eikä sen valituksella loppua ole. Kohtalo on kova kuin kivi. Hellyyden jumalatar on kuollut...

Ja kuitenkin niin vähällä olisin tyydytetty. Niin vähän vaatisin.

Enkö koskaan saa sinun syliisi orpoa päätäni painaa? Uinua siinä hiljaa kuin lapsi, jonka elämän suurin lohdutus on viivähdys rakastetun äidin ja hoitajan helmassa... Saada lämmin käden puristus, jonka värähdys käy sydänjuuriin ja puhdistaa ne murheen mudasta...

Enkö saa koskaan tuntea olevani kaunis kauniin vaikutuksesta? Enkö saa tuntea suloutta hyvän naisen tähden.

Suloutta ja kauneutta minä tahdon. En mitään rumaa enkä pahaa. Minä tahdon täyttää koko tyhjän olentoni kauneudella. Hellyyden liikutuksella, joka minut jalostaa.

Sitten vasta voin katsoa ympärilleni ja saada yleisen velvollisuuden tunnon.

En ennen. Nyt olen yksilö, joka huutaa elämää yksityisessä hädässä...

Jos joku minua säälii, miksei hän poista kärsimyksiäni? Minun kärsimykseni voi ihminen poistaa. Se on sieluruumiillinen vaiva.

Ehkä minä hemmoittelen itseäni? Ehkä -- en kiellä. Mutta minusta olisi väärin ja kuin jonkun pyhyyden häväisemistä, jos tällaisessa tilassa koettaisin vastustaa tunteeni virtaa. Minusta olisi väärin nyt purra hammastani ja koettaa pudistaa päältäni nämät sydämmen kahleet...

Mieluummin kärsin ja olen onneton.

En ymmärrä itsekään, miksi niin teen. Minusta on rakkauteni pyhää. Se on suurin tunne, mitä minussa ikinä voi elää.

(1900)

Polkupyörällä kotiin

(Sanomalehtijuttu.)

Meitä oli kuusi sielua: neljä veljestä, yksi sisar sekä veljenmorsian, ja meillä oli jokaisella oma pyörä, polkupyörä -- minulla vain oli, jollei varsin velkapyörä, niin kumminkin lainakalu, tuollainen vuokrahevonen, jommoisia niitä hyvästä maksusta annetaan kesäajolle.

Ne olivat ne Oulun suuret suvijuhlat, jolloin sitä näin oli yhteen yhdytty ja kokoonnuttu samaan kaupunkiin mikä miltäkin kulmalta isänmaata: mikä tuli Helsingistä, mikä Savosta, mikä taas tunturimaista aina Lapin rajoilta ja yksi oli jo entuuttaan Pohjanmaalla-asuja.