Part 4

-- Muori se on tässä talossa vanhanvierolainen... se ei ole nyt kotosalla, kuului menneen tässä eilettäin tuonne takaliston mökkiin... kyllä siitä on semmoinen hankaluus ja rasitus, ettei sitä vain mielellään kärsittäisi. Eikä sitä ensinkään suvaittaisi, jos se olisi joku itseämme nuorempi, vaan se kun on jo vanha ja vaivainen ja lisäksi oma äiti, niin eihän sitä mikä raatsi...

-- Isännänkö äiti?

-- Ka niine... sehän se on.

Kun oli kerran tullut puheeksi vieroseikat, oli meillä sopiva tilaisuus tiedustella samalla niiden huhujen todenperäisyyttä, joita joskus oli meidän maahamme kuulunut: että muka jossain Karjalan sydänmailla piileksii ihmisiä, joilla on salaperäiset uskonnolliset menot ja joista ei tiedä mitä ne ovat, kun ne kerran saatuaan jonkun ihmisen pariinsa eivät ikinä enää laske pois ja joista sentähden kammottavia juttuja rajaseuduilla liikkuu.

-- Ka on niitä semmoisia ihmisiä, selitti isäntä, on paljonkin täällä Akonlahdella! Ne ovat niitä kaikista vanhimman-uskolaisia. Ne eivät tunnusta keisaria eivätkä pappeja, siellä ei kasteta lapsia, ei siunata, ei vihitä... Ja rikkaita ne pedot ovat... ja niillä kuulestaa se usko olevan niin kummallista laatua että kaikki, jotka vain niiden kanssa joutunevat kuin vähäisiin tekemisiin hyvänsä, kääntyvät siihen... mikä hänessä sitten lieneekin tarttuvaisuus.

-- Tiedetäänkö sitten että on kukaan täältä heidän uskoonsa kääntynyt?

-- Ka miksi ei tiedetä -- tiedetään hyvinkin. Onpa esimerkiksi tuosta toisesta talosta vanha ukon kämppä heidän luokseen houkuteltu -- niitä rikkaimpia sinne enin tahtovatkin -- sekin ukko vei matkassaan kolmesataa ruplaa ja siellä ne nyt pysyy.

-- Katosiko ukko sille matkalleen?

-- Sinne katosi! Sinne ne jäävät kaikki. Sieltä ei pois päästetä sinä ilmoisna ikänä. Sillä ne kaiketi eivät sieltä pääse palaamaan, kun kuuluu omalla verellään itsekunkin pitävän nimensä siellä kirjoihin kirjoittaa.

-- Omallako verellään nimensä kirjoittaa! Liekköhän totta?

-- Totta se on... se semmoista on heidän uskontonsa.

Emäntä oli keskustelumme aikana tullut pirttiin ja laitteli ruokaa pöydälle. Hänkin sekautui keskusteluun näistä salaperäisistä eläjistä:

-- Ihan nuoria tyttöjäkin, viisi- ja kuusitoistavuotisia ovat sinne houkutelleet. -- "Siellä startsain kera yksissä huoritah!" lisäsi hän ylenkatseen ilme silmissään.

-- Vai semmoista se onkin väkeä?

-- Semmoista! Siellä elävät kuin eläimet... ja keisarille ei veroja makseta.

-- Mutta kuka on oikeastaan nähnyt että miten ne siellä ovat ja elävät?

-- Ka ei olla nähty sen paremmin kuin asumukset. Komeat kuuluu niillä pirtit olevan. Vaan vieras jos sisään tulee, ei niin ketäkään löydetä! Silloin ovat aivan tyhjät -- niillä kuuluu olevan sala-ovia niissä. Niistä piiloon pujahtavat vieraan tullessa.. "Talvella hyö niissä asutah, a kesäksi metsäh mennäh". Kesäksi heittävät pirttinsä autioiksi ja kenen tahansa käytettäviksi, itse muuttavat erämaan metsiin asumaan.

-- Pelkäävätkö henkeänsä kesäiseen aikaan enemmän?

-- Ka ei me tiedetä.

-- Ja maanalaisissa luolissako sitten elävät näin suvella, niinkuin on puhuttu?

-- Metsäsaunoissa pahasissa ne elävät, ei taivasalla.

-- Entä mitenkä he elättävät itseänsä siellä salassa muulta maailmalta.

-- Ka heillä on Piiteristä (Pietarista) elättäjät; sieltä ne ovat itsekkin kotoisin ja sieltä heimolaisensa heitä avustavat. Talvisin vedättävät salaisesti kuormittain tavaroita ja ruokavaroja.

-- Ovatko kruununmiehet heitä koskaan hätyytelleet?

-- Eipä ne niitä käsiinsä saisi, jos tahtoisivatkin. Eivätkä uskallakaan, on niillä aseita: pyssyä, miekkaa, kirvestä -- tappavat pirut. Tässä kerran -- olikoon se toissa talvena -- olivat kuitenkin saaneet kiinni muutaman. Kahleissa kulettivat poikkeen... se oli ollut ihan ummikko (venäläinen). Vaan ei ne olleet siltä mitään urkituksi saaneet että mikä sinä olet ja missä ne muut ovat, tukkinut oli lempo leukansa eikä sanaakaan niille vastannut. Ja oppinut se oli ollut sekin, niinkuin ne kaikki kuuluvat olevan...

-- Oppinut?

-- Ka niin... sillä oli ollut kirjoja toista hevoskuormaa!... muuta ma heistä en tiedä.

Ulkona oli sillä välin taas ruvennut virtanaan vettä valamaan ja raataja muijineen tulla toposteli nyt pirttiin. Isonpuoleinen mies oli hänkin, mustapartainen ja likasenkeltaiset kasvot. Jaloissa oli hänellä tavattoman suuret virsut, joiden pieluksista pisti esiin jalkojen ympäri käärityitä likaisia riepuja.

-- Vettä rupesi vihmoman, ei nyt saata raataa -- tulimma pois, jutteli hän lautsalle istahtaen. Hänen akkansa tulla ulisi perässä ja istuutui pimeimpään nurkkaan pidellen leukojaan: hammasta näet yhä särki ja oikean puolen poski oli turvoksissa.

Toverini ehdotti osaaottavasti, että muija panisi piipunöljyä tahi tupakkaa kipeään kohtaan koetteeksi, eikö kolotus herkeäisi, vaan muija ei ollut kuulevinaankaan, ruikutti ja voivotti vain niin että me tulimme sangen alakuloiseen mielentilaan.

-- Ruvetkaa syömäh! toimitti emäntä päivätyöläisilleen.

-- Raatajat istuutuivat kahden pöytään; akaltakin itkua helpotti tämän maailman hyvyys.

Ilta oli jo hyvin hämärä, sateli lakkaamatta. Me näimme ihmeeksemme ettei meille illallista tarjottukaan -- emmekä sitä liioin kaivanneetkaan. Puolisiksi olimme saaneet sienikeitosta...

Isäntä virkkoi ovelle astellen:

-- Lähetäh, vierahat, sintsih makoamah -- läkkäm tästä kaikin!

Sintsiin eli eteläiseen kokoontuivatkin pian kaikki: isäntä, emäntä, lapset ja raataja muijineen. Meille osoitettiin nurkassa erityinen sänky, jonne peräkkäin ryömimme. Muut asettuivat aivan liki meitä lattialle makaamaan, millä oli mitäkin rääsyä allaan ja yllään jotta olisi pehmoista ja lämmintä. Me tosin emme -- pilkkopimeä kuin oli -- tienneet mitä meillä oli allamme ja minkä siivoinen vuode mahtoi ollakkaan, mutta kun talonväki näin oli läsnä, niin ei sopinut semmoisia seikkoja tutkia -- kohteliaisuudesta. Kun sintsin ulko-ovi oli vedetty kiinni, vallitsi makuukammiossamme synkkä pimeys.

Yhtäkkiä tuntui lehmä ynähtävän jossain aivan läheisyydessämme. Toverini vähän säikähti, mutta isäntä sai siitä aihetta kotvaksi aikaa makuultaan puhelemaan Karjalan navettain muka suuremmasta mukavuudesta meidän maamme navettoihin verraten:

-- Kun on läävä saman katon alla niinkuin meillä, niin on helppo lehmät sinne hoitaa: ei tarvitse lähteä pakkaseen ja kinokseen talvipimeällä päreiden kanssa kaahlimaan.

Oli ollakseen nyt niinkuin Larin isäntä sen sanoi, mutta toverini kanssa olimme kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin eri mieltä kuin isäntä; -- läävän läheisyys oli meistä tälläkin hetkellä vähän liian mukava -- muutamista erityisistä syistä...

Isännän puhe katkesi kuorsauksiin ja hän taisi suloisesti nukahtaa näihin navettaihanteisiinsa. Mutta likinnä sänkyämme maata röhötti raataja, tuo kylän velho, sekä hänen muijansa, jonka ukina kuului myöhäiseen yöhön saakka.

Luulin jo kaikkein nukahtaneen, kun kuulin emännän vienosti kuiskaisevan vieressään makaavalle pojalleen:

-- Kuule sie Martti, tiiätkö sie tään toisen vierahan nimeä?

Höristin korviani kuullakseni tiesikö poika minun nimeäni. Mutta arvatenkaan ei hän sitä tiennyt, koska äiti heti kuiskasi perään:

-- Se on Ilmolin'i... ja tään toisen nimi on Juuso eli mikähän lienee ollut (Toverini nimi oli Justus).

Sitten oli taas kaikki hiljaa ja minä käännyin toiselle kyljelleni nukahtaakseni. Se oli omituinen tunnelmasarja kaikkien edelläkuultujen kertoelmien jälkeen; varsinkin emännän surullinen kohtalo oli painunut syvemmin mieleeni: kymmenen kuollutta lasta ja yksi tukehtunut... neljäntoista lapsen synnyttäjä... minkälainen aviokumppani oli mies?... sitten: isännän ihmeellinen parantuminen... luostariin luvattu hevonen... metsässä piileksivät lahkolaiset... verellä kirjoitetut nimet... -- voi, mitä kaikkia elämäntarinoita kätkivätkään nämät kovanonnen syrjäiset erämaat! Ja tämä oli kanteleen vanha kehto ja Väinämöisten muinoinen kotimaa! -- Täältähän oli Lönnrot aarteensa kerännyt. Täältä olivat Ainot armaat astuneet ja siskoiksi veen kaloille vierineet, täällä Mielikit myhäilleet; täällä oli Sampo taottu... "Oi Karjala, muistojen maa!"...

Näihin sekamelskaisiin aatelmiin vihdoinkin nukahdin. Unen läpi kuulin, kuinka keskiyön aikaan rajusti alkoi sataa vettä. Koko sintsin katto romisi ja pauhasi kuin hätärumpu. Ja tähän rummutukseen minä uudelleen uinahdin.

(1896)

Riisuttu riemuni

Oli se ollut koko surkea suvi! Kesä oli tullut niin myöhään että jäät vasta juhannusviikolla olivat järvestä lähteneet ja vasta heinäkuussa oli saapunut oikeita kesäisiä päiviä. Silloin oli ollut niin lämmin ja tyyni että tahtoi sulaa, ihmiset läähättivät -- eläimet läähättivät, vesi järvessä lämpeni kuin tulen alla, öisinkin osotti lämpömittari yli kaksikymmentä astetta. Eikä sateen pisaraa pirahtanut taivaalta... Mutta niitä päiviä kesti ainoastaan kaksi viikkoa, tuskin sitäkään. Siihen se loppui oikea kesä, tuulet pyörähtivät pohjan ja idän puolelle, ilma kävi koleaksi, alkoivat sateet. En uskonut silloin että semmoista säätä kestäisi läpi koko suven. Satoi heinäkuun loppuun, satoi syyskuun...

Milloinka purjehtia?

Milloinka keinua hilpeässä etelätuulessa tai leppoisella lännettärellä kotijärven aalloilla, niinkuin muina kesinä? Ottaa purjeen täydeltä tuulta tuutimeensa, lentää kuin valkosiipinen suuri lintu uljasta ulappaa -- nenitse niemien, vieritse vesakkorantaisten saarten, lomitse kärisevien karien ja luotojen, joilla luhtaheinä heiluu... Kun aina vaan umetti ja vihmoi, ja taivas yhtenään hulmuili uhkaavissa uleissa!

Tosin syyskuu oli lämpimämpää ja tuuli asuskeli etelänkorvalla, mutta sitä enemmän satoi vettä. Jos joskus seestyikin, niin kesti sitä vain kotvan. Kun luulit jo saaneesi hymyilevän poudan ja olit lähdössä vesille, niin jo, ennenkuin rantaan kerkesit, romautti niskaasi kovan löylyn... Mistä ihmeestä se tuli? päivittelit sinä vihastuneena, sillä et ollut huomannut, milloin taivas jo lientyä ehti. Ja purjehtimaan lähdöstä ei tullut mitään... Epävakaista oli sää, toisinaan tyynti, toisinaan nosti ankaran myrskyn -- ei ollut hyvä lähteä yksikseen isolle seljälle. Ne ovat vaarallisia ja puuskapäisiä nuot sisäjärven tuulet. Ne tulla tuhahtavat tohisten mantereen suojasta, karkaavat mustina paholaisina kuusikon takaa, ryntäävät repien ja ulvoen korkeisiin siipipurjeisiin -- keiskis! ja silmänräpäyksessä paiskaavat paattisi kumoon. Kyllä minä ne tunnen ja siksi olen varovainen, vaikka en suinkaan ole pelkuri purjehtimaan...

Nelisen, viitisen kertaa vain oli tullut purjehdituksi; sen verran että oli tuntenut hiukan tyydytystä intohimolleen ja saanut oikein hengittää...

No, olihan sitä siinäkin. Mutta vielä olisi mieli tehnyt edes kerran tuonne aaltojen harjoille kiikkumaan. Saada suloisessa levossa nojautua peräsintä vastaan, jota käsi voimakkaasti pitelee... uneksia siinä olevansa ritari, jota taivaan tuuletkin kunnioittavat, kun näkee purren uljaasti kallistuvan vesirajaan asti, mutta kantaa povessaan varman vaiston ettei kuitenkaan vielä kaadu... Ja kuulla alati räiskivän kohinan kokasta, joka korkealle kohoten halkoo vaahtopäisiä laineita, kuulla sitä korpimaan aaltojen laulavata loisketta ja tuutia, tuutia...

Ei ollut sallittu, ei ainokaista kertaa!

Syksy oli tullut sitä tilaisuutta vartoessa, lehtipuut olivat jo kellastuneet, sade ja myrsky kiskoi niitä joka päivä tuhansittain, miljoonittain alas. Oi sitä surullista näkyä! Ne lentää lepattivat pitkän matkaa tuulen mukana, kunnes takertuivat kanervanvarsiin, ryöpsähtivät niistä kuin ammutut lintuset maahan... nurin niskoin varsien väliin ja jäivät väristen makaamaan maankamaraan, jossa sitten vähitellen mustuivat ja mätänivät...

-- Ne paatin purjeet pitäisi välttämättä korjata pois, -- puhui isäni useinkin, kun aamiaispöydässä istuttiin ja päivä oli entiseen tapaansa alkanut ikävällä sateella, jonka kosteus tunkeutui huoneisiinkin ja teki mielialan raskaaksi.

-- Antaahan olla vielä -- minä aijon tästä vielä purjehtimaan! vastasin minä aina totuttuun tapaani ukon huolestuneeseen huomautukseen.

-- Purjehtimaan?!... Tämmöis...

Isäni ääni oli epätoivoinen ja vähän pilkallinen. Yhden ainoan kerran oli ukko itse koko suven kuluessa saattanut olla mukana pienellä purjehdusretkellä.

-- Niin, jahka tästä ilmat selviytyvät ja tuulet tasaantuvat! väitin minä koettaen näyttää niin toivorikkaalta kuin mahdollista.

Ja purjeiden poiskorjaaminen jäi yhä toistaiseksi. Sellaisten keskustelujen perästä heitin sadeviitan hartioilleni ja kuljin alas rantaan katsomaan, oliko purjeilla todella pahakin hätä siellä sateessa ja oliko itse paatti pysynyt paikallaan yöksi nousseessa myrskyssä... Paikallaan se aina oli, itse olin sen lujasti sekä keulasta että perästä köysillä tiukottanut laiturin suuriin kiviin; se kiikkui hiljakseen aallokossa komeasti kohoillen harmajaa taivasta vasten punaisine mastoineen ja keularaakoineen. Eikä ollut päässyt pahasti hankautumaan koskaan, vaikka ei ollutkaan oikeita "viilareita". Hyvässä suojassa se tuulilta oli siinä rantahietikon ja laiturin välissä, mihin ainoastaan etelätuulen laineet pääsivät hyökyinään. Mutta purjeet olivat likomärjät ja vettä oli yli pohjateljojen...

Vaan rakas se on minulle noinkin. Leveällä äyskärillä alan viskata vettä järveen, seisten itsekkin pieksusaappaineni läikehtivässä lammikossa... Minusta on veden viskaaminen tästä venheestä mieluista työtä, joka virkistävästi vaikuttaa ruumiiseen ja sieluun. Mutta purjeita en minä voi saada kuiviksi, vaikka ne nostankin "pirkkelillä" ylös liehumaan ja jään laiturille vartomaan... Silloin samassa tulla sorisee taas sadekuuro eivätkä ne ole ehtineet kuivahtaakkaan. Ne ovat alituisesta märkyydestä mustenneet ja raskaat niinkuin lyijy. Ei suotta isä pelkää niiden homehtuvan. Purje-parat...

Mutta en niitä vielä henno pois korjata, en raahdi irti ottaa hyvästi kiilatuita mastoja ja pyöriinsä taitavasti pujotettuja vetonuoria, en vaikka mikä... Sehän olisi samaa kuin sanoa hyvästit purjehdukselle, ainoalle armaalle, joka täällä kaukaisessa sydänmaassa henkeäni ylläpitää! Jätän purren vielä koskematta, jätän purjeet paikoilleen, märkinäkin. Ehkä huomenna on vihdoin sopiva sää, myrsky laantuu ja aurinko paistaa, ehkä huomenna saattaa purjehtia?...

Ei saattanut huomenna, ei ylihuomenna, eikä yhtenäkään seuraavistakaan päivistä. Yhä vain satoi, satoi ja satamasta herettyäkin satoi...

-- Voi voi, etkö sinä vieläkään ole ottanut irti niitä paatin purjeita? tuskaili isäukko sitten eräänä aamuna taas minulta tiedustellen. -- Nehän ihan mätänevät sinne rantaan!

-- Ne ovat vanhastaankin pilalla, arvelen minä, keksien verukkeita viivyttelyyni. -- Ne eivät siitään pääse enää pahemmiksi, vaikka kuinka kastunevat. Tulevana kesänä saapi jo laittaa uudet purjeet...

-- Mutta näethän sinä itsekkin, ettei nyt enää tule purjehdusilmaa, miks'et ota niitä pois? Nythän on jo lokakuu menossa, kohta tulee talvikin ja järvi jäätyy.

Parasta että nyt heti menet niitä ottamaan...

-- En hennoisi isä, en hennoisi _vielä_... mutta olkoon! minä lähden!

Ja sadetakki hartioilla vaellan taas kotoiseen rantaan, jossa joka päivä olen käynyt, Minusta on ilma suloisen leppoinen, vaikka onkin sateinen. Rantatie on täynnä vesilammikolta, jotka roiskahtelevat pieksujeni alla -- mutta se on hauskaa. Koivut ovat jo paljaat lehdistä, pihlajanmarjat kimaltelevat tulipunaisina... Vai niin, ajattelen siinä astuessani tuota lyhyttä virstanmatkaa, nytkö siis täytyy mennä purjeet ottamaan. Nytkö alkaa se minun kaikista synkin syksyni? Mutta kun saavun rantatörmälle ja sitä alas laskeutuessani näen paatin uljaana kohottamassa mastojaan siinä mainiossa valkamassa, syntyy minussa epäilys, otanko purjeita vieläkään. Onhan se koko rantaman kaunistus tuo paatti, koko ylimaan järven ylpeys ja kunnia, sillä se on _ainoa_ laatuaan monenkymmenen peninkulman alueella täällä sisämaan vesillä, jossa vain tervapaltamot viilettelevät. Usein on isä-ukko itsekkin näinikään tähän rantaan laskeutuessaan sen nähdessään täydessä taklaasissa uljaana ja houkuttelevana, leikillisellä kerskauksella huudahtanut että:

-- Kenenkähän se lienee tuo komea purjevene tuossa rannassa? -- Ja kun silloin hänen poikansa ovat viitanneet paatin valkeaksi maalattuun airoon, jonka pyyryssä paistaa mustaksi poljettu nimimerkki: A. B. C, niin on ukko hyvillään hymähtänyt ja ylpeästi lausunut:

-- Jaa, se näkyy olevankin minun! -- Hänen! hänenhän se on, isä-ukon! Hän se sen on kerran maailmassa vedättänyt kolmattakymmentä peninkulmaa aina merimaista asti, jossa se on tehty, hän se on sitä joka kevät heleillä väreillä maalaillut ja siihen kaikellaisia mukavuuksia tehnyt ja teettänyt. Ja mikä pääasia: -- hänhän sitä ennen on vesilläkin hallinnut ohjaten koko pappilan perhettä ja kesävieraita raitistaville huviretkille ylimaan jylhänkauniisiin seutuihin. Ne ovat menneet hänen loistokautensa; "laivan ensimmäinen perämies" on vanhennut, ja pojat, entiset "matruusit", ovat perineet hänen virkansa, mutta pojat ovat enää harvoin kotona kesillä, ja paatin käyttäminen on vuosi vuodelta jäänyt vähemmäksi; onpa se eräänä kesänä maannut virattomana maallakin -- silloin kun sen suurin suosija on ollut poissa. Minun hoitooni on se sitten vähitellen jäänytkin, minun vastuunalaisuudellani on isäukko sen taipunut kesiksi vesille lykkäyttämään, mutta aina on hän silti ollut arka, etteivät _muut_ sitä osaa oikein hoitaa, ja aina kun olen mennyt ilman häntä purjehtimaan on hän luottamattomana lausunut: "mitenkä _sinä_ osaat purjehtia, joka et _näe_ mitään? ja kunhan sinä et vain laskisi sille Joutenniemen karille!" No, hänellä nyt on ollut aina pieni ylpeytensä ukolla tästä omasta purjehtimistaidostaan, kun on kimnasistiaikoinaan ennen seilannut itse merta -- Oulusta Iihin ja sieltä takaisin...

Näitä muistellen saavun rantalaiturille, näen että yön aikana paatin pohjateljot taas ovat peittyneet runsaalla vedellä, hyppään sinne alas vihreiden laitapenkkien päälle ja rupean ensi työkseni tapani mukaan viskaamaan. Sitten alan tunnustella purjeita. Mikäpä ne olisi kuivannut -- sykkyräiset, marjat rääsyt.

"Pois ne täytyy ottaa, ei auta enää viivytellä!"

Ja minä karkaan ensimmäiseksi halkaisijapurjeen kimppuun, haen kouraani sen nostonuoran ja aijon vetää purjeen säälimättä alas etumaston nokasta, jonne nuora on kiipeämällä pujotettu. Mutta juuri samalla kun tartun nuoraan, tarttuu tuulikin märkään purjeeseen, tämä hulmahtaa levälleen, pullistuu pyöreäksi ja hiukan kallistuen tekee paatti köysiinsäkin kytkettynä pienen ryntäyksen hankavastaiseen... Se näyttää niin hauskalta tuo, se tuntuu niin sykähyttävän uljaalta! -- ja se, mitä juuri olin tekemäisilläni, jääkin tekemättä. Minä en _voi!_ Kuukauteen en ole saanut purjehtia ja näinkö heittäisin hyvästit lemmikilleni? Ei se olisi _oikein_...

Ja samalla olen tehnyt päätökseni:

"Nyt on oleva eropurjehdus, jäähyväispurjehdus!"

Nyt ei paljon sadakkaan ja tuuli on paraiksi virkeä... Jätän halkaisijan lepattamaan valmiiksi edeltäpäin ja riennän ylös vaaralle, sillä haluan välttämättä isäukonkin mukaan. Läähättäen syöksen minä ukon kamariin:

-- Hei isä, lähdetäänpäs viimeisen kerran purjehtimaan! Raakapurje on jo nostettu!

Ukko naurahtaa ensin katkeransekaisesti, kuunnellen kummastuneena minun iloista esitystäni:

-- Nytkö? sanoo hän. -- Siellähän sataa?

-- Eipä sadakkaan, pian rantaan!...

Mutta, oi kova kohtalo -- hän viivyttelee ja aprikoi, kunnes tosiaankin taas rupeaa satamaan. Ja sataakin ankarasti ja tuuli nurkissa vonkuu. Siellä on melkein myrsky järvellä. Mahdotonta purjehtia...

Olen masennetulla mielellä. Ilta pimenee ja yhä sataa, koko yön romisevat katot ja kun aamulla herään, niin aamullakin taas sataa. Siunatkoon sitä surkeutta!

-- Voi sinua, kun et korjaa pois niitä paatin purjeita...

Tämä ei käy enää päinsä näin! Luonnon kirous lepää raskaana meidän päällämme. Koko pitäjästä kuuluu valituksia tavattomista sateista, jotka turmelevat viimeisenkin hallalta säästyneen viljan, estävät perunannoston ja riihenpuinnin, Koittavat ja märättävät kaikki -- herroilta ja talonpojilta. Purot ovat tulvillaan, niityt vetten alla, ison järven vesi on kovasti noussut ja nousee nousemistaan...

Siis minun täytyy vihoviimeinkin se tehdä. Siis minun täytyy luopua _toivosta_, joka kauvan on minua elättänyt -- ja mennä todentotta ottamaan irti ne paatin purjeet.

"Nyt -- heti paikalla"!...

Siellä alhaalla rannassa käy kova pauhu ja loiske ja ilkeästi pieksää sade kasvoihin. En silmänräpäystäkään enää tehtävääni epäile; minä kiskon ja raastan, irrottelen ja kirvottelen -- nuoran nuoralta, kappaleen kappaleelta... Ensin halkaisija neljine nuorineen, sitten raakapuu, sitten etumasto reijästään, sitten etupurje, jonka liepeessä seisoo kerran kirjoittamani sanat: "Pois edestä!", sitten isomaston puomi rihmoineen ja väkipyörineen, sitten itse isomasto kiiloineen ja jalusnuorineen... Surullisesti vongahtaa nuora turpuneen kehrän alta läpi vedettäessä, kolkosti kalahtaa raskaan isomaston tyvi onttoa laituria vasten, kun sen siihen ponnistaen kannan ja alan riistää suurpurjetta katajaisista renkaistaan... No putoavat toinen toisensa jälkeen maahan, purje solahtaa kuni hame solakan neitsyeen ruumiilta, ja paljaana ikäänkuin häveten alastomuuttaan jääpi suurmasto punaisena syliini...

"Mun neitsyeeni, mun lemmityiseni, anna anteeksi että näin sua kohtelen, mutta semmoinen on luonnon laki ja kohtalo tahtoo että sinut vihdoinkin riisun! Sillä alituiset myrskyt minut siihen lopultakin veivät, vaikka sitä pidättelin ja viimeisiin asti toisin toivoin ja unelmoin. -- Nyt on se unelma häipynyt ja se toivo on murtunut... Jää hyvästi!"

Se oli tapahtunut, purjeet olivat otetut irti ja mastot pois. Ja ikäänkuin tapettu vesilintu, jolta kaula on retkahtanut alas, jäi paatti aalloille avutoinna keinumaan ja odottamaan kunnes sen raato vedestä nostettaisiin. Ranta, jonka suuri elon merkki se oli ollut, jäi myös kuni autioksi ja kuolleeksi, ja alakuloiseksi muuttui koko seutu. Ja alakuloisena astelin minäkin sieltä pois ja tulin syyssateessa kastuneena kotiin, jossa ensi sanakseni salin ovesta sisään astuessani sanoin kahvipöydän ääressä istuvalle kotiväelle: Nyt se on tehty.

Ja he arvasivat ilman pitempiä selityksiä, mitä olin tehnyt... Mutta ulkona pimeni ilma kuni yöksi, ja suhisten lankesi lokakuun sade tulvanaan pitkin pihaa ja peltoja.

(1899)

Kaalikatu n:o 22...

"Kaalikatu n:o 22, paraatikäytävä, ens. porras ylös, ovi vasemm.: neiti Karoliina Kanalin".

Tässä se siis on.

Kääräisen rutistuneen "Pääkaupunginlehden" kontettuneilla käsilläni kokoon, pistän sen palttoon taskuun ja nousen ylös paraatiportaita. Luen ovikyltistä suurilla kirjaimilla kaiverrettuna:

KAROLIINA KANALIN.

Nimi herättää mykkää kunnioitusta.

Pidätän henkeäni ja painan soittokelloon -- kling klang. Kuulen askeleita, keveää sipsutusta... kova rasahdus ja ovi lennähtää auki. Avaaja on näköjään palvelustyttö.

-- Onko tässä huonetta? kysyn minä koneellisesti tätä ylioppilaan ijankaikkista ja kuitenkin aina uutta asiaa.

-- Juu, kyllä meitillä on; minä käyn heti sanomassa tykö röökkynälle...

Ja palvelustyttö, nähtävästi hämeetär, lipsahtaa samaa vauhtia takaisin sekä jää "kulissien taa".

Neiti, s.o. itse emäntä, ilmestyy tuossa tuokiossa salin ovesta mystillisen hämärään koridooriin ja pyrähtää puoleksi lentämällä, puoleksi juoksemalla aivan nenäni eteen. Tapaan itseni kumartamassa hänelle ja taas kysymässä tuon saman: Onko huonetta?

-- On huoneita, on kaksikin! on huoneita -- alkaa hän liukkaasti rallattamalla -- minkälaista te haluatte? Olkaa hyvä, käykää sisään, tulkaa tänne! On meillä huoneita... Minun nimeni on Karoliina Kanalin -- mikäs herran nimi on? kysyy hän äkkiä tuiki tutkivasti, avatessaan ovea ensimmäiseen tarjona olevaan huoneeseen. Minä, ällistyneenä harvinaisesta kysymyksestä, änkytän vastaukseksi että "mitä neiti minun nimelläni tekee, eihän tässä viel...?"

-- Ei, ei, tpruu takaisin -- älkää astukokaan sisään, vaan sanokaa nimenne ensin: -- _sanoinhan minäkin omani!_ tiuskahtaa hän sanomattomalla naivisuudella. -- Minun tarvitsee tietää nimi, minä en uskalla ottaa vastaan ketä tahansa, sitä ei tiedä...