Part 3

Onpa tämä todentotta soma juttu, ajatteli saattaja itsekseen siinä istuessaan tuon nuoren, kauniin tytön vierellä. Mutta minua kaikki tämmöinen viehättää... Tämä on seikkailua ja juuri näin erikoisilla tapauksillahan ne romaanitkin alkavat... juuri tällaisesta minä niin pidän. On kuin minäkin tässä heräisin elämään.

Hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta salaisesti toivovansa ettei avaimia ensinkään löytyisi ja että... että... oi anteeksi hyvä lukija: eihän tämä ollut synnillinen ajatus, vain päinvastoin sellainen nuoruuden runollinen haavekuva... Ja tunsihan hän sääliä tyttöä kohtaan ja tahtoi kaikin tavoin häntä pulasta auttaa, mutta jos niin sattuisi, jos "kohtalo" niin sattuisi että... niin...

-- Kuulkaa neiti, jos ei avaimianne löydy, mihin sitten joudutte? virkkoi hän ääneensä ajatellen.

Tyttö katsahti häneen hopeanhohtavilla silmillään ja sanoi avomielisesti:

-- Jos löytyisi edes ulko-oven avain, niin voisinhan soittaa sisä-oven kelloa yölläkin ja päästä sisään.

-- Monennessako kerroksessa neiti asuu?

-- Neljännessä...

-- Ei siis ylety kolkuttamaankaan pihalta, sanoi saattaja puoliääneen.

-- Eihän toki, hymähti tyttökin hiljaa... He vaikenivat.

Viertotiellä oli paikoin pimeää kuin säkissä. Kohta alkoi sataa vettä.

-- Ajakaa paremmin! kiiruhti säveltäjä ajuria.

-- Onkos herralla hätä? murahti ajuri päätään kääntämättä.

"Se raakalainen tässä vielä törkeilee", ajatteli saattaja harmistuneena. Jos ei hienoa naishenkilöä olisi ollut hänen mukanaan, olisi hän tästä sanasta antanut ajurille korvapuustin.

-- Ei ole hätää, vaan on kiire! sanoi hän juhlallisen käskevästi ajurille.

-- Onko ajotie pitempi kuin jalkatie? kysyi neitonen onnettomuutensa ritarilta.

-- Niin neiti, se on kokolailla pitempi.

-- Mutta sittenhän olisimme voineet kävelyllä mennä suoraan, arveli tyttö.

"Aina sama!" ajatteli saattaja. "Satoi tai paistoi!" Jo tulivat he Töölönlahden kupeelle; ikävästi pauhasivat aallot syksyn alakuloista, matalaa rantaa vasten. Mäntymäki häämötti murheellisesti humisten heidän vasemmalla puolellaan...

-- Antakaa hurista!

Ajurin hevonen oli herennyt hitaaseen juoksuun. Vihdoin pääsivät he Alppilan kohdalle.

-- Vartokaa tässä, me tulemme kohta takaisin, sanoi saattaja hypäten alas maahan, johon tyttökin samalla liepsahti ennenkuin hän ehti häntä auttaa.

-- Jos herra ensin maksaisi, röhisi epäileväinen ajuri.

Saattaja kaivoi taskustaan kahdenmarkan rahan.

-- Tuoss' on, te heikkouskoinen!

He lähtivät kiipeämään yhdessä ylös liejuista törmää. Kavaljeeri näet ei uskaltanut jättää nuorta kokematonta neitosta yksin ajurin seuraan. -- Voi, voi, kuinka teillä on minusta nyt paljon vaivaa! kuuli hän tytön sanovan.

Ravintola oli pilkkosen pimeä.

-- Tätä jo pelkäsin! huudahti seikkaileva ritari. -- Me tulemme liian myöhään. Tulet ovat sammutetut, ei kukaan valvo, ovet ovat kaikki lukkoon suljetut.

Hän rupesi kolkuttamaan ulko-ovelle, kolkutti ensin varovasti, sitten yhä tuntuvammin, lopulta täydellä nyrkkivoimalla. Seinät kumahtelivat niin että häntä itseäänkin jo vähän arvelutti. Henkeään pidättäen kuuntelivat he sitten, syntyisikö sisältäpäin mitään liikettä. Mutta avaamaan ei kukaan tullut, soittaakkaan ei voinut, sillä ovikello näkyi olevan epäkunnossa eikä antanut kuuluvaa ääntä. Tyttö seisoi hiljaa muutaman askelen päässä saattajastaan, joka uudestaan alotti kolkutuksensa. Silloin kuului pimeässä suuttunut ääni jostain ikkunasta:

-- Menkää tiehenne! Muuten kutsumme poliisin...

-- Oletteko löytäneet av...?, sai saattaja huudetuksi, mutta samalla kuului ikkuna, joka oli avattu, kovasti tärähtäen tupsahtavan kiinni.

Turha oli enää kolkuttaa. Heitä nähtävästi luultiin juopuneiksi yökulkijoiksi.

-- Meillä ei ole muuta neuvoa kuin palata tyhjin toimin kaupunkiin, sanoi saattaja, koettaen tehdä äänensä niin rauhalliseksi kuin mahdollista.

-- Mutta minnekkä minä nyt joudun, kun en pääse sisään kortteeriini? kysyi tyttö luonnollisuudella, jossa vielä oli enemmän kummastusta kuin oikeaa hätääntymistä.

-- Hotelliin, Kämppiin yöksi, neiti hyvä!

-- Ei, ei! -- kuulkaa, en minä...

-- Miksikäs ei? Mikäs auttaa?

-- En minä Kämppiin, en vaikka mikä...

-- No johonkin muuhun hienoon hotelliin sitten: Seurahuoneelle, Kleihneen, Patriaan, Kalevaan... onhan niitä.

-- Voi hyvänen aika sentään -- pitääkö minun nyt hotelliin? En eläissäni ole sellaisessa vielä käynyt...

-- Olkaa huoletta -- kyllä minä toimitan...

-- Mutta onhan se kauheaa tämä tämmöinen -- yksin sinne outoon hotelliin!...

Tytön ääni jo vähän värähteli. Miksi se värähteli? Ehkä yön kolkkoutta ja nuoren ruumiin alkavaa väsymystä, -- hän ehkä oli tottumaton valvomiseen... Taikka oliko hänellä nuorena maaseutulaisneitona jokin vastenmielinen käsitys hotelleista, joka paljas nimikin jo hänen sielussaan synnytti tympäisevän tunteen...

Nuori mies luuli hyvin ymmärtävänsä, mitä ajatuksia tytön povessa risteili, siinä ajellessa hänen rinnallaan takaisin kaupunkiin päin. Mutta hänestä oli kuitenkin huvittavaakin että oli käynyt niinkuin oli käynyt ja hän laski leikkiä tytölle:

-- Huomispäivänä saavat kortteerissanne kaupungin "Iltalehdestä" matkustavaisten joukossa lukea teidätkin... että: "neiti von Blume Seurahuoneella -- Alppilasta!" Haha... Taikka vielä paremmin: "läpimatkalla Alppilasta Bernhaardinkadulle"... haha.

Tyttökin naurahti, mutta ei asialle, vaan siksi että toinen niin sydämmestään nauroi. Hän tuli kuitenkin heti vakavaksi, sillä seikkailu ei hänelle todella ollut pelkkää leikkiä enää.

Kun ajoneuvot pysähtyivät Seurahuoneen edustalle, hyppäsi säveltäjä alas soittamaan kelloa. Kului muutama hetki ennenkuin ovi avautui ja kultakaluunainen olento kysyi ruotsinkielellä, mikä tulija herra oli, koska oli soittanut? Mutta kun hän näki naishenkilön hänelle tuntemattoman nuoren miehen takana, rypisti hän kulmakarvojaan ja katsoi pilkallisesti saattajaan, joka suomeksi koetti selittää:

-- Tältä nuorelta neidiltä on asuntonsa avaimet kadonneet ja hänen täytyy päästä tänne yöksi.

-- "Voippi ollee niinkuin härrä sano, mutta me ei otta kettä obekantti ööllä vastaan", sanoi kultakaluunainen olento jäykästi. Ja hän alkoi vetää ovea kiinni. Nuori mies raivostui ja työnsi jalkansa rakoon.

-- Hänen täytyy saada yösija! kiljaisi hän.

-- Hene ei teytty!

Ja raskas ovi sulkeutui silmänräpäyksessä, samalla kun säveltäjä tunsi toisen säärensä ihmeellisellä voimalla ponnahtavan ulos sieltä, minne se oli telkimeksi pistetty.

-- Ne ovat hävyttömiä! Eivät uskalla ottaa vastaan kun ei ole kapsäkkiä, sanoi hän kääntyen neidin puoleen, joka peljästyneenä oli paennut etemmä.

-- Toiseen hotelliin!...

Mutta siellä kävi samoin.

Nyt huomasi saattaja tytön silmien kostuvan. Tyttö itki, itki niinkuin tekee se, joka sydämmensä puhtaista tunteista itkee ja joka ei vielä elämän suuria suruja tunne. Hänen povensa kohoili voimakkaasti, mutta käsillään ei hän kasvajaan peittänyt. Vapaasti sai nuori mies katsella tytön kyynelten kauneutta. Sillä kaunista ja liikuttavaa se hänestä oli.

-- Nuori neiti Blume, alkoi saattaja vaitiolon perästä, -- olettehan te vielä luonnon turmeltumaton lapsi... ja minä olen myös kaikkien turhien tapojen ja orjallisen etiketin vihaaja... Mikä on sopivaa ja mikä ei ole sopivaa, sen sanoo meidän sydämmemme, jos vain sen ääntä tahdomme kuunnella... ja sitähän me tahdommekin, jos kerran olemme oikeita luonnonlapsia... Miksi en siis minä puhtaalla mielellä tämmöisenä hetkenä rohkenisi ehdoittaa että te, vaikka olettekin niin nuori ja kokematon -- ja juuri siksi -- niin: että te, hyvä neiti, nyt muitta mutkitta tulette minun luokseni yöksi!

Hän oli saanut sen sanotuksi. Seikkailu oli todellakin mennyt niin pitkälle.

"Hänen luokseen yöksi!" Sitähän oli tyttökin ajatellut, heti kun huomasi olevansa avaimitta. Sillä olihan se ensimmäinen ja kaikista luonnollisin ajatus. "Hän oli ainoa käsillä oleva tuttava koko yöllisessä ympäristössä. Ja tuntuihan hän niin veljelliseltä. Häneenhän saattoi turvautua."

-- Minä tulen, sanoi tyttö hiljaisella, mutta varmalla äänellä.

Ja hän kuivasi kyyneleensä. Koko hänen käytöksessään ilmausi lapsellista luottamusta saattajaansa. Tämä tunsi itsensä yhä enemmän liikutetuksi ja hellänjalot tunteet asettuivat voimakkaina hänen sieluunsa.

-- Mutte onko _teillä_ avain tallella? kysyi tyttö yhtäkkiä säpsähtäen.

Säveltäjä näytti.

-- Kohtalo on ollut minulle lempeämpi kuin teille naurahti hän.

Ajoneuvot vierivät Rauhankadulle, jonka varrella nuori taiteilija asui sievännäköisessä puutalossa, toisessa kerroksessa.

-- Tulkaa neiti, saattaja puhui kuiskaamalla, -- ja antakaa tänne kätenne, muuten ette osaa näitä pimeitä portaita...

He alkoivat ääneti nousta ylös astimia voimatta enää erottaa toisiansa, mutta saattaja tunsi kädessänsä tytön kätösen, joka oli lämpöinen hienon hanssikkaankin läpi.

-- Ettehän pelkää?

-- En...

-- Oletteko väsynyt?

-- Hiukan...

Tytön ääni oli hiljainen ja uneksiva. Avain osui lukkoon, kuului metallin kalahdus ja ovi aukeni.

-- Tässä se on... Nyt hyvin hiljaa sisään. Sallikaa olla vain... minä vien teitä kädestä... Te tulette huoneeseen päällysvaatteissanne... tänne etehiseen emme uskalla... talonväki ei saa tästä tietää... Kas tästä näin.

Sisäovi aukesi hieman narahtaen.

Tyttö astui sisään pimeään. Säveltäjä heitti omat päällysvaatteensa etehisen vaatenaulaan ja otettuaan avaimen pois oven suulta, seurasi heti jäljessä, raapasi tulen tikkuun ja sytytti lampun, jossa oli värillinen kupu. Sinervä, pehmeä valo lähti leviämään huoneeseen. Se sattui myös seinällä riippuvaan sitraan, jonka hienon kiiltäviä kieliä tytön katse näytti ihaillen hivelevän.

-- Olkaa kuin kotonanne, älkää ollenkaan ujostelko...

Hän riisui tytöltä päällysnutun.

-- Te soitatte sitraakin? kysyi tyttö.

-- Soittelenhan...

Ja hän otti soittimen alas seinältä ja asetti sen polvilleen: "Omituinen sattuma", ajatteli hän itsekseen, "Aivan kuin olisi sieluni silloin tätä aavistanut!" Ja hän kuiskasi tytölle, joka, silmät puoleksi ummessa lepäsi pehmeässä nojatuolissa, suloisesti väsyneenä.

-- Haluatteko kuulla tuoreimman sävellykseni? Se on pieni lemmenlaulu suomalaiseen tapaan. Ja hän lauloi puoliääneen, säestäen sitransa hyminällä:

Mun mökkini on niin pikkuinen, Vaan päivä sen ruutuja kultaa, Ikkunan alla on elämänlanka, Ja liedessä leimuu tulta.

-- -- -- -- --

Jos sinä et mua ylenkatso, Niin käy tämän kynnyksen yli, Sillä minä ikävöin sinua Ja otan sun vastaan avosylin!

Ne olivat surunvoittoisen, hellyyttä kaipaavan sydämmen ääniä. Korutonta, yksinkertaista kieltä, mutta syvästi tuntehikasta, sellaista, joka jää soimaan vielä soituaankin.

Soittaja laski hymyillen sitran käsistään... -- Tyttö oli nukahtanut lepotuoliin hänen kerratessaan viimeisiä säkeitä. "En henno häntä herättää" päätti nuorukainen katsellessaan nukkuvaa neitoa, jonka ummistuneiden silmäin alta oli näkevinään kyyneleitä... Varovaisesti nousi hän tuoliltaan ja hiipi tytön ohi dublettinsa toiseen huoneeseen, viheriäisten verhojen taa. --

Ulkona yhä satoi ja tuuli suhisi alakuloisesti nurkissa.

"Hänessä ei ole tuota väärää häveliäisyyttä", haaveili nuorukainen. "Me kaksi voisimme nukahtaa käsikaulaan kuin lapset..."

Venäjän Karjalassa

Olimme toverini kanssa paluumatkalla tuolta sultsinan, kalitan, kakkaran ja shankin luvatusta kotimaasta, näet Vuokkiniemen praasnikoilta ja Karjalan kisoista. Kyläiltyämme päiväkauden luonnonihanalla Ponkalahdella, saavuimme kontit selässä ja sauvoja heilutellen hiljaiseen, alakuloisennäköiseen Venehjärven kylään ja olimme jo hyvän matkaa astelleet erään vanhan talon ohi, kun samalla meitä huudettiin sinne takaisin ja isäntä vähän loukkautuneena selitti pirttinsä portailta ettei sen parempaa taloa koko kylässä ollutkaan ja että aina vieraat siihen taloon poikkeavat teetä juomaan. Me astuimme siis sisään tähän Larintalon pirttiin ja koska sää oli sateinen ja edessä outo, pitkä sydänmaan taival, päätimme tässä oleskella koko päivän aina seuraavaan aamuun asti ja olimme näinmuodoin tilaisuudessa vähän tutustumaan tähän venehjärveläiseen perheeseen.

Sen isäntä oli iso ja harteva mies, isompi ja hartevampi monia muita Karjalan miehiä ja sanoi olevansa tunnettu lehmäkauppiaana monin paikoin meidän maassamme.

-- Kyllä milma Suomessa tunnetah, vakuutti hän, kun hänen sukunimeänsä tiedustelimme ja näytti kummastelevan ettemme _me_ häntä tunteneet.

Eilen oli hänkin palannut Iljan praasnikoilta, kirkolta, ja siellä oli hän ollut päissään, jota hän vaimonsakin kuullen avomielisesti ja leveästi vakuutteli:

-- Eilen olin mie aivan sikahumalassa... en tiennynnä tästä maailmasta niin kerrassa mitäh!

-- Olikos teidän vaimonne myös mukana kirkolla? kysyin naurahtaen itsekseni sitä leikillisen keveää kantaa, jolta isäntä katseli humaltumistaan.

-- Ei ollut, kotihin jäi...

-- Eikä se toki, jos matkassasi olisi ollut, sinun olisi antanut ryypätäkkään, lisäsi emäntä, jonka silmät omituisesti kiiltelivät tätä sanoessaan. Isäntä ei tähän mitään virkkanut eikä emäntäkään koko asiaan enää koskettanut. Me joimme neljännet teelasit äänettöminä pohjaan ja viidennet samovaarista kaadettuaan poistui emäntä, ja me jäimme isännän kanssa pirtin viereiseen kamariin. Jumalatiesi miten johtui puhe erinäisiin tauteihin ja taudintapauksiin, ja isäntä alkoi kertoa:

-- Minulla oli tässä mennä vuonna kasvanut pahkura kaulaan, tähän kerosien alapuolelle, ja siitä tuli niin kipeä että moneksi viikoksi salpasi sisään ja ihan vuoteella makuutti, eikä pystynyt työhön ei minkäänlaiseen. Siinä oli alituinen vaiva ja tuska eikä yölläkään siltä saanut rauhaa eikä helpotusta. Ja siihen koettiin jos jotain lääkettä ja koetettiin siihen poppamiehen konstejai -- se on tuo raataja, jonka äsken pirtissä näkiä, tään kylän velho -- vaan ei siihen auttanut mitkään keinot. Päivä päivältä se paheni, ja mie luulin ja niin ne luulivat kaikki, jotta ei nyt auta enää muu kuin kuole pois, se kun otti semmoisen hirmuisen tuskan...

Isäntä kaasi tulikuumaa teevettä vadille ja kulautti menemään alas kurkustaan. Sitten taas jatkoi:

-- Vaan niin se taitaa olla että kun hätä on suurin, niin on apukin taivahissa. Mie rukoilin apua Jumalalta (isäntä lausui tämän sanan repäisevän leveästi) ja pyysin että vielä säästäisi ja pelastaisi henkeni -- ja _lupasin hevosen monasteriin laittaa, jos paraneisin_... Se se auttoikin.

-- Te paranitte?!

-- Paranin!... ja se se kaikista ihmeellisintä: heti paranin, ihan samalla tiimalla!

-- No mutta miten se oli mahdollista?

-- Ka siten kuin mie sanoin... ihan samalla tiimalla, kun lupauksen annoin... se oli vielä päiväsaikaan... pahkura katosi, se ihan hupeni ja silisi siihen paikkaansa.

-- Eikö siitä märkääkään vuotanut? Jos se juuri oli puhkeamaisillaan, kun te lupauksen teitte, ja sentähden...

-- Eikä ollut, se silisi siitään eikä siitä minkäänlaista visvaa valunut.

-- Ja te ihan paikalla olitte taas terve ja työhön pystyvä?

-- Ka aivan paikalla...

Turhaa oli väittää isäntää vastaan. Täytyi uskoa että tässä oli tapahtunut ylenluonnollinen, jumalainen ihme. Me särvimme viidennet teelasimme tyhjiksi ja käänsimme ne kumolleen merkiksi ettemme enää lisää halunneet -- niinkuin Karjalassa on tapa samovaarin ääressä.

-- Ja oletteko sitten täyttänyt lupauksenne? kysyin nyt edellisen johdosta isäntään kääntyen.

-- Enhän minä viel... -- _ei sitä toki ole hevoistakaan!_ Se oli meillä semmoinen sopimus Jumalan kanssa että sitten vasta, kun tämä minun poikani on kahdenkymmenen vuotias, hän viepi hevosen pyhään paikkaan. Ja siihen asti niitä kyllä kerkeää rahoja sen ostoa varten kerätä, tuumaili isäntä tyvenesti.

-- Mutta entä jos jäisi se hevonen luostariin laittamatta, mitenkäs sitten?

-- Ka eipä se saa jäädä -- silloin perisi piru!... Näin sanoen lähti isäntä pirttiin nuottaansa paikkaamaan, mutta me lähdimme hänen kanssaan, joka kerran oli vievä luvatun elukan Solovetskin luostariin pyhänä lahjana, kylän rantaan uimaan.

Uimasta tultua ja syömästä päästyä istuimme pirtissä talonväen askareita katsellen. Isäntä, tuo jumalain pelastama partaniekka, paikkaili yhä nuottaansa ikkunan pielessä ja emäntä karttasi villoja karsinan puolella; lapset olivat lähetetyt marjaan. Raataja (tämä kalevalainen sana on yhä käytännössä Karjalan kankahilla) -- "raataja rahanalainen", mainittu kylän velho, oli vastaikään akkoineen lähtenyt lähellä olevan lammen rannalle niittämään, vaikka myötäänsähän siellä ulkona vettä vihmoi ja umetti niin ettei heinätyöstä ollut paljonkaan taikaa. Akalla, niin velhon akka kuin olikin, oli siunatuksi lisäksi juuri lähtiessä alkanut kova hampaansärky.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti, toverini lukien hiljaa itsekseen Välskärin kertomuksia, jotka hänellä olivat matkassa, minä tutkistellen vastapäätäni toisella puolella pirttiä istuvaa emäntää.

Hänen tummat kasvonsa olivat laihahkot, mutta selvään saattoi arvata, että ne joskus olivat olleet täyteläiset ja että kaunismuotoisen, korkean otsan hipiä oli ennen ollut hienompi ja kasvot muutenkin sileämmät -- ei ne nytkään karkeat olleet, mutta niissä oli muutamia juovia ja juonteita, jotka puhuivat äänettömiä sanoja kärsimyksistä, ja suuret, mustanruskeat silmät välähtivät toisinaan niin omituisesti ja niistä oli silloin aavistavinaan hivuttavaa tuskaa ja elämän suruja. Mutta muutoin näytti hän tuolla istuessaan villoja kartaten, punainen karjalaisten vaimojen juhlapäähine mustatukkaisessa päässään, näytti vielä veikeältä ja samalla hienotunteiselta ihmiseltä. Minkähänlaiset hänenkin elämänkokemuksensa olivat olleet? En niitä saisi tietää, saisin korkeintaan niihin syrjästä kurkistaa. Aloittaakseni jotain puhetta kysäsin täydellisen hiljaisuuden vallitessa yhä hämärtyvässä pirtissä:

-- Siinäkö ne olivat kaikki tämän talon lapset, jotka marjaan lähtivät: poika ja kaksi pikku tyttöä -- kolmekko lasta vain?

Ei kumpikaan, ei isäntä eikä emäntä heti vastannut. Isäntä pujotteli välinpitämättömän näköisenä verkkokäpyä revenneen nuotansilmän lävitse ja emäntä kyyristyi niin alas villavasua kohti, ettei voinut hänen kasvojansa nähdä. Puukko hampaiden välissä virkkoi viimein isäntä:

-- Siinähän nuo olivat -- meidän elossa olevat lapsemme.

Emäntä istui taas suorana. Hänen kasvonsa näyttivät äskeistä kalpeammilta.

-- On siis kuollutkin joku lapsi? kysyin enempiä tietoja haluten.

Emäntä huoahti raskaasti:

-- On kuollut... mie olen _neljäntoista_ lapsen äiti! Hän sanoi sen värähtelevällä, nääntyvällä äänellä kuni kuoleva. Ja sitten lisäsi hiljaa: -- Yksitoista on minulta kuollut...

-- _Se_ teki vielä tässä toissa kevännä kaksoiset, ehätti isäntä sekaan raa'asti sanomaan kääntymättä vähääkään pois työstään.

-- Ja nekin kuolivat?

Emäntä parka piti vähän lomaa ennenkuin taas vastasi, näytti olevan kuin karvas pala hänellä nieltävänä. Rykäsi heikosti kuni riutunut ja virkkoi:

-- Toin'i kuoli ja toisen tapoin itse!

Hänen äänensä oli sydäntäsärkevä; hetki oli liikuttava; ymmärsimme hyvin ettei tuo nainen, joka näytti niin hyväntahtoiselta, mitenkään ollut voinut tahallaan lastaan tappaa, luultavasti oli se tapahtunut jostain kolkosta tapaturmasta. Ja nyt ymmärsin minä, miksi tiedusteluni lapsista oli alussa ollut vanhemmille vastenmielistä ja miksi varsinkin äitiin oli näyttänyt sattuvan niin aralle paikalle.

-- Eipä häntä tiedetä varmaan, itsestäänkö tuo kuoli, se kun oli niin heikko lapsi, vai tuliko äidillään niin maatuksi, että tupehutti vuoteeseen, lausui nyt isäntä harvakseen, mutta entisellä karkeankovalla äänellä.

Vaan surullisiin muistoihinsa herätetyn äidin silmissä kiilsivät kyyneleet.

-- Itse tapoin, itse tapoin! vaikeroi hän kohtalonsa alle nöyrtyvän äänellä. Lapsi oli vakassa, vakka oli sängyn reunalla, mie makoan, aamulla katson: -- lapsi on kuollut... itse tapoin lapsueni!

Hän, joka tätä puhui, oli herennyt kertoessaan työstään, kädet olivat solahtaneet hervottomina ristiin helmoille ja silmää räväyttämättä istui hän pirtin seinään nojautuneena. Hänen katseensa puhui todellista surua...

-- Vaan jos se kuitenkin kuoli itsestään?

Tämä lausuttiin pitkän vaitiolon jälkeen jonkunlaiseksi lohdutukseksi ja äidin puolustukseksi meidän puoleltamme.

-- Jotka kuolevat tukehtumalla -- huoahti emäntä, -- niiden ne kyllä sanovat menevän aivan mustiksi kasvoiltaan, ei tämä ollut mennyt, tällä oli vain suun ympärystä mustunut. Illalla, ennen kuin maata ruvettiin, muistan vielä vierahia olleen ja kaikin sanoivat: ei tuo lapsi kauvan elä! -- Se kun makasi aina yhtä liikkumatonna ja äänetönnä niin että tuskin huomasi sen hengittävänkään. Ja yöllä se sitten...

-- No mitäpä siitä nyt enää, murahti isäntä partansa sisään. Häntä nähtävästi kiusasi se että vaimonsa oli antanut vallan herkille tunteilleen näin vierasten nähden ja kuullen.

Keskustelu katkesi siihen. Istuimme hiljaa. Tuntui niin ikävältä. Pienet ikkunat päästivät kovin vähän valoa pirttiin, ruudut olivat sateesta himmeät.

Hetken perästä kuului rymyä portailta ja lapset tulivat sisään, palaten marjasta.

-- Katsho sie moamo, miulai on juolukoita! tuli nuorin lapsista, noin kuusivuotias hoikkakaulainen ja riutuvanpunaposkinen tyttö äitinsä eteen selittämään. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän laihalla kätösellään tarjosi pientä tuohista, jonka oli puolilleen saanut poimituksi noita sinisiä "koiranmarjoja".

-- He toatto, marjoja! sanoi keskimmäinen lapsista, Martti poika, joka oli ollut mukana päivällisellä uimamatkallamme -- hän kun kuului keväällä jo ensi kertaa järveen heittäydyttyä paikalla oppineen uimaan -- ja joka meille hyvin vilkkaasti oli kertonut kylän poikien keilanheitosta sunnuntaisin kotinsa kentällä, ja jota näistä kaikista syistä pidimme reippaana poikana.

Vanhin lapsista, Tatjana niminen tytönsuikura seisahtui ensin kotvaksi aikaa keskelle lattiaa, laski sitten mitään mielialaa ilmaisematta äänetönnä roppeensa pöydälle ja mennä kyhnytteli uunin eteen märkiä ruojujaan riisumaan.

-- Ettekö mustikoita löytänyt? kysyi nyt isä.

-- Emmä löytänyt, kaikin juolukoita poimittih.

-- A missä työ olia?

-- Riunavaaran rintehessä, lammin takana, selitti poika, hänkin pieksulöttöjään jalastaan päästellen.

-- A ettekö lehmiä nähnyt? tiedusteli äiti.

-- Ei nähty ei kuultu!

-- A ken nyt lehmiä etsimäh, kun niin vihmoo? huoletteli emäntä ja kaasi lasten astioista juolukoita teevatiin, jota tuli meille tarjoamaan:

-- Syöttekö marjoja, vierahat?

-- Kiitoksia vaan... marjat ne taitavat olla teille hyvää ruokaa paaston aikana? kysyimme isäntään kääntyen.

-- Ainahan... huomenna se taas onkin paastopäivä.

-- Sitä ei silloin saa syödä minkäänlaista lehmänantimia eikä lihaakaan -- vai miten?

-- Eihän sitä saisi... vaan olen minä tänä vuonna tämän pojan kanssa lihaakin syönyt ja muutakin niinkuin tavallisesti... ka en ole raahtinut poikaani kiusata, vastaili isäntä vähän häpeissään. -- Äiti ja tyttäret ne kyllä ovat paastonneet, lisäsi hän rohkeana.

Meitä ihmetytti ettei Larin isäntä, joka oli hevosenkin pyhittänyt luostariin, ollut sen tarkempi uskontonsa sääntöjen noudattaja.

-- Joutavaa kai se onkin koko paastoaminen! uskalsimme nyt mekin lausua ensi kertaa ääneen tällaisen mielipiteen ulkonaisista menoistaan aran venäläisuskoisen väestön keskuudessa. -- Eihän ihminen sillä autuaaksi tule, paastosipa tai oli paastoamatta, kunhan vain pysyy kohtuudessa.

-- No sen minäkin olen havainnut, jotta saattaa se ihminen olla hyvinkin harras ristimään ja pomiloimaan ja paastoomaan, vaan on muuten elämälleen jos minkälainen, myönteli isäntä arkaillen, vaikka emäntäkin oli siirtynyt pois pirtistä.

-- Niitä ei taida enää olla niitä vanhanuskolaisia täällä, jotka pitävät eri ruoka-astiansa ja pelkäävät muiden niitä saastuttavan?

-- On niitä vielä starovieroja... eikö ole sattunut niissä taloissa, joissa jo olette käyneet?... On se meidänkin talossa muudan semmoinen.

-- Tässäkö tässä, kukapa sitten?