Part 2

-- Ei ole, ei ole kentiesi... mutta, rakas Olli, älä huoli nyt enää siitä sanaakaan puhua! Unohda se nyt... ainoastaan tällä kertaa... Ja olkaamme taas niinkuin äsken. Katselkaamme taivaan tähtiä ja miettikäämme ijäisyyden salaperäisiä asioita äänettömällä kielellä -- tunteella. Rakas Olli, muodosta runoelma tästä meidän mielialastamme, tästä meidän kuutamokulustamme: kun tiuku soi ja peura juoksee ja me istumme vain kahden pulkassa ja ympärillä on sydänmaan nukkuva salo, jota kuutamo valaisee.

Olli mietti... ja saneli hiljakseen:

Helkkykää te pienet tiuvut! Välkkykää te tähdet yön! Suloinen on kahden seura, Haluisasti juoksee peura.

Kuule kuinka kuutar meille Soitteleepi kanneltaan: Kannel kaikaa, rinne raikaa, Ilmassa on lemmen taikaa, Aavan taivon vempelillä Talvettaret uinajaa...

Aili kullan kanssa me Kotia nyt riennämme -- Juokse peura joutuisaan, Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

-- Kaunista, Olli, kuinka kaunista! Sinä olet minunkin sieluni tulkki. Sinulla on tunnelmain soitin, jota somasti osaat helistellä. Kuinka minä olen rikas sinun seurassasi...

-- Ja minä sinun! keskeytti Olli.

-- Ja kuinka, minä olen ylpeä että sinä olet minun... ja kiitollinen...

-- Ja minä -- että sinä Aili olet minun etkä kenenkään muun.

-- Kunpa aina tämmöistä kestäisi -- luuletko. Olli?

-- Toivokaamme sitä... koettakaamme olla hyviä... ja tulla kirkkaiksi... niinkuin nuot taivaan tähdet... äänteli Olli.

He saapuivat kuusikon keskessä nukkuvaan, pieneen, valkeista hirsistä rakennettuun uuteen kotiinsa. Irroittivat yksissä vetohihnan ja rynnäspuun porolta ja riisuivat sinisen koristevyön. Silittelivät hyväillen poron kaulaa ja jättivät jäkäläpantion viereen paaluun sidottuna seisomaan. Se alkoi hiljakseen tunnustellen pureksia valkoista jäkälää, aina vähänväliä kohottaen komeasarvista päätään ja jääden mustankiiluvilla, selittämättömillä silmillään tuijottamaan päin pohjoista taivaanrantaa, joka kelmeni kelmenemistään ja ennusti pakkasta.

Nuoret menivät äänettöminä ylös kuutamon hopeoimia portaita ja astuivat sisään salin ovesta.

Hiljaisen tähtiyön helmasta kuului vain silloin tällöin tiukujen helinä. Vihdoin nekin vaikenivat, kun poro laskeutui lepäämään lumiselle hangelle...

Sisälläkin jo nukuttiin...

(1897)

Luistinjää

Kun syysmyrskyt ovat aikansa raivonneet, syösten kumoon vanhoja satavuotisia honkia ja torikalloineen paiskellen salolle nuoriakin, täydessä elinvoimassa olevia petäjiä ja kuusia, sekä kun nämät syysmyrskyt ovat koivuista, haavoista ynnä pihlajista viimeiset keltalehdet ilman vietäväksi repineet, kun kukkaset kaikki ovat kuolleet ja nurmen nukka pientareilla alkaa tyrehtyä, sammal metsässä nääntyä, -- niin kaikki tämä on vasta alkua. Alkua sen kuolemantaudin, johon armoton ajan kohtalo on tuominnut Pohjolan lempeän, kesäisen luonnon.

Viikottain vielä saattaa kestää lauhoja säitä, saattaa paistaa kirkas päivä ja illalla olla tuollainen leuto ja pehmoinen hämärä, joka on ominaista vain syksy-ajalle. Jonakin iltana ilmaupi tummalle taivaan rannalle veripunainen, sirpinterän muotoinen kuu heittäen kolkkona seisovan metsän rintaan omituisen punertavan valonvälkkeen, jonka juhlallinen näky maaelämän hiljaisuudessa vaikuttaa romantillisia mielialoja nuorisossa ja saapi vanhojenkin rinnoissa menneiden päivien muistoja viriämään. Ja saattaa sattua, että kun pilvet pakenevat tällaisen kummallisen kuun edestä ja seestyvällä taivaalla syttyvät palamaan hiljaiset tähdet sekä kun aurinko on yön perästä taas noussut ja puolikuun kumo vähitellen pois häipynyt, saattaa silloin sattua, että maa on valkeassa kuurassa ja pakkaskiteet kimmeltävät aamuauringon valjussa paisteessa aivan kuin miljoonat pienenpieniä kirkkaita tähtösiä. Mutta ne sulavat nuot tähtöset pian, maa jää mustaksi ja kylmänkosteaksi, ja päivä päivän perästä kuluu ilman huomattavaa talventulon merkkiä.

Se on hivuttavaa tautia tämän luonnon kuolemantauti, sen kehitys käy niin hiljaa, niin salaa ja näkemättä...

Kuluu joku aika ja jonakin aamuna on maa taas vahvassa kuurassa, puut seisovat huurteisina, liikkumattomina ja routainen maa kalahtaa jalan alla niin kuivasti, niin kylmästi ja ynseästi... Ikäänkuin tuo emoista vanhin äkkiä ja tietämättäsi sinulle olisi suuttunut ja sinun aamutervehdykseesi nyt niin tylysti tiuskaisee... Ja puutarhan punapihlajassa huomaat sinä parven vilkkaita, töyhtöpäisiä tilhiä, jotka sinne ovat lentäneet taivas tiesi mistä -- sillä kesällä et ihmeeksikään ole niitä lintuja metsässä kohdannut.

Pienet metsälammit ovat menneet riittaan, rämeet ja suot ovat pinnaltaan kangistuneet, mutta eivät kestä upottamatta jalalla astua. Eiköhän vain tule jo talvi, arvelee hätäinen naapurin isäntä ja komentaa renkinsä vetämään rannassa kelluvat venheet korkealle ylös maalle, talviteloilleen. Mutta toiset viisaammat ja vanhemmat, jotka kohta puolen vuosisataa ovat talven tulot nähneet ja niitä tarkanneet, ne hymähtävät tämmöisille puheille ja sanovat: Ei se vielä tule, vielä nyt pysyy järvi sulana ainakin Kekriin asti ja siitäkin sivu. Ne vanhat, ne viisaat! Ne ne ovat niitä oikeita luonnontutkijoita ja ne ne vain tavallisesti ovat oikeassa. Heidän älykäs päänyökähdyksensä tätä sanoessaan on samaa kuin: Älkää te ulkonaisen muodon vuoksi pettykö -- ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta eivätköhän tällä kertaa kumminkin erehdy, eivätköhän todentotta! Taivas koska noin nyt rupesi selvenemään ja vaalistumaan, ja illan tuuli heikkenee niin nenää ja sormia purevaksi viimaksi, ja kirsi tuntuu yhä vain kovenevan ja lammin jää vahvenemistaan vahvenee. Huomenna varmaankin jo kotilammella jää kestää ja saattaa luistella. Saadaanpas vain nähdä.

Tulee huomen -- mutta luistinjäätä ei tule: tuuli on pyörähtänyt yön aikana etelän korvalle. Lämpömittarissa elohopea paisuu ja pitenee.

Sepä nyt oli merkillistä ettei tullut... ja kun aivan jo siltä näytti... ja kun illalla teroitin jo luistimenikin ja panin tuolille vuoteen viereen. Eikä tullut!

Kuluu päivä, kaksi. Illalla menee taivas pilveen, ilma on raitis, tuulta ei tunnu ja alkaa sataa -- lunta, puhdasta, valkoista, niin kylmältä kouraan tuntuvaa. -- Ahaa, no rekikeli tästä ainakin saadaan.

Sataa, sataa koko yön, sitä sataa vielä aamulla, tuiskuaa taivaan täydeltä ja aamupäivällä jo valjastavat rengit hevosensa liisterekien eteen ja ajavat teitään mikä minnekkin: meiltä mennään myllylle käytteitä viemään, toisesta talosta menevät ensi kertaa heinään, kolmannesta ajavat halkometsään -- kaikki reellä, aivan niinkuin talvella. Ja lumipyryn seasta kuuluu jo kylän läpi vievältä maantieltä kulkusissakin ajaja, ja aisakello kalkattaa niin tuttavallisesti -- pappilan nuoret siellä kuuluvat olevan lystiä ajamassa...

Olipa hyvä että päästiin tuosta ikävästä syksystä, että tuli talvi näin varhain; ei sula enää tämä lumi. Ei sula, vaikka mitä sanottekin te vanhat ja viisaat, sitä on jo siksi paksulti!

Iltapäivällä vasta lumentulo herkeää, tulee kuutamo ja pakkasyö. Ja lammet, jotka ovat syvällä korpien sisässä ja suojassa tuulilta, menevät jälleen lasimaiseen riittaan. Mutta järvi läikkyy sulana -- tietäähän sen, kun ei yöksi tyyntynyt... Kyllähän se muuten olisi... Niin, mutta tulipahan kumminkin talvikeli!

Seuraavana päivänä ajetaan vielä reellä, mutta kolmantena jo alkaa sataa -- vettä, ihan silkkaa vettä. Koko päivän se sitä taas vuorostaan sataa ja syytää; yöksi nousee lisäksi ankara tuuli vesikosta... Ja voi kuinka metsässä pauhaa ja ryskää, ja voi kuinka huoneiden nurkissa ulvoo ja vinkuu! Ja ikkunan ruutuihin kuinka pieksää ja vihmoo kamalan, pimeän yön myrsky! -- --

Aamulla on maa jälleen paljas ja piha vesilammikotta täynnä; ainoastaan syvien ojien pohjilla ja paikotellen metsäisillä mäkirinteillä on vielä joku siekale vetistä, sinervää lunta, joka sekin päivän parin perästä sulaa.

Ei siis tullut rekikeliäkään! Talvi huvikseen vain kummitteli ja herkkä-uskoista ihmistä peijasi. Reet vedetään taas liiteriin -- ikäänkuin häpeämään -- ja kärryt tuodaan kartanolle ja niillä rymisten ajetaan. Ja maantietä lentää suristaa taas pitäjän ainoa polkupyörä. -- Ne, joilla veneet jäivät vesiteloilleen, lähtevät verkonlaskuun.

Tuuli pysyttelee etelän korvalla, väliin se kyllä hiihtää suoraan pohjoiseenkin, lämpömittarin elohopea rupeaa nopeasti kutistumaan -- mutta aamulla kun herätään ja vilkaistaan ikkunasta ulos viiritankoon, niin seisookin lippu entisellä sijallansa -- vesikossa. Ja ilma tuoksahtaa niin leudolle ja lämpymälle.

Sellaista ilmaa kestää nyt viikon, pari. Eikä sada lunta eikä jäätä. Ja nuottamiehet järven selällä vetävät muikku-apajoitaan ja saavat mikä enemmän, mikä vähemmän, mikä tyhjää. Ne, jotka saavat tyhjän apajan, syytävät nuottansa uudelleen veteen, toivossa että tällä kertaa jotain saisivat ja perässä istuva isäntä miettiväisenä kynsäisee korvansa taustaa ja puheliaan emännän suu pahasti mutruilee. Ne, jotka saivat hyvän saaliin, heittävät kiireesti nuottansa veteen nekin -- saadakseen jos mahdollista vieläkin runsaammin.

Sitten yhtenä aamuna, aivan lokakuun lopussa, sataa vähän vitiä ja menee kohta sekeeseen. Muutamilla on taas jonkunlainen paha aavistus mielessä ja he vedättävät veneensä rantatörmälle, käännättävät kumolleen ja virkkavat kaikkien kuullen: Ei tarvita nyt tälle suvelle enää venettä, kyllä vain nyt tuli loppu venekelistä! Mutta niillä vanhoilla ja viisailla nyökähtää pää niin omituisesti heidän jäykästi nuorempiinsa katsoessaan, aivan kuin he tahtoisivat väittää vastaan.

Mutta me nuoret emme usko -- me luotamme lämpömittariin, josta ne vanhat ja viisaat eivät älyä tuon taivaallista. Puhuuhan se mykkää, mutta paljon merkitsevää kieltä, -- näyttää viisi pykälää pakkasta, vaikka ollaan vasta neljä tuntia sivu puolesta päivästä. Jos ei ensi yönä vain jäädä -- niin sepäs ihme!

Ja me painamme lämpöiset talvilakit päihimme, vedämme vanttuut käsiimme ja hiivimme hämärän tullen rantaan päin tutkimaan ja tarkastelemaan, tunnustellen viileähköä ilmaa sieramillamme kuin vainuava koira saalista.

On lauvantai-ilta ja meitä vastaan tulee nuottaväkeä viikon kestäneeltä retkeltään ja nekin vakuuttavat että "poikkeen piti lähteäk, ei siellä hevin enää taho taretak -- kovan kävi kylymäksi ilima". Ja ne kopistelevat jäätyneitä pieksujaan ja kohmettuneilla käsillään tapailevat kalakonttiensa viilekkeitä. Ja näyttävät vähän niinkuin huolestuneilta.

Vaan meillä ei ensinkään käy nyt sääliksi heidän vilunsa, me riemuitsemme salaisesti, että nyt saamme ikäänkuin kannatusta siinä uskossamme, että kyllä nyt näistä puolin...

Juoksujalassa saavumme rantaan. Me näemme edessämme heikossa mainingissa väilehtivän kotilahden mustanvihreän, kylmänä siintävän seljän, jonka pinnalla vain silloin tällöin kareilee hienonhienoja viriä. Mutta nekin katoavat, silenemistään silenee mustankiiluva järven laaka. Silmä jää tuota silenemistä tuijottamaan, katsanto huomaamatta naulautuu kiinni, ripset eivät värähdä... Ja ajatus missä harreilleekin.

Kuluu hetki syvässä hiljaisuudessa -- silmä rävähtää, aate virkoaa -- me olemme tehneet havainnon. Me olemme keksineet, kuinka sitä, tuota, jota me toivomme ja jota me niin kiihkeästi näinä aikoina olemme odottaneet, kuinka sitä nyt muodostuu.

Hyvin hiljaa ja varovasti, salakavalasti se syntyy. Keskelle lahtea, kivenheiton päähän rannasta, on katsellessamme mustan kiiltävä pinta eroittunut muusta vedestä. Sangen salaperäisellä tavalla on se siitä eroittunut ja silmä on siinä näkevinään ikäänkuin hienonhienon, hajanaisen harson, jossa on monensuuntaisia viiruja, ja kun kivellä viskaa siihen lähelle, niin näyttää vettä pulpahtavan tuon harson reijistä. Se laajenee laajenemistaan joka suunnalle, mutta aivan hitaasti. Sitä myöten kuin sitä lisää syntyy, sitä myöten keskempänä olevat osat tihenevät, reijät umpeutuvat, pinta ehenee. Vähän matkan päässä syntyy samallaisia muodostuksia, nekin suurenemistaan suurenevat, ja näkymätön henki liikuttaa niitä hitaasti rantaa kohden, jossa myöskin on kutoutunut samallaista hyytynyttä, rannan kivistä heikosti kiinni-pitävää ainetta. Rantaa lähetessä kasvaa ainejoukko alituisesti, väli tulee yhä lyhemmäksi, ja viimein kuuluu vienoa sorinaa. Liikkuva laaka on yhtynyt yhdeksi rantaveden riittaan. Niitä tulee yhä useampia samallaisia laattoja, isompia ja pienempiä. Ja kaikki tulevat hyvin, hyvin hiljaa ja vitkalleen.

Se on talven viileä hengetär, lumikalpea luonnon kave, joka hiipii varpaisillaan mustankiiluvaa pintaa ja joka hiipiessään lukee ja hiljaa huulillaan sopottaa salaisia syntysanoja, veden voimakkaita liitosloihtuja. Ja vesi tottelee häntä ja nöyränä tekee, mitä tämä kalpea kave käskee...

Me seisomme rannalla, illan hämyssä, hymyilevin huulin, loistavin silmin, emmekä huomaa, kuinka metsänrinta jo synkistyy, kuinka juovikas heleä rusko siellä, minne aurinko laski, vähitellen sammuu, sammuu -- ja sen kohdalle jääpi valju, pakkasta ennustava valonhohde.

Huomennako siis vihdoinkin on järvi oleva -- jäässä!

* * * * *

Mitä kummaa, mitä ihmettä, mitä luonnon ilakoivaa ivaa ja oikkuja! Untako olikin eilinen ilta ja pahastikko pettyivätkin tutkistelevat silmät? -- Aamulla tuulee niin tuimasti, järvi on suppasen sula, ja mustina, vihasta kähisten vyöryvät aallot eilistä rantaa vastaan. Kalpea talven kave, sinun siltasi on särkenyt voimakas tuulen tytti!

Ja nyt alkaa lumituisku, ja lämpömittari hyvin viattomana näyttää vain kaksi astetta kylmää. Tuuli kääntyy kääntymistään etelän puoleen. -- Kuinka minä nyt vihaan tuota etelää, tuota hävytöntä ja kevytmielistä!

En usko enää, en usko enää mitään, en usko lämpömittaria, en usko viiriä, en vanhoja enkä viisaita -- kaikki ne ovat täynnänsä petosta ja lirkkiä, kaikki ne minulle vain uskottelevat ja minua vasten silmiä valehtelevat!

* * * * *

Kahden päivän perästä kertovat muut lämpömittarin -- minä en siihen ilkeä katsoa -- näyttävän yhdeksän astetta pakkasta ja minäkin vasten tahtoani olen huomannut, että ilma on sees ja tuuli tyyntynyt.

Ja toisen yön perästä aamun valjetessa tapaan itseni luistimillani kiitämässä lahden vihreänhohtavaa iljankopintaa.

Järvi on jäässä, lunta on maassa -- talvi on tullut!

Saattajan salaisuus

Oli synkkä marraskuun yö, maa oli sateesta märkä ja ilma tuulinen. _He_... palasivat "soitannollisen seuran" illanvietosta Alppilasta, vastoin pääkaupunkilaisten tapaa jalkaisin. Olivat tulleet jo Kaisaniemelle asti, jossa oli niin pimeää että vaivoin sen käytävällä pysyivät. Puiston korkeat puut humisivat kolkosti molemmin puolin tietä...

-- Mutta olenpas minä koko kohtelias saattaja, kun en hevosta teille tilannut! virkkoi toinen kävelijöistä, niin kutsuttu "nuori säveltäjä" nuoren naishenkilön puoleen kääntyen.

-- Älkää puhuko... minä pidän niin äärettömästi kävelystä, vastasi tyttö iloisella äänellä.

-- Pidättekö? Sepä hauskaa... mehän olemme sitten aivan samanluontoiset. Minä näet myös aivan intohimoisesti rakastan jalkaisin-kulkua -- varsinkin näin yöllä... illanvieton jälkeen. Jollen silloin saisi kävellä, niin tukehtuisin.

Tyttö ei tähän enää mitään sanonut. He hiljensivät kuin yhteisestä sopimuksesta siihen saakka ripeää käyntiänsä, hengittäen täysin keuhkoin öistä ilmaa.

-- Kuulkaas, eikö teitä sentään hiukan kammota tämä puiden tohina yön pimeydessä, hyvä neiti?

-- Minuako? Höpsis! Ei vähintäkään!

Hän huudahti sen äänellä, joka ilmaisi viehkeää vallattomuutta ja naiivia tyttömäistä suuttumusta. Ihastuneena huomasi saattaja, kuinka tytön silmät pimeässäkin välähtivät sellaista luonnonpuhtautta, jolle kaikki teeskenteleminen on vierasta. "Niin, lapsihan hän on muutenkin", ajatteli hän itseksensä, "vasta kuudentoistavuotias".

Nuori taiteilija todella riemuitsi sielussaan kiittäen kohtaloa, että oli tässä illanvietossa sattumalta tullut esitellyksi tälle nuorelle, hienosta herrasperheestä olevalle ja sointuvaa suomenkieltä puhuvalle neidolle. Hän, mies parka, joka niin paljon oli kärsinyt juuri siitä ettei hänellä ollut nuoria naistuttavuuksia pääkaupungissa! Vaan nyt oli hän yhtäkkiä sellaisen saanut ja hän hymyili jo edeltäpäin kaikille niille kuville, joita hänen vilkas mielikuvituksensa loihti esiin sekä lähimmässä että kaukaisemmassa tulevaisuudessa, jotka kuvat aiheutuivat juuri tästä tämäniltaisesta nuoresta tuttavuudesta. Eihän tiedä, haaveili hän, mikä tämä nuori tyttö on oleva minulle vielä elämässäni... niin, niin... onhan lupa ajatella pitemmälle... ja onhan mahdollista että sallimus juuri tämän naissielun...

Saattajan romantilliset ajatukset katkesivat, kun hän yhtäkkiä havaitsi astuneensa räiskyvään vesilammikkoon, jonne tyttökin, pimeä kun oli, kavaljeerinsa kulkuun luottaen, uskollisesti oli seurannut.

-- Anteeksi neitiseni, pyyteli hän, kun olivat taas kuivemmalle löytäneet -- se on merkillistä että minä ajatuksissani aina kaarran vasempaan, vaikka tiesinhän tien oikealla puolella olevan kuivemman.

Hänen teki mieli lisätä että se on yhtä merkillistä että tytön askelet kääntyvät sinne, minne hänenkin, ja laskea vähän leikkiä tästä, nähtävästi sielujen magnetismista. Hän tunsi voivansa olla niin ihmeen avomielinen tämän nuoren neidin parissa... Sillä olihan hänkin vielä sielultaan lapsi -- ja ehkä vielä enemmän lapsi kuin tuo tyttö, joka siinä sipsutteli hänen rinnallaan. Mutta hän hillitsi leikinlaskunsa. Ehkäpä tyttö sitä ei olisi käsittänytkään. Hän kun nähtävästi oli vielä niin tottumaton sellaiseen, koska oli kertonut olevansa vasta ensi sesonkiaan Helsingissä... Tänne olivat lähettäneet hänet musiikkiopistoon -- ja ehkä siinä sivussa vähän keittämäänkin... ylioppilaaksi hän ei pyrkinyt, vaikka olisi kai kyllä päätä ja varoja ollut. Mitäs hän ylioppilasarvolla...? Hui hai! Turhaa ylpeyttä se olisi ja kovin epänaisellista: ulkonaista kunnianhimoa vain! Kaunishan tosin on se valkea lakki... mutta onhan muutakin kaunista... Hänen isänsä melkein vihasi naisylioppilaita.

He olivat saapuneet Kaisaniemen laidassa olevan keinotekoisen lammen luo, jonka reunaa tie kulki kaupunkiin.

-- Neitiseni, pitäkää nyt minua tarkasti silmällä etten taas sortuisi vasempaan, muuten polskahdan tuohon lampeen. Ja te seuraisitte luonnollisesti perässä.

-- Eihän toki...

He naurahtivat yhdessä tälle hupaisuudelle.

-- Näettekö kenties joutsenia tuossa lammessa?

-- En... Missä?

-- En minäkään, lienevät lentäneet jo pois talveksi. Tai ovat muuttuneet mustiksi, niin ettei erota...

-- Onko olemassa mustiakin joutsenia? kysyi tyttö lapsellisella uteliaisuudella.

-- Austraaliassa sanotaan olevan... ja eräs meidän maan runoilijoista on myös sellaisia nähnyt... Katsokaapas neitiseni, tämä rakennus edessämme se nyt on se niinkutsuttu Villensauna. Itsessään vähäpätöinen ja ränstynyt laitos, mutta tuo ikkuna tuossa -- näettekö mitä ikkunaa tarkoitan? -- on merkillinen siitä että sen takaa kerran Topelius heilutti nenäliinaansa.

-- Topeliusko? Sakari Topeliusko? Onko niin mainio mies heiluttanut nenäliinaansa _tuosta_ ikkunasta? huudahti neito, säihkyvin silmin katsellen pimeää ikkunaa kuni jotain pyhän ilmestystä. Sillä hänkin oli yksi noita tuhansia, jolle lapsuudessa saturunoilijan tarinat oli tehty niin rakkaiksi. -- Tuosta ikkunastako, sanoitte?

-- Juuri siitä!

He pysähtyivät matalan puutalon kohdalle, ja saattaja kertoi:

-- Se oli silloin kun suuri vainaja täytti nuot 80 ikävuottansa ja hänen kunniakseen pantiin suurenmoisia juhlallisuuksia toimeen täällä pääkaupungissa. Tähän Villensaunaan, jossa runoilijavanhus aina majaili kaupungissa käydessään, saattoivat ylioppilaat silloinkin ukkoa juhlasta. Oli iltapimeän aika ja ylioppilailla oli roihuavat tulisoihdut käsissään. Minä olin myös joukossa. Juuri tälle paikalle, jossa nyt seisomme, kokouttiin odottamaan, kunnes vanhus ehtisi sisään huoneeseensa. Pian näkyikin tulta ikkunasta, ilmaruutu avautui ja käsi pisti esiin aukosta -- se oli Topeliuksen käsi.

-- Ja te näitte sen omin silmin? Kumpi käsi se mahtoi olla, oikeako vai vasen? uteli tyttö kiihkeästi ja innostuneena säveltäjän kertomuksesta.

-- Sitä en tullut tarkastaneeksi, mutta arvattavasti se oli hänen oikea kätensä.

-- Siis se, jolla hän kirjoittikin! jolla hän on kirjoittanut "Blommande sköna dalar"... juuri se käsi siis! riemuitsi tyttö yhä ikkunaan katsellen. -- Mutta mitä hän sanoi silloin?

-- Ei hän sanonut mitään. Ei ainakaan mitään erinomaisempaa. Oli tietysti uupunut ukko-rukka kaikista kekkereistä. Heilutti vain nenäliinaansa, kun yksi ylioppilas oli huutanut: eläköön suuri runoilijamme Topelius! -- ja hän katseli syvämietteisen näköisenä ikkunan läpi.

Tytön silmät välähtelivät niin kauniisti...

-- No mennään nyt! sanoi hän sitten ikäänkuin havahtuen ihanan kangastuksen näkemisestä.

He kulkivat kiireesti pihakäytävän läpi ja tulivat ulos portista rautatietorille. Heidän edessään avautui yöllisen Helsingin keskus kaasulamppujen ja sähkötulien valossa, rauhallisine poliiseineen, odottelevine ajureineen ja... tavallisine katunaisineen, joiden kanssa joitakin juopuneita herroja vaelteli synnin teillä...

-- Siis Bernhardinkadulle saan teitä saattaa neiti? kysyi säveltäjä kohteliaasti, mutta surunvoittoisella äänellä; hän näet tuli aina vähän surulliseksi nähdessään noita öitsiviä kulkijoita.

-- Niin, jos tahdotte olla niin kohtelias ja hyvä, vastasi tyttö, joka kummastuksella oli huomannut tuon kahtaalle hoipertelevan rivin miehiä ja naisia. Näin myöhään ei hän ennen vielä ollut Helsingin kaduilla liikkunut.

-- Minä saatan teidät en ainoastaan kohteliaisuudesta, -- sitä minussa liioin ei ole, -- vaan myös sydämmen halusta! tuli nuori säveltäjä sanoneeksi itsekkin ihmetellen avomielistä tunnustustaan. -- Mutta emmekö nytkään ota ajuria? kysyi hän.

-- Ei, ei millään muotoa, kiitos vain, mutta hupaisempi on kävellä perille asti.

"Aina sama!" riemuitsi saattaja ajatuksissaan. He olivat juuri päässeet Ateneumin ohitse, missä Mikonkatu alkaa, kun tyttö yhtäkkiä pysähtyi ja näytti huolestuneelta.

-- Mikä teidän tuli, neitiseni?

-- Avaimeni... -- ovat poissa!

-- Mitä sanotte? Av... ai... pudonneetko?

Nuori neiti kaiveli päällysnuttunsa taskuja ja käänsi ne molemmat nurin. Jumaliste! Avaimia ei löytynyt, ne olivat totisesti poissa.

-- Kaksiko niitä oli?

-- Niin, toinen ulko-oven, toinen sisä-, vastasi tyttö äänellä, jonka tyyneyttä saattaja ihmetteli koettaen tutkia, mikä ilme nyt tytön silmissä näkyisi. "Eikö hän niin hätäänny että purskahtaa itkuun" ajatteli säveltäjä. Mutta ei hän nähnyt sellaiseen mitään enteitä. Hän näki vain hänen silmäinsä hohtavan kuni kaksi tähteä, näki kauniina kaartuvan sileän valko-otsan ja ohimoita peittävät tummat hiukset, jotka pehmoisina häilähtelivät hänen yksinkertaisen, mutta aistikkaan syyshattunsa alta.

Niin seisoivat he kotvan aikaa neuvottomina katukäytävällä.

-- Jos vain tietäisi, mihin avaimet ovat voineet pudota, sopersi saattaja. -- Miten osaan minä nyt auttaa teitä tästä pulasta?

-- Eivät ne ole voineet pudota muualle kuin Alppilaan, arveli tyttö. -- Siellä oli sellainen tungos lähtiessä... heittelivät päällystakkeja lattialle kuin mitkähän... Sinne etehiseen ne ehkä sitten ovat pudonneet...

-- Siis ei muuta kuin takaisin. Ja nyt ainakin ajamme hevosella. Täytyyhän teidän saada kortteerinne avaimet ja päästä sisään... ettehän voi kadulle yöksi jäädä...

Ja saattaja alkoi kiihkeästi viheltää ajuria luokse. Mutta ajuria ei heti kuulunut -- mihin kummaan ne jo tästä torilta? Hm... nuo äskeiset... Mutta ei hätää, mennään Esplanaadinkadulle, sieltä kyllä saamme. Esplanaadin varrelta he saivatkin ajurin. -- Alppilaan ja täysi masina! komensi säveltäjä ajurille hypähtäen tytön kanssa nelipyöräisiin ajoneuvoihin. Pörheäpäinen ajuri mulautti ilkeästi silmiään nuoren neidin puoleen mutisten jotain partaansa, kääntyi sitten suoraan ajolaudalleen ja kädet ojona nykäsi suitsista hevosensa pieneen hölkkään. Rattaat lähtivät pyörimään kohden itäistä viertotietä; kuului ainoastaan hevosen kavionkopse, sillä onneksi sattuivat pyörät olemaan kautsulla ympäröidyt.