Part 13

Jo kauvan oli tyttö itsekkin peljännyt että kipu, joka silmän loukkauksesta oli syntynyt, puhkeaisi aivoihin päin. Viime aikoina oli hän näyttänyt hermostuneelta ja kärsivältä ja säpsähdellyt pienintäkin kolahtavaa ääntä. Samana päivänä, jona posti vihdoinkin toi matkapiljetin hänen pääsyänsä varten opistoon, sattui sokea seisomaan keittiössä, juuri kun eräs pappilan piioista pudotti astian käsistään. Rämähdyksen kuullessaan parahti sokea tyttö kuin piston saanut ja alkoi hurjasti pyöriä ympäri lattiaa, huudellen mielettömiä sanoja...

Hän oli tullut hulluksi.

Tosin hänet vielä hellällä hoidolla saatiin vähän tointumaan, mutta jo seuraavana aamuna uudistui raivokohtaus. Senjälkeen alkoi niitä tulla joka päivä, ja päähän ilmestyi omituinen nytky-tauti. Päivä-päivältä tuli hän pahemmaksi ja näytti lopulta kokonaan kadottavan järkensä valon. Jos hän ei olisi ollut umpisokea, olisi hän raivoissaan voinut ehkä tehdä hirmutöitä. Mutta näkemättä ketään hän turhaan riehui aseineen, minkä milloinkin sattui käteensä saamaan. Rengit pirtissä tahtoivat hänet sitoa köysiin, mutta pappilan neidit eivät sitä hennoneet. Sokeain opistoon ei Kaisaa siis enää voitu lähettää. Sääliväiset ihmiset kirjoittivat lääkäreille kysyen neuvoa tytön puolesta. Mutta pääkaupungin lääkäreiltä ei tullut mitään vastausta. "Kukapa siellä sivistyneessä mailmassa joutaisi ajattelemaan jotakin hullua talonpoikaistyttöä kaukana erämaassa? Pitäkööt itse huolen hulluistaan".

Kun vihdon saapui vastaus joltakin oudon kaupungin lääkäriltä, joka kirjoitti olevan toivoa tytön parantumisesta, jos tämä heti toimitettaisiin kaupunkiin erityiseen hoitoon, päätettiin Kaisa lähettää lääninsairaalaan. Jo seuraavana päivänä postin saannin jälkeen kannettiin tyttö rekeen, ja saatiin hänet vaivalla siihen asettumaan hoitajattarensa, vanhan vaimonpuolen viereen. Kun hevonen nykäsi reen liikkeelle, näytti sairas hämärästi tajuavan, että häntä vietiin pois ja sanoi: "kiitoksia nyt minun hoitamisestani!" Mutta jo seuraavassa hetkessä yllätti hänet hulluus, ja laulaen nurinpäisillä sanoilla "Riennä, nouse suomenkieli..." nähtiin onnettoman tytön vierivän ulos pappilan pihasta.

Matkaa kaupunkiin oli 21 peninkulmaa. Alussa matkaa hän kerran pääsi karkaamaan. Vaikka hän syömättömyyden tähden oli käynyt aivan heikoksi, riuhtasi hän itsensä äkisti reestä ja läksi hurjasti juoksemaan takaisinpäin. Kyytimies sai hänet vihdoin kiinni kinoksesta ja kantoi rekeen. Taloloissa käytäessä tuli hänelle väliin raivonpuuskia, jolloin hän repi vaatteitansa tai riisui itsensä alasti. Loppumatkalla tapasi hänet äkisti kiihkeä ruokahalu, jolloin hän söi kuin eläin ja vahvistui. Kaupunkiin saavuttua pantiin hänet jonkun väärin-ymmärryksen takia -- suoraan houruinhuoneeseen.

Huolimatta asiaa selittävästä kirjeestä ei hänen silmiään edes tutkittu, eipä edes luettu selitystä, niin että olisi tiedetty hänen loukanneenkaan silmäänsä. Niin täytyi sokean tytön jäädä houruinhoitolaan. Kerran kävi oma isänsä markkinamatkalla häntä tavottamassa, mutta ei päästetty näkemään tytärtään. Jonkun kuukauden perästä saapui virallinen ilmoitus, että tyttö ei enää tule sen paremmaksi kuin on hoitolassa tullut ja että hänet pitää kunnan kyydillä noutaa kotiaan.

Taas tuotiin Kaisa erämaan korpien poveen. Siellä hän nyt elää kotonaan. Mutta hän ei ole enää entinen. Järkeen on jäänyt ikuinen vamma; hän ei muista enää omaa elämäänsä. Opistolla saatu sivistys on kuin pois pyyhkäisty, ja puheensa on liiaksi rääkätyn sielun väritöntä puhetta. Elämän kipinä läähättää hänessä vain kuni heikko tuli lampussa, josta sydän on öljyn kuiviin imenyt...

Tämä on yksi elämän tarina monien muiden joukossa. Tuhansia yhtä surullisia kätkevät Pohjois-Suomen erämaat helmoissaan. Nousee ehdottomasti kysymys: miksi saavat muutamat ihmiset viattomasti kärsiä? Mutta tyydyttävää vastausta ei voi löytää...

Oma koira

Omituista on ensi kertaa elämässään saada oma koira! Se on juhlahetki yksinäisen miehen elämässä. Tuntuupa melkein siltä kuin mahtanee tuntua siitä, joka ensi kertaa tulee isäksi. En näet tähän asti ole saanut tuntea isäksi-tulemisen tunnetta, mutta arvelenpa että on se vähän sinnepäin kuin koiranpenikan omaksi saaminen. Tulee sellainen hellyyden puuska sydämmeni päälle... Ja samalla huolestuttava, kipeästi pureva tunne, vastuunalaisuuden tunne että minä, minä, eikä kukaan muu, se nyt olen tuon levottoman kiehkurahännän laillinen holhooja. Minun pyhä velvollisuuteni se nyt on sen ketteräin käpäläin nousua ja laskua seurata, sen mustaa turpaa tunnustella, sen ruskeisiin, kirkkaisiin silmiin silmäniskuja heitellä, sen valkoista rintaa taputella ja sen pörhöistä, rusevankeltaista selkää silittää. Mutta ei aina hyväillen silitellä, vaan väliin ankarastikin sitä kohdella, torua taitavasti ja lyödä lipsauttaa hienolla varvunvitsalla, silloin kuin se ei tottele, silloin kun se on tehnyt tuhmuuksia. Paljaalla kädellä ei sitä saa koskaan lyödä, muuten se rupeaa kättäni arkomaan eikä tule luokseni kutsuessa. Miksi minä sitä kutsunkaan? Annan sille uuden nimen, koska se astuu nyt kanssani uuteen elämän-vaiheeseen. Ristin sen "Hossaksi" -- sen kotipaikan ikuiseksi muistoksi. Hossa seh, Hossa seh! miltä se kuuluu? Pikku Hossa...

Se täytyy panna aluksi nuoraan ja retuuttaa mukaansa kuin ryöstämällä. Kun lähden pihasta, on sen entinen isäntä tullut lapsineen ulos pirtistä lähtöäni katsomaan.

-- Nyt vieras viepi meijän Sievin! selittää isäntä lapsilleen.

Lapset katsovat jäykkinä jälkeeni ja nuorin, isän sylissä oleva, pyrskähtää katkeraan itkuun. Minun käy sääli lasten surua, mutta minä lohdutan omaatuntoani sillä, että saavathan aina täällä taloissa itselleen uusia koiria. Ja niin poistun saaliineni koirani kotivaaralta.

Se on ensin kovin kummissaan kuljetuksesta, koirani. Kymmeniä kertoja pyörähtelee se kiihkeästi taaksepäin katsomaan niin kauvan kuin sen kotitaloa näkyy.

-- Niin, niin, puhelen minä sille: -- heittelehhän nyt ikuiset hyvästit lapsuutesi kodolle...

Se vähän vinkaiseekin ja sinkauttaa hätäisen katseen minun silmiini. Oh, kuinka oudosti se minua värähdyttää tuo penikan katse, jossa on syytöstä ja rukousta... Mutta yhä harvemmaksi käyvät koirani takaisinpäin-pyörähdykset, ja niittyladon vierestä toiselta puolen kotijärveään heittää se viimeisen katseensa kotivaaraansa kohti, joka vähitellen haihtuu avaruuden sineen. Tie lähtee nyt luikertamaan läpi syvien metsien, ja ennen kuin tunti on umpeen kulunut, on koirani jo unhoittanut lapsuutensa kodin sekä virkeällä vaistollaan kokonaan kiintynyt uuteen mailmaansa, joka aluksi, parin viikon ajan, esiintyy sille alituisena rientämisenä talosta taloon, kylästä kylään. Ensimmäisenä yönä se tosin vielä unissaan itkee menetettyä syntymäseutuaan, mutta jo toisena yönä nukkuu se rauhallisesti jaloissani, vieläpä aamun tullen herättää minut viattomalla nuolusuutelollaan... Ja silloin vasta tiedän minä että se tunnustaa minut oikeaksi isännäkseen ja että minä nyt todella olen saanut oman koiran.

(1903)

Sunnuntai-mietelmä

On sunnuntain aamupäivä maalla. Isäni, veljeni ja sisareni ovat menneet kirkkoon... Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, sillä isäni ja veljeni ovat pappeja ja tämä on pappila. Ja kuitenkin on se, kun syvemmin ajattelee, sangen merkillistä että ihmiset menevät kirkkoon ja että tuota toimitusta sanotaan _Jumalan_palvelukseksi. Ja se kuuluu minun korvissani niin kummalliselta, kun sanotaan että: Jumalanpalvelus tapahtuu kerran viikossa tai: Jumalanpalvelus alkaa kello 10 ja loppuu kello 1. "Jumalanpalvelus kestää kolme tuntia!" Se ei kuulosta minusta ainoastaan kummalliselta, vaan myös hullunkuriseltakin. Millainen Jumala se on, jota palvellaan kolme tuntia viikossa? Ja miksikä häntä vain kirkossa palvellaan --?

Miksikä nuot ihmiset kirkkoon lähtiessään tekeytyvät tavallista vakavimmiksi ja hiljaisemmiksi, mutta heti kirkosta päästyään puhuvat niinkuin ennenkin, laskevat keveätä leikkiä ja antavat itsestään sellaisen kuvan ikäänkuin olisivat irtautuneet jostakin ikävästä ja raskaasta velvollisuudesta?

Mitä se tuo meidän kirkkokasvatuksemme oikeastaan on? Mitä, jos koko mahtava kirkko-oppi olisikkin jonkunlaista väkevää eksytystä ja erehdystä?... Omaiseni kauhistuvat, kun selitän heille etten enää käy kirkossa enkä tahdokkaan käydä. Monet sanovat minua pakanaksikin, koska en siitä välitä. Mutta minusta juuri tuo kirkossa-käyminen on omalla tavallaan pakanallista. Kaikki nuot ulkonaiset temput -- ne ne ovat minua aina vaivanneet. Jo se, etten saa olla yksin, kun suhdettani Jumalaan ajattelen... Jos muut tarvitsevat kirkkoa, niin onko sanottu että minä sitä tarvitsen? Onhan Kristus sanonut ettei Jumalaa palvella käsin-rakennetuissa temppeleissä, vaan hengessä ja totuudessa. Ja että jos tahdot rukoilla, niin sulkeudu oman huoneesi hiljaisuuteen. Ja kuka oli Kristus --? Usea pappi ihan kihisee raivosta, kun uskallan arvella että Kristus oli luonnollisella tavalla syntynyt mies, mutta suuri ihminen, niin suuri sieluinen että häntä siinä merkityksessä on voitu kutsua elävän Jumalan pojaksi. He sanovat minun tällaisella käsityksellä joutuvan kadotukseen, vieläpä tuomitsevat helvettiinkin. Minä olen varma siitä ettei itse Kristus niin olisi tehnyt...

Miksikä pitävät ihmiset niin paljon melua siitä, mitä mikin uskoo tai ei usko? Miksi tapahtuu tulisia väittelyitä esimerkiksi semmoisista pikkuasioista kuin Aaronin sauvasta tai Mooseksen kivitauluista? -- siinä määrässä tulisia väittelyitä että jos nuot pyhät esineet olisivat käsillä: toinen löisi toista kepillä ja toinen räiskäyttäisi taululla. Eiväthän tällaiset kiistelyt auta meitä ymmärtämään elämänoppia. Ja miksikä joku niinkutsuttu lahjakas pappi ainoastaan sivumennen saarnoissaan mainitsee Kristuksen rakkaudenopista, mutta ei persoonallisessa elämässään, ulkopuolella kirkkoa, edes liikauta pikkusormeaan auttaaksensa jotakin kärsivää lähimmäistään! Sekö riittää jumalanpalvelukseksi, että kirkossa kerran viikossa tekeydytään hartaiksi ja veisataan kauniita virsiä?...

Siitä syystä minä en rakasta kirkollisia menoja että ne tunnelmillaan vievät minut väärään käsitykseen Jumalan palvelemisesta ja sokaisevat minut etsimästä totuutta. Olisippa se todellakin mukava elämän uskonto, että minä kerran viikossa säännöllisesti hartaana istuisin kirkossa ja palveleisin "Jumalaa" kolmen tunnin ajan! -- vaan sitten arkipäivinä ei olisi niin tarkkaa, mitä palveleisin. Täytyy tunnustaa, että valtiokirkko mainion käytännöllisesti on asettanut nämät tunnit ihmisten mukavuudeksi. Mutta olisi sentään varmuuden vuoksi ensin pitänyt kysyä itseltään totuuden isältä, sopiiko hänen astua palveltavaksi alas tekotemppeliin joka sunnuntai kello 10:stä kello 1:teen. -- -- -- -- --

(1902)

Omantuntonsa orja

Äiti oli pyytänyt häntä kävelylle kanssansa, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli vain synkästi vastannut:

-- Mitäpä iloa siitä olisi kummallekkaan? Minä tuottaisin äidille vain surua pahoilla sanoillani, ja pahat sanat taas tuottaisivat omantunnonvaivoja minulle itselleni. Hermoni ovat tänään ärtyneet...

Äiti oli lähtenyt yksin mitään sanomatta. Aniharvoin pyysikään hän kävelylle, sillä hän oli aina kiinni taloustoimissaan. Tänään oli sunnuntai-ilta eikä sattunut olemaan vieraita. Isä oli edeltäpäin mennyt yksikseen rantaan.

Poika jäi itsekseen kotiin. Katseli ulos ikkunasta metsään ja tunsi tuskaa.

"Olen onnettomin ihminen auringon alla. En rakasta omaa äitiäni! Tahtoisin, mutta en voi. Hän on hyväsydämminen ihminen, minun äitini, puhdastuntoinen, minä tunnustan tämän sisässäni, mutta minä en häntä rakasta, en osaa rakastaa, en osaa edes tahtoa rakastaa... Tämä kauhea suhde painaa sydäntäni kuin helvetti, minä tunnen että olen kuin ulkopuolella kaikkia ihmisiä ja ettei minulla olisi oikeutta edes elää -- niin luonnoton on tämä suhteeni äitiini."

Tähän suuntaan kulkivat pojan ajatukset. Lopulta tuli hänen niin paha olla yhdessä kohti että täytyi lähteä liikkeelle. Omatunto sanoi että hänen pitäisi mennä sinne, jonne äitikin oli mennyt, mutta järki tiesi ettei se ole viisasta. Hän käveli edestakaisin autiolla maantiellä, mutta kärsimys ei helpottanut. Tapasi kotinsa hevoset tiepuolessa ja kietoi kätensä varsan kaulan ympäri, painaen poskensa sen pehmoiseen karvaan, puhutellen sitä hellillä sanoilla. Yhtäkkiä hän vaikeni ja jäi miettiväisenä seisomaan samaan asentoonsa nojautuneena varsan kaulaa vasten.

-- Kummallinen minä olen, sanoi hän itsellensä: -- tätä varsaa niin hellästi halaan, mutta äitiäni kartan ja puhuttelen tylyillä sanoilla. Eläintä hellin, mutta ihmistä loukkaan. Miksi se minussa on näin? -- -- "Voi minua! kun tunteitani tutkin: enhän ikinä voisi näin painaa päätäni vasten äitini povea kuin vasten tämän pienen varsan kaulaa! Minä olen aina, niin kauvan kuin muistan, tuntenut vastenmielisyyttä syleillä äitiäni. Monta kertaa olisin tahtonut niin tehdä, mutta en ole voinut. Hän on minua suudellut ainoastaan silloin kun olen mailmalle lähtenyt ja taas mailmalta palannut, pitkien aikojen perästä. Minun on täytynyt silloin antaa itseni suudeltavaksi, mutta itse en ole yrittänytkään vastaamaan hänen suudelmaansa, vaikka olen sydämmessäni kipeästi tuntenut että äiti rukka sitä odottaa. Minä en ole koskaan ketään suudellut. Minä voin suudella ainoastaan sellaista naista, jota rakastan, jota rakastan kokonaan sekä hengen että ruumiin puolesta, mutta en ketään muuta ihmistä. Kuinka minä kadehdin niitä, jotka rakastavat äitiänsä ja voivat milloin tahansa heittäytyä äitinsä kaulaan! Sellaisia olen nähnyt ja minä tunnustan että sellainen suhde on kaunista. Mutta miksi minä yksin olen tällaiseksi jäänyt, miksi, miksi, miksi?..."

Onneton poika itki, kun hän tätä ajatteli.

"Ehkä siksi että lapsuudessani olen liian varhain vieroitettu äidistäni ja että minuun siellä mailmalla on tullut paljon sellaista, jota hän ei ymmärrä. Hän ei ikinä ole ymmärtänyt minun omituista sairauttani ja on aina arastellut siitä puhua. Minä taas olen siitä aina tahtonut puhua suoraan ja peittelemättä, mutta hän on sitä hävennyt. Äidin hienotunteisuus on juuri sitä väärää häveliäisyyttä, joka tuottaa turmion niin moneen hyvään kotiin. Hän on tarkoittanut parastansa, mutta antanut huonointansa. Kun minä tämän olen huomannut, on se minussa ensin synnyttänyt surun, ettei äiti osaa koskettaa sisälliseen ihmiseeni, ja sitten vähitellen on minussa kehittynyt häntä kohtaan tuo julma poistyöntämisen tunne, joka ei ole mitään muuta kuin kärsimyksen vuoksi nurinpäin kääntynyt rakkauden tunne. Se on kehittynyt minussa hirveäksi sielun taudiksi, ja kuta enemmän hän nyt koettaa minua lähestyä, sitä enemmän minä työnnän häntä luotani. Tässä ei auta omantunnon ääni, joka minut rikki raatelee ja joka on se raskain taakka mitä elämässäni kannan. Voi minua, voi poikaa joka ei rakasta äitiänsä! Hän tuntee olevansa tuomittu siihen helvettiin, joka polttaa häntä täällä maan päällä eivät haudantakaiset rangaistukset häntä hirvitä, sillä tässä elämässä oli jo kylliksi..."

Ja taas painoi onneton poika poskensa vasten pienen varsan kaulaa. Se katseli häntä veitikkamaisen lauhkeasti silmiin ja tavoitteli leikillä purrakseen hänen kättään. Eläimen terve viattomuus vaikutti nuorukaiseen hyvästi: "Jos olisi terve kuin eläin" hän ajatteli, "niin eivät sielussa raivoaisi nämät pimeyden myrskyt, ja ihminen minussa olisi hyvä."

Metsätieltä kuului askeleita ja puhetta. Nuorukainen säpsähti. "Ne ovat isä ja äiti, jotka tulevat kotiin", Hän piiloutui puiden taa ja antoi vanhusten mennä ohitsensa. Hän näki äitinsä raskaasti nojautuneena isän käsivarteen kulkevan kömpelöin askelin pitkin kivistä tietä. Molemmat olivat he jo vanhuuttaan köyristyneet. Nuorukainen katseli heidän kulkuaan puun takaa ja hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä. Hän ajatteli: "Kuinka monta kertaa olen tuntenut omantunnon vaivoja siitä etten ole äitiäni taluttanut käsivarresta, että olen hänet tahallani jättänyt muiden autettavaksi! Miksi, oi Jumalani, on minulle niin äärettömän vastenmielistä ruumiillani häneen koskea?"

Vanhusten askelten ääni hiljeni vitkaan, ja he katosivat näkyvistä. Poika jäi metsään ja istahti kannolle. Puristi käsillään ohimoitaan ja peittäen silmänsä jäi liikkumattomaksi.

"Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauvan eläisit maan päällä." Tätä raamatunlausetta oli hän satoja kertoja ennenkin miettinyt. "Sentähden ei minulla ole menestystä elämässä, etten rakasta vanhempiani. Ja sentähden en kauvan voi elää. Minulle tulee huono loppu ja se loppu tulee pian. Mutta", jatkoi hän ajatuksiaan hetken päästä: "jos en näin kauheasti kärsisi huonosta elämästäni, niin se todistaisi, että olisin vielä huonompi. Minussa on siis jäljellä vielä hyvän kipuna. Jos en sitä voi puhaltaakkaan suureksi, lämmittäväksi tuleksi, niin voin ehkä varoa, ettei se pääse ainakaan sammumaan, tämä viimeinen hyvyyden kipinä." Ja nuorukainen vähän tyyntyi, että vielä oli löytänyt jonkun kiinnityskohdan elämään. Äsken, kun hän salaa katseli vanhempiaan, oli hän ollut valmis hirttämään itsensä tunnon vaivoissa samaan puuhun, jonka takaa hän äitiään katsoi.

Vasta illan pimettyä hiipi hän kotiinsa. Mutta heti kun hän näki äitinsä, joka ystävällisesti häneltä tiedusteli, missä hän oli ollut, valtasi hänet uudella voimalla tuo onneton poistyöntämisen tunne.

Ja samana yönä hän, kurjuutensa puuskassa, kuitenkin teki minkä teki -- --

Ystävämme Polykarpus

Jo koulunpenkillä on hänet huomattu. Pappa oli arvokas mies ja veljet tunnettuja isänmaallisia puhujia. Ja kaikilla tuollaiset komealle kilahtelevaiset akateemiset arvonimet, Se on ollutkin kunnia-asia koko suuressa suvussa, että perheiden pojista pitää tulla vähintään filosofiian-maisterit sekä että heidän sitten pitää koettaa tehdä itsensä jollakin tavalla huomatuiksi yhteiskunnassa. Jos joku ei ole saanut kandidaatti-tutkintoa suoritetuksi, niin sellainen on ikäänkuin pyyhkäisty pois sukunsa kronikoista. Mutta hän, joka on palannut isäinsä majaan tohtorin valtakirja taskussaan, on otettu vastaan ylpeällä riemulla, pappa-ukko on rykäissyt kaikuvalla äänellään: "jassoo -- sinä olet nyt filosofiian tohtori!" johon poika heilauttaen tukkaansa vielä kaikuvammin on rykäissyt vastaan että "hömm... joo!" Ja äiti -- joku Sursillien jälkeläinen, tuo hiljainen, luja pohjolainen nainen, jonka tärkein tehtävä on ollut synnyttää niin paljon terveitä poikia kuin mahdollista maailmaan -- on tervehtinyt tullutta sankaria äidillisillä sanoillaan: "Adolf, vill du int' ha' äggtoddy efter resan?"... Mutta oikeastaan he eivät kukaan olisi munatotia tarvinneet tässä suvussa, sillä heillä kaikilla on isiltä peritty mitä mainioin kurkku, jonka äänitorvi aina pysyy selvänä ja antaa juhlallisen pontevia kajahduksia. Tämän suvun traditsiooneihin kuuluu, että ollaan innokkaita fennomaaneja julkisuudessa, mutta kodeissa viljellään ruotsinkieltä ja pidetään se ehdottomasti kuuluvana sivistykseen. Onhan Runeberg ruotsiksi laulunsa helähyttänyt ja suuri Snellman ruotsiksi puheensa huutanut, selväähän on että ruotsinkielisen kulttuurin pohjalta tässä ponnistellaan suomalaisuuden suuria ihanteita kohden. Pääasia onkin että povessa asuu tuollainen kevätraikas ihanne, josta alituisesti voi rinnan täydeltä puhua, puhua...

Tällaisesta isänmaallisesta suvusta hän oli syntynyt pikku-Posse, joka jo koulunpenkillä huomattiin. Polykarpus oli hänen oikea nimensä, mutta Posseksi häntä kutsuttiin. Oikeastaan ei häntä toverien keskuudessa olisi huomattu muuksi kuin herraspojaksi, mutta opettajat ne hänet ensin merkitsivät. He antoivat heti alussa pikku-Possen tuntea, että kyllä tiesivät, mitä miehiä vanhemmat veljet olivat, ja puhuttelivat poikaa aina vähän erikoisemmin kuin muita poikia. Puhuttelipa rehtori häntä ensi tunnilla ruotsiksikin, joka tapaus herätti tavatonta huomiota supi-suomenkielisessä koulussa. Pian saivat toverit uuden tulokkaan tähden myös nauraa, kun Posse eräällä uskonto-tunnilla kovalla äänellä kertoi, kuinka Mooses särki kultavasikan ja teki siitä "pulveria". Tällainen selitys oli aiheutunut siitä, että poika oli hutiloimalla lukenut läksynsä, mutta ei tahtonut näyttää epävarmuutta vasikka-jutun suhteen, vaan lateli tietonsa umpimähkää. Vilkas hän oli pikku-Posse, herttainen ja sukkelasanainen. Vallatonkin hän oli ja aina valmis pieniin koirankureihin niinkuin terveiden poikien pitääkin olla. Ei ollut harvinaista että opettajan, keskellä tuntia, täytyi katkaista opetuksensa, koska pikku-Possen toinen saapas hurjasti kierteli ympäri luokkaa, tai sieltä, jossa Posse istui, kuului kimeä kiljahdus, taikka liituinen jäniksenkäpälä lennähti vasten ultimuksen poskea. Kyllähän häntäkin muistutettiin siivommin käyttäytymään, mutta ei milloinkaan saatu todistetuksi että hän oli ollut syypää. Ja totta onkin että aina joku muu oli ollut keksinnön tekijä ja Posse ainoastaan kiitollinen välikappale yleisessä metelissä. Aina häntä vedettiin sääristä tai käsistä, ja voimistelutunneilla häntä suorastaan rääkättiin, niin että hän kamalasti parahteli kuin mikäkin marttyyri piinapenkissä. Tähän lienee ollut syynä se, että Posse poikasena oli hyvin hempeä ruumiiltaan, pullovatsainen, keikkaselkä ja vetkula jäseniltään, niin ettei jaksanut nostaa edes omaa painoansa -- ja tovereista sentähden oli hirveän hauskaa leipoa häntä kuin tahdotonta taikinaa, pyöritellä häntä pitkin lattiaa tai käyttää häntä kuin höyhenpatjaa alustanaan. Tämä muokkaus, vaikka se näyttikin syrjästä katsoen vähän peloittavalta, teki pikku-Possen terveelle, mutta hemmotellulle ruumiille, kuitenkin sanomattoman hyvää, sillä siinäpä hän vähitellen kehittyi siksi vahvarintaiseksi housunkantajaksi, mikä hän sittemmin aina on ollut. Ja varmaan se, että hän näissä koipien ja käsien kiskomisissa joka päivä huuteli enemmän kuin muut pojat, osaltaan yhä vahvisti hänen äänijänteitään, niin että hän ylemmillä luokilla esiintyi jo tavallista voimakkaampana konventtipuhujana. Priimuksena ei hän koskaan istunut, sillä niitä on aina luokalla sellaisia, jotka kiusallisuuteen asti jännittämällä ahkeruuttaan valtaavat tämän kunniatoimen, mutta Posse ei vielä koulupoikana ollut mikään läksyjen panttaaja, vaikka istuikin aina ihan likimpänä priimusta. Hänelle, kuten kaikille luonnollisille lyseolaisille oli pääasia että nuot viisi ikävää tuntia saataisiin niin pikaisesti kuin mahdollista, mutta kuitenkin onnellisesti tapetuiksi, jotta sitten illalla päästiin suureen kelkkamäkeen tyttökoulun "tipoja" hakkailemaan. Ei Possella ollut vakinaista flammaa, vaan hän seurusteli sen kanssa, joka enin paistoi esiin tyttöparvesta, mutta koskaan ei hänen tiedetä keneenkään pikiintyneen, niinkuin muutamat jo koulupoikina ovat herkät hellimmille tunteille. Läksyt ne olivat Posselle helpoin asia mailmassa, niissä kun vaadittiin enemmän hyvää muistia kuin ajattelemista; tarvitsi vain vähän vilkaista kotoa lähtiessään, ja kaikki luisti liukkaasti kuin öljyllä voideltu, paitsi matematiikka, joka huolimatta toverien avustuksesta silloin tällöin kiikasteli, niinkuin ylipäänsä ihanteellisilla luonteilla, osaksi kai myös sentähden että siinä aineessa tarvitsee itsenäisesti ajatella. Mutta Posse ei antanut sen seikan vähän-vähääkään mieltänsä karvastella, hän oli ylpeä, ja nautti täysin sieluin, koulupojan riemut loppuun asti. Kahdeksannella luokalla, kirjoitusten jälkeen, ilmoitti hän eräänä päivänä tovereilleen että oli "juhlallisesti polttanut Algebraansa kuten muinoin Luther paavin bullan". Tällä teolla oli hän lausunut tulevaisuutensa tunnussanan. Ei matematiikkaa, ei missään nimessä matematiikkaa eikä luonnontieteitä hän tulisi yliopistossa lukemaan, vaan -- itämaisia kieliä. Toverit kuulivat tämän kummastuneina, heistä ei kukaan edes selvästi tietänet, mitä itämaisilla kielillä käsitettiin, persiaako, arabiaako vai mitä... -- Mutta Posse puheli niistä asiantuntijan varmuudella, ensi kertaa esiintyen ikäänkuin etevämpänä muita. Tottapa hän, jolla veljet olivat viisaustiedeitten vihkimiä, tiesi, mitä varten piti ruveta lukemaan itämaisia kieliä...