Part 12

Niin, jospa minulla olisi ollut edes tuhannen markan vakinaiset tulot ja olisin saanut itseni esittää jonkunlaisena "herrassyötingin-apulaisena" tai vaikkapa rehellisenä sankalaseilla varustettuna kiertokoulun-opettajana, jota kunnioittaen koulumestariksi sanotaan, niin minä toden totta monta kertaa olisin tuntenut itseni onnelliseksi tämän maailman raitilla, vaeltaessani kuni Jerusalemin-suutari ympäri kotipitäjääni, koettaen polkuhinnasta myyskennellä talonpojille "Limperin Jannea" ja muuta sellaista kansaa sivistävää kirjallisuutta... Tosinhan minua muutamat ovat sanoneet kirjakauppiaaksi -- jumalaparatkoon ehkäpä kolportööriksikin seljän takana, -- kun sitä vastoin toiset ovat puhutelleet "rouvastin poijaksi" tai paljaalla ristimänimellä, mutta juuri tämä nimityksien hirveä epävakaisuushan se minua on surettanut, ja sehän se minulle on paljastanut koko alhaisen alastomuuteni, ettei minulla ole tuota pysyväistä arvonimeä syvien rivien huulilla.

Toden totta: ajatelkaas nyt minun asemaani, kun tällaisella kansansivistysretkellä istun jossakin sydänmaan pirtissä ja innokkaasti yksinkertaisella järjelläni selittelen perustuslakien pyhyyttä, ja juuri kun luulen kuuntelijoiden kaikella sielullaan kiintyneen tähän tärkeään asiaan, -- yhtäkkiä minut keskeytetään, ja minä kuulen jonkun joukosta mitä leveimmällä ja viattomimmalla uteliaisuudella kysyä tokasevan:

-- Mikä virkamies sitä työ outta?

Se on kuin kylmää vettä tietämättä kaadettaisiin niskaan, ja semmoinen kysymys polttaa ja paleltaa sitä pahemmin, kun juuri on uskonut oman persoonansa arvon olevan sangen kaukana ulkopuolella tätä isänmaallista tehtävää. "Mikä virkamies sitä työ outta?" Niin, jospa siihen voisi yhtä luonnokkaasti sekä nopeasti ja vähääkään valehtelematta vastata -- aivan niinkuin sivumennen, ja sitten tyynesti jatkaa puhettaan --, mutta kun se noin äkkipäätä paiskataan vasten naamaasi, -- ja asia on arkaa laatua, niin totta-tosiaan siinä joutuu, pahasti hämille, ellei sittenkin turvaudu hätävalheeseen, joka taas sydäntä hävettää ja josta voi olla arveluttavia seurauksia. Sillä mennäppäs sanomaan tälle sydänmaan rahvaalle että olet esim. "kirjailija", mikä muka on semmoinen mies, joka itse kirjoittaa kokonaisia kirjoja, niin kyllä he tosin suu seljällään jäävät vastaustasi ihmettelemään, mutta sinun elämäntointasi eivät he sittenkään ymmärrä, eikä sinun tarvitse toivoakkaan että nyt muka olisit jonkun arvonimityksen itsellesi hankkinut. Ja jos taas itsetuntoisella sisällisellä ylpeydellä koetat väistää kysymystä vastaamalla että: "en ole mikään virkamies enkä siksi ehkä koskaan tulekkaan", niin heidän silmänsä välähtävät, heidän ohuet huulensa värähtävät, ja vanhojen päät tärähtävät, ja -- saat olla varma siitä että he salaisesti sinua halveksivat. Sillä ei se ole ihminen eikä mikään semmoinen herra, joka ei ole virkamies! Hmhyh -- rouvastin poika eikä tule pappia, ei lukkaria, ei valtesmannia, ei lantmeetaria, ei vosmestaria... mikä se semmoinen on? Ei kai se oo oikein täysijärkinen tämä pappilan nuori herra... Kuuluuhan tuo raaka talonpoikai alamailla toisinaan saavan poikansa papiksi, vaan tämä ei sano rupeavansa... kai se hyvinkin rupeaisi, jos pystyisi...

Tähän tapaan kulkevat ylimaalaisen ajatukset, kun hän on saanut kuulla ettet ole mikään virkamies. Minä olen hädissäni väliin sanonut itseäni koulunopettajaksikin (qvem Juppiter odit), mutta olen selvään huomannut että semmoinenkin, mukamas virkanimi, ei paina enempää kuin tyhjä semmoisten nimien rinnalla kuin nuot "pastori", "kanttori", "valtesmanni" j.n.e. Jos taas joskus itserakkaudessani olen tullut vetäneeksi esiin sen laihan tittelin, jonka akateemia minulle kerran tuli antaneeksi, niin on kotvasen kuluttua sama henkilö laatinut minulle uuden kysymyksen, että "no outtako työ sitten käynynnä sitä papinkoulua?", johon kysymykseen taas on täytynyt juurta jaksain vastata. Eikä se suinkaan olisi entistä kovempi isku, jos minulta jonakin päivänä yksi niistä viisaimmista kysäseisi niinkuin entiseltä kandidaatilta että "milloinkas siitä maisterista tulee ylioppilas?", joka arvo, jos minua todella siksi sanottaisiin, olisikkin melkoinen kotipitäjäni kansan silmissä. Sillä oikealla maisterilla ymmärretään täällä ainoastaan sellaista nuorta miestä, joka vähintään yhden kerran on nähty seurakunnan saarnastuolissa, olematta silti sielunpaimeneksi vihitty. Mutta minä, viheliäinen syntinen, en ole vielä kertaakaan saarnannut.

Suloisessa muistossa on minulla ensimmäinen ylioppilassyksy, jolloin kiersin kinkereillä pitäjän apulaisen ja lukkarin seurassa, ja paljastaan siitä että sangen papillisella arvokkaisuudella ja teoloogisella varmuudella (vaikka en vielä silloin ollut "pikkuteoloogiani" suorittanutkaan) tein lapsille kysymyksiä kaikista kuudesta pääkappaleesta -- siitä saavutin "maisterin" arvonimen. Mutta, oi voi, niin katoo mailman kunnia; perästäpäin sain näet kuulla että tuo arvonimitykseni oli niin helposti annettu minulle vain siksi, että minua oli luultu -- erääksi toiseksi, joka oli jumaluusopin ylioppilas ja oli joskus saarnannut kirkossamme. Vaan kaikissa tapauksissa olin silloin saanut maistaa, miltä tuntuu, kun talonpoika pitää jotakin jonakin.

Se "joku" on jonkunlainen riemuporttien lävitse vaeltava sankari. "Hän kulkevi kuin yli kukkien..." tekisi melkein mieleni siitä laulaa. Ainakin hyppää tai hyppyytetään hän helposti yli niiden vastoinkäymisten, joita me muut saamme kärsiä, joita _ei_ pidetä "jonakin". Häntä puhutellaan kunnioittavasti, häntä syötetään kunnioittavasti, häntä saatetaan ja opastetaan peninkulmien matkoja, häntä kiitetään tyhjästäkin; kaikki mitä hän sanoo, huomataan tavallista merkillisemmäksi, sanalla sanoen: häntä kohdellaan kunnioittavasti. Ettenkö kadehtisi sellaista kunniaa? -- Sepä tietty.

Ja mitä sitten jos akkaväki jossakin paikassa olisi taipuisa minuakin nimittämään arvonimellä, kun ukkoväki samassa paikassa heti tekee sen kaikista kauneimman kysymyksen että "taitaa teillä olla isokin palkka vuodessa?" "Isokin!" Kun ne edes asettaisivat kysymyksensä vähän vaatimattomampaan muotoon, kysyisivät esimerkiksi että "onko teillä minkäänlaista palkkaa?" niin olisi siihen varsin mukava vastata että "ainahan sitä jonkun kipenen saapikin kun sattuu..." Mutta näin jyrkkään kysymykseen on vaikea löytää vastausta, joka samalla tyydyttäisi kysyjää sekä vastaajan rehellisyyden tuntoa... Täytyy sentähden vastata noin ylimalkaan ja vähän hämärästi, sillä eihän tässä viitsi ruveta selittämään tuota kirjailija-ammattiaan tai että se Verner Söderström siellä Porvoossa maksaa hyvistä runovihoista aina tuhannen markkaa...

Ei, ei! Me kaikellaiset kynänpyörittäjät ja laulun palvelijat jäämme kuin jäämmekin tyhjäntoimittajiksi erämaan asukasten silmissä niin kauvan kuin meillä ei ole valtionvirkaa ja vakinaista palkkaa, jonka me rehellisesti voimme uteleville maalaisillemme ilmoittaa.

Monta kertaa on tosin minun sielussani noussut kapinallinen sappi väittämään että "mikä huonompi ihminen minä silti olen Jumalan edessä, vaikka ei minulla virkaa olekkaan?"... Mutta olen nähnyt että vetoaminen sisällisiin seikkoihin ei muuta niiden mielipidettä, joille kaikki ulkonaisuus jo on jotain "sisällistä" ja veriin mennyttä.

Susi syököön sentään! Minähän rakastan kotipitäjäni erämaan lapsia, mutta pitääkö minun pyrkiä virkamieheksi siksi, että hekin minua vastaan rakastaisivat? Sillä aina kun milloin taas lähden sydänmaita astelemaan, repeää se vanha haava sielussani tuohon leveään, hyväntahtoiseen kysymykseen, joka kuuluu: "Mikä virkamies sitä työ outta?"

(1899)

Ilta Krimmissä

On kesäinen ilta Krimmin etelärannalla. Ihanasti vaipuu polttava aurinko hopeanhohtavien tunturien helmaan. Kullanpunertavat pumpulipilvet heittävät valoaan Mustanmeren pintaan, jonka ulapalta keinuvat maininkiaallot hiljalleen huuhtelevat sileäkivistä rantaa. Ne ovat lämpöiset nuot aallot, joissa delfiinit leikkiä lyövät ja lasikirkkaat medusat paisteessa kimmeltelee. Suloisesti kantaa ja keinuttaa suolainen laine hentohermoista ruumista, joka uinaa kuni pehmeillä untuvapatjoilla. Kaunis Demerdshi-vuori leipää sinervän autereharson peitossa. Se on hiukan alakuloinen, mutta mahtava Tshatyrdag-tunturi hehkuu yltyleensä ilon tulisessa ruskossa... On kuni siellä jailan päällä alkaisivat taivaan paraatiportaat, ihmeellisen, äärettömän riemun ruusuiset portit, ikuisen kunnian kultaiset kynnykset... Niiden takaa hymyilee itse totuus, aukenee kaiken salaperäisen aavistus... Onko se muinaiskreikkalaisten jumalain Olympos vai Muhamedin lasten paradiisi?...

Värit sammuvat -- pian pimenee etelän hempeä ilta. Taivaan reunalla syttyy suuri kirkas tähti, outo pohjolassa; kuu nousee yli Kastell-vuoren ja pilkistää tummien sypressien lomitse. Viheriät viinitarhat peittyvät hopeaiseen valoon. Satakieli Ajuderén laaksossa lentää saarnipuuhun ja alkaa lievästi laulaa. Sen hilpeään liverrykseen liittyy pieni yöpöllö, jonka kainossa äänessä värähtelee hieman kuni pohjoismaista surumielisyyttä: "spljuu -- spljuu!" panee se, ja sen ääni on yksitoikkoista. Sitä säestävät miljoonat sirkat, etelän intohimoiset hyönteiset, joiden kimeä lemmensirinä soi taukoamattomana säveljaksona läpi koko yön. Satalukuinen sammakkokuoro pienen Ulu-Usen virran suistamossa lisää voimakkaasti tätä yhteistä serenaadia. Mustameri hiljalleen aaltoilee, -- jollei olisi kuutamoa, välkähteleisi sen vedessä fosforivalo kuin timantti. Ilma on tukahduttavan kuuma... Tämä on nyt Krim, se ihmerikas seutu, jota lääkärit niin kehuvat ja josta runoilijat oodeja laulavat. Ja tämä on se Krimmin mailmankuulu ilma, jota keuhkoihini hengitän -- kuinka sitä ylistäisinkään? Se on kevyt kuin höyhen, joka tuulessa lentää, se on pehmyt kuin pumpuli, joka hennosti haavaa hivelee! Se on läpikuultava kuin avaruuden enkelin sinervä siipi ja lempeä kuni itse jumalan silmä, joka untuvapilvistä katselee...

Kuljen pitkin meren rantaan. Turkkilaisten kampelankalastajain teltasta loistaa hauska kynttilän hohde; jos kurkistaa sisään katon rajasta, näkee mustaverisiä kasvoja ja tulipunaisia tupsulakkeja. Venäläinen troikka pölistää pitkin tietä, -- laulu heläjää, tiuvut helisee. Uljas tataari, Krimmin kirkassilmäinen, kähärätukkainen ruhtinas, ratsastaa uljaalla hevosellaan ylpeästi sitä vastaan. Tien mutkassa märehtii pari uupunutta puhvelihärkää, vuoritataarien ikeenalaisia halkojuhtia. Kaukana meren ulapalla liikkuu punaisia ja vihreitä pilkkuja: se on joku suuri laiva, joka kyntää aaltoja Odessasta Kaukaasian rannoille. Tugär, mustalainen tuttavani, jolla on jättiläisviikset, seisoo satamalaiturilla ja seuraa laivan sivukulkua suurilla, mustilla silmillään. Tataarilaiskylältä kuuluu hilpeätä hälinää ja harpun helkytystä. Itämaisen-kapeilla kaduilla istuskelevat kauppiaat myymälöidensä kynnyksillä; se on koko kansojen ja uskontojen sekamelskaa: tataareja, venäläisiä, bulgaarilaisia, tshekkiläisiä, juutalaisia, karaiimeja, armeenilaisia, kaukaasialaisia... Konstantinopolilaisen kahvilan punaisilla sohvilla istuskelee turkkilaisia ja Vähän-Aasian kreikkalaisia. Kauvempana noissa kaukaisissa huviloissa, joista kantautuu korvaan pianon säveleitä, asuu saksalaisia ja ranskalaisia. Kaduilla ei näe muhamettilaisnaisia, -- ne pysyvät visusti muuriensa sisällä, mutta kurkistelevat uteliaina aitojen raoista. Korkealla, avatussa ikkunassa istuu tataarilainen neitsyt: kullattu kukkalakki päässään, kalliit kultaraha-käädyt kaulassaan sekä katselee miettiväisestä läpi silkkiäispuiden. Sitä raukkaa! Uskonnollinen laki kieltää ankarasti häntä poistumasta ulos pihasta, ja hän tottelee... Hänen nuoremmat siskonsa ovat vielä lastenkirjoissa ja saavat juoksennella portin edessä. Siellä ne nauraa tirskuvat, pienet samettilakit päässään. Yksi tulee hyvin totisena kaivolta kantaen saviruukkua olkapäällään. Tataarilaistyttöjen sysimustat hiukset ovat värjätyt kullanruskeiksi ja punotut kymmeniksi hienoiksi palmikoiksi; sormien kynnet heillä ovat niinikään värjätyt punasenruskeiksi. Tämä on heistä korkeinta kauneutta.

Kuu on sillävälin kiivennyt yli Babugan tunturin huipun. Aluston'in tuhatvuotiset linnanrauniot seisovat juhlallisina kuutamossa vieden katselijan mielikuvituksen kauvas muinaisiin aikoihin. Niitä on kaksi kivistä tornia ja ne ovat Justinianus keisarin ajoilta. Jos ne ihmiskielellä puhua osaisivat, mitä kaikkea niillä olisikaan kerrottavana siitä kansojen temmellyksestä, mikä niiden ympärillä tuhannen ja kolmensadan vuoden kuluessa on riehunut? Mutta nyt ne seisovat mykkinä eikä kukaan niistä välitä. Sic transit gloria mundi! Muinaiskreikkalaisten marmoritemppelit Krimmillä ovat maahan muserretut, genualaisten valloitushuudot Kastell-vuorella ovat aikojen aaltoihin tukehtuneet. Kansa kansan perästä on tässä riuhtonut, taistellut ja elämöinyt, -- ja nyt huutelee sokean minareetin huipusta _mulla_, muhamettilainen pappi, arabiankielellä kutsuen tataareja myöhäiseen iltamessuunsa. Mutta tataarinkin isäntävallan päivät ovat päättyneet, ja venäläisen kirkon kullattu vinoristi kiiltelee jo kirkkaasti toiselta puolelta tuhatvuotisia torneja...

On jo myöhäistä. Jos sinua huvittaa, riisukaamme sandaalit jaloistamme ja käykäämme lakkipäin sisään islamilaiseen temppeliin lopettaen krimmiläisen iltamme sillä omituisella tunnelmalla, minkä synnyttää tuo matalahko, kynttilöillä heikosti valaistu muhamettilainen kirkko, mullan mylisevä messu -- jossa on mystillisiä pausseja -- sekä tuo kirjavilla matoilla sukkasillaan kantapäidensä varassa kyyköttävä, nöyrästi pyllistelevä, turbaanipäinen seurakunta. Ja vaikka tämä kaikki oikeastaan onkin surkeata katseltavaa, niin lohduttakaamme itseämme sillä, että nuot miehet, jotka määrätyt kerrat vuorokaudessa taivuttavat ruumistaan Mekkaan päin ja suutelevat maata, vakavasti uskovat kuolemansa jälkeen pääsevänsä siihen paratiisin iloon, jossa virrat juoksevat mantelimaitoa, jossa levätään suloisten puiden siimeksessä ja jossa taivaalliset kaunottaret ikuisesti heitä palvelevat...

Sypressi ja Koivu

Se on kyllä totta että etelän pyramiidi-sypressi on koko komea puu -- mutta en vain minä siihen rakastuisi! Minun ensi lempeni pohjoisen kotimaani neitseelliseen koivuun pysyy järkähtämättömänä ja kestää lujasti kaikki etelätärten tuliset houkutukset. Voin tosin runollisessa haaveilussani virittää hymnejä myös etelälle ja laulaa esimerkiksi että: "oi Krimmin hempeä tuulonen, mi rannoilta Bosporin liidät, kuinka suloisesti suhisetkaan sinä Partenitin libanonilaisissa seedripuissa!" -- mutta tuo on imelätä teeskentelyä, ja itse asiassa veisaan minä viisi kaikista näistä Krimmin koreuksista, olkoot ne sitten kuinka kuuluisia tahansa. Niin kohta kun käteni sydämmelleni lasken ja itseltäni kysyn: "onko tämä nyt todella sinusta niin hurmaavaa?" kuuluu rehellinen vastaus: "muotia, poikani, pelkkää muotia vain!" Siitä minä tiedän että rakastan enemmän Suomeni yksinkertaista koivua ja sen korkeata korpikuusta kuin etelän keikarimaista sypressiä tai Libanonin seedriä...

Kuinka paljon, paljon onkaan täällä sellaista, mikä ei minun pohjoismaalaista vertani viehätä! Minä tahtoisin levätä pehmeällä nurmella, raittiin vesilähteen viileällä reunalla, lehväisen ritvakoivun alla: -- ei ole nurmea, ei ole lähdettä, ei ole lehväistä koivukultaa. Minä tahtoisin soudella sukkulavenheellä pitkin hopean-vipajavaa virran suvantoa ja nousta johonkin leppärantaiseen saareen: -- ei ole venhettä, ei ole virtaa, ei ole leppärantaista saarta näillä Mustanmeren ulapoilla aalloilla. En tunne oikeata kesää sielussani, en tunne sitä vieraalla maalla. Mitä tuntenenkin, se lienee jotakin muuta... Kaipaan kovasti kotijärveni rannan hienonvalkoista hiekkaa, ikävöin suuresti suomalaisen salon sametinpehmoista sammalta: -- täällä on tanner niin rikkauttaan kova ja kipeästi koskee se avoimeen jalkaan... Ennen kaikkea kiusaa minua tämä hirveä kuumuus, joka herpaisee sielun ja raukaisee aivot. Täällä paahtaa pomottaa aurinko miltei keskeltä taivaan kupua, tuo hoikka sypressi ei varjoa tarjoo, ja kalkkiperäiset tiet pölisevät kuin jauhohinkalot niin että on läkähtyä...

Ei, ei! Ei ole vilpoisen Pohjan lapsesta etelättären hehkuvaan helmaan. Luonnon korkean rikkauden hän mielellänsä tunnustaa -- sydämmensä yksinkertaista rakkautta ei hän täällä tunne, ja kylmin silmin, puristetuin huulin katselee hän huoaten etelän kaikkea loistoa...

(1901)

Sokea tyttö

Kaukana sydänmailla, monien peninkulmien päässä kirkolta, synnytti eräs köyhän torpan emäntä tyttölapsen, jolle kinkerikasteessa pantiin nimeksi Kaisa. Ei saanut tämä lapsi paljon iloita edes erämaan auringon paisteesta, sillä jo viisivuotiaasta saakka tuli se, tuntemattomalla tavalla, sokeaksi. Silmät jäivät tosin auki, mutta tyttönen ei niillä enää mitään nähnyt. Näkemättä jäivät kotipihlajan livertelevät lintuset ja veikon veistämä väkkärä pirtin katolla, näkemättä kotilahden peilikirkas pinta kesäisinä iltoina ja taivaan haalea sini, tähdet ja revontulet talvella, kaikki se luonnon ihmeellisyys, mikä herättää ihmissydämessä pyhiä ja puhtaita tunteita. Näkemättä jäivät myös kirkko ja pappi, nuot erämaiden merkillisyydet, joista isä ja äiti olivat lapselle maininneet, luvaten ottaa pikku Kaisan kerran mukaansa sinne, jahka hän vähän isommaksi varttuisi. Mutta sokeaksi tultua ei tyttöstä kirkolle mukaan otettukaan, vaikka kuinka sitä rukoili aina, kun muut sinne hankkiutuivat.

-- Eihän Kaisa sinne pääse, kun ei mitään näe -- sinne on pitkä matka ja hankalat taipaleet -- lapsi vain lankeileisi liukkailla suoportailla...

Näin sanottiin tytölle ja muut ne vain sinne lähtivät, kirkolle. Kaisa rukan täytyi aina jäädä kotipirttiinsä itkemään. Kun oli aikansa itkenyt ikäväänsä, tyytyi vihdoin siihen että sai leivänpalan käteensä ja kissan syliinsä kehräämään...

Näin kuluivat lapsuuden vuodet.

Vasta rippikouluikään tultua tuotiin sokea tyttö taluttamalla kirkonkylään. Toisten tyttöjen ääneen lukiessa oli hänkin oppinut katekismuksensa ulkoa.

Rippikoulussa oli hän kaikkein parhaimpia. Älysi enemmän kuin muut ja taisi järkevästi ja itsenäisesti vastata kirkollisiin kysymyksiin. Sentähden nuori pastori otti hänet erityiseen huomioonsa sekä ehtoolliselle päästön jälkeen puuhasi Kaisan sokeain opistoon toisen läänin kaupunkiin.

Aivan uusi sielunelämä avautui nyt erämaassakasvaneelle sokealle tytölle. Paitsi sitä että hän opistossa kehittyi ihmeellisen taitavaksi käsitöiden ja korukapineiden tekijäksi, oppi hän myös ymmärtämään, mikä oli hänen isänmaansa, josta kuva kuvan perästä painui hänen sydämmeensä kansallisten laulujen ja runojen kautta, joihin hän suuresti mielistyi. Ja oppi hän myös aavistamaan, mikä on koko ihmiskunnan valistus: rehellinen työ, puhtaus, nöyryys. Työ ja kauniit laulut ne tuottivat hänelle ihanaa iloa, mutta hänen henkensä pohjalla asui lohduttamaton suru: "miksi muut näkevät, mutta minä en?"

Neljä vuotta sai sokea tyttö näin kellittyä kaupungin koulussa. Sitten täytyi hänen, köyhyyden tähden, palata kotipitäjäänsä, jonne karttui matkaa lähes neljäkymmentä peninkulmaa.

Kun häntä maantien päästä lähdettiin taluttamaan pitkin metsäpolkuja erämaiden halki, tuntui hänestä tosin suloiselta, kun ymmärsi, että ne olivat hänen syntymäseutunsa hongat, jotka siinä humisivat hänen päänsä päällä, mutta samalla tuntui hänestä kuin olisi häntä viety vankeuteen -- henkiseen vankeuteen ja pimeyteen, joka häntä lapsuudesta saakka oli salaisesti ahdistanut. Koti? -- niin kyllä, mutta mitä hirveätä tietämättömyyttä, vieläpä raakuuttakin vallitsi talonpojissa täällä kaukana muusta maailmasta! Hänen mielensä paloi elämään, mutta täällä kuni kuoleman varjot häämöttivät hänen sokeiden silmiensä edessä...

Sokea tyttö palasi syntymä-majaansa ja päätti tyytyä kohtaloonsa. "Ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen" -- nehän olivat sen suuren runoilijan sanat. Oi jospa hän ijäkseen olisi saanut jäädä sinne laulamaan noita pyhiä runoja! Laulun ja soiton säveleissä oli hän aina unhoittanut raskaan kuormansa: että oli sokea...

Nyt oli hän kotona. Hänen koulussa-oppimiaan töitä katseltiin pienellä ihmetyksellä, hänen hyräilemiään isänmaallisia lauluja kuunneltiin jonkinlaisella uteliaisuudella, mutta hänestä itsestään ei paljoakaan välitetty kotona. "Mitäpä ne herraskoulutkaan sokeaa auttavat, häntä kun ei kukaan huoli akakseen". "Mitäpä tuosta Kaisasta lie hyötyä, se kun ei oikein kykene talontöihinkään" -- arvelivat julmat ihmiset.

Ja kuitenkin oli Kaisa kaikista ahkerin, valmistellen aamusta iltaan sukkia, vanttuita ja kaikellaisia sieviä esineitä, joita sitten koetti myöttää kirkonkylän herrasväille, itse ansaitaksensa leipänsä.

Mutta ei ollut sokealle tytölle sallittu edes tätä ainoata työn iloa.

Eräänä talvipäivänä pihaviertä hapuillessaan kompastui hän silppukoneeseen, satuttaen päänsä niin pahoin, että koko toinen silmä luiskahti kuopastaan irti ja jäi verisenä riippumaan ulos... Sydäntä särkevä parahdus pääsi hänen huuliltaan ja kauheissa tuskissa kannettiin hänet pirttiin. Kamala tapaus oli voinut sattua ainoasti sentähden että sokean tytön veli juuri sinä päivänä oli siirtänyt silppukoneen semmoiselle paikalle, jossa sitä ennen ei oltu pidetty. Silmä roikkui pallona ulos, ja sokea tyttö ymmärsi että elämä, tuo hänen elämänsä, nyt oli runneltu. "Herra Jeesus, auta minua onnetonta!" sopersi hän. Mutta ei marttyyrin nimi kovan-onnen lasta voinut auttaa. Surullinen totuushan on, ettei Kristus koskaan voi pelastaa ihmistä ruumiillisista tuskista, ainoastaan henkisestä särkymisestä voi hän meitä vapahtaa. Ei yksikään torpan väestä liikahtanut lääkäriä hakeakseen. Ei kummakaan: olihan likimmäiseen maalaislääkäriin kymmenkunnan peninkulmaa, "Ja mitäpä sille lääkärikään osaisi?" arveltiin vain tyynesti.

Kaisa sai jäädä ilman minkäänlaista hoitoa ja kärsiä äärettömästi. Hän kärsikin kyllä kohtalonsa ihmeteltävällä lujuudella. "Minun pitää kärsiä ja kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen joskus puoliääneensä lausuvan omaa nöyrää ajatustaan. Sairaan päähän ilmausi jonkun ajan kuluttua puhkeama, ja kohta alkoi hän valittaa muistinsa huonontumista, kun ei enää osannut ulkoa kaikkia rakkaita laulujaan. Tämä henkinen surkastuminen kävi hänen sydämmelleen ehkä enemmän kuin kaikki ruumiillinen kärsimys.

Yhdeksän kuukautta sai sokea raukka näin kitua pimeässä erämaassa ennenkuin hänet tuotiin paremmalle hoidolle kirkonkylään.

Silmä oli sillä välin luonnon pakosta vetäytynyt vähitellen takaisin, mutta painunut nyt niin syvälle pään sisään, että siitä oli jäänyt näkyviin ainoastaan sokea, silmäterä.

Hän sai sijansa pappilassa, ja sama nuori pastori, joka ennen oli hänet toimittanut sokeain opistoon kaupunkiin, rupesi nytkin puuhaamaan sairasta tyttöä mainittuun paikkaan. Sokea hiukan ilostui tästä ja näytti toivovan tilansa paranemista...

Hän oli puhdas ja hieno käytökseltään niin että hänestä kirkkoherran neiditkin paljon pitivät. Ja vaikka hänellä usein, neuloessaan pappilan salissa, oli julmat tuskat päässä, ei hänen koskaan kuultu valittavan. Silloin kun kivun kouristukset häntä niin vaivasivat, että täytyi paneutua vuoteen-omaksi, makasi hän hiljaa liikauttamatta jäsentäkään. Hän koettamalla koetti tuottaa ihmisille niin vähän huolta kuin mahdollista itsestään. "Saattepa nähdä, että kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen vakuuttelevan vaikeimmissa vaivoissaan. -- Jonkun viikon kuluttua saapui suosiollinen vastaus kaupungista. Se ilmoitti että koska paikkakunnalla vallitsi kova nälkävuosi, niin sokea tyttö otetaan uudelleen opistoon, jossa saa ilman maksua oppia uusia töitä, ja siellä on hän myös tilaisuudessa saamaan lääkärinhoitoa loukatulle silmälleen. Pastori riensi ilmoittamaan ilosanoman Kaisalle. Mutta tämä ei -- kumma kyllä -- näyttänyt siitä enää ilahtuvan.