Part 11

"Minä onnittelen sinua isä!" kirjoitti viikon perästä toinen rovastin pojista riemuisesti vanhaan kotiinsa maalle. "Meidän rakas Herra Jumalamme taivaassa on äärettömässä armossansa vihdoin avannut sinun silmäsi näkemään tämän mailman turhuuden, ettäs nyt olet lakannut tuosta turmiollisesta tavasta juoda väkeviä juomia, jos kohta sinä, rakas isä, et niitä pahimpia ole ollut laumassa. Kun kallis isänmaa on vaarassa, silloin meidän pappien, sen pyhimpien vartijain, pitää olla pestyinä kaikesta liasta että me kelvollisiksi työntekijöiksi havaittaisiin Herran Zeebaotin suuressa viinimäessä -- joka viini ei ole samaa kuin nykyajan myrkylliset päihdytysjuomat, vaan joka huumaa meitä siinä ijankaikkisessa totuuden hengessä, jonka nimi on Jeesus Kristus, sen elävän Jumalan poika..."

Sitten oli kirjeessä kerrottu pikkukaupungin raittiuspyrintöjen suuresta edistyksestä, uudesta lähetysseurasta Kiinalaisia pakanoita varten ja yhdistyksestä "Siveyden suojelijat", lauluseurasta "Siionin lintuset" sekä kuvaus eräästä hauskasta teeiltamasta "kristillisellä ohjelmalla" -- "joissa kaikissa minä myös olen jäsenenä". Kirje loppui seuraaviin sanoihin: "Paljon on siis täällä puuhattu raittiuden alalla. Jospa sinäkin isä siellä maalla nyt voisit saada yhä useamman paheen orjan luopumaan perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, kun olet nyt itse aineellisuuden kahleista irti päässyt. Tätä toivoen piirrän minä:

poikasi Aamos".

Vanha rovasti huokasi ja laski kirjeen vapisevasta kädestään. Hän kyllä sydämmensä pohjasta oli ylpeä siitä että poika siellä kaupungissa kuului "Siveyden suojelijoihin" ja muihin jaloihin yhdistyksiin ja ihmetteli: "kuinka se Aamos kaikkia ennättääkin", mutta että poika niin korkealta kannalta näkyi ottaneen tuon hänen totilasista luopumisensa, se ei ukkoa oikein miellyttänyt. Eihän hän sitä ollut tehnyt itsensä, vaan muiden tähden! Hänhän oli uhrannut yksilöllisen vapautensa yhteisen hyvän vuoksi. Eikä hän ollut koskaan tuntenut olevansa missään "liassa" sen kautta että oli alkohoolia käyttänyt. Jos kohta hänen terveytensä, niinkuin Aamos vakuutti, siitä oli "kovasti kärsinyt"...

Rovasti oli umpimielinen luonnoltaan. Hän ei saanut helposti puretuksi sisästänsä, mikä painoi hänen sydäntään. Ja sentähden ei hänen ensi kirjessään pojalleen ollut sanaakaan näistä asioista.

Vapunpäivän tapahtuma pappilassa oli sillä välin herättänyt jonkun verran huomiota rahvaassakin, jonka seassa sekavia huhuja kierteli. Niinpä muutamana päivänä eräs kylän akoista tuli läähättäen Assi neidiltä kysymään että "onko se ihan totta kun kertovat että rovasti vapunpäivänä kuuluu tehneen semmosen peätöksen jotta ei tästälähin kotonaan minkäännäköistä karvasta maistak, ja missä vain muuallai viinapullon näkköö, niin paikalla lyöpi rikki lattiaan?" Ja ennenkuin toinen ehti mitään vastata, lisäsi eukko liukkaasti: "No jo kai minusta oisi hyvä -- se Jussii kun toisinaan maisteloo" Mutta kauvempana pitäjällä haastelivat ukot pirteissään: "No on se tainnut tuo rovastii toisenni pullon elämässään kallistaak, koskapa nyt kuuluu pitäneen heittee juonti kokonaan poikkeen!"

Rovasti hymähti näille kansanarvosteluille, joita joku pitäjän herroista hänelle toisinaan leikillä kertoi, ja sanoi: "Vähät kai minä niistä välitän!" Mutta salaisesti ne häntä pistivät ja tekivät murheelliseksi. "Niin", ajatteli hän itsekseen, "semmoista siitä nyt tuli. Ne pitävät minua nyt vanhana syntisenä ja jonkunlaisena parantuneena juoppona..." --

Kesän tulo oli hyvin vitkallista -- vasta juhannusaatoksi hävisivät jäät järvestä. Mieli oli sentähden pappilalaisissakin asunut matalalla, pitkät, kylmät kevät-illat olivat tuntuneet sangen ikäviltä, ja toivottomina olivat maamiehet kävelleet pienien, jääkohvalla peitettyjen oraspeltojensa pientarilla. -- Mutta nyt näytti kesä vihdoinkin tulevan, ilmat lämpenivät, kuului kiurun laulua, nurmi alkoi vihertää, päästiin vesille. -- Rovastikin elostui, pyyteli rysillä haukia rantapuron suusta ja maalaili veneitään...

Pappilaan saapui kesävieraita. Niiden joukossa oli rovastin sisarenpoika Orpo, nuori lääketieteen ylioppilas, joka nyt ensi kertaa tuli setänsä taloon vierailemaan. Tämä sai pian kuulla setänsä raittiuslupauksesta, tuli miettiväiseksi eikä lausunut mitään sen asian johdosta. Se ihmetytti molempia tyttäriä, jotka tiesivät Orvon olevan itsensäkin ehdottoman raittiin. Nuori ylioppilas näytti siitä lähtien salaa tarkastelevan setäänsä, ja kerran hän tarkkaan tiedusteli ruustinnalta, minkälaista setän totinjuonti oikeastaan oli ollut. Sitten hän eräänä iltana istuessaan ukon kanssa kahden kesken, yhtäkkiä virkkoi:

-- Mutta sehän voi olla vaarallista, setä, sinulle että olet heittänyt pois totin käyttämisen!

Vanhus, joka oli vähän huonokuuloinen, oli nytkin kuullut väärin ja sanoi hiukan synkeästi naurahtaen:

-- No olisikohan se nyt minulle niin kovin vaarallista ollut!

-- Ei setä, sitähän minä juuri päinvastoin sanoinkin että minä pelkään terveytesi siitä jollakin tavalla kärsivän, kun olet niin äkkiä luopunut tuosta alkohoolin nauttimisesta.

-- Mitä sinä nyt puhut, poika? lausui ukko kummastuneena. -- Sinä, joka itse olet absolutisti ja aijot lääkäriksi! Vai oletko enää absolutisti?

-- Olen kyllä, setä, mutta...

-- Mutta mitä? keskeytti ukko. -- Eikö juuri se teidän nykyinen viisas mailmanne ole saanut todistetuksi että väkijuoma, niinkuin Aamoskin ja kaikki muut sanovat, on kauheata myrkkyä ihmisruumiille?

Sisarenpoika ei heti vastannut. Häntä oli huvittanut setänsä täydellinen hämmästys.

Sitten hän kuin puoleksi itsekseen levollisesti vastaili:

-- Paljonhan se tiede nykyään on todistanut, mutta niitä näyttää olevan asioita, joista tieteen todisteetkin, kuinka teräviä tahansa ne ovat, tylsistyneinä kimmahtavat takaisin. Tietysti minä pääasiassa olen vakuutettu lääketieteen tuloksista, mikäli koskee väkijuomien vaikutusta. Ja myönnän täydellisesti että väkijuoma itsessään vaikuttaa aina jollakin tavalla turmiollisesti ihmisen ruumiiseen. Mutta yhtä seikkaa minä en myönnä tai ainakin sitä epäilen. Ja se on tämä: vaikuttaako väkijuoma poikkeuksetta turmiollisesti ihmisen sielu-ruumiiseen? Sillä vaikkapa alkohooli nyt alati pyrkii pahentamaan ruumista, mutta samalla vaikuttaa sieluunkin ja vaikuttaa siihen niin elonvoimaisesti etteivät nämät kaksi vaikutusta mene ainoastaan tasan, vaan vieläpä tuo parempi vaikutus käy yli tuon pahan -- niin: jos yhdistetty sieluja lääketiede voi tällaisiakin tapauksia elävästä elämästä esilletuoda, yhden ainoankaan esimerkin, silloin ei alkohooli vielä ole ehdottomasti kirottu yhteiskunnan hylkylapsi!...

-- Mitäs esitelmiä se Orpo täällä pitää? kysyi samalla Sissi, rovastin nuorempi tytär, kulkien palavasta punoittavin poskin kiireesti salin läpi ruokahuoneen puolelle. Hän oli ollut nisuja leipomassa pirtissä...

Orpo ei vastannut mitään serkkunsa kysymykseen, keinui vaan hiljaa keinutuolissa ja katseli miettiväisesti eteensä. Keskustelu oli katkennut, mutta Sissin kadottua kysyi rovasti, joka istui liikkumattomana toisessa keinutuolissa:

-- Mitä sinä sitten oikeastaan arvelet tästä minun "lakostani"?

-- Minä arvelen että sedän raittiussitoumus voi tuottaa turmiollisia seurauksia sedälle itselleen. Sinä, setä, olet jo vanha mies. Yli neljäkymmentä vuotta olet säännöllisesti nauttinut alkohoolia. Tottumus on mennyt aivan veriisi... Älä luule että minä olen sitä uskoa ettei juurtunuttakin tapaa voi vahingotta irtireväistä -- varsinkin jos tyhjän paikan sijalle pannaan jotakin täytteeksi, mutta jos tämä sinun tapasi ei ole ollutkaan mikään turmiota tuottava, jos meillä tässä nyt onkin juuri tuollainen poikkeustapaus, josta äsken puhuin... Setä! Se seura, se mielentila, se tunne... niin, varsinkin se mielentila, jossa totilasisi ääressä olet ollut -- ehkäpä juuri se on muodostunut sinun tärkeimmäksi elinvoimaksesi täällä maalla? "Humööri", kuule setä, se on sentään taikavoima yli kaiken turmelevankin tässä mailmassa!

Orpo katseli setäänsä, etsien hänen katsettansa. Vanhus oli luonut silmänsä alas ja näytti ikäänkuin hiljaa riitelevän jotakin kovaa vastaan, joka ei mitenkään tahtonut sulaa. Varovaisesti virkkoi hän sitten:

-- Niin, kyllä minä olen siitä fyysillisesti kärsinyt -- jo nytkin... Se on tuntunut niin pahalta... Minä olen kuin heikontunut... ruvennut enemmän tuntemaan vanhuuden avuttomuutta... Mutta ne on ehkä nämät surutkin...

Sisarenpoika iloitsi sydämmessänsä että oli saanut vihdoinkin sedältään urkituksi, mitä oli hänessä jo kauvan luullut näkevänsä.

-- Mutta setä, samat suruthan sinulla ovat olleet jo ennenkin, sanoi hän sitten, -- ja sinä olet ne onnellisesti kestänyt. Nyt sinä niitä joka päivä muistat ja haudot. Ennen ne sinua eivät ole haitaksi asti raskauttaneet. Mikä siihen on syynä?...

Vastausta odottamatta jatkoi hän:

-- Eikö olisi parasta, koska asia nyt on tätä laatua, että silloin tällöin vielä joisit lasillisen entistä hyvääsi?

-- Mutta lupaus? sitoumus kaikkien kuullen? sanoi ukko alakuloisesti.

-- Niin, niin, minä ymmärrän, lausui sisarenpoika, yhtä alakuloisesti. -- Miksikä sinun, setä, pitikin kaikista jyrkimmässä muodossa tuo lupaus tehdä? Olisit vain julistanut ettet tästä lähtien väkeviä tarjoo, kun vieraita on pappilassa etkä niitä itse muidenkaan luona käydessäsi nauti, mutta että mikä sinun yksityistä kotielämääsi koskee, niin se on sinun oma asiasi?

-- Sitähän minä olinkin ensin ajatellut, vastasi vanhus, mutta kun se Assi... Ja tietysti minua olisi pidetty itarana, kun en vierailleni enää olisi tarjonnut, vaan itse yksikseni käyttänyt... Ja salajuoppona...

-- Mitä se muihin olisi kuulunut! huudahti Orpo. -- Mitä sinä niistä arvosteluista olisit välittänyt, setä? Kotielämässäsi olisit kerran viikossa käyttänyt tuota saunatotiasi ikäänkuin lääkkeenä. Ja koko perheen nähdenhän sinä sitä ennenkin nautit. Kaappijuopon nimeä tuskin olisit saanut...

Keskustelu taukosi taas. Muut kesävieraat -- pari vanhempaa tätiä -- palasivat pieneltä kävelyltään "Kyöpelinniemelle" kertoen, kuinka ihanaa siellä oli ollut. Assi tuli kylältä ja istuutui piaanon ääreen soittamaan Merikannon "Kesäiltaa", ruustinnakin ilmaantui keittiön puolelta ja sanoi illallisen jo olevan valmiin. Kaikki nousivat ja siirtyivät ruokahuoneeseen. Illallista lopetettaessa tuli Sissikin pirtistä, posket tulipunaisina: nyt oli hän paistanut leipomuksensa ja lupasi iloisella äänellä seuralle lämpimiä pullia ja piparikakkuja, jotka oli jättänyt etehiseen... Mutta rovastin kasvot olivat keltaisenkalpeat ja hän hymyili väkinäisesti tyttärensä puuhille. Orpo otti osaa pöytäkeskusteluihin, mutta näytti säälinsekaisella suuttumuksella katselevan Assi serkkuansa, joka istui häntä vastapäätä... Sitten noustiin tuoleja kolistellen pöydästä. --

Odottamattoman lyhyeen loppuivat kesäiset säät. Pari viikkoa niitä vain kesti -- sitten taas alkoivat pitkälliset sateet ja kylmät. Pappilan "kesätätit" lähtivät pois, ja syyskuun alussa matkusti myös Orpo pääkaupunkiin lukujansa jatkamaan. Assi neiti oli saanut sopivan paikan maailmalla ja lähti myös pian pois. Sissi vain jäi kotiin vanhempainsa kanssa, mutta hänellä alkoi kansakoulutoimi, johon hän oli valittu väliaikaiseksi opettajattareksi, ja hän oli aamusta iltahämärään kaiket päivät kotoaan poissa.

Hiljaista, yksinäistä, hyvin yksinäistä ja yksitoikkoista oli elämä nyt pappilassa. Harvoin kävi ketään vierasta, ja jos kävikin joskus, niin ei niiden kanssa mitään iloisempaa tuulahdusta pappilaan tullut. Rovastilla ei itsellään ollut enää mitään sanottavaa pitäjätuttavilleen; hän ikäänkuin odotti, eikö muilla ollut hänelle jotakin kerrottavaa, mutta kun sellaista ei ollut, istuskeltiin pitkät hetket täydellisessä vaitiolossa, kunnes vieraat ikävystyivät ja lähtivät pois. Jonkunlainen alakuloisuuden leima oli painettu kaikkeen. Kaiket päivät istuskeli vanhus kamarissaan yksitoikkoisessa kansliatyössään, ruustinna puuhaili alati erillään omissa taloustoimissaan, ruokapöydässä istuivat vanhukset useimmiten kahden, sillä Sissi harvoin joutui kotiin ruoka-aikaan. Oi kuinka yksinheitetyt he olivat täällä erämaan pitäjässä! Pimeinä, pitkinä syysiltoina, kun tuuli ulvoi nurkissa ja sade toivottomasti räiski vasten ikkunaruutuja, silloin tuntui heistä niin lohduttomalta kuin itse taivaan Jumalakin olisi heidät hyljännyt, ja vanhasta rinnasta pääsi salainen huokaus: "Oi Herra, mitä pahaa olemmekaan tehneet, ettäs olet meidät tällaiseen asemaan saattanut!"...

Rovasti ei ollut lausunut kotiväelleen sanaakaan kesäisestä keskustelustaan sisarenpoikansa kanssa ja sitten hän oli kaikki vähitellen unhoittanut. Näytti melkein siltä kuin ei se olisi tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, ja senkin, mitä hän silloin oli sisarenpojalleen tunnustanut, oli hän jälkeenpäin peruuttanut. Hän tiesi taas vain tehneensä ehdottoman raittiuslupauksen ja tahtoi siinä jyrkästi kiinni pysyä. Yhtä seikkaa hän vain ei ymmärtänyt: miksikä kävi niin kivuloiseksi? Kun Sissi toisinaan hänen kipuaan tiedusteli, ei hän osannut selittää, missä paikassa kipu tuntui ja miltä se tuntui. Se tuntui vain niin pahalta ja kummalliselta. Olisikko se seuraus _siitä?_ Hän ei tahtonut päästää tätä ajatusta enää sieluunsa. Aamoksen ja tämän kanssa koko mailman todistushan soti sitä vastaan...

Mutta perjantai-iltoina, kun hän palasi yksikseen saunasta, tunsi hän ääretöntä entisyyden kaipausta. Tuossa pienellä pöydällä vieraskamarin ovipielessä oli häntä aina ollut odottamassa tarjotin, jolla seisoi se vanha tuttu hopeakannu niin kodikkaasti höyryten, karahvi, jossa kimmelsi ruskeankirkasta nestettä, sokeriastia sekä tahkottu juomalasi, johon oli pistetty lusikka... Oma puoliso ne siihen oli hellällä kädellä kantanut. Kuinka erinomaisen suloiselta oli silloin tuntunut "panna sekaan" ja paitahihasillaan siinä hiljakseen liikuskella, sillä aikaa kuin toiset vielä viipyivät saunassa! Pieni vihellyksen hyrinäkin jotakin viisikymmenluvun aikuista ylioppilaslaulua -- "Opp Amaryllis! vakna min lilla!" -- oli silloin kuin itsestään päässyt huulilta, ja kaikki eletty elämä oli suloisina muistosäikeinä kierinyt esiin menneiden päivien hämärästä. Ja nykyisyyden paino oli samalla kevennyt, ja maltillisella mielellä oli saattanut katsella kaikkea katkeraakin silmiin -- rauha ja sopusointu oli täyttänyt koko olennon...

Niin silloin -- mutta nyt? Nyt kun hän palasi saunasta, oli vieraskamarissa pilkkosen pimeä, pikkupöytä oli typösen tyhjä... oliko se todellakin tyhjä? -- hänen täytyi sitä kädellään sivellä mennessään läpi tuon pimeän huoneen salin puolelle, jonne lamppu oli heitetty yksikseen palamaan. Salissakin tuntui niin tyhjältä, ei risahdusta kuulunut, seinäkello vain yksitoikkoisesti naksutti Beethovenin ja Mozartin rintakuvien välissä...

"Hyvä jumala! Jos saisi puolikaan lasia lämmintä totia" -- ja hän palasi synkkänä ja kärsivänä kamariinsa. Kurkussa tuntui kuin jano: ei se ollut tavallinen jano -- ja sielussa se oikeastaan tuntuikin eikä kurkussa...

Mutta tämä täytyi kestää, täytyi --! Sillä hän, rovasti, ei tahtonut olla mikään petturi. Hän, kuudenkymmenenviiden vanha mies, koetti tappaa vanhan luontonsa ja istahti saunailtoina virkapöytänsä ääreen jotakin ahkerasti kirjoittamaan.

Vaan jos joku hänen omaisistaan tuommoisina iltoina olisi häneltä kysäissyt: "no isä-ukko, maistuisikkos totilasi nyt hyvälle?" tai jotain sen tapaista, niin olisi vanhus kivenkovaan sen kieltänyt. --

Eräänä marraskuun iltana, kun kylmä tuuli puhalsi hiljan jäätyneen järven yli, ja rovasti tunsi jalkojansa palelevan kamarissaan, toi posti hänelle kirjeen, jonka käsialaa hän ei ensin tuntenut, mutta kuoren avattuaan luki seuraavaa:

Helsingistä...

Hyvä Setä!

Olen usein täällä muistellessani viime suven viettoa siellä kaukana maalla mietiskellyt sitä setän raittiuslupausta, josta kerran puhelimme kesällä. Minun käy kovasti sääli että setä tuli panneeksi oman persoonallisen hyvinvointinsa raittiusasian uhriksi, ja minä paheksun ankarasti eräiden sukulaisteni ajattelematonta toimintaa tässä asiassa... Olen koettanut löytää pelastuskeinoa tässä pahassa pulassasi, johon olet joutunut ja olen sen löytänytkin, vaikka en tosin niin pikaista kuin asia vaatisi. Kuulehhan: sinä olet tehnyt tuon sitoumuksesi hiukan epämääräisillä sanoilla "tästälähtien en minä... j.n.e." Mitä sinä itse lienetkin niillä tarkoittanut, niin kuulin minä kuitenkin serkuiltani Assilta ja Sissiltä että heidän esityksensä oli alkuaan ollut se, että sinä -- kuten nykyään kaikki juomalakkoon rupeavaiset -- aluksi sitoutuisit siihen vain yhdeksi vuodeksi, noin ikäänkuin koetukseksi. Vaan sinulta oli jäänyt se huomaamatta, ja serkkuni olivat sentähden olleet salaisesti hämmästyksissään, joskin riemuissaan, kuullessaan sinun jyrkän päätöksesi. No, olkoon vain että muukin kuulijakuntasi vappuna jäi tähän jyrkimpään käsitykseen -- ei se estä sinua tulevana vappuna pitämästä uutta puhetta, jossa lievennät raittiuslupauksesi sellaiseksi ettei se sinulta riistä tuota "kotirauhaa" tai miksi sitä nyt tahdomme kutsua. Tämä on mielestäni ainoa sopivin pelastuskeino. Olen varma siitä ettei setä joudu naurunalaiseksi, sillä mitään naurunalaista ei tässä. ole. Tässä on vain kysymys erehdyksen korjaamisesta ja velvollisuudesta omaa itseään kohtaan -- -- -- -- -- --

Sisarenpoikasi Orpo Sund.

J.K. Koeta kestää siis setä siihen asti! Kyllä minä ymmärrän että siellä äärettömässä yksinäisyydessä mieli usein käy raskaaksi. Käynet kai kävelyssä joka päivä, niin että jalat pysyvät lämpiminä? Siellähän oli niin raikkaita havumetsiä... Jää terveeksi. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!" --

Sama.

Rovasti nosti silmänsä kirjeestä. Hänen katseensa oli vähän kirkastunut. Hän oli sisarenpoikansa jo kokonaan unhoittanut, mutta nyt tämän persoonallisuus tulvahti elävästi häntä vastaan. "Sitähän minäkin olen miettinyt että tässä on tehtävä jotain" ajatteli hän.

-- Keltä sinä sait kirjeen Helsingistä? kysyi ruustinna tullen samalla miehensä luo.

-- Se oli Orvolta! Koetappas arvata, mistä asiasta hän kirjoittaa. Joo -- hän ehdottaa että minä... mutta lue itse! sanoi vanhus vähän veitikkamaisen näköisenä.

Ruustinna rupesi lukemaan ja rovasti käveli silläaikaa äänetönnä edestakaisin lattian pehmeillä matoilla, meni tupakkahyllyn luo ja pisti piippuun (hän ei ollut edes intohimoinen tupakoitsija, vaan poltti hyvin harvoin, erityisessä mielentilassa).

-- No? kysyi vanhus, puhaltaen paksun savupilven suustaan, kun näki puolisonsa laskevan kirjeen kädestään.

-- "Älskade Sebulon" -- rakas Sebulon... nyyhkytti ruustinna liikutettuna ruotsiksi, ja nousi taputtamaan miestänsä hartioille -- luuletko etten minä ole nähnyt, kuinka sinä olet kärsinyt? Varsinkin noina saunailtoina... Kuinka se minuun on julmasti koskenut! Ja monta kertaa olen jo aikonut tuoda esiin sen konjakkijäännöksen, joka seisoo sokerikaapissa... Mutta en ole uskaltanut... En ole puhunut mitään, kun olen peljännyt että sinun tulee vielä vaikeampi olla... Minähän heti jo alussa olin koko raittiuslupausta vastaan... Vaan nyt minä heti menen hakemaan sinulle sen jäännöksen...

-- Ei, ei, rakas Lisbeth! mitä sinä nyt...? keskeytti rovasti yhtäaikaa hellänä ja kauhistuneena. -- Eihän kirjeessä siitä mitään seisonut. Minä en maista pisaraakaan, jos _nyt_ tuot!...

Ruustinnan täytyi siihen tyytyä. -- Se Orpo on viisas poika, tuumi ukko sitten astua köpittäessään puolisonsa jäljessä huoneiden läpi illallispöytään.

-- Niin, paljon viisaampi kuin sinä, Sebulon kulta, sanoi ruustinna leikillä.

-- Ja ajatteleppas: hän on itse ehdoton raitis ja soisi minulle kuitenkin totilasini, jatkoi rovasti. -- Sitä eivät kaikki tekisi.

-- Kuka sinulta hennoisi kieltää? hymyili ruustinna. -- Minusta totilasi aina on pukenut sinua, Sebulon. Minä en ymmärrä kuinka tytöt ja se rakas Aamos...

Sissi, joka istui jo edeltäpäin illallispöydässä tutkien pitkää riviä kihlattuja Uudesta Suomettaresta, ei voinut kyllin ihmetellä nähdessään vanhusten tulevan ruokapöytään niin iloisina ja reippaina.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

-- Orpo on mennyt kihloihin! koetti ruustinna leikillä uskotella.

-- Orpoko? säpsähti Sissi, -- eipähän sanomissa seiso...

-- Yksi vanha ajos on puhjennut, sanoi rovasti vähän totisempana.

Herkkäuskoinen Sissi neiti joutui alussa aivan pyörälle. Hän ei voinut ymmärtää mitään kaikesta tästä soperruksesta.

Sinä iltana kaikki kolme menivät levolle ilman raskaita huokauksia, jotka muuten kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä se mieliä painanut vaikka tuuli humisikin nurkissa ja yöllä alkoi sakea tuisku, joka pian ympäröi vanhan pappilan korkeilla lumikinoksilla...

* * * * *

Mutta seuraavana vapunpäivänä, kun kevät kirkkaana heloitti ilmassa ja kurjet lensivät yli taivaan, piti rovasti pappilaansa kokoontuneille vieraille seuraavanlaisen puheen:

"Hyvät vieraat!

"Kun minä vuosi takaperin tässä samassa paikassa ja samalle kuulijakunnalle pidin puheen, jossa lupasin luopua kaikesta väkijuomain käyttämisestä, luulin minä sillä tehneeni kaikissa suhteissa hyvin. Mutta jälkeenpäin ilmautui asianhaaroja, jotka todistivat ettei niin ollut. Meillä kaikilla on tosin velvollisuuksia kansalaisina yhteishyvää edistämään, mutta meillä on velvollisuuksia myös itseämme kohtaan -- näinä surullisinakin aikoma. -- -- -- -- Todistakoon tiede mitä tahansa alkohoolin turmiollisuudesta, minä vakuutan teille että minulle on, päinvastoin, tämän myrkkyaineen poisheittäminen uhannut käydä vaaralliseksi, johon on ehkä syynä luonteeni laatu ja korkea ikäni. Minä olen pappi, mutta minä en ole mikään munkki, joka luostarissa itseään kiduttaa. -- -- Sentähden minä pidätän itselleni oikeuden yksityisessä elämässäni jälleen, jos tarve vaatii, näitä väkeviä juomia käyttää, eikä kukaan rehellinen ihminen siinä voi mitään pahaa löytää. Sillä _minun_ kotielämässäni ei tätä ainetta koskaan ole väärinkäytetty: Hyvät kuulijat! Tällä tavalla minä toivon voivani olla pahentamatta raittiusasiaa, jota minä sydämmeni pohjasta kannatan, vaikka itse... Hmm -- moninaisissa me kaikki puutumme..."

Näin puhui vanha rovasti vapisevalla äänellä ja miettiväisinä kuuntelivat vieraat. Mutta kaikista hauskinta oli nähdä setä Meesakin naaman taas peittyvän sillä auringonpaisteella, jota siinä ei oltu nähty siitä asti kun rovasti häneltä totilasinsa kielsi. Nyt hän yhtaikaa nauroi ja murisi partaansa. "Enkö minä sitä sanonut, että voisihhan ukko ainakin minun kanssani panna jalalle? Enkö minä sitä sanonut että ukko hulluttelee -- hänhän ei ikinään ole ollut hutikassa? Ja enkö sanonut että antaa nuorten juoda siirappivettä, mutta että me vanhat saamme mennä hautaan totilasit kourassa. Pah! ha ha..." Ja ilta vanhassa pappilassa päättyi mitä viattomimpaan, mitä kodikkaimpaan totinjuontiin.

"Mikä virkamies sitä työ outta?"

Voi voi sentään meitä kaikellaisia kynän pyörittäjiä ja laulun palvelijoita, jotka olemme lähteneet elämän läpi taivaltamaan ilman arvomerkkiä rinnassa ja kuvernöörin tai piispan lupakirjaa taskussa, siitä että me jotakin olisimme! Mitä auttaa se meitä että meidän aivoparkamme ovat täynnänsä kaikellaista haavetta ja hapatusta, kun kukkaro kuitenkin on surkean tyhjä eikä ole meillä mitään kunnioitettavaa virkanimeä sen tyhjyyden peitteeksi? Muut ne ovat nimismiehiä, pappeja, lukkareita tai vähintäänkin metsäntarkastelijoita, jokaisessa pitäjässä, ja niiden persoona levittää aina ympärilleen jotakin laillisuuden tuoksua, joka hyvin pistää sieramiin meille, joista ei sitä tuoksua lähde, ja jotka sentähden tunnemme itsemme usein niin köykäisiksi kansalaisiksi tämän rakkaan yhteiskuntalaitoksemme kivisillä portailla.