Part 10

Näillä kirkkomatkoilla sattui Ressulle entisten lisäksi myös pari hairahdusta rajattoman uskollisuutensa tähden. Kahtena eri sunnuntaina jäi se nimittäin kaikkien poislähdettyä istumaan sakastin portaille siinä varmassa luulossa että pastori, vielä oli sakastissa. Väen tungoksessa ei se ollut huomannut isäntänsä lähtöä ja vaikka kirkkoväärti kirkon ovet suljettuaan kaikin tavoin sitä houkutteli pois, ei se lähtenyt, vaan näytteli tälle valkoisia hampaitaan ja jäi kuin jäikin paikalleen. Ja siinä olisi se kai istunut pitkän ijankaikkisuuden ellei pastori siellä kotona herkullisen puolisen sulaessa vatsassaan olisi arvannut asian laitaa ja iltapimeässä vielä laittanut renkinsä hevosella koiraa hakemaan. Mutta täysi työ oli rengillä saada Ressu kärryynsä, josta tämä monta kertaa karkasi takaisin -- sakastin portaille kököttämään. Naurahdellen ja tyytyväisenä kertoili pastori sitten seikkaperäisesti pitäjän herroille näistä koiransa uskollisuuden näytteistä. --

"Autuas, joka viheliäistä armahtaa..." oli pastori kerran kirkossa saarnannut.

Vähän toista vuotta oli kulunut rauhassa ja rakkaudessa, syksy oli käsissä ja talvi edessä. Pitäjällä oli alkanut liikkua kummallisia huhuja... Pastori Möhösen elämässä oli kaikessa salaisuudessa tapahtunut surullisia seikkoja, jotka vaikuttivat että pitäjän eukkoväki hiukan alkoi epäillä sielunpaimenensa hurskautta. Tuomiokapituli... No, se ei suorastaan kuulu tähän, mutta se on tarpeellista Ressun elämän käsittämiseksi. Mainitkaamme siis kaikessa lyhykäisyydessä vain, että pastori Möhönen tuli menneeksi kristilliseen avioliittoon (niinkuin naimista aina kauniisti kutsutaan) "muotoon ja persoonaan katsomatta."

Jos tämä tapaus aluksi vaikutti pastoriin, niin vaikutti se myöskin pastorin Ressuun. Toisinaan koiratkin ikäänkuin tajuavat isäntiensä siveydelliset heikkoudet. Siitä alkaen kun pastorin kotielämässä tapahtui surkeita asioita, tuli Ressukin erilaiseksi. Ei se enää haukkunut ohikulkijoita samalla äänellä kuin ennen, ei sen ruskeat silmät enää loistaneet samaa puhdasta iloa ja olemassaolon onnea pastoria ja tämän tuttavia katsellessa, kuten aina ennen. Niissä paloi kyllä yhä rajaton uskollisuus ja rakkaus pastorin persoonaan, mutta ilmeessä oli kuin murhetta, kärsimystä, tuskaa. Ressu rupesi nopeasti vanhettumaan, ja sen pörröiset pääkarvat muuttuivat kellertävän harmaiksi.

-- Mikä sinun Ressuasi vaivaa? kyselivät pastorin tuttavat tämän jälkeen.

-- Mikäkö vaivaa? -- ei mikään! höhähti pastori kylmästi. Mutta hän oli sen kyllä itsekkin huomannut. Ja hän rakasti Ressua yhtä paljon kuin ennenkin, rakasti melkein enemmän kuin... sitä toista.

-- Vanhuusko tuota alkanee vaivata, sanoi hän sitten lempeästi, ja niin se on tullut kumman varomattomaksikin, tässä tuonoin ajellessa joutui reen jalaksen alle ja taisi vähän litistyä...

Ressu makasi sohvalla ystävällisen-surullisesti katsellen pastoria silmiin. Se näytti ymmärtävän kaikki mitä siitä puhuttiin.

Pari vuotta kului näin; pastori parrottui kovasti ja oli jo ennättänyt pitää kolmannet kastajaiset siihen kuin Ressu vain yhdet. -- Ressu oli nimittäin päinvastaista sukupuolta kuin pastori. Mutta pastorin lapset saivat kaikki jäädä eloon, koska niiltä kasteltiin ainoastaan päälaki veteen, kun sitävastoin Ressun penikoilta koko pää painettiin veden alle, niin että ne tukehtuivat. Koiranpenikan kasteen laita on näet aivan päinvastainen kuin ihmisen lapsen. Ihmisen lapsen vapauttaa kaste, kuten tiedämme, kuolemasta vieläpä perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, mutta koiran penikalle tuottaa se armotta surman. Että pastori Möhönen hukutti penikat sulasta rakkaudesta Ressuunsa, on sanomattakin selvää. Sen ymmärsi kai Ressukin, sillä yhä enemmän se kiintyi häneen. Mutta uusista suruista oli sen pää käynyt jo läpeensä harmajaksi.

Talvinen tammikuun päivä oli käsissä. Pastoria oli tultu noutamaan pitäjälle sairaan luo. Mutta sinne oli kolmisen peninkulmaa, ja kova pakkanen paukkui nurkissa. Jonkun matkaa ajettua huomattiin Ressun päässeen mukaan, vaikka se oli lähtiessä jätetty kotiin. Pastori käski kyytimiehen pysäyttää hevosen ja otti koirapahasen rekeen, vällyjen alle. Mutta vällyt eivät olleet vahvat, ja jäällä puhalsi viima läpitunkevasti. Pastori, jonka musta parta oli valkeassa kuurassa, tunsi Ressun värisevän sylissään ja koetti turhaan sitä lämmittää. Välillä käytiin eräässä talossa kahvia juomassa, mutta siellä oli vieraskamari kylmä, ja Ressu vilustui yhä enemmän. Pastori syötti sille sokeria, mutta tunsi omantunnon vaivoja ettei ollut paluuttanut koiraa takaisin.

Kohta tämän matkan perästä sairastui Ressu omituiseen päätautiin. Se alkoi voivotella kuin lapsi ja pyöriä paikallaan kuin vimmattu ympäri lattiaa. Vihdoin oli sen tuska niin suuri että se alkoi raivata kaikkia huonekaluja, mitä suinkin oli pastorin kansliassa. Se, pikkuinen, vähäväkinen koira, työnteli päällään puskien edestään tuoleja ja pöytiä sille ihan tavattomalla voimalla. Pastori kantoi sentähden huonekalut viereiseen makuukamariin ja jätti onnettoman Ressunsa tyhjään huoneeseen. Siellä sai se olla aivan yksikseen.

Mutta öisin heräsi hän usein sen kamaliin valitushuutoihin. Ne huudot olivat kuin ihmisellisen tuskan ääniä, ne eivät olleet Ressun omia -- ne olivat kuin jonkun toisen puolesta... Kenenkä? kysyi pastori itseltään. -- Häntä kauhistutti ja hän koetti turhaan nukahtaa...

Sitä menoa oli jo kestänyt kolmatta viikkoa niin että pastorin kärsimykset noista yötä päivää kuuluvista valitushuudoista olivat nousseet äärimmilleen. Koko sairautensa ajalla ei koira-rievulle olleet kelvanneet paraimmatkaan herkut, ja se näytti kadottaneen kaiken älynsä. Ainoastaan isäntänsä vielä tunsi ja huiskutti heikosti tälle häntäänsä, samalla kun sen silmissä hehkui kivun riutava poltto.

Paavalinpäivän iltana katosi se kotoa, ja pastori, jolla oli vieraita, oli alakuloinen ja murheellinen. Ei se kuulunut Ressun tapoihin tällainen tietämättä katoaminen pihasta. Jotakin outoa se merkitsi...

Seuraavana päivänä puolenpäivän rinnassa kantoi eräs naapurin mies kipeän koiran pastorin kammariin. Hän oli löytänyt sen kievaripihan lumihangesta, johon se oli kaivanut itselleen kuopan ja siinä värissyt koko pitkän talvisen yön. Siihen olisi se hiljaisuudessa kituen kuollutkin, jos olisi annettu.

Muutamia tunteja taistelivat pastorissa vielä sydän ja järki siitä mitä tekisi. Mutta kun lyhyt tammikuun päivä alkoi hämärtää, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän veti varsisaappaat jalkaansa, kohotti koiran vasempaan kainaloonsa ja poistui kenenkään huomaamatta pihalle, oikeassa kädessään ladattu revolveri. Tallin takalistolle hän kaahlasi ja laski kovasti huohottaen kantamuksensa hankeen. Revolverin suun asetti hän liki Ressun korvaa, ja kääntäen pois kasvonsa ampui kaksi laukausta. Syrjäsilmällä näki hän koirarievun pyörähtävän verissään hankeen ja jäävän liikkumattomaksi...

Sitten asteli hän pirttiin ja toimitti renkipoikaansa tekemään puisen arkun ja hautaamaan Ressun väliaikaisesti lumeen.

-- Se oli siksi uskollinen palvelija, että oikean arkun se sietää, mutisi hän tyrehtyneellä äänellä.

-- Sietääpä hyvinkin, arveli myöntyväinen renkipoika.

Mutta sisälle tultua tuntui pastorista kuin jostakin hänen sisästään olisi reväisty kappale irti. Ja hän ymmärsi että se oli Ressun kuolema, joka häneen niin syvästi koski...

Kevään saavuttua kaivoi renkipoika pastorin käskystä pellon pientarelle haudan, johon Ressun raato arkussaan muutettiin. Oli puhetta myös pienen rautaristin tilaamisesta kaupungista. Se oli ainoa teko, millä pastori enää voi osottaa rakkauttaan kuolleelle, uskolliselle palvelijalle.

Mutta kesäisinä tyyninä iltoina nähtiin toisinaan kissan miettiväisenä istuvan sillä pienellä kummulla, minkä alla Ressu lepää.

-- Ne olivat hyvät ystävykset elämässään, selitti pastori totisena tuttavilleen. -- Söivät aina samalta kupilta.

Ja hänen silmänsä herahtivat vesikiehteeseen, kun hän kaikkea muisteli.

Rovastin raittiuslupaus

Se tapahtui sinä surunkuuluisana vuonna vuosisadan lopulla. Syvässä tietämättömyyden unessa nukkui vielä erämaan rahvas pitäjän kymmenessä kylässä -- ja nukkuuhan se yhä vieläkin -- mutta pappiloisssa ja herrastaloissa oltiin sentään tietävinään, mitä hetkeä ajan kellon viisari nyt osoitti. Ja tuntui ilmassa kuin pitäisi jotakin tehdä... täälläkin, mutta kukaan ei tietänyt, mitä oikeastaan? -- -- -- Rovasti oli seurakunnan virkamiehistä vanhin. Hänen päänsä oli melkein kalju, ja kotiväki oli häntä jo kymmenkunnan vuotta kutsunut ukoksi. Nimismies, lukkari ja metsäherra, kaikki rouvineen, kutsuivat häntä siivosti "setäksi", jota vastoin pitäjän apulainen väitteli kutsumasta häntä miksikään, ja silloin kun oli pakko joksikin kutsua, sanoi mieluimmin vain rovastiksi, mutta ennenkuin senkään sai sanotuksi, rykäsi ja katsoi poispäin seinään. Miksikä hän juuri näin teki, on mahdoton sanoa. Hän oli savolainen talonpojan poika. Kun nuot suuret uutiset saapuivat, ei tietysti kenenkään päähän pälkähtänyt pikkusormellakaan kajota niihin ulkonaisiin tapoihin, joihin pitäjässä oli totuttu. Että nyt esimerkiksi kahvinjuonti tai tupakanpoltto heitettäisiin pois, sentähden muka että maassa vallitsi vakava mieliala -- semmoista tekoa olisi pidetty kerrassaan hulluutena, vieläpä ihmisrääkkäyksenä. "Mitäpä meillä maalaisilla lie juuri muutakaan elämäniloa kuin kahviloiltamme" olisi esitykseen huudahdettu kuorossa. Onneksi ei mokomaa esitystä oltu tehty, saati ajateltukaan, ja talvi läksi hiljakseen kulumaan kevättä kohti. Virkamiehet ajelivat vuoronperään vieraisiin toinen toistensa luo maaliskuun rakkaina iltoina, mielipiteitä vaihdeltiin virkeästi sanomalehtiuutisten johdosta, seurustelu oli avomielistä ja kohtelu ystävällistä, niinkuin maalla tavallisesti. Kaikki näytti olevan entisellään, mitään mullistuksia ei kukaan tässä piirissä aavistanut...

Mutta rovastin päässä oli syntynyt uusi ajatus! Tahi oikeastaan se ei hänen päässään laisinkaan ollut syntynyt, vaan muutamien hänen omaistensa, jotka saivat sen häneen istutetuksi. Se ajatus koski niin sanottua totinjuontia. Rovasti oli näet yksi noita vanhanaikuisia pappismiehiä, joka kaiken elämänsä ijän oli viattomasti nautiskellut alkohoolia totin muodossa. Hänellä oli oma herttainen "saunatotinsa" joka perjantai-ilta, jolloin pappilassa kylvettiin, ja läheisimmille tuttavilleen oli ukko myös halukas illan hauskuudeksi tätä ainetta tarjoamaan. Niitä läheisimpiä tuttavia ei ollutkaan monta, pari kolme vain, eikä pappilassa suinkaan joka ilta totivehkeitä nähty, sillä rovasti ei mielellään yksikseen "pannut jalalle". Siivoa ja kohtuullista oli iloliemen käyttäminen kaikin puolin ollut, ja jos kerran kymmenessä vuodessa sattuikin, että joku pitäjän herroista rovastin nimipäivän kunniaksi nähtiin lähtevän pappilasta hiukan lystillisemmillä kumarruksilla, niin se ei todistanut mitään pahaa. Itse nautti rovasti ainoastaan kaksi lasillista, ei aina sitäkään, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, kuinka hauskaa on todella toisinaan olla parsilleen humalassa. Sitä luontoa ei Jumala rovastille näet hitustakaan ollut antanut. Mutta Hän oli kuitenkin antanut hänelle taidon: hiljaisella riemulla ja tyynellä tyytyväisyydellä nautita sen vähän, mitä hän elämässään käytti.

Sentähden oli hänen sisällinen itsetuntonsa kivenkovasti pannut vastaan, kun hänen kaksi poikaansa, jotka, ollen nuoria pappismiehiä, molemmat olivat innokkaita raittiusmiehiä, hänellekkin, isäukolleen tuontuostakin kotona käydessään olivat tyrkyttäneet puhdasta oppiansa ja kehoittaneet vanhusta luopumaan totilasistansa. "Se on isälle hirveän vaarallistakin!" olivat he huudahtaneet. "Mutta minähän nautin sitä niin kovin vähässä määrässä" oli ukko koettanut puolustautua poikiensa hyökkäyksiä vastaan ja pysynyt entisessä tavassaan.

Ja entiselleen olisi se jäänyt hänen kaikeksi loppuijäkseenkin, ellei nyt olisi saapunut tämä valtiollinen murhevuosi, joka niin paljon ihmeitä on aikaansaanut meidän maassamme. Mutta kuitenkaan ei sekään välittömästi olisi saanut rovastia muuttumaan. Ratkaisevan sysäyksen täytyi tulla likempää...

Se tuli rovastin vanhimman tyttären Assin suusta, sillä pojat olivat poissa maailmalla. "Isä", sanoi tämä kerran illallispöydässä, "eikö se nyt sentään ole aivan sopimatonta että pappilassakin juodaan totia, ajatelkaas nyt -- pappilassa, jonka pitäisi olla esimerkkinä koko seurakunnalle? Mitä kaikkea pappilan piiat saattavatkaan kertoa kylällä käydessään siitä, kuinka herrat täällä pyhäiltoina ja nimipäivinä pitävät lystiä lasien ääressä! Ja mitä pahaa se vaikuttaa pitäjäläisiin: koska itse rovastikin kuuluu ryyppäävän -- sanovat he -- niin ryypätään mekin. Se on häpeäpilkku koko pappisarvolle! Eikö nyt isä viimeinkin saattaisi heittää pois tätä totinjuontia ja tarjoilua? Ja varsinkin nyt, kun muuallakin näiden kovien aikojen vuoksi on rumista tavoista yhä enemmän luovuttu. -- Niin miksei meilläkin?"

Rovastiin ei tyttärensä asianymmärrys olisi mitään hämmästyttävää vaikuttanut, mutta hänen viimeisten sanainsa johdosta kävi hän vakavammaksi. Hän ei kuitenkaan heti päästänyt itsestään minkäänlaisia myöntymyksen merkkejä, sillä hänen luonteeseensa kuului ensimmältä itsepäisesti vastustaa... Mutta hiljaisuudessa, itsekseen rupesi hän yhä enemmän tätä kysymystä hautomaan. "Jaa", sanoi hän itselleen, "ehkä olosuhteet minulta sitä _vaativat_." Ja asia alkoi häntä oikein polttaa, Väliin yölläkin hän siihen heräsi...

Niin suostui hän vähitellen ja ilmoitti eräänä päivänä perheelleen sen varmana päätöksenä. Kohta koittavasta vapunpäivästä lähtien se oli tapahtuva! Tyttäret päästivät ilon huudahduksen, mutta ruustinna oli vaiti...

Koitti vapunpäivä -- luminen, kylmähkö, paisteeton vapunpäivä kaukaisessa Pohjolassa. Korkeiden kinosten yli ajelivat vieraat reissä pappilaan -- ikivanha tapa näet oli että ensipäivänä toukokuuta pitäjän "paremmista" perheineen kokoontui rovastilaan jo päivällisiksi. Ruustinna oli aina niin ystävällinen ja vierasvarainen, ja vapun iltapäivä oli miehillä aina niin suloisesti kulunut rovastin puolella, jossa pitkästä ajasta kaikki taas saivat tavata toisensa, ja jossa lämmintä totiakin tarjottiin...

Ystävällisesti nytkin vieraat otettiin vastaan, päivälliset syötiin niillä pienillä kohteliaisuuksilla ja vähän kömpelöillä kursailuilla, jotka maaseudulla kuuluvat etikettiin, ja päivällisen syötyä hajaannuttiin taas sisähuoneisiin, miesväki tupakoimaan, rouvasväki kahvia odottamaan ja toisiansa salaisesti tarkastelemaan. Rovastin tyttäret olivat harvinaisen herttaisella tuulella, niin että se tuuli muihinkin vaikutti, ja iltapäivä lähti hilpeästi kulumaan.

Nyt olivat taas molemmat sukupuolet koolla salissa. Ne virkamiehet, jotka olivat onnellisissa naimisissa, katselivat hymyillen eukkojansa, ne taas, jotka olivat onnettomassa avioliitossa -- nekin antoivat nyt tyytyväisyyden loistaa kasvoistansa, nähdessään kuinka hyvässä valossa heidän vaimonsa osasivat seurassa esiintyä, mutta he pysyttelivät kuitenkin näistä vähän loitommalla kuin toiset.

Pappilan sisäpiika kantoi suuren tarjottimen heleänvärisellä nesteellä täytettyjä pulloja pöytään. Hänen perässään tuli ruustinna... Silloin asteli rovasti äänetönnä keskelle lattiaa, pysähtyi liikkumattomaksi ja rykäsi -- hetki oli tullut. Isommassa maailmassa olleet älysivät että rovasti aikoi pitää jotain puheen tapaista ja nousivat ylös. Talonpoikaiset nousivat myös uteliaina nähtyään että jotain erikoista oli tekeillä. Naisväkikin nousi ja kaikki kokoontuivat isoon piiriin rovastin ympärille. Kaikki keskustelut olivat vaijenneet ja salissa vallitsi juhlallinen haudan hiljaisuus...

"Näinä surull..." kuultiin rovastin alkavan totisena, mutta ääni takertui kurkkuun ja hänen täytyi kovasti rykäistä. "Näinä -- surullisina -- aikoina..." alotti hän uudestaan matalalla äänellä ja harvakseen lausuen jokaisen sanan -- "jolloin me kaikki olemme kuulleet ja -- tiedämme mitä -- täällä -- rakkaassa -- isänmaassamme -- on tapahtunut ja että... ja ymmärrämme että -- kansallinen velvollisuuskin -- vaatii uhrautumaan -- yleisen hyvän -- tähden -- ja koska -- epäilemättä -- se osoittaa kaunista esimerkkiä että -- näin pappilapaikassa... ja ettei se vaikuttaisi pahennusta tai huonoa esikuvaa -- että me säätyläiset -- vaikkakin kohtuullisesti -- olemme nauttineet -- sen vuoksi minä... ja minä lämpimästi -- kehoitan muitakin -- yhtymään... näinä surullisina aikoina... hmm, niin, näinä surullisina aikoina... -- -- --"

Rovastin puhuessa oli syntynyt kiusallisen pitkä väliaika, jona toinen hänen tyttäristään seisoi kalmankalpeana värähdellen, toinen tulipunaisena hikoillen. Mutta vanhus pääsi jälleen jäljille, rykäsi arvokkaasti ja lopetti tavallista varmemmalla äänenpainolla: "-- ja siis olen minä päättänyt että tässä minun talossani... ja etten tästälähtien itse -- missään tilaisuudessa väkeviä juomia nautitse -- enkä niitä muillekkaan tarjoa."

Siihen oli puhe päättynyt, ja päästäen helpotuksen huokauksen astui nyt rovasti pöydän ääreen kehoittaen hyväntahtoisella nyökkäyksellä vieraitaan ottamaan lasin kotitekoista simaa ja juomaan "tämän asian kunniaksi".

Mutta pitäjän herrat olivat kuin puusta pudonneet eikä kukaan tahtonut ensimmäiseksi liketä tätä pöytää. Vasta kun naisväki sekä eräs nuori naapuripitäjän virkamies, joka innokkaasti hyväksyi ehdotuksen, olivat käyneet kilistämässä malja kourassa seisovan rovastin kanssa -- liikahtivat hekin paikaltaan ja ottivat lasit. Mutta rovasti huomasi heidän kasvoissansa sellaisen jäykän ilmeen, mitä hän ei ikinä ennen niissä ollut nähnyt. Pitkä ja hoikka nimismies oli kuin seipään nielaissut, mutta samalla sen saanut sisässään onnellisesti katkeamaan -- hän oli kohtelias, mutta suupielissä piili ivaa... Lihava pitäjänapulainen, hän joka ei rovastia miksikään kutsunut, höhisi vierustoverilleen hiljaa: "niin, niin... hyvähän se oisi..." mutta silmät seisoivat kalseina hänen päässään eikä hän mennyt rovastin kanssa kilistämään. Enin näytti asia koskeneen "Meesakkiin", lapsellisen naiviin "fosmestariin", joka oli pitäjän suurin pilajuttujen kertoja ja tähän asti rovastinkin hauskin totitoveri. Hänen silmänsä olivat vielä äsken niin iloisesti säteilleet, hänen kasvonsa hymyilleet kuni lämmin ilta-aurinko, hänen ikuinen jäsenkolotuksensa oli ollut kuin unohduksissa -- mutta nyt olivat äkkiä hänen silmänsä käyneet melkein vihaisiksi, kasvonsa ankariksi, ja surkeasti vääntäen ruumistansa murisi hän puoliääneensä että "oli ihan joutavaa että ukko, jolla ei ikinään ole ollut hatussa, vanhoilla päivillään nyt rupesi hulluttelemaan!" Ja samalla hän teki niin merkitsevän kokokäänteen kuin osasi ja poistui ensimmäisenä herrain kamariin. Mutta paksu, tyhmänylpeä maakauppias Pussila, joka ei puheesta paljoa ollut ymmärtänyt, vaikka oli sangen viisaan näköisenä mielestään seisonut herrain joukossa sääret hajalla, kädet seljän takana ja hiljaa huojutellen ruumistaan, astua töpösteli vieraskamarin peilin eteen -- niinkuin ei mitään olisi tapahtunut -- ja jäi siihen pitkäksi aikaa peilailemaan leveää punaista naamaansa. Kaivoi taskustaan pienen kammankin, jonka oli tuonoin ensimmäisellä Pietarimatkallaan ostanut, ja raapi verkalleen ihraista tukkaansa. Tahallaan hän sen teki kaikkien nähden, sillä hän oli jostakin saanut päähänsä että tämmöinen kuvastimen edessä seisominen oli korkein aste hienointa herrassivistystä...

Kun kaikki miespuoliset vieraat olivat yksitellen kokoontuneet herrain puolelle ja rouvasväki oli jätetty saliin vapaasti riemuitsemaan tästä uudesta tapahtumasta, rupesi rovasti hiljakseen tiedustelemaan kaikilta erikseen, eivätkö he aikoneet seurata hänen esimerkkiänsä. Mutta ei yksikään pitäjän herroista siihen suostunut. Ei yksikään! Ja harmaahapsinen vanhus näki seisovansa ypöyksin ehdottoman raittiuden taistelutanterella...

Hän tuli araksi, lähestyi hyvää toveriansa Meesakkia, joka istui loukkautuneen näköisenä nurkassa, ja kysyi:

-- Oletko suuttunut nyt minuun, Meesak?

-- En. setä Sebulon, en minä ole suuttunut, sanoi tämä, mutta se on joutavaa... se on aivan joutavaa! sanon minä... Antaa nuorten siellä mailmalla juoda vettä ja siirappia ja mitä ikinä tahtovat -- mutta me vanhat täällä maalla... eikö horna! mitä se meihin kuuluu? me menemme hautaan kyllä muutenkin...

Ei ollut kumma että hyvä Meesak vielä oli vähän kuohuksissa, sillä puolen tuntia takaperin oli hän juuri tuudittanut itsensä siihen suloiseen tunnelmaan, joka käy sen hetken edellä, kun tietää kohta saavansa höyryävän tuutingin nenänsä alle. Samoin vallesmanni, kanttori, pastori ynnä joku muukin olivat liekin äskettäin hengessään tunteneet esimakua tästä ihanasta aineesta. Pitäjänapulainen oli lisäksi kuullut lasien helinää ruokahuoneesta ja otaksunut että sieltä ne nyt totivehkeet ovat tulossa -- mutta se oli ollutkin vain tuota imelää simaa, mitä niissä tarjottiin. Olipa hän kaiken lisäksi ollut tuntevinaan sieramissaan ikäänkuin hienon konjakin haiskahduksen, kun sisäpiika oli auki letkauttanut ruokahuoneen oven...

Mutta nyt olivat kaikki nuo unelmat ihka tyhjiin rauenneet! --

Vähitellen lauhtui mielistä pahin katkeruus. Ehkäpä rovasti sentään tavallaan oli oikein menetellyt, mutta -- se oli tarpeetonta varovaisuutta... Täällä ylimaan syrjäpitäjässä, jossa silloin tällöin vain yksissä oltiin ja jonne väkijuomia vain kaupunkitulijaisina saatiin. Tarpeetonta, ihan tarpeetonta -- aiheetonta purismia!

Palvelijat kantoivat sisään teetä "monenlaisen leivän kanssa". Kaikki herrat joivat nyt teetä kaksi lasillista, sen sijaan että ennen toti-iltoina oli tyydytty tavallisesti yhteen. Itse rovastikin joi kaksi lasillista. Salista alkoi kuulua Assi neidin piaanonsoittoa. Herrat menivät kuten ennenkin ovisuuhun kuuntelemaan, -- paksu Pussila tallusteli muiden jäljessä, kuulosteli korva kallellaan, mutta muisti samalla että oli Pietarin majatalon pihassa kuullut koreampaakin peliä, nimittäin posetiivia -- ja palasi mahtavasti rykien taas hiukan vilkaisemaan välikamarin peiliin.

Assi soitti tuota lystikästä saksalaista "Kneipp-marssia":

Hurrah, die Knepperei, Sie macht das Leben frei Von aller Not und Plackerei...

Hän oli tahallaan valinnut tämän marssin saadakseen hyvälle tuulelle setä Meesakin, jonka mielikappaleen hän tiesi tämän olevan, ja joka ennen pappilassa käydessään ihan oli ilosta hypellyt sitä soitettaessa. Mutta nyt ei musiikkikaan voinut Meesak-rukkaa entiselleen palauttaa. Tosin hänen silmiinsä leimahti ensin lauhkeampi loiste, kun tunsi hilpeän marssin omaksi lempikappaleekseen, mutta Kneipp'in nimestä muisti hän kohta vesiparannuksen ja siitä kaiken maailman "vesikuurit" ja samalla tämäniltaisenkin vesikuurin, jollaisena hän raittiuslupausta piti. Ja pilamarssi häntä nyt pikemmin ärsytti kuin huvitti. Niin kankeana ei oltu hyväluontoista metsänhoitajaa ikinä nähty. Ei pienintä kokkajuttuakaan hän illan kuluessa kertonut, vaan alkoi valittaa, kuinka reumatiias jäseniä repii...

Myöhästyneen kevään kylmä yö jo sinersi vaaroilla, kun vieraat herkullisen illallisen jälkeen päästettiin pois pappilasta. Ruustinnan ystävälliseen "glöm int' bort" ja rovastin arvokkaaseen "käykää vastakin" vastasivat herraspuoliset vieraat vähän väkinäisesti "kiitoksia", rouvasväen hyvästijättö oli herttaisempaa ja erään puolirouvan silmissä kiilsivät kyyneleet. Hänen miehensä, joka oli ollut poissa näistä kemuista, oli näet pitäjän hurjin maistelija. Kulkuset ja aisakellot helisivät vielä jonkun aikaa pappilan kartanolla, kunnes niiden ääni hajautui kahdelle suunnalle ja häipyi häipymistään kuulumattomiin. Nimismies ajoi hyvää vauhtia porolla muitten edellä miettien kysymystä: mikä oli lähinnä saattanut setä rovastin mokomaan raittiuslupaukseen? Sillä sanoihin: "näinä surullisina aikoina" ei hän paljoa luottanut. Älykäs ollen, pääsi hän jäljille ja hänen kävi nyt sääli vanhaa miestä...

Mutta rovasti nukkui sinä yönä rauhattomasti ja näki sekavia unia.

* * * * *