Part 1

NUOREN MIEHEN KÄDESTÄ

Kokoelma mielialoja

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS (Ilmari Kianto)

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Aamutunnelma. Olli ja Aili. Luistinjää. Saattajan salaisuus. Venäjän Karjalassa. Riisuttu riemuni. Kaalikatu N:o 22. Kirottu Helsinki! Toisena päivänä. Mullerrus. Tällaisena yönä. Sydämmeni tuskassa. Polkupyörällä kotiin. Karhua kuulustamassa. Sielun vihollinen. Jänikset ja Pappilan Jalo. Pastorin Ressu. Rovastin raittiuslupaus. Mikä virkamies sitä työ outta? Ilta Krimmissä. Sypressi ja koivu. Kesäpäivän unelma. Sokea tyttö. Oma koira. Sunnuntaimietelmä. Omantuntonsa orja. Ystävämme Polykarpus.

Aamutunnelma

Oli ihana aamu mun rauhani saarelmassa, kun kotoinen järvi tyynenä päilyy ja pehmoinen auer vilisten sinervöi ilman... En sinua, järveni, nyt soutaa hennoisi, en sinun helmaasi polskaroiden heittäytyä, etten sun hohtavia kasvojasi tuskan ryppyihin painaisi... Vaan jos sinua soutaisin, jos sinun helmaasi heittäytyisin, niin soisinpa olevani kevyt kuin sinitaivaan valkoinen hattara, jonka varjo hentona syvyyksissäsi sukeltaa ja häikäisevässä kalvossasi liukuu -- vienointakaan värettä siihen tekemättä. Sillä sinä olet niin kirkas ja pyhä, niin puhdas ja hienoja unelmia täynnä kuni Vellamon neito, joka impeyttänsä rannan heleällä hiekalla kylpee...

Kuinka oletkaan sinä näin ihanaksi tullut, oi kesäinen aamu, Luojani suurin taideteos, erämaan poveen maailmalta syvään kätketty?

Istu, ystävä, nurmelle viereeni, alle tuoksuvan rantakoivun, minä sen sinulle kerron.

Yöllä seisoin ma tässä samalla paikalla, näin sen -- enkä sitä koskaan unhoita. Ensin näin minä raa'an usvan hiljaa lähtevän kohoamaan soista ja vesiperäisistä notkoista, näin sen kietovan huntuunsa metsät ja mantereet, näin sen hiipien lähestyvän järveä ja peittävän sen kokonaan savuun, näin sen kiipeävän vaarojen rinteitä ja ottavan haltuunsa korkeimmatkin huiput... Silloin oli niin kosteata ja kylmää, ja ilma, jota hengitin, oli kuin myrkkyä, ja minun jäseneni värisivät vilusta. Poissa oli Pohjolan kesäöinen rusko, valjennut oli rastaan rikaskielinen laulu, katkennut käen kukunta, eikä yhdenkään metsän-elävän ääntä kuulunut. Kuni noiduttu lepäsi luonto kylmänkalseana, mykkänä kauhusta -- ja minunkin sieluni valtasi kamala kolkkous ja minä tyrmistyin seisomaan kuni patsas, joka toivotoinna ojentaa kättänsä avaruutta kohti, salaisesti apua rukoillen...

Silloin himmeä välähdys äkkiä kosketti unista silmääni! Sumujoukossa oli syntynyt rajua, mutta äänetöntä liikettä. Oli kuin olisi katsellut kaukaista taistelua. Hirmuista, hälisevää taistelua aavalla kentällä! Siellä kohoili käsivarsia, välähteli verisiä miekanteriä. Siellä annettiin armottomia iskuja, toiset ryntäsivät -- toiset peräytyivät. Mahtava ruhtinas, seisoen kultaisissa vaunuissaan, joihin oli valjastettu tuliset orhit, hymyilevin kasvoin, välkkyvä peitsi koholla, kiitää pitkin lakeata tannerta. Hänen edellään rientävät miljoonat airueet miljoonin säihkyvin säilin raivaten tietä läpi vihollisten laumojen ja huutaen lakkaamatta: "Hän tulee, hän tulee, maailman auvo, päivän ruhtinas; te yön lapset, väistykää, väistykää!" Turhaa on taistelu tätä ylivoimaa vastaan. Turhaan karkaavat yön harmaatakkiset sikiöt kiukusta kiljuen valkoisten nuorukaisten kimppuun, turhaan takertuvat he kosteilla käsillään ympäri päivän-poikien solakoita vartaloita, koettaen kellistää näitä kenttään tai raahata upottaakseen veteen. Ja turhaan itse sumujen sarvipäinen kuningas, soutaen saastaisessa venheessä, huutelee ikuista kostoa hänelle, joka kultaisissa vaunuissaan seisoo ja jota tuliset orhit yhä hurjemmin hänen jälkeensä kiidättävät. Ääretön sekasorto heidän rivinsä valtaa ja suin päin syöksyvät he pakoon jättäen aseensa voittajan saaliiksi. Kentälle jäävät vain kaatuneet ja rammoiksi isketyt...

Niin valkeus, se hymyilevä päivän ruhtinas ajaa helisten korkealle vuorelle ja hänen miljoonat henkivartijansa ympäröivät kunnioittaen hänen kultaiset vaununsa. Ja siellä hurrataan voitosta ja siellä juodaan maljoja...

Mutta haavoitetut sumusotilaat vaikeroivat alhossa ja heidän verensä juoksee kuiviin polttavaan hiekkaan.

Olli ja Aili

Korpirannalta 7 p. helmik. 189-.

"Rakas Aili! Kun se ihana päivä koittaa, jona sinut vaimonani tuon tänne Korpirannalle, niin saatpa oppia tuntemaan jotakin, jonka luulen sinua, Pohjolan reipasta impeä erityisesti viehättävän. Sanonko, Ailiseni, sen sinulle tässä, vai säästänkö sen siihen asti, kunnes sinä sen omine ihanine silminesi näet!... Aili, minä en tahdo sitä sinulta salata -- minähän olen luvannut etten sinulta mitään salaa; minä olen hankkinut itselleni poron. Sanoinko _itselleni?_ -- En itselleni, vaan _meille_, sinulle ja minulle... Oi Ailini, kuvaile sielussasi niitä ihania hetkiä, joita vietämme talvisina iltoina, kun poro meitä kiidättää yli kimmeltävien lumikenttien ja tummansiniseltä taivaalta katselee onneamme sirpinterän muotoinen kuu ja hiljaiset, viattomat tähdet! Silloin me, Aili, laulamme yhdessä 'Juokse porosein', koska meillä silloin todella on poro. Ja me laulamme sen lappalaisilla sanoilla, jotka minä heti tänne tultuasi sinulle opetan, sillä lapin kieli on niin pehmoista, niin pehmoista... ja sen sointu helähtää ihan hopealle. -- Oi Aili, tätä aikaa on armasta ajatella. -- -- -- Jää hyvästi!

Olli."

* * * * *

Kumpuniemeltä 17 p. helmik. 189-.

"Olli oiva, oma lemmittyni! Et usko kuinka sinun kirjeesi minua riemastutti! Minun ihanteeni on ollut aina kultani ja rakastettuni kanssa saada Pohjolan lumoavassa kuutamoyössä ajella peuralla, tuolla tunturituulien huminaa rakastavalla juoksijalla. Ja tiedätkö, rakas Ollini, miksikä oikeastaan niin ihailen poroa? -- Siksi että itsekkin olen _samallainen_ huimapää ja tahtoisin, tahtoisin mennä niin että, niin että hurisee... niin että -- mitenkä sanoisin -- hiii jaa ja hei, pois edestä! Voi sinuas sinä oiva Olli, tiedä mikä kaunis eläin poro on! Sen haarasarvet, sen hienonhallava karva, sen mustat silmät... Mutta rakas, rakas Olli! Oletko ajatellut kaikkea? Tiedäs -- minäpä sanon: Sinun pitää sille hankkia kaulaan seitsemän sointuäänistä tiukua -- seitsemän... ei enempää eikä vähempää, sillä seitsemän on niin mukava luku. Ja sitten minä sille hankin -- sinun avullasi -- sinisen sitolkan -- sininenhän on sinunkin mielivärisi -- ja kultalangoilla minä sitten sen sitolkan kirjaelen karjalaiseen malliin. Me koristelemme sen yhdessä -- sinä ja minä. Ja voi kuinka minä olen iloinen, kun sinä lupasit minulle opettaa sellaista kieltä, joka hopealle helähtää ja kuitenkin on niin pehmoista. Kiitos hyvä Olli! Oi jospa _se_ aika pian joutuisi!

Oma onnellinen Ailisi.

P.S. Vuodenko päästä, vuodenko päästä siis vasta?"

* * * * *

Oli tuollainen leuto ja lauhkea sää, jommoista vain harvoin on Pohjan talvipakkasten lomassa. Taivas oli vaaleansininen ja sees, ainoastaan pari keveätä hattaraa viiletti valkein purjein hiljalleen sen lakeata rantaa kohden. Kalpea puolikuu katseli kainona kaareutuvalta sinilaelta ja tähdistä näkyivät kirkkaammin ainoastaan iltatähti ja Otavan seitsensikermä. Oi kuinka viehkeä ja soma oli tällainen ilta! Puut seisoivat tyvestä latvaan saakka valkoisessa huurteessa, hehkuvan puhtaina ja solakoina puolikuun liedossa hohteessa. Ei risahdusta kuulunut metsästä, jossa pakkasella useinkin pelottavasti rasahtaa ja paukahtaa. Eikä oksat, lumipinnat, liikkuneet eikä nuojuneet ylpeät latvat. Oli aivan, aivan tyyni...

Sellaisena lumoavana uinaili Korpirannan syrjäinen metsämäki, kun yhtäkkiä kuului outoa helinää loivan rinteen takaa ja pieni valkokarvainen jänis, joka kaikessa rauhassa juuri mennä kykki maantien yli pappilan hakalaihoa kohti, pysähtyi sitä pystyssä korvin kuuntelemaan ja oli hyvin kummastuksissaan, mitä se mahtoi olla. Mutta kun helinä tuntui tulevan aivan sitä kohti, säikähti se sydämmensä pohjasta ja laukkasi takaisin samoja jälkiä joita oli tullutkin ja jotka veivät suon yli syrjäiselle puroniitylle. Mutta helinä kuului yhä lähempää ja nyt eroitti jo ikäänkuin kiivasta kavionkopsetta sekä hiljaista laulunhyminää... Ja nyt lentää suhahti se yli sen kohdan, jossa jänis oli istunut. Ne ne olivat -- Olli ja Aili.

Molemmat istuivat he samassa pulkassa, Olli perälautaan nojaten ja Aili hänen sylissään; sillä linnan ei pulkkaan mahtunut. Nuoren aviomiehen suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui syvällistä, hiljaista riemua ja punaposkisen puolison katseesta säkenöi jokin hurja onnellisuus, kun hän hopeanraikkaalla äänellään lauloi noita "hopealle" helähtävän kielen sanoja: Njuolgis vuojjalam..., jotka Olli oli hänelle opettanut.

Poro juoksi niin että lumi ympärillä sinkoili ja savusi, ja olipa onnen varassa että pulkka myötämaassa ensinkään pystyssä pysyi. Mutta Ailista oli mieluista, kuta hurjemmin vain poro laukkasi, hän löi käsiään yhteen ja huuteli "hei" niin raikkaasti ja vallattomasti että Ollista tuntui kuin olisi hänen sydämmensä joka huudahduksella hypähtänyt kolme kyynärää ylöspäin ja sitten taas pudonnut entiselle sijalleen -- Ailin viereen...

Tuulen vauhdilla kävi kulku yli kimmeltävän lumikentän, jota toiselta puolelta reunusti tasainen kuusimetsä ja jonka toisella puolella häämöitti louhinen kumpu, jolta piipotti muutamia keskenkasvuisia kelohonkia. Se oli kappale sydänmaan omituista luontoa. Siinä oli oikeastaan hyvin vähän kaunista ja ihailtavaa, mutta mikä maisema ei olisi ihana kuun valossa? Ja mikä maisema ei näyttäisi kauniilta ja tekisi valtavaa vaikutusta, kun siilien yhtyy jollain tavalla ihmissielun omituinen tunne-elämä? --

Koko ajan kun poro juoksi, lauleli Aili täydellä innostuksella, mutta kun tuli vastaan pitkän pitkä ja loiva mäki, niin että porokin vähitellen talttui kävelemään, silloin herkesi hän laulamasta ja huutamasta "hei!" ja näytti äkkiä vaipuvan omiin mietteisiinsä, ja silmät jäivät haaveellisina katselemaan kuuta. Ei Ollikaan tätä äänettömyyttä häirinnyt, istui vain tasaisesti hengittäen, oikea käsi hellävaroen kiedottuna Ailin solakan ja täyteläisen varren ympäri. Kuului ainoastaan poron tavallinen huohotus ja noiden seitsemän tiuvun yhteen sulava sointi...

-- Aili! katkaisi vihdoin Olli tämän äänettömyyden hiljaisella äänellä.

-- Olli?... Nuori vaimo säpsähti ja koetti kääntää päätään Olliin päin. Olli pani molemmat kätensä hiljaa takaapäin Ailin silmille.

-- Olli! No?

-- Niin, ei mitään... me -- me... kahden... ja tällainen suloinen, lauha kuutamo. Minusta vain tuntui äsken, kun poro meitä lennätti alas rinnettä niiden korkeain korpikuusten välitse ja kuu sieltä välähti esiin metsän takaa, -- minusta tuntui kuin pulkka, jossa istuimme, olisi ollut venhe, joka lentää alas kuohuvaa koskea ja minä muistin Oksasen ihanan ballaadin: Oi kuinka...

-- Minä tiedän, minä tiedän! huudahti Aili. Ja yhteen ääneen he sen sanelivat...

"Oi, kuinka nyt kuolema kaunis ois -- Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

toisti Olli vielä puoli ääneen ja kuin itsekseen.

Seurasi taas hetken vaiti-olo, jonka liiteleviä mielikuvia tiukujen helkyntä yhä lisäsi.

-- Olli! Arvaappas mitä minä sitten äsken tunsin, kun poro herkesi kävelyyn ja kuului näiden pikkutiukujen soma helinä? Niin, minusta oli kuin tuo helinä olisi ollut ihanaa soitantoa, ihanaa soitantoa kuutamoyössä ja silloin siirryin minä mielikuvitukseni siivillä tuonne kauvas, kauvas (hän viittasi etelää kohden) Itaalian rannoille, jossa muinen ihana Jessika Lorenzonsa kanssa haaveili, soitantoa nauttien kuutamossa, ja minusta tuntui kuni sinä Lorenzona olisit kuiskannut minulle, Jessikalle, nuot sanat:

"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa, Täss' istukaamme antain soiton äänten Solua korviimme; yön tyyni hiljaus Sävelten vienoon sulosointuun sopii!"

Aili oli niin liikutettu siitä mitä hän näitä sanoja lausuessaan tunsi, että hänen silmänsä herahtivat hienoon vesikiehteeseen, ja Olli tunsi hänen ruumiinsa värähtelevän sylissään. Vuorostaan lausui Olli:

-- Kuule Aili, vielä kauniimmat ovat minusta nämät Shakespearen Lorenzon suuhun asettamat sanat:

"No istu armas! Kas kuin taivaan tanner Kirkkaita kultakierikäit' on täynnä, Ja pisku pieninkin, min tuolla näet, Kulkeissaan niinkuin enkel' laulaa, yhtyin Heleä-silmäisten keruubein kuoriin! Niin sointuu kuolemattomien sielut, Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu Liallaan peittää sen, sit' emme kuule..."

-- Ne ovat minun mielestäni ihanimmat ja syvällisimmät sanat, millä runoilija koskaan on kuutamotunnelmia esittänyt.

Ja ikäänkuin vaatiakseen tähtiä todistamaan mitä nyt sanoi, ojensi Olli oikean kätensä taivaan hopealla kirjailtua sinilakea kohti... Ja laski sen taas äkkiä alas ja antoi vaipua Ailin olkapäälle. --

-- Olivatkohan he onnelliset? kysyi hiljaa Aili.

-- Ketkä niin? Jessika ja Lorenzo? -- olivat... ainakin runoilija antaa heidän olla niin onnellisia kuin on mahdollista maailman oloissa; vaan huomaa noita sanoja:

"Niin sointuu kuolemattomien sielut, Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu Liallaan peittää sen, sit' emme kuule..."

-- Ah! kuiskasi Aili, -- "halpa tomu" -- "liallaan!"... niin kauvan emme kuule... -- Kuule Olli! Mekinhän olemme onnelliset ja kuitenkin...

-- Ja kuitenkin tunnemme molemmat kaihoa, jota emme voi oikein selittää, täydensi Olli. -- Mitä se on tämä kaiho, tämä ikävä, tämä kaipaus? Mistä se johtuu ja miksi se on istutettu ihmiseen? Kuka tietää...

Hän vaikeni hetkeksi.

-- Usein olen sitä miettinyt yksinäni vaeltaessani jotain talotonta taivalta, jossa ei mikään minua häiritse... En tiedä onko muiden laita samoin, mutta minua tämä omituinen ikävä enin ahdistaa silloin, kun on hiljainen tähti-yö taikka kuutamo niinkuin nyt. Silloin se siellä sisässäni itsestään viriää, ja on kuin hieno siniliekki söisi ytimiä ja luita, sielua -- koko olemusta... Mitä se on? Miksikä se tuo tuntematon, jota en näe, jota en saavuta ja joka kumminkin minussa piilee -- minä tunnen sen -- miksikä se minut ikäänkuin masentaa, tekee minut maan tomuhiekkastakin pienemmäksi, tekee minut heikoksi, halvaksi ja mitättömäksi kuin ilman hyttysen, jonka kuka tahansa saa tappaa! Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin minun pitäisi olla jotain enempää, jotain väkevämpää -- ja kuin tämä juuri olisi alkuaan ollut minun tarkoitusperäni... -- Oi Aili, en ole sitä sinulta vielä suoraan kysynyt, vaikka niin monesti olen aikonut, -- hän hiljenti vähän ääntänsä, -- uskotko sinä Jumalaan?

Olli irroitti kätensä vaimonsa ympäriltä ja kohotti päätänsä. Hänen silmissään hehkui jotain tuskanomaista. Kun ensimmäinen äännähdys kuului Ailin huulilta, nousi tumma puna hänen kasvoillensa. Hän ikäänkuin ujostui nyt sitä mitä juuri oli kysynyt. Kentiesi hänen ei sitä olisi pitänyt kysyä.

Mutta tyynesti, ikäänkuin kaukaista haavetta itselleen selittäen, vastasi Aili:

-- Niin, Olli -- uskonko minä Jumalaan?

Minä muistan lapsuuteni ajoilta erään tapauksen, joka muista voi tuntua hyvin mitättömältä, mutta minä sitä muistelen ja olen aina muistava kuin kaukaista häipyvää pyhää. Olin silloin ensi vuottani kaupungin koulussa. Lienenkö ollut vähemmin kehittynyt kuin muut tytöt -- en tiedä -- mutta minä muistan etteivät opettajat olleet minuun tyytyväiset ja varsinkin koulun johtajatar, joka opetti tärkeimpiä aineita ja joka luonnoltaan taisi olla kiivaampi, minua usein kaikkien kuullen nuhteli tietämättömyydestäni ja sanoi etten ollut lukenut läksyjäni. Muistan, kuinka kipeästi tämä minuun koski ja kuinka häpeän punat kohosivat poskilleni... kumminkin olin minä lukenut yhtä paljon, kentiesi enemmänkin kuin kuka tahansa toisista. Eräänä talvipäivänä, kun syyslukukausi, oli loppumaisillaan, oli minua taas sama johtajatar nuhdellut. Korvissani yhä vielä soi se tyrannimaisen mahtava ja samalla säälivänhalveksiva ääni, kun hän minulle sanoi: Ai, ai sitä Ailia! Mitenkähän sinun käy? ja veri sihisi päässäni ja minä loin silmäni alas laattiaan ja tuhersin itkua. Minä olin siinä äänessä kuulevinani tuomioni, että olin kaikista halvin ja mitättömin luokalla ja että minut muutetaan viimeiseksi istumaan... ja minusta siis ei ole mihinkään ja minä jään luokalle... Tämä tunto ja aavistus lankesi kuin lyijytaakka herkälle sydämmelleni. Kun heti sen jälkeen pidettiin tavanmukainen iltarukous, jossa jokainen oli opetettu ristissä käsin seisomaan pulpettinsa edessä, niin minäkin panin käteni ristiin ja hiljaa itsekseni rukoilin: "hyvä Jumala! Älä anna minun joutua häpeään koulussa! Lepytä opettajaini mieli ja anna heidän ajatella minusta hyvää! Amen." -- Minä tuskin tajusin selvästi mitä rukoilin ja miten rukoilin -- oli kuin joku olisi rukoillut minussa. En koskaan sitä ennen tiedä olleeni siinä mielentilassa kuin silloin. Koko ympäristöni oli ikäänkuin pois pyyhkäisty, sitä ei ollut -- ja minä tunsin itseni vain kahden kesken jonkun pyhän ja voimakkaan kanssa, josta pyhyyttä ja voimaa minuunkin virtasi -- ja se pyhyys oli -- nyt sen tiedän -- minun täydellinen nöyrtymiseni, minun täydellinen uskoni siitä että olin todella huono ja kehno sekä tarvitsin apua ja turvaa. Ja kun rukous loppui, palasin minä lohtuneempana, vaikka kyyneleet silmissä asuntopaikkaani. Kun muutaman päivän perästä oli todistusten jako, menin sinne pelolla ja suruissani. Mutta en tahtonut uskoa korviani, kun nimeäni mainittiin -- ensimmäisenä. Ujostellen ja punehtuvin kasvoin riensin ottamaan todistukseni opettajan kädestä... Vielä tänä hetkenä olen varma siitä että se, jota olin rukoillut, oli todellakin Jumala -- Jumala, joka tekee ihmeitä, Jumala, joka auttaa ja joka tekee mahdottomankin mahdolliseksi... Hän oli kuullut minun lapsekkaasta sydämmestäni lähteneen huokauksen ja kääntänyt opettajaini mielen... Mutta Hän, jota kohtaan minä tämän ihmeellisen sallimuksen tapahtuessa ensimmältä tunsin hämmästynyttä ja iloista kiitollisuutta, Hän oli näkymätön, minä en voinut Hänen syliinsä heittäytyä niinkuin siellä kotona isäni syliin, minä en voinut Häntä käsin koskea enkä hänelle kaunista todistustani näyttää. Ja koko se kunnia, joka minulle suotiin, kohdistui sentähden vain minuun itseeni: minähän olin _omalla_ työlläni sen ansainnut...

-- Aili, kuinka sinä puhut kummallisesti, tämmöistä en ikinä ennen ole sinusta kuvitellut. Tuskin uskon sinua samaksi, joka äskettäin vallattomana ja reippaana lauleli niin että kajahteli kuutamoinen kangas!

-- Niin Olli, sinä et vielä tiedä, minkälainen minä oikeastaan olen... mutta salli minun nyt kertoa loppuun nämät pienet erikoiset muistelmani lapsuuteni ajoilta. -- Niin, minä ikäänkuin heitin syrjään sen, jonka hoimessa olin tuntenut harvinaista tunnetta. Tosin minä vieläkin usein rukoilen Häntä, mutta en koskaan siinä mielentilassa missä silloin, josta olen puhunut. Eräänä aamuna kevättalvella oli tätini, jonka luona minä asuin, antanut minulle kouluun lähtiessäni markan rahan ja pyytänyt minun hänelle ostamaan jotain lääkettä apteekista. Kun tulin apteekin ovelle, tahdoin ottaa rahan jo valmiiksi käsiini ennenkuin sisään menin, mutta se olikin poissa. Peljästyin kovin -- tätini oli nimenomaan varoittanut etten suinkaan sitä pudottaisi. Ja nyt se kumminkin oli pudonnut. Minä palasin takaisin jonkun matkaa, vedet silmissä etsin sitä katukäytävältä -- turhaan, sitä ei löytynyt, ja itku kurkussa kiiruhdin minä kouluun. Aamurukousta pidettäissä tuli mieleeni että jo kerran ennen olin hädästä päässyt rukoilemalla. Toivon säde välähti mielessäni: Raha löytyy ihan varmaan vielä... minä rukoilen Jumalaa että Hän toimittaa niin, että raha löytyy sieltä, josta olin sitä jo kiireessäni hakenut. Mutta entäpä joku muu sen ennen minua löytää? Ei -- sillä Jumala toimittaa niin, ettei kukaan muu sitä huomaa, vaikka ihan päältä kulkekoon. Ja minä rukoilin, rukoilin mielestäni hartaasti, palavasti ja nöyrästi... Kun opettaja oli lopettanut yhteisen rukouksen ja kaikki istuivat hiljaa paikoilleen, oli minulla mielessä että sitten kun päästään ruokatunnille, menen minä suoraan apteekin nurkkaan, otan ylös sen lumessa viruvan markan ja toimitan sitten kunnollisesti tätini asian. Kun nuo kaksi aamutuntia olivat menneet, kiiruhdin oitis koululta muiden edelle. Minusta tuntui aivan varmalta ja luonnolliselta, että nyt sen löydän, olin tietävinäni paikankin, josta se silmään hohtaa... Minä tulin sille paikalle: sitä ei löytynyt, ei jälkeäkään näkynyt ja ihmisiä kuljeksi siinä vähääkään minusta välittämättä. Kuljin kauvan aikaa edestakaisin silmilläni lumista katukäytävää tutkien -- turhaan. Ja kotia mennessäni minä itsekseni kummastelin ja aprikoin sitä, että Jumala ei _tahtonut_ minua auttaa, vaikka kyllä olisi voinut.

Minunko se oli syyni että köyhälle tädilleni tämä vahinko tapahtui? Mutta kun vielä toisenakin aamuna olin koulussa samaa asiaa rukoillut ja taas mielestäni varmana, astelin apteekin luo, aikoen löydölläni toimittaa tädilleni aavistamattoman ilon, eikä markkaa löytynyt paremmin kuin ennenkään, niin minusta tuntui että Jumala ei kentiesi _voinut_ auttaa. Ja tästä hetkestä alkaen minun lapsellinen luottamukseni Jumalaan alkoi haihtua. Aina kun tämän jälkeen yritin Häntä rukoilemaan milloin mistäkin asiasta, niin mieleeni muistui, etteipä rukouksellani silloin ollut mitään voimaa, kun tuota rahaa pyysin takaisin. Ja sentähden sekoittui kaikkiin rukouksiini tämän jälkeen joku verta epäilystä onnistumattomuudesta -- ja epäileminen, eiköhän se juuri ole nöyryyden puutosta.

-- Aili, Aili, miksi sinä näin pitkään?... en minä sitä tarkoittanut...

-- Olli kulta, anna minun nyt lopettaa! -- Sanoin että siitä alkaen alkoi luottamukseni ylenluonnolliseen voimaan haihtua. Ei niin, etten minä Häntä vielä vuosikausia olisi rukoillut hädän hetkinä... vaan minä en koskaan sen jälkeen tiedä tunteneeni Hänen läsnäoloansa, en koskaan sitten tiedä olleeni siinä mielentilassa, josta raamattu sanoo: joka itsensä alentaa, se ylennetään. Vähitellen on vuosien vieriessä Hän, jota kerran vain lapsuudessani niin tuttavallisesti ja tositunteella lähestyin -- ja joka silloin oli niin lähellä -- etääntynyt minusta, jäänyt tai jätetty hyvin, hyvin kauvas... Välistä minusta tuntuu kuin Hän, olkoon kuin kaukana tahansa, muistaisi vielä entistä väliämme... ja ikäänkuin surullisesti sille hymyilee... Niin Olli, sinä tiedät nyt että minä uskon että on Jumala -- olen kai sen aina uskova -- mutta minä en ole onnellisessa suhteessa Häneen kuten lapsena.

Aili hengähti syvään ja virkkoi:

-- Tyydyttääkö vastaukseni sinua, Olli?

-- Ah Aili, sinä olet kertonut jotain...

-- Jotain soveltumatonta -- sano niin rakas Olli! ehätti äkisti Aili sanomaan, nyt peräti toisella äänellä kuin äsken. -- Jotain soveltumatonta siihen mielialaan, jonka pitää vallita kahden nuoren välillä tällaisena ihanana yönä. Anna anteeksi Olli, anna, anna anteeksi! Annatko? Aili sai itsensä puolittain käännetyksi päin Olliin ja kietoi kiihkeästi kätensä hänen kaulalleen. Ailin katse näytti Ollista rukoilevalta ja hänen sisässään välähti silmänräpäyksen tunnelma siitä, että Ailissa oli jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt...

-- Anteeksi? Aili kulta, mitä anteeksi... miksi... minäkö? sopersi Olli.

-- Niin, kun olin niin heikko että kerroin semmoista, jota ei olisi pitänyt kertoa. -- Minua hupsua, minua hetken häilyvää lasta! Unohda Olli, unohda, unohda!

-- Kuinka kummallinen sinä nyt olet Aili! Mitä sinulla on siitä muka häpeämistä, että kerroit suhteestasi Jumalaan minulle -- -- Aili, mehän olemme yksi... sinähän olet minun ja minä sinun, sanoi vakavasti nuori aviomies.