# Nummisuutarit ## Part 7 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/nummisuutarit-11152/index.md Hih, vaan! Karrin hyllyssä oli kymmenen ruoka-luskaa, minä luin ne.--Antres, ollaanpas oikein iloisia!--Katsos, kuinka nopea minä olen juoksemaan. (Juoksee kiivaasti pois). ANTRES (yksin). Rupeanpa häntä pelkäämän. Kovin irstasluontoinen mies, ja vahva, hirmuisen vahva. (Esko tulee juosten takaisin ilman hattua ja toista kenkää). ESKO. Herran Kiesus, Antres, juostaankos päämme mäntyyn? ANTRES. Kuinka on laitas? Olethan ilman hattua ja toista kenkää! ESKO. Olkoon niin! ANTRES. Ne etsimme ylös. ESKO. Ei, kraatari, metsä saantinsa pitäköön! Huolisinko yhdestä hatusta ja kengästä? Peeveli! jos oikein vihastun, niin kaikki nutut päältäni heitän ja myyn itseni Ryssälle. Sataan plootuun! ANTRES. Ole siivosti, ystäväni, ja haastele niinkuin järjellisen tulee. --Minä menen ja etsin ylös hattus. ESKO. Elä tee sitä, meistä tulee muutoin vihan veljet. ANTRES. Taitaisitko ihmisten näkyviin? ESKO. Se tukka kelpaa, vaikka teit siitä kerran kovin pilkkaa, sinä. Sen muistan aina. ANTRES. Silloin olin vähän päissäni. ESKO. Sinä naureskelit tätä pystyssä seisovaa töyhtöä päälaellani tässä. Miehuuden ja kiivauden merkki. Myös pilkkasit silloin silmiäni, kutsuen niitä ympyrjäisiksi maapässin silmiksi. Hyvä! Katseleppas niitä silmiä! ANTRES. Ne olen nähnyt! ESKO. Katsele minua hetki tarkasti ja äänetönnä vasten silmiä. Tee se pian, muutoin ei käy sun hyvin, Antres! ANTRES. Minä katselen. (Hetken aikaa äänettömyyttä, jona he katselevat toinen toistaan vasten silmiä). ESKO. Niin, semmoiset silmät ne ovat. Tunnustas myös tuota tupsua päässäni! ANTRES. Mitä vasten? näin tukka pystyssä käydä ESKO. Se käy laatuun sitä tunnustaa. Tee se hyvän sään aikana. ANTRES. Sinä olet erinomainen mies! ESKO. Tämmöinen tupsupää. Pistä kouras tänne; siitä et saa kipeätä! ANTRES. Mutta mitä se meriteeraa? ESKO. En tiedä itsekkään. Mutta tee se kiireesti, jos selkäs syhyy. ANTRES. Minä tunnustan! (Hän tunnustaa). ESKO. Toinen kerta! (Antres tunnustaa). Niin. Entäs kolmas kerta! ANTRES. Sinä hulluttelet, mies! Olenhan jo tunnustanut. ESKO. Tunnustas vielä kolmas kerta! ANTRES. Voi minua poloista miestä, mihin olen joutunut! ESKO. Kolmas kerta.--Tunnustappas! ANTRES. Minä tunnustan! (Tunnustaa). ESKO. Niin, semmoinen tukka se on, ja itseppä sen kannan niinkuin silmätkin. ANTRES. Enpä olis luullut sinua näin kovaksi mieheksi! ESKO. Kova ja kiivas luonnosta. ANTRES. Enkä näin kiukkuiseksi ja juonikkaaksi. ESKO. Tuhannen peeveliä! koko mailma on kuin noiduttu mua kohtaan. (Ottaa kraataria kauluksesta kiinni). Minun Karri petti, oma morsiameni minun petti, kutsuen minua hävyttömäksi mieheksi, ja kujalle minun ajoivat kuin kylän koiran. Niin kanssani tehneet ovat, ja Mikko Vilkastushan koko saatana oli. Rahat juotuans löi hän minua korvalle ja juoksi tiehensä kuin peto. Ja meidän välillä, Antres, on jotain vanhaa hapatusta myös. ANTRES. Elä kiristä minua kurkusta! ESKO. Herran Kiesus, kraatari! Mikko Vilkastus on täyttänyt sydämeni niin. (Kiristää aina kovemmin Antresta, joka koettaa rynnistellä vastaan). ANTRES. Elä kiristä! ESKO. Tierätkös, kraatari. ANTRES. Tulkaat minua apuun! ESKO. Noin minä miehiä panen; katsos! (Painaa kraatarin maahan, kraatari pyörtyy ja jää makaamaan liikkumatonna). Kiusa kiusan päälle viimein mieheltä järjen vie. (Katselee kraataria). Liikkumaton niin kuin kivi. Aatteles jos... (Ravistaa häntä). Nouse ylös, Antres, ja ollaan ystävät taas!--Hän ei hengitä enään. Se on tehty! Toinen laudoissa, toinen raudoissa, niin tämä hääreisu päättyi. Kuollut on hän! Se on tehty! (Iivari, Sakeri ja Niko tulevat ajaen, kaikki istuen rattailla). Tulkaat ja nähkäät rikostani suurta. SAKERI. Pysäytä! (Iivari pysäyttää). Mitä on tapahtunut tässä? ESKO. Tulkaat katsomaan vihan ja synnin hedelmiä! IIVARI. Veljeni, Esko! Mitä hirmutöitä? ESKO. Se on tehty! SAKERI. Ales rattailta kaikki! (Astuvat ales). Sido Rusko mäntyyn tuolla. (Iivari ajaa pois hevoisen oikealle. Sakeri, taluttaen Nikoa köydestä, joka on sidottu vangin jalkaan, lähestyy Eskoa). Esko, minun sisareni poika, mitä olet tehnyt? ESKO: Hyvää päivää!--Tekoni on tuossa. Siinä makaa kraatari niinkuin vihani uhrilammas. Mutta tämä on minulle rangaistukseksi. (Iivari tulee). IIVARI. Oletko tappanut kraatarin? ESKO. Hyvää päivää! Vaikka ehtoo jo taitaakin olla.--Niin, Iivari; sinä olet nuorempi, ota vaari minusta ja elä koskaan himoillesi valtaa anna.--Minä miehen tapoin, ja tämä tapahtui minulle rangaistukseksi. Mutta voi kraataria, jonka henkensä panna täytyi kuritukseksi minulle! (Sakeri kuiskaa Eskoa korvaan, Esko lähtee juoksemaan, mutta kääntyy jälleen kohta takaisin neljän viiden askeleen päästä). Ei, eno; en tahdo karata. Tunnon vaivat lievii esivallan meitä rangaistessa. Siis tulkoon kuuskorttelisia täysi kippu selälleni; sillä sen olen ansainnut. Ja sitten: marssi sinne, missä pilvet maata lamaa ja peuroilla ajetaan. Sinne, sinne kruunu omansa korjaa. Humala katoo päästäni, haihtuu kuin tuhka tuulessa. Nyt olen ihan selvä. (Antres liikuttelee itsiänsä). Kraatari elää vielä! Mun ystäväni, Antres! ANTRES (nousee istumaan huoaten raskaasti). Olemmeko tässä vielä? ESKO. Tässä, ystäväni! Mutta kiitos luojan, ettäs vielä hengen sait! Minä pyydän sinulta anteiksi, kraatari, kaikesta sydämestäni! ANTRES. Minä kaukaisilla mailmoilla käynyt olen, vieraita kieliä haastellut ja paljon ihmeitä nähnyt.--Kuinka kauvan sitten, Esko, kuin sinä minua kurkusta kruuvasit? ESKO. Tuskin kolme minutia! ANTRES. Sano kolmekymmentä vuotta kuitenkin! ESKO. Ei yli kolmen minutin, usko mitä sanon! Antres. Kas ihmettä taas! ESKO. Nouseppa seisomaan, veljeni! (Auttaa Antresta seisomaan). Kuinka jaksat nyt? ANTRES. Minä olen terve ja raitis! ESKO. Terve ja raitis! Mikä onnen hetki!--Mutta ottaispa mun peijakas, jos rupeisit minua laillisesti hakemaan! ANTRES. En minä rupee. ESKO. Kiristää toista kurkusta, se on pedon tapaista, ja tarvitsisinpa loittiini aika lailla. Ei haittaisi se yhtään. Mutta minä rukoilen sinua, elä vie minua keräjiin tästä asiasta! ANTRES. En minä vie, en minä vie. ESKO. Sinä kunnon mies! Mitä maksan sinulle? ANTRES. Et mitään, et tarvitse! ESKO. Verraton mies! Ilmatteeksi sulle saappaita teen aina kuolemaan asti. ANTRES. Jos niin tahdot! ESKO. Sen teen minä!--Kas niin, eno ja nuorempi veljeni, Iivari, sallimus auttoi minun tästä onnettomuudesta kuitenkin.--Mutta mistä tulette ja kuka on tämä? SAKERI. Kaupungista tullaan! IIVARI. Ja tämä on ystävämme, joka meidät onnellisiksi tekee. ESKO. Miksi eno häntä nuorasta hallitsee? IIVARI. Ystävyyden liite, näetkös. ESKO. Selittäkäät minulle asia. IIVARI. Etkö huomaa lyhyttä tukkaansa, piikkipartaansa ja pilkkua nenänsä vieressä? ESKO. Se suuri varas. SAKERI; Sama veitikka! IIVARI. Hänenpä nypistimme koreasti Puol'matkan krouvissa. ESKO. Mikä onni! IIVARI. Seittemän sataa riksiä vaan. ESKO (itseks.) Mikä onni! Tästä nousee isäni huoneesen ilo suuri, ja minäkin olen pelastettu sillä samalla. SAKERI. Mutta kuuleppa, mun sisareni poika, tänä päivänähän pitäisi vietettämän jälkihäitäs? IIVARI. Jaa peijakas! Mutta miksi seisot tässä? ESKO. Ettäs sanot. Mutta minua on kohdannut kova vastoinkäyminen. Morsiameni annettiin petollisesti toiselle ja minä sain kääntyä nuorena miehenä takaisin; tähän asti olen viipynyt kotomatkallani ja juuri Mikko Vilkastuksen tähden. Hän minun petti myös. Kaksitoista riksiä, jotka äiti antoi minulle häärahoiksi, joi hän ylös, sitten löi hän minua korvalle ja juoksi tiehensä, ja se tapahtui juuri tässä. Päätinpä, etten enään lähtisi kotia, vaan vaeltaisin kaukamaille, mutta luulen toki asiain kääntyvän nyt toisin. IIVARI. Nyt ei yhtään hätää sinullakaan, ei yhtään! Me myös teimme huonon retken, mutta tämä onnemme lintu tässä (osoittaen Nikoa) saattoi kaikki parhaalle kannalle taas. Nyt en ensinkään pelkää tullakseni kotia, sanonpa kohta suoraan, että kaikki joimme, mutta tässä on sen sijaan seittemän sataa riksiä,--ja isämme mökissä ilosta hurrataan. SAKERI. Elä sentähden ilmoita minun olleen seurassasi juomakengilläsi kaupungissa! IIVARI. En, vaan sanon, että kohtasin teidän vasta ihan tullipuun alla, tullessani ulos kaupungista. Olkaat hyvässä turvassa, eno; minä pelastan selkänne. SAKERI. Minun selkäni? IIVARI. Niin teidän kuin Eskon ja omani! ESKO. Kas kas, mikä ihmeellinen käännös! Nyt himoomme päästä kotia kuin voiton-sankarit sodasta. Tätä onnea emme olisi ansainneet. Mutta kiittäkäämme sallimusta! IIVARI. Kiittäkäämme sallimusta, se tämän miehen varkauteen veti, pelastaaksensa meitä, kurjia.--Mutta minua kouristelee kiukkuinen nälkä. Onko pussissasi ruokaa? ESKO. Ei yhtään, vaan on siellä ainoastaan riisi-ruohoja.--Kovin nälkä minunkin. Konna vieköön! taidanpa kuin paras lintukoira haistaa leivän hajun matkamiesten eväspussissa, ja makean uutishajun olenkin tuntenut kaiken tien. Totta, veljeni, näin kiivasta nälkää en muista vielä koettaneeni. Mutta kärsikäämme hetki vielä, kohta antaa meille äitimme ruokaa. IIVARI. Voileipää hän antaa meille, niinkuin hyville lapsille.--Kotia kuin Hiien pohtimessa! Minä päästän hevoisen. (Aikoo mennä oikealle). Mutta katsokaat, ettette hukkaa kultapalloamme, eno; jos sen teette, niin sitten kuitenkin ilman armoa me molemmat hirteen. (Menee). SAKERI. Hänestä vaarin pidän kyllä! NIKO (itseks.) Saakeli olkoon! tyhjentäisinpä minäkin kernaasti pöytyrin hernevelliä, sillä olenpa tyhjä kuin vesikoijussa pari viikkoa sitten. Mutta taidanhan nälän pahimman kauvaksi unohtaa vielä katsellessani tässä lapsuuteni teitä ja polkuja. ESKO (Nikolle). Vai sinäkö sama junkkari. Aatteles mikä kamala rikos, luvattomasti ottaa toisen omaisuutta, pistää taskuunsa ja hiipistellä tiehens'. Aatteles sitä, sinä kurja mies! NIKO. Pidä kitasi sinä, kananvaras, mällistelevä huhkain siinä; tempasenpa muutoin käteni nuorista, käyn sun tukkaas ja hajoitan sen tuulenpesän ilmaan. ESKO. Elä kopeile! Tunnenpa humalan tulevan päähäni takaisin, se kanalja tulee, antaen uutta kuraasia.--Sinä lurjus! haukutko minua? Katso etten iske kurkkuus! Mitäs tekisit? Kätes ovat kiinni. SAKERI. Siivosti, Esko, ja muista, että on hän vankimme! IIVARI (on peräyttänyt hevoisen rattaineen teaterille). Mitä torelee Esko? ESKO. Tuo hävytön mies kun rupesi minua haukkumaan siitä, että kristillisellä tavalla nuhtelin häntä varkaudesta. IIVARI. Hän ei kärsi yksinkertaisia, ja yksinkertaisiapa olemme, jos häntä nuhtelemme siitä, josta meidän häntä kiittää tulee.--Nyt kaikki rattaille; orhini levottomuudesta pyrskii ja raappii! (Kaikki istuvat rattaille). Minä, ajajanne, istun nokalle tähän, eno, kultakukkomme kanssa, istuu keskellemme, sitten Esko, ja sinä, pillinesi, sovita itses tuonne taakse ja puhalla, että taivas repee! ANTRES. Minä puhallan! IIVARI. Mutta katso, ettes putoo sieltä, koska orhini nelisiin juoksee! ANTRES. En minä putoo. IIVARI. Missä on hattus, Esko? ESKO. Tuonne metsään se jäi, mutta jääköön heitä vaikka kymmenen. IIVARI. Niin juuri. Tästä lähin käymme silkki-hatussa. ESKO. Ja kultakellossa. Ostammepa itsellemme kruunun puustellin tai arenteeraamme jonkun herran kartanon. IIVARI. Sen teen minä kohta. ESKO. Minä tulen pehtoorikses, Iivari! IIVARI. Sinun otan pehtooriksi, enon metsäviskaalikseni vannotan, isäni panen voudiksi ja huushollerskamme olkoon voudin vaimo! ESKO. Kuka voudin vaimo? IIVARI. Äitimme, ymmärräthän? ESKO. Niin niin, nyt äkkään! IIVARI. Olkaat varolla, nyt isken. Katso vaan, ettes helli sieltä, sinä, takapuhaltaja. ANTRES. En minä helli, en minä helli! IIVARI. Nyt mennään! Pois tieltä! tässä tulee rikasta väkeä.--Ilomarsi, kraatari, ilomarsi! (Menevät; Antres puhaltaa porin-marsia, toiset loilottavat.--Kaksi kuokkavierasta, tavoittaen Eskon häihin, tulee vasemmalta). 1:N KUOKKA. Klanetti pauhaa, joutukaamme! (Mikon valitus-huuto kuuluu metsästä). Kuka valittaa siellä? 2:N KUOKKA. Jotain kuulin minäkin. 1:N KUOKKA. Käydäänpäs katsomaan! (Kuokat menevät. Hetken perästä tulevat he, kantaen Mikkoa, joka on taittanut jalkansa). MIKKO. Minä olen taittanut jalkani, viekäät minua kanttoorin luoksi! 1:N KUOKKA. Kanttoori on häissä Nummisuutarilla. Sinne kannamme sinun! MIKKO. Tuhannen tulimmaista, pitääkö minun sinne! 2:N KUOKKA. Hän on siellä, sen tiedämme varmaan.--Onko jalkasi pahoin taittunut? MIKKO. Onpa tässä kärsimystä. 1:N KUOKKA. Se onkin vaan murrettu. Mutta kuinka tapahtui se? MIKKO. Juoksin, mieletön, naarasterren perässä, joka hyppäsi saakelin vikkelästi, viekotellen sillä kurilla minua poika-parvestansa. Minä kompastuin ja mursin jalkani. (Itseks.) Kirottu Esko, kuin hätäytit minua ja matkaansaatoit kaiken tämän! Onni, ettei nähnyt hän lankeemistani. (Ääneensä). Mutta tämä on vimmattua, jalkani kimoilee ja polttaa kuin pahalaisen makkarakattilassa. 1:N KUOKKA. Sentähden riennämme kanssas Nummisuutarille! MIKKO. Peikot ja perkeleet! en tahtoisi sinne! 1:N KUOKKA. Sinne kiireesti, jos parannusta toivot. Jalkas pitää sidottaa lastoihin, mutta pienikin viivytys taitaa pahentaa kaikki, tehdä sinusta ontuvan Huuperin äijän.--Ota kanssani kiinni hänestä sinä, ja rientäkäämme! (Kuokat, kantaen Mikkoa, menevät). VIIDES NÄYTÖS. (Ulkopuolella Topiaksen huonetta, joka seisoo oikealla. Vasemmalla on pöytä, siinä viinapotelli, kaksi lasia, vehnäleivän-pytkyjä ja sokeria. Perällä näkyy honka-nummi.--Topias ja Sepeteus tulevat vasemmalta). TOPIAS. Kas kas Marttaa vaan, kuin on rakentanut eri viinapöydän, ja ulos pihalle sitten. Herrasväen konstia ja temppuja istuu hänessä vielä nuoruuden päivistä, koska tyttö palveli Riutalan kartanossa, ja palveli seittemän vuotta. Kapteenska piti hänestä paljon, samoin kapteeni itse, vaikka saivat hekin pitää suunsa kiinni, koska Martta oikein vihuripäänsä päällensä otti. Semmoinen likka hän oli. Silloinpa mekin, minun käydessäni kartanossa neulomassa, tulimme keskenämme tuttavuuteen, ja aina paremmiksi ja paremmiksi ystäviksi ja viimein pariskunnaksi, ja sainpa, koira vieköön! maksaa tervarahaa Eskon tähden, kirkkoa tervata sain. No, no! »Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus», sanoo sananlasku. Nuori mies, hän on kuin metsävuohi, hurjapäinen. Hän ryntää päälle vaan, aattelematta perään, liioinkin tähän aikaan. SEPETEUS. Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa käytiin, ja rautaa kasvoi miehen mieleen, mutta tällä suvulla ei ole tahdon voimaa, vaan tanssii se halujensa pillin mukaan. TOPIAS. Niin niin.--Muistaakos kanttoori, kuinka Peltolan hirsi-talkoossa sekä nuoret että vanhat tanssivat virolais-ukon, Hanssun, säkkipillin mukaan? SEPETEUS. Minä jouduin sinne virka-retkilläni. TOPIAS. Tehtiinpä siellä yhtäkin konstia ja juonta. Siellähän seppä minun silmäni noki, juuri talosta lähteissäni. Junkkari! Enkä tiennyt asioistakaan, ennens kuin kotona sain Martan kimppuuni siitä syystä.--Noh, ne ovat menneitä asioja, ja olkoot unohduksessa. Mutta saapa tässä mies koetella yhtä ja toista, sekä leikkiä että totta, tässä mailmassa, jonka oppineet sanovat ymmyrjäiseksi kuin minun pääni ja pyörivän tyhjässä ilmassa. Mitä aattelee kanttoori siitä asiasta? SEPETEUS. Minä kiinniriipun sanassa, jossa veisaamme: »ei patsast' eikä napaa, vaan vahva virta vapaa». TOPIAS. Niin uskon minäkin.--Vetten päällä se pyörii, suuri kuin joulukaakku.--Niin on tämä mailma ymmyrjäinen ja soppia ja solia täynnä, joissa pian masennetaan mies. (Täyttää molemmat lasit viinalla). Mutta kas, kuin kaikki viimein ympäri käy, niin otammepa ryypin ja unohdamme kaikki. Ryypin otamme ja nauramme ja itkemme yhtaikaa elinkautemme retkille.--Kanttoori, olkaat niin hyvä! Elkäät hirttäkää Eskon häitä, minä muutoin närkästyn poikani puolesta. SEPETEUS. Maistaa tahdon! TOPIAS. Lasi kumoon, kanttoori, kumoon! SEPETEUS. Ei, Topias; maistan vaan! TOPIAS. Niinkuin tahdotte, mutta Eskon muistoksi! (Ryyppäävät, Sepeteus maistaen). TOPIAS. Sokeria tahi vehnäleipää päälle; kumpaa vaan haluttaa; sillä takakontoni, näettekö, ei ole juuri niin tyhjä kuin luulis, sieltä heruu koska heruman pitää. Mikä on suutari Topiaksen eläessä? Hänen konstinsa istuu päässä, sen käytös kourassa tässä; terve ruumis, silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet; uljas vaimo ja kaksi poikaa, ja omalla kannallansa asuu hän tässä, tässä vapaalla, kaikuvalla honka-nummella.--Tässä on ankara kaiku, herättäkääs se äänellänne, kanttoori. SEPETEUS. Nyt ei veisaamiseen aika eikä paikka. TOPIAS. Vähän vaan loilotusta, että kaiku kuuluu. SEPETEUS. La la la laa! (Kaiku.) TOPIAS La la la laa! (laulaen). »Mutta me Mänttälän pojat...» Hih! (Viskasee lakkinsa ilmaan. Martta tulee huoneesta ja tukistaa häntä). MARTTA. Pidätkö suus kiinni, sinä poutahaukka.--Mitä teette tässä ulkona? Kanttoori on hyvä ja tulee sisään. (Menee huoneesen). TOPIAS (ottaa ylös lakkinsa). Eskon iso-lippunen lakki; hän sai hattuni häihin. (Ryyppää). SEPETEUS. Mutta usko minua, pöllähdinpä tästä tapauksesta, tukistuksesta nimittäin. TOPIAS. Tuosta etu-tupsusta hän minua vähän nujusti, mutta annanpa hänelle sen anteeksi; sillä onpa hän kovin kiivas ja kiukkuinen häätoimien hyörinässä. Hän on kun tulen leimaus. Huomasitteko, kuinka pikaisesti tämä temppu oli tehty häneltä? Kuin luoti oli hän tässä, kuin luoti oli hän sekuntin päästä tuvassa jälleen, ja sillä aikaa ehti hän tukistaa minua. SEPETEUS. Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä. Mikä häpeä! Mutta kaikki hekuman ja huvituksen työ.--Topias! minä vaimon arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi meitä könistämään, meille korvapuusteja jakelee ja--(katsoen merkillisesti Topiasta kohden) meitä tukistelee. TOPIAS. Kuin oikein peräänaattelen, niin olipa se hävyttömästi tehty Martalta. Peijakas! minä närkästyn. Tukistaa minua! Sinä mustalainen! No no, otanpa sinun tästä koviin kouriin, kuin vaan tämä paha pääs on ohitse mennyt. Nyt ei ole hyvä hiiskua asiasta mitään.--Mutta astukaat sisään, kanttoori, astukaat sisään! (Avaa oven Sepeteukselle, joka menee sisään). Minä tulen kohta perässä! (Menee ja ottaa ryypin, ja puree sokerinpalasta päälle. Martta tulee). Minä tässä tirkistelen, tirkistelen katsella pitkin tietä, vartoen häämiehiä kuin päivän nousua. MARTTA. Heitä kentiesi vartoa saamme! TOPIAS. Tänä ehtoona heidän täytyy tulla, niinkuin päätetty oli. MARTTA. He saattavat tulla tänään tahi huomenna tahi koska niin tapahtuu, mutta aatteles, jos tulisivat ilman morsianta! TOPIAS. Ilman morsianta? MARTTA. Tytön tahi kasvatusisänsä pää olisi tainnut kääntyä! TOPIAS. Mahdotonta! Asia päätettiin kättä lyöden miehuullisesti. MARTTA. Ei mikään mahdottomuus. Mutta tapahtuisi niin, niin onpa Jaana paljon likempänä perintöä kuin poikamme, Esko; kolmas kuulutus vaan puuttuu. Että hän ja seppä, se kirottu, meiltä kieppaisivat viisi sataa riksiä pois, se aatus sydäntäni polttaa kuin helvetin tuli. Mutta Jumal' avita! minä vannon, niin ei käymän pidä. Jos ei könsikkä aviosiippaa muassaan tuo, niin tyytyköön siihen, jonka hänelle annan. Minulla on hänelle varoina ystävä, joka ahneesti kuin nälkänen kotka hänen vastaanottaman pitää. Naimiseen kohta, mutta siksi täytyy sinun vielä juonitella provastin kanssa. TOPIAS. Minä teen niinkuin tahdot. Mutta tämänkaltaisia hankkeita ei meidän pelätä tarvitse; he tulevat kohta, ja morsian Eskon rinnalla istuu, kaunis kuin Saaronin-kukkainen. He ovat vihitty pari, ijäisesti yhdistetyt, muutoin eivät olisi viipyneet matkalla viikkoa kolme. Kohta he tulevat pillin kirkunalla. Kraatari Antres, klanetti kourassa, vartoo heitä tien-haaralla tuolla. Ja minä vannon, Martta, että tanssin tänä ehtoona vielä polskaa kanssas tässä tasaisella tanterella.--Mutta mitä aattelemme Iivarista, joka ei ole vieläkään tullut? MARTTA. Että hän elää, sen tiedämme; ovathan nähneet hänen Hämeenlinnan kaduilla, mutta kaakertelevan juovuksissa. TOPIAS. Sinä kanalja pojaksi, nyt täytyy sinun saada pieni ryöpäys, ei auta. Saatpa, saakeli vie! kuin sieltä vaan tulet kerran kotia. MARTTA. Hänen suomin nipampulla, että makaa hän viikon päivät jäsentäkään liikuttamatta.--Mutta mene sisään sinä seuraksi lukkarille. Yhtä toki sinulle muistutan: elä juo itsiäsi tänään juovuksiin, jos et mieli tulla teljetyksi sikapahnaan. TOPIAS. Sikapahnaan? Elä, Marttani, haastele niin sikamaisesti tällä juhlallisella hetkellä. MARTTA. Mene sisään ja elä mököttele! (Topias menee. Martta yksin). Sinä viivyt vielä, lunttu. Jos vilauksessa et ole tässä, niin niskas nuriin kierrän; sillä tänään ei ole mieleni leikittävä.--(Jaana tulee). Mutta tuossa hän tulee. Kiitä onneasi, ettes kauvemmin viipynyt!--Saitko siirappia? JAANA. Enpä saanut; hän sanoi itsellään ei olevan. MARTTA. Sinä volpana, ethän taida koskaan mitään matkaansaattaa. JAANA. Minä en saanut. MARTTA. Sentähden, ettäs olet saamaton. JAANA. Mitä taisin tehdä? MARTTA. Ääneti! ja mene Priitan luoksi, muistuta häntä niistä kymmenestä munasta, jotka hän on minulle velkaa, ja sano hänelle, jos ei hän anna niin tulenpa ja reväisen silmän päästänsä kuin perkele Kittelän noidalta ennen. (Jaana menee oikealle. Leenan-Kalle tulee). LEENAN-KALLE. Iivari, luulen, ei ole vielä palannut kaupungista. MARTTA. Ei vielä. LEENAN-KALLE. Olenpa varma siitä, että hän on juonut ylös lintu-rahani ja jään nyt ilman ampuvaroja. MARTTA. Niin taitaa käydä! LEENAN-KALLE. Mutta teidän tulee maksaa vahinkoni, jonka kärsin poikanne kautta! MARTTA. Sen saamme nähdä! (Anna-muori tulee). ANNA-MUORI. Hyvää päivää, Nummisuutarin-muori! Onko kaupunkimiehestä jo mitään kuultu? Minä pelkään, etten saa nuuskaa, enkä rahojani takaisin enään! MARTTA. Niin luulen minäkin tapahtuvan. ANNA-MUORI. Se viheliäinen poika, missä mahtaanee hän, kaupungin vai tievarren krouvissa, aikansa näin synnin humussa menettää? MARTTA. Häntä käykäät etsimään, jos tahdotte tietoa siitä. ANNA-MUORI. Se on ennen teitin tehtävänne, joka olette äitinsä. MARTTA. Vaiti, ämmä! sun muutoin yhdellä potkauksella tästä mökkiisi linkoon! (Kristo tulee vasemmalta). Mitä tahdot sinä? KRISTO. Ei niin vihaisesti, Nummi-Martta; sillä tuonpa teille iloisen sanoman. Esko lähestyy nuoren vaimonsa kanssa; kaunis tyttö, kuin aamurusko punertavat poskensa ja silmät säteilee kuin kaksi aurinkoa. Kohta ovat tässä. Peltolan pihalla Esko hevoistansa juotti. MARTTA. Sinä valehtelet, mies! KRISTO. Totta puhun! (Klanetin ääni kuuluu). Siinä ovat! (Itsekseen). Kuulenpa ratasten jyrinän myös. Mitä aattelen tästä? Oliskohan Mikko minua vietellyt? Sitten totta valehtelen tässä. (Topias ja Sepeteus tulevat huoneesta, edellinen joteskin päissään). TOPIAS. Klanetin äänen kuulin; he lähestyvät. KRISTO. Paikalla ovat he tässä! TOPIAS. Kuinka häitten tapaista! Mitä marssia puhaltaa kraatari? SEPETEUS. Porilaista! TOPIAS. Porilaista marssia! Ja nummi pauhaa kuin suden-ajossa!--Mutta mikä loilotus siellä? KRISTO. Juuri niinkuin suden-ajossa. TOPIAS. Tämä loilotus? KRISTO. Ilon ja surun huuto! TOPIAS. Niin, seppä! »Iloitkaat ja riemuitkaat! nyt on meillä joulu!» Ollaan ystävät taas, seppä! Nyt annan anteiksi kaikille, itse saatanallekin, joka meitä kiusaa ja heijailee pitkin myötä-virtaa alespäin.--Tässä on tassuni, seppä! KRISTO. Tässä minun! (Kättelevät). TOPIAS. Ystävät olemme aina! KRISTO. Niinkauvan kuin kestää vaan! TOPIAS. Niin, seppä! SEPETEUS (itseks.) Ystävyys ja vesi, he ovat tähän aikaan yhtä. TOPIAS. Eskon häät! MARTTA. Sinä nauta, olethan juonut itses juovuksiin, vaikka kielsin kovin? TOPIAS. Nauta! Elä, Martta kulta, saata itsellesi tänä ehtoona sitä häpeää, että vihoissani karkaan sinusta kuuksi päiväksi! MARTTA. Marssi matkaan, jos mieles tekee! TOPIAS. Mitä minun tarvitsee? Minä olen herra huoneessani. Sinua en pelkää, meitä on monta nyt, sinun voitamme kyllä.--Nauta! Elä saata sydäntäni kiehumaan! MARTTA. Kitasi kiinni, sanon minä! SEPETEUS. Malttakaat mielenne, mies ja vaimo! Nyt riita pois ja kristillisellä tavalla ottakaamme vastaan ylkä ja morsian!