Part 6

Tie, jota he kulkivat, vei Bellevue'hen. Bourdois esitti, että menisivät Meudoniin ja sieltä junalla Invalides-kaupunginosaan. Kun he saapuivat Meudonin törmänteelle, oli kello kuuden tienoilla iltasella. Vähäinen joukko yksinkertaisia, sen seudun tavallisia kävelijöitä sekä muutamia ulkomaalaisia matkailijoita katseli siinä maisemaa, johon sisältyi näköala Parisia, aivankuin tauluna, likeisten puitten kehystämänä. Pitkän aikaa Bourdois ja Nukkikin seisoivat mietteissään tuon avaran näköpiirin edessä. Alakuloisuus ilman mitään kovin kirpeätä tunnetta, nöyrä alakuloisuus laskeutui Bourdois'n mieleen. Hän kiinnitti katseensa toveriinsa: hän värisi rakkaudesta noihin ruskeihin kiharoihin, tuohon lapsimaiseen naishaahmoon, noihin suloisiin kasvoihin, jotka hymyilivät häntä kohti. Jättää kaikki... ei... se oli suorastaan mahdotonta. Hän rakasti tuota tyttöä, jopa sillä omituisella surun tunteella, jonka tämä hänessä nyt herätti, jopa sillä hukkaan eletyn elämän, myöhästymisen tunteella, jonka hän hänessä synnytti tahtomattaan, tietämättään, ja joka häntä raateli, mutta samalla jalostutti, hienostutti hänen omissa silmissään.

Nukki nousi ylös:

-- Nyt, sanoi hän, täytyy mennä.

-- Mennä -- minne?

-- Kotiin, tietysti... äitini luo.

-- Kuinka?! sanoi Bourdois... Vieläkö senkin jälkeen, mitä minulle kerroitte?...

Tyttö pudisti päätään. -- P--h!... tuleehan sitä kertoneeksi... välistä, kun tuntuu kovin vaikealta. Vaan onhan sitä kestänyt tähän saakka ja kestänee vieläkin kappaleen aikaa.

Kävelijät katosivat vähitellen suurelta penkereeltä. Kivipenkki jäi tyhjänä seisomaan vihannan jyrkänteen partaalle. Ihan päässä vain haaveksi vielä muudan laiha, surullisen näköinen nainen, kyynärpäähänsä nojaten.

Bourdois rohkaisi mielensä:

-- Kuulkaahan, Nukki, sanoi hän. Mehän jo tunnemme toisemme. Onko teissä luottamusta minuun?

-- Luottamusta? kysäsi tyttö, niinkuin hän ei olisi ymmärtänyt.

-- Tahdon sanoa, että te tiedätte, että minuun voi luottaa?

-- Tietysti!

-- No! Miks'ette tahdo, että minä pidän teidät luonani?

Nukki muuttui hyvin vakavaksi.

-- Tekö pitäisitte minut?... Teillä kun on semmoinen ajatus, että... aina... oltaisiin vain ystäviä?

Hän punastui hiukan näitä sanoja lausuessaan. Bourdois yritti sanoa: "Mutta eihän minulla semmoista ajatusta ole... Ehkä, päinvastoin, joskus..." Tyttö loi häneen niin luottavaisen katseen, ettei hän rohjennut sitä sanoa. Ja niinkuin kaikki ujot, puhui hän, mitä suuhun sattui, lateli sanoja, jotka lähtivät kuin sirpaleina sydämestä.

-- Niinpä juuri, Nukki... Minä en pyydäkään muuta kuin saada olla teille ystävä, isä...

Hän sai palkinnokseen mitä suloisimman, puhtaimman ja kiitollisimman katseen, minkä koskaan nuoren tytön silmät ovat miehen kasvoihin luoneet.

-- Se on siis päätetty? uteli hän edelleen. Saan siis pitää teidät?

-- Ei tänä iltana... puhui Nukki. Ymmärrättehän... en ole ottanut mitään mukaani... Mutta huomenna tahi ylihuomenna... milloin tahdotte... teen niin, että äiti vihastuu minuun ja ajaa minut pellolle...

Puhumatta sitte enää sanaakaan astuivat he alas mutkittelevaa tietä, joka vie penkereeltä Pont-de-Saint-Cloud'n asemalle. Molemmat olivat he mietteihinsä vajonneet. Molemmat tunsivat he syvän, lopullisen sovinnon syntyvän välilleen, mutta äskeisen väärinkäsityksen tukala tunne pysyi vielä, eikä Bourdois eikä Nukki kyennyt sanoin ilmaisemaan, että asia oli ratkaistu, ettei heidän kesken enää tulisi olemaan kysymystä siitä, minkä Nukki nimitti "tuhmuuksiksi", mutta että he sittenkin tulisivat rakastamaan toisiaan tämän sanan inhimillisessä merkityksessä, että tulisivat tarvitsemaan toinen toisensa, tarvitsemaan toinen toisensa läsnäoloa ja hellyyttä. Ikäänkuin pannakseen sinetin tämän äänettömän sovintokirjan alle soljahti Nukin hansikoittu kätönen Bourdois'n isoon, paljaaseen kouraan. Tämä sulki siihen tuon suloisen pikku elävän esineen ja vaikka hän yhä tunsikin sydämensä raskaaksi, oli hän nyt kuitenkin tyytyväinen, miltei onnellinen. Näin kulkivat he sitte käsikädessä asemalle asti. Ja siellä vasta höllitti Bourdois kätensä tytön kädestä levottomasta ujoudesta odotussaliin kerääntyneiden matkustavaisten edessä.

Kello seitsemän lähti Saint-Lazare'n asemalta tuleva paikallisjuna sieltä Invalides-asemalle. Bourdois osti kaksi ensiluokan lippua toivossa, että saisivat matkustaa mukavasti yksin. Juna saapui todellakin melkein ilman matkustavaisia: kokonainen ensiluokan vaunu oli tyhjä.

Kun se taas jysähti liikkeelle, mukanaan Nukki ja Bourdois, huudahti tyttö:

-- Ette usko, mutta minä en ole koskaan vielä ajanut ensimäisessä luokassa. Jos minä huomenna neulomossa kerron, että matkustin ensimäisessä luokassa, niin sanovat, että valehtelen...

Hän tarkasteli uteliaana vaunun sisustusta, laitteli hattuaan ja hiuksiaan kuvastimen edessä, ja katseli maisemaa milloin oikealta, milloin vasemmalta puolelta. Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen, joka miettiväisenä katseli häntä.

-- On huviteltu hyvin, sanoi hän...

Ja oikaisten vartalonsa lisäsi hän:

-- Tämä kuitenkin väsyttää enemmän, kuin neulomossa päiväkausi...

Hän istuutui Bourdois'in viereen ja tarttui hänen käteensä. Tämä ymmärsi, että Nukki tahtoi suudella häntä, vaan ei uskaltanut. Bourdois käänsi hänelle silloin poskensa ja Nukki painoi siihen pitkän kiitollisen lapsensuudelman. Sitte kallisti hän päänsä ystävänsä olkapäätä vastaan:

-- Minun on vielä uni, sanoi hän.

Hänen hattunsa kovat sulat ja muut terävät esineet pistelivät Bourdois'n korvia ja silmiä. Tyttö huomasi sen ja nauroi herttaisesti:

-- Sepäs on kiltti! sanoi hän... Ei hiisku mitään!

Hän otti sukkelaan pois hattunsa ja pani sen penkille; taas oli hän avopäin. Jotta tytön olisi mukavampi olla, kiersi Bourdois kätensä hänen vyötäistensä ympäri. Hän oikein ihmetteli, että tunsi nyt olevansa tyyni, ainoastaan hellyyden heikentämä vain.

-- Onko teidän näin hyvä olla, Nukki? kuiskasi hän.

Mutta Nukki ei vastannut mitään; hän nukkui jo, tuossa tuokiossa vaipuneena sikeään ja levolliseen lapsen uneen.

Juna kiiti, milt'ei huohottamatta ja usein pysähtyen, Parisia kohti viheriäin, metsäisen näköpiirin reunustamain tasankojen poikki. Mailleen menevän päivän rusko taisteli virran nostamaa usmaa ja etukaupungin tehdaslaitosten savua vastaan. Bourdois, joka pelkäsi hievahtaakin, ettei herättäisi Nukkia, tunsi rintaansa vasten tämän toisen ihmiselämän suloisen sykinnän, ja tytön käherretyt hiukset koskettelivat hänen leukaansa ja leukapieliänsä. Oikean kätensä sormien alla tunsi hän pyöreätä vartaloa puristavan nahkavyön. Outo onnen tunne tunki hänen läpitsensä ja siihen liittyi tyydytys, ettei hän ollut joutunut riettaan kiusauksen uhriksi, sekä vahvistava lohdutus, ettei ollut elämäänsä sotkenut, yrittänyt vaarallista seikkailua.

"Näin onkin parasta... Olin yksin ja vanhuus lähestyi. -- Niin nuoren jalkavaimon ottaminen minun i'älläni olisi ollut typerää, inhottavaa. Sen sijaan ottotytön tapainen... se käy päinsä? Hänhän on niin hellätunteinen. Hän tulee minua kyllä rakastamaan..."

Yht'äkkiä juolahti hänelle mieleen:

"Entä Gitrac?..."

Mitä Gitrac oli sanova, kun tämän saa kuulla?... Tuleekohan hän tekemään aika lailla pilkkaa entisestä toveristaan? Ei... Ei koskaan Bourdois enää sietäisi nähdä häntä, kuulla hänen kysymyksiänsä.

"En tahdo tavata häntä enää, siinä kaikki... Enkä minä tarvitse Gitrac'ia ensinkään. Ja Nukki muuttakoon toiseen neulomoon... Tahi olkoon kokonaan enää menemättä mihinkään neulomoon..."

Vaan minkälainen on hänen elämänsä oleva?

"Mitäpäs muuta: annan hänen saada oppia jotakin. Hänhän on älykäs; muutamassa tunnissa jo hän pystyy kilpailemaan minkä pikku keltanokan kanssa tahansa, joka koulua käy... Tietysti! Minä en häntä jätä neulomoon, noihin riettaisiin roskapaikkoihin... Rakas pikku raukka! Ihme ja kumma, että hän tähän asti on rehellisenä pysynyt. En anna hänen enää jäädä semmoisen vaaran alaiseksi..."

Tämmöisen isällisen tunteen valtaamana suuteli hän Nukin kiharoita ja painoi häntä kovemmin rintaansa, ikäänkuin suojellakseen häntä.

Hänen toipunut sydämensä lämpeni nyt halusta saada tehdä hyvää tuolle pikku tytölle, hyvää epäitsekkäällä tavalla, pelkästä huvista, tietäen hänen olevan onnellisen.

"Hän joutuu sitte joskus naimisiin... Hänhän on rehellinen luonteeltaan. Minä toimitan hänet miehelään... kiusaksi tuolle Chaumont'in insinöörihölmölle, joka pitää hänet liika vaatimattomana ja liika köyhänä naidakseen hänet..."

Vaan ell'ei hän tahtoisi mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Jos hän tahtoo aina vain tuon insinöörihölmönsä?

"Otaksuappa, että minä ehkä olisin vielä niin tuhma, että siihen suostuisin!" ajatteli Bourdois.

Hän soimasi itseään. Mutta Nukin vartalo siinä rintaansa vastassa ja hänen hiustensa tuoksu sieraimissaan, antautui hän vaistomaisen, kaikkia muuta voimakkaamman vakaumuksen valtaan ja tämä vakaumus tyrkytti hänen mieleensä, ettei olisi niinkään tuhmaa olla hyvä, ettei tuo lapsi pettäisi häntä, että olisi suloista, kun ei olisi yksin maailmassa, että tuo olisi aistillisen seikkailun arvoista hyvinkin. Olihan muuten arpa langennut. Ei hän voisi enää olla ilman tuota suloista, luottavaista olentoa. Mikä oli tapahtunut, sitä hän ei ollut etsinyt, mutta ettei sitä nyt olisi ollenkaan ollut, sitä hän ei olisi halunnut.

Juna oli sivuuttanut Javelin ja vieri Champ de Mars'ia kohti. Bourdois kohotti hiljakseen pikku toverinsa vartaloa ja sanoi, herättäen hänet isällisellä suudelmalla:

-- Kas niin, Nukki... Nyt ollaan Parisissa.