Part 5

-- Enkä ole mikään letukka, jatkoi Nukki, ihan punasena vihasta. Minulla on lyhyet hiukset ja nukin muoto; mutta ei kukaan neulomon tytöistä ole niin kehittynyt, kuin minä... Tuossa, katsokaa sitte!...

Hän riuhtaisi pois neulan kauluksestaan ja aukaisi yhdellä tempauksella puseronsa vyötäisiä ja olkalapoja myöten. Täyteläinen, pullea, kuin kyyhkysen kaula paljastui, näyttäen kureliivisuojuksen karikkojen kohdalle asti hartiat ja komean, punertavan, mehevän rinnan. Veri tulvahti vanhanpojan päähän. Mutta olikohan hänellä aikaa nähdä mitään? Hän oli tuossa tuokiossa jo nuoren tytön jalkojen juuressa ja aivan kuin itsestään sulki hän molemmin käsin liivin jonkunlaisen kiihtyneen häveliäisyyden valtaamana. Painaen suuren harmaan päänsä jälleen verhottujen hartiain väliseen kuoppaan, sopersi hän:

-- Ei!... minä pyydän sinua... En tahdo! Sinä et saa!...

Nukki oli niin ihmeissään, niin hämmästynyt, ettei voinut vastata mitään. Painaen häntä rintaansa vastaan, peittäen suudelmilla hänen ruskeita kiharoitaan korvien kohdalta, jatkoi Bourdois:

-- Pikkunen! Rakkaani... älä ole niinkuin nuo tytöt, kuin Thérèse, kuin kaikki muut... Vakuutan sinulle... ei se sinulle sovi. Olen varma, että sinä olet suuremman arvoinen. Tämmöinen vanha kuin minä... ja sinä niin nuori, niin kaunis!... Näet sen, se inhottaisi minua ikipäiviksi. Mutta sentään, minä sinua rakastan... enkä minä tahdo turmella sinua... Älä suutu! Minä en osaa selittää sinulle... Mutta näethän, että sinua rakastan... että rakastan sinua enemmän kuin jos kohtelisin sinua niinkuin katutyttöä... tahi kuin tuota Thérèse'a, tuota hupsua. Siitä saakka, kuin kauniit silmäsi katsoivat minuun, olen sinua rakastanut. Ja nyt minä tunnen, etten voi enää elää ilman sinua. Ole siinä noinikään, rintaani vastassa. Kas niin!... Olet kiltti. Et sysää pois ystävätäsi... Näin olen onnellinen... niin onnellinen...

Hän ei osannut paremmin ilmaista onneaan sanoin. Mutta olla siinä painautuneena Nukkia vastaan, hengittää hänen ruumiinsa lämpöä, kuulla hänen pikku sydämensä nopeat lyönnit ja tuntea oman sydämensä vapautuneeksi siitä sekavasta tuskasta, joka oli häntä rasittanut, se tuotti hänelle ehdottoman puhtaan mielihyvän toivomuksineen, ettei se koskaan loppuisi ja että hän aina, aina, viimeiseen hengenvetoonsa saakka, saisi levätä siinä Nukin levotonta povea vastaan, kuulematta mitään, näkemättä mitään. Eikä tyttö yrittänytkään ajaa häntä siitä pois. Hän tunsi vain otsalleen, ohimoilleen kuumain kyyneleiden valuvan.

-- Voi, älä itke! Pikku! Pikku! Hän nousi ylös ja näki tytön kyyneltulvan vallassa. Hän oli nyt lapsen näköinen enemmän kuin milloinkaan: aivan kuin lapsilla, näytti kuin kyyneleet hänellä olisivat vuotaneet ei ainoastaan silmäluomista, vaan suusta, nenästä, poskilta, ja kun koko hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa olisivat vedeksi liuonneet. Hän ei enää pidättänytkään itkuaan, vaan alkoi ääneen nyyhkyttää, välittämättä siitä, että nyrpisti kauniita piirteitään; ja koko hänen kauneutensa, naisellisuutensa katosi tuohon tulvaan.

-- Pikku! Pikku! hoki Bourdois epätoivossaan.

Hän, tuo vanha poika, seisoi siinä neuvottomana lapsen hädän johdosta. Hän tahtoi ottaa hänet syliinsä, kun itkevän lapsen. Mutta silloin tyttö väisti pahoilla mielin.

-- Te sanoitte.. Te sanoitte, nyyhkytti hän... että minä olen katu... katutyttö...

-- Sitä en ole koskaan sanonut! En koskaan... Tiedän hyvin, että olette mitä rehellisin... puhtain pikku tyttö...

-- Sanoittepa kyllä, jatkoi Nukki itsepäisesti ja kyyneleissään hajamielisenä tuon päähänpistonsa johdosta... No!... Jos teillä on sisar... tahi tytär... niin, enpä tiedä... toivoisinpa hänen olevan yhtä puhtaan kuin minä olen... Ei kukaan ole koskaan minuun kajonnut, ei kukaan, kuuletteko sen, herra? Ei edes suudellut... On vainkin... se nuori mies... täällä... jonka kanssa olin häissä... ja joka nyt on insinööri... Mutta paitsi häntä olette te ainoa, jonka olen sallinut lähennellä minua. Ja minä tahdon, että teidän pitää uskoa, mitä minä sanon, lisäsi hän, polkien jalkaansa, -- sillä se on totta!

-- Mutta uskonhan minä! Olen varma siitä!

-- Kuulkaa nyt! alkoi jälleen Nukki, joka ei enää itkenyt, mutta jonka kyyneleiden marmoroimat kasvot ja epäjärjestyksessä olevat hiukset antoivat hänelle edelleen lapsellisen epätoivon liikuttavan kuvan muodon. Kuulkaa! Minä näen kyllä, mikä teille on antanut huonon luulon minusta, mikä teidät on saattanut uskomaan, että olisin katutyttö. (Bourdois yritti turhaan vieläkin panna siihen vastalauseensa.) Se on se, että teitä tuntematta tulin Zonin parissa Cherche-Midi-kadulle, että paikalla suostuin tapaamaan teitä, että nyt olen täällä teidän kanssanne. Kyllä minä sen hyvin näin! Teidän mielestänne minä toimin liian nopeasti; te ajattelitte: "Tämä on vieläkin turmeltuneempi kuin Zon..." Vaan nyt minä selitän teille. Se on kyllä totta: heti kun teidät näin, oli päätökseni tehty. Ja te voitte tehdä minulle mitä tahansa, sillä... te näytätte niin hyväluontoiselta ja vakavalta ettekä ole ollenkaan semmoinen kuin Gitrac, joka yhtämittaa vain vaihtaa ystävättäriä ja tekee pilkkaa kaikesta. Ja sitte... ei koskaan yksikään mies ole ollut niin keikallaan minua nähdessään kuin te, ja ainahan se on vähän imartelevaa, vai?... Ja vihdoin, (johan sen olen teille sanonut), tulitte ihan parhaaksi: olin päättänyt tehdä, kuin kaikki muut, sillä niin täytyi. Niin juuri, herra, täytyi taikka ei olisi ollut muuta jäljellä kuin heittäytyä virtaan tahi raitiovaunun pyörien alle... Ihan totta, ajattelin sitä jo. Vaan sitte, kävi näinikään! Pelotti... Zonhan on teille puhunut, että asun äitini luona ja että... (hän hiukan kalpeni ja puhui varovammin), -- että äidilläni... on muuan... herra... ministeristön virkamies. Hänellä se oli jo isäni eläessä... Isäni, niin, hän rakasti minua kovin. Äiti tuotti hänelle paljon suruja...

Kyyneleet kostuttivat jälleen hänen silmänsä. Hän kuivasi niitä nenäliinallaan ja jatkoi:

-- Se herra, joka meillä käy, on teidän ikäisenne, mutta hän ei ole näin arkaluontoinen, kuin te... Oi, ei!... Hän on kauhea. Vainoo minua. Sattuu, etten pääse hänestä muuten kuin apua huutamalla... Minä oikein inhoan häntä. Koskaan ei hän minulta mitään saa. Vaan äitini on huomannut, että hän on iskenyt silmänsä minuun. Ja äiti on käynyt mustasukkaiseksi. Ihan joutavasta lyö hän minua... haukkuu sanoilla... joita en uskalla mainitakaan teille... joka päivä uhkaa hän viskata minut pellolle... Viime viikolla... täytyi minun mennä yöksi erään tuttavan rouvan luo; äiti, näet, ei avannut ovea minulle, kun tulin kotiin neulomosta, siellä kun oli pitänyt valvoa. Niin ymmärrättehän sen, etten voi hänen luonaan asua. Eikä minua juosta kotiin hakemaan, ei... Se herra, kentiesi, mutta mitään valtaa hänellä ei ole; äiti taas tulee olemaan hyvin tyytyväinen. Ja kun en voi elää yksin työlläni, niin, mikäs siinä oli... täytyi kai löytää joku, joka... minut ottaisi. Mutta antaa jonkun tuntemattoman puhutella itseäni, seurata häntä, niinkuin monet minun tovereistani tekevät, se on minusta mahdotonta, sitä en voi. Silloinpa sattui, että Zon kertoi minulle illanvietostaan Gitrac'in kanssa, puhui teistä ja sanoi maininneensa teille minusta. Ajattelin: "No, se on sallittu! Olkoon menneeksi!" Ja minä läksin kanssanne... Olette vain saanut kylliksenne, se on selvä. Vaan nyt minä aion lähteä pois, heti.

Hän nousi ja meni, aivan päästä pyörällä olevan Bourdois'n seuraamana, kamariin, otti hattunsa ja pani sen päähänsä. Bourdois rukoili:

-- No mutta Nukki!... Älkää olko paha... älkää jättäkö minua!... Mitäs teille olen tehnyt? Jos olen loukannut, niin sitä en ole tahtonut, ja minä pyydän anteeksi... Jääkää!... Se, mitä juuri nyt minulle olette kertonut, se on kauheata. No, minä olen ystävänne nyt, teitä rakastava ystävänne, joka on tekevä kaikki pitääkseen teidät.

Hän seisoi epäröiden, iso neula puoleksi upotettuna hattuun ja hiuksiin. Kääntymättä sanoi hän Bourdois'lle, jonka hyväluontoiset, hätääntyneet kasvot hän näki peilissä:

-- Onko se totta, että teette kaikki pitääksenne minut?

Niin syvän mielenliikutuksen painamalla äänellä, että se häntä itseäänkin hämmästytti, vastasi Bourdois:

-- Kaikki... Nyt en voisi elääkään enää, jos teidät kadottaisin.

Nukki veti neulan verkalleen takaisin, pani sen uunin reunalle ja otti hattunsa pois. Kun hän kääntyi Bourdois'ta kohti, nousi hymy taas hänen kasvoilleen.

-- Olettepa te omituinen! sopersi hän.

Bourdois veti häntä varovasti puoleensa, peläten hänen luiskahtavan käsistään. Mutta Nukki ei vastustanut. Seisoen Bourdois'n rinnalla, ulottui hän häntä tuskin olkapäihin asti. Ja Bourdois'n täytyi hieman kumartua koskettaakseen huulillaan hänen puoleksi epäkuntoon joutunutta hiuslaitettaan.

Nukki loi häneen siniset, jälleen kirkastuneet silmänsä, oikaisi jäseniään ja haukotti kissan haukotuksen.

-- Olen niin väsynyt! sanoi hän. En tiedä shamppanjastako... vai savukkeista... vai siitä, että olen itkenyt. Vaan olen väsynyt, kovin väsynyt.

-- No, mitäs muuta... teidän pitää levätä, käydä pitkäksenne, sanoi Bourdois.

-- Vuoteelle? Saanko?

-- Tietysti!... Kah!

Bourdois otti itse pois peitteen suojuksen ja asetti pielukset paikoilleen.

-- Kas noin.

-- Mutta, sopersi Nukki, ikäänkuin arastellen, jos käyn pitkäkseni, niin nukun.

-- No, nukkukaa sitte, Nukki.

-- Entäs te?

-- Minä... katselen teidän nukkuvan. Älkää minusta välittäkö.

Bourdois huomasi hänen tahtovan sanoa jotakin ja arvasi, mitä se oli... Tyttö ei uskaltanut pyytää häneltä, että hän antaisi hänen maata.

-- Otankohan minä pois kenkäni, vai?

Bourdois auttoi häntä; hiukan kömpelösti, hän päästi auki keltaiset nauhat, tytön nauraessa sille ja hänen polvillaan olemiselle. Kun sitte naurettavan pikkuruiset, mustiin sukkiin verhotut jalat tulivat esille, ei Bourdois voinut vastustaa haluaan ottaa ne yhdessä molempiin käsiinsä ja suudella niitä. Tyttö kiemurteli kutituksesta ..

-- Älkää! Älkää! Minä pyydän... Se tekee... se tekee kipeätä.

Silloin Bourdois nousi ylös, otti hänet syliinsä ja piteli hetkisen, niinkuin imettäjä lasta. Hän katseli noita nyt iloisia silmiä. Ja kiintymistään kiintyi hänen sydämensä niihin, tuon lapsimaisen naisen olentoon.

-- Rakkaani! rakkaani! hoki hän.

Ja hän laski hänet hellävaroin vuoteelle, asetteli vielä päänalusia ja käänsi peitteen reunan nilkoille, ettei niitä kylmettäisi. Tyttö antoi hänen laitella. Auringon säde, joka pilkisti viereisestä huoneesta, lankesi vinoon päänaluselle ja tanssitti tomuhiutaleita vuoteen laidalla. Bourdois meni sulkemaan salin sälevarjostimia. Kun hän palasi, nukkui Nukki jo kuin väsähtynyt lapsi.

Bourdois kävi istumaan paikalleen, hänen päänalusensa viereen, siihen, missä tyttö kenkiään riisuakseen oli istunut, ja katseli häntä tyytyväisenä, että hän nukkui ja ettei hänen itsensä tarvinnut vähään aikaan puhella, väitellä hänen kanssaan tahi tyynnyttää häntä. Tyttö vaipui uneen tuota pikaa sikeästi kuin pienet lapset, kun heitä pannaan maata. Ja nukkuessaan oli Nukki yhtä kiehtova kuin valveellakin. Hän lepäsi siinä pää pieluksella niin, että leuka oli hiukan koholla, kyyhkyskaula näkyvissä; ja tuo kaula oli kalpea, kalpea myöskin leuan alus; ja tuo kalpeus, hieman hikisen kostea, suli huomaamattomin astein siihen heleään ruusunpunaan, joka peitti hänen poskensa ja muut kasvojen osat kokonaan. Bourdois, joka ei suinkaan ollut luonnostaan runollinen, ei voinut olla ajattelematta: "Ei ole muuta kuin kukat, joiden värivivahdukset niin voivat sijoittua rinnan törmäämättä yhteen... ehkäpä hedelmät, nuoret persikat..."

Vaikka Nukki olikin pannut kiinni liivinsä ensimäisen napin vain, verhosi sininen kangas somasti hänen rintansa. Sininen nahkavyö kiristi hänen vyötäisiänsä, toinen lanne kohosi korkealle ja jalat, hameen helmat katosivat ylöskäännetyn jalkapeitteen alle. Siinä tilassa näytti Nukki pitemmältä, jopa täysikasvuiselta naiselta. Molemmat kädet lepäsivät yhdessä vuoteen laidalla. Hän nukkui, huulet suljettuina, huomaamatta hengittäen, kasvot vakavina.

"Kas niin, ajatteli Bourdois... Nyt se on tehty. Minä pidän hänet. Sallia hänen palata kotiinsa tuon miehen pariin, olisi rikos. Mikä roisto se onkaan! Ja semmoiset hirviöt vielä saavat elää... ja olla valtion viroissa... Tyttö parka! Antautua tuommoiselle irstailijalle tahi... heittäytyä virtaan, raitiotievaunun pyörien alle..."

Nukki, synkän aallon nielaisemana jonkun sillan kaaren kupeella, tahi pitkällään kiskojen päällä raitiotievaunun tulla kolistaessa, semmoinen kauhistuttava kuva kiiti vanhanpojan, mielenliikutuksen ja ehkäpä shamppanjankin kiihdyttämissä aivoissa.

"En koskaan, en koskaan salli semmoisen onnettomuuden tapahtua. Minä pidän hänet. Vien hänet tänä iltana asuntooni..."

Ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa loi jo edeltäkäsin kuvan paluumatkasta Parisiin, hänen kotiinsa. Ovenvartia... Philomène .. Huone ja sen hänen sedältään peritty kalusto... Ainoa vuode...

Ei, se oli suorastaan mahdotonta, että hän, Bourdois, kunnioitettu ja hyvämaineinen, toisi semmoisen nuoren tytön asuntoonsa.

Hän tunsi äkkiä kauhua sellaisesta suuresta muutoksesta elämässään. Ei omia tapoja enää. Ei täsmällisyyttä. Eikä ainoastaan hänen liikkeittensä ja toimiensa tavallinen järjestys, joka siihen saakka oli tuottanut hänelle eräänlaista tyyneyttä ja pitkällistä onnea, vaan jopa hänen omantuntonsa rauhakin näytti ainiaaksi hämmentyneeltä.

"Tässä täytyy olla luja. Minun voi käydä ohrasesti. Hyvä, ettei poliisi vielä sekaannu asiaan: tyttöhän on alaikäinen!"

Kuinkas sitte?... Viedä hänet Parisiin, antaa hänelle rahaa, laskea hänet tiehensä ja unhottaa hänet.

Mutta kun Bourdois ajatteli, ettei koskaan enää näkisi Nukkia, niin oikein kouristi hänen sydäntään. Hän kumartui ja painoi suudelman tytön toiselle hervottomana lepäävälle kädelle. Käsi tuskin hievahtikaan.

"No mitäs sitte? ajatteli Bourdois. Teen niinkuin monet muut. Sijoitan tytön johonkin lähistöllä olevaan huoneeseen jonkun palvelijan hoitoon. Käyn sitte häntä tervehtimässä milloin haluttaa. Elän lemmensuhteissa niinkuin monet muut minun ikäiseni miehet. Pidän omat tapani edelleen. Muuten on parempi, että hän vastakin tekee työtä... jotakin helppoa, joka ei väsytä... työtä kotonaan..."

Hän mieltyi joksikin aikaa siihen ajatukseen. Hänen oli ihmeellisen hyvä olla kuvitellessaan itselleen tuon asunnon, päivälliset, kävelyt ja matkat Nukin seurassa. Tuo lemmenliitto hänen kotinsa ulkopuolella, se kun jätti sisäiset olot rauhaan, entisilleen, viehätti häntä. Mutta näin kuvitellessaan tunsi hän, että valhetteli itselleen, että laiminlöi erään tärkeän kohdan, pääkohdan, joka vielä oli ratkaisematta ja josta kaikki muu riippui. Yht'äkkiä tuo pulmallinen kysymys tunkeutui hänen ajatukseensa ja karkoitti kaiken muun:

"Siis teen hänet jalkavaimokseni?..." Ja hän ei tietänyt, mitä itselleen vastata. Hänen yhtä neuvottomana ollessa kuin tuon liivikohtauksen edellä, kasvoi hänessä nyt epäily, ettei hän ollut selvillä Nukin aikeista. Olihan hän hänelle sanonut (niin varomattomasti!), että oli hänelle liian vanha ja että semmoinen liitto olisi vastenmielinen. Olihan hän ainiaaksi sysännyt luotaan sen niin mieleisen, niin rohkean suoran myöntymyksen, jonka Nukki hänelle antoi. Hän muisteli häntä hattuaan peilin edessä laittelemassa, sitte häntä vastaan painautuneena, kun hän hänen hiuksiaan suuteli, sitte silloin, kun hän piteli häntä sylissään ennenkun pani vuoteelle... ja hänessä heräsi mieletön, mutta perin voimakas tunne, että Nukki silloin ei ollut aivan sama kuin ennen itkuun puhkeamistaan, samalla kertaa luottavampi ja häveliäämpi, vähemmin jalkavaimo, enemmän ystävätär, ehkempä enemmän siskon lapsi vanhan sedän rinnalla. Hän soimasi itseään:

"Minkätähden puhuinkaan hänelle semmoisia tuhmuuksia! Sen tähden vain, että hän aukaisi puseronsa! Vaan siksihän hän oli tullutkin!... Nyt tässä on koko puuha ennenkun saa hänet entiselleen taas!"

Kun Nukki siinä makasi eikä nähnyt häntä, tunsi hän olevansa rohkeampi, päättäväisempi.

"En minä häntä vahingoita millään lailla, päinvastoin... Gitrac oli oikeassa! Vallata semmoisia olentoja, kuin Zon ja Nukki, on itse teossa sama kuin auttaa heitä, suojella heitä vielä pahemmilta pettymyksiltä. Totta puhuen ei siinä ota päälleen mitään edesvastuuta. --"

Näin puhui hän itselleen, tukehduttaakseen sen sisäisen äänen, joka lähti hänen sydämensä pohjasta ja joka sanoi: "Hän on rehellinen tyttö ja sinä aiot vietellä häntä..."

-- Vaan ell'en minä, niin joku muu huomenna!

Hän sanoi sen ääneen, puoleksi kuuluvasti, mutta erityisellä ponnella: nukkuvan lapsen luomet räpähtivät aukeamatta.

Silloin Bourdois, omantuntonsa itsepäisistä vastustelemisista kiihtyneenä ja saadakseen sen vaikenemaan, kävi katselemaan nukkuvaa niin, kuin ei hän häntä vielä koskaan ollut katsellut: laskemalla himonsa valloilleen, jopa kannustaenkin sitä. Hän nousi ja kumartui tytön ylitse. Oi, sitä elävän, hengittävän, liikkuvan kukan lemua! Sitä hiusten, kasvojen ja hiukan hikisen kaulan tuoksua! Nuo huulet... ne eivät olleet koskaan auenneet oikeille suudelmille... Kyllä kuitenkin... Sulhaspoika... Maurice, se koululainen, joka nyt oli insinööri. Häntä hän oli rakastanut... Hänen tähtensä hän oli tänään tahtonut tulla Villeboniin. Bourdois vihasi tuota ilkiötä, joka tyttöön oli jättänyt näin lähtemättömän muiston... "Tietysti hän on hänet sen jälkeen tavannut." Niitten salaisten lakien mukaan, jotka himojamme, tunteitamme hallitsevat, kiihoitti tämä tuntemattomaan mieheen kohdistuva viha vastavaikutuksena hänen tahtoansa sillä hetkellä. Hän tunsi itsessään vastustamattoman, raa'an voiman voittaa ne esteet, jotka jokaisen naisen, jopa lujaluontoisimmankin, vaisto eteen asettaa. Hän hyykistyi tuon nukkuvan pikkaraisen yli, onnellisena, että tunsi yht'äkkiä pois la'aistuiksi, kuin tuulen puuskan puhaltaman oljen, koko entisen pikkumaisen rehellisyytensä, kaiken omantuntonsa turhan varovaisuuden, kaiken tunnollisuutensa, kaiken ujon hyvyytensä, kaiken synnynnäisen kunnioituksensa naista kohtaan: kaikki oli himojen rajun pyörremyrskyn hävittämä, turmelema.

Hän kumartui uskaltamatta vielä koskettaa Nukkia, joka unissaan tunsi hänen lähestyvän. Nukki kääntyi päänalusella ja kävi selälleen, hakien vapaampaa paikkaa, ilmaa. Bourdois perääntyi hieman ja katseli omituisen hekkuman tunteella nuoren ruumiin aivan kuin painajaisen synnyttämää liikuntoa... Käsivarret, olkapäät hytkähtelivät ja yhtäkkiä koko ruumis säpsähti ikäänkuin jotakin kosketusta väistääkseen... Tuosta nykäyksestä laukesi kauluksen nappi, pusero avautui jälleen ja unissaan levitti Nukki sitä vieläkin enemmän, ikäänkuin häntä olisi ahdistanut, ikäänkuin hän väkisin olisi tahtonut hengittää... Sitte hän tyyntyi ja jäi rauhallisena makaamaan selälleen, pusero auki.

Sillä kertaa katseli Bourdois häntä viivytellen, omituisen suloisen tuskan valtaamana, kuin rikoksellinen, joka nauttii rikoksestaan... Siinä oli hänen edessään avorinta tuskin enemmän kuin tanssiaisissa, vähemmin kuin teatterissa, mutta siinä oli nuoren avokaulaisen tytön likeisyys... hänen paitansa vaatimaton karikko... kureliivin suojus punaisine nauhasolmuineen .. alaston olkapää ruskeine hartiakuoppineen ja kiinteä, pullea, kehittyneen naisen rinnan alku. -- Nukki! lausui vanhapoika. Ja yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä Nukin avatut silmät... Hän katseli, vielä aivan unen horroksissa ja nähtävästi käsittämättä, mitä näki, missä oli. Sitte asiat jo selvenivät hänelle, hän tunsi Bourdois'n, huomasi oman itsensä... Välittömän ujouden liikkeellä, jota seurasi poskille nouseva heleä puna, veti hän puseronsa kiinni ja piteli sitä molemmilla käsillään.

Bourdois tunsi, että jotakin oli nyt lopussa, että salliman tuomio oli allekirjoitettava, että elämän portti, joka hetken oli ollut ra'ollaan, telkeytyi hänen edessään. Pitkän aikaa seisoi hän äänettömänä tytön edessä, joka ei itsekään enää näkynyt uskaltavan puhua. Vihdoin sanoi Nukki:

-- Olenko nukkunut?

-- Kyllä, sanoi Bourdois.

-- Kauankin?

-- Hyvinkin kolme neljännestuntia.

-- Oi, minua hävettää...

-- Eihän... toki... se oli oikein hyvä. Onko teidän parempi olla nyt?

-- Olen vielä hiukan unissani...

Hän nousi istualleen ja käänsi sitte jalkansa vuoteen laidalle, johon istuutui.

Bourdois oli tyytyväinen nähdessään tytön nauravan. "Ei hän näy olevan vihainen minulle... Ja... että olisin käyttänyt hyväkseni sitä tilaisuutta, kun hän nukkui minun turvissani... se olisi ollut liian kunnotonta. Onni oli, että hän heräsi ajoissa! Hän ei olisi sitä minulle koskaan antanut anteeksi..."

-- Mennäänkö vähän kävelemään? esitti Nukki, soljahtaen vuoteesta maahan ja istuutuen sitte tuolille pannakseen kengät jalkaansa.

-- Tietysti!

Hän tahtoi vielä auttaa, mutta Nukki esteli kohteliaasti.

-- Älkää! Eihän minulla ole kotonanikaan kamarineitsyttä, tiedättehän sen.

Bourdois ei tahtonut olla itsepäinen. "Vast'ikään, ajatteli hän, salli hän sen minulle... Jotakin on nyt muuttunut".

Hän oli hieman pahalla tuulella siihen asti kuin -- laskun maksettua -- molemmat jälleen katosivat metsään Bellevue'ta kohti. Kello oli lähemmä puoli viisi. Aurinko paistoi, mutta metsän siimeksessä oli hyvä olla, siellä kun hellittämättä on niin viileä, että puitten rungotkin aina ovat vihreän homeen peittämät. Kun polku kaiteni, tarttui Nukki ystävänsä käsivarteen. Nähdessään tytön niin lähellä itseään, niin tuttavanomaisena, tunsi Bourdois sydämensä paisuvan ilosta. Nukki näkyi vihdoin viimein leppyneen ja rupatteli, niinkuin Thérèse oli kertonut, lakkaamatta. Bourdois kuunteli häntä ja ajatteli ihastuneena: "Ei hänen ole vähintäkään ikävä minun seurassani." Kun hän kotvasen oli vaiti, kysyi Bourdois:

-- Tuota koululaista... sitä nuorta miestä, joka oli häissä kanssanne... ettekö ole häntä sitte sen koommin koskaan nähnyt?

-- Kyllä, sanoi Nukki ja punastui. -- Miksi sitä minulta kysytte?

-- Kuullakseni vain. Ei siinä mielestäni muuten mitään pahaa ole.

-- Niin, jatkoi Nukki... minä tiedän hyvin, että se on teille samantekevä... ja teille voin sen kyllä kertoa. Me olemme tavanneet toisemme täsmälleen kuusi kertaa häitten jälkeen, kunnes hän tuli insinööriksi... Chaumontiin... tuohon kovin ikävään paikkaan. Hän on silloin tällöin minulle kirjoittanut... ja minä olen vastannut. Pian hän minut kuitenkin unhottaa. Sehän on luonnollista.

"Tyttö on nähtävästi ollut hänen jalkavaimonsa", ajatteli Bourdois.

Mutta aivan kuin Nukki olisi arvannut hänen ajatuksensa, lisäsi hän heti:

-- Jos vain olisin tahtonut, olisi hän kyllä vienyt minut mukaansa sinne. Vaan minä en tahtonut.

-- Miks'ette? kysyi Bourdois, tuntien pienen pistoksen sydämessään.

Hypistellen lehteä, jonka oli matalasta puunoksasta reväissyt, ja katse haaveksivana vastasi Nukki.

-- Sillä... Eihän sitä tiedä! Olin hänet tuntiessani lian nuori... liian naivi... Tytöt ovat tyhmiä, lisäsi hän, nauraa tirskahtaen. Palattuani noista häistä, joissa oltiin yhdessä, Maurice ja minä, ajattelin minä maata pannessani: "En koskaan mene naimisiin kenenkään toisen kanssa..." Minusta tuntui ihan luonnolliselta, että hän minut kerran naisi. Ajatelkaahan, minä olin viidentoista vuoden vanha!... No, uskoisitteko, että, kun viisitoista vuotiaana semmoisen tuhmuuden sanoin, niin aina kuitenkin olen pidättäytynyt antautumasta hänelle? Siihen en koskaan voinut suostua. Heti kun hän vain yritti olla tuhma, kävin minä häijyksi häntä kohtaan.

Bourdois kuunteli alakuloisena. Nukki lopetti viisastellen:

-- Nähkääs, herra, ne naiset... ne ovat niin käsittämättömiä, etteivät ne käsitä itsekään itseään.

Bourdois kysyi mieltään rohkaisten:

-- Miksikäs hän sitte ei teitä nainut?

-- Voi, voi! sanoi Nukki... tämmöisen ompelutytön, kuin minä... jolla ei ole penniäkään... ja hän, joka on herra... ja joskus ehkä voi saada vuodessa kuusi tuhatta francs'ia... Ei... ei siitä tule mitään. Hän tahtoo itselleen tytön, jolla on rahaa.