Part 4

-- No, sanoi Thérèse, näen, että minun tässä sitte täytyy sekä kysyä että vastata. Te tyttöä miellytätte, tiedättekö sen, sanoi Thérèse, kääntyen Bourdois'han päin: muuten hän jo olisi puikkinut tiehensä... Se, näet, pitää oman päänsä, vaikka onkin tuommoinen pienen kirkkoenkelin näköinen. Vaan emmehän me voi tässä kadulla seisoskella: muutoin Louis minua jo odottaakin. Hän antoi minulle toimeksi sanoa teille, että jos teidän sopii, niin voitaisiin syödä päivällistä kaikki neljä yhdessä tänään.

Bourdois ja Nukki vaihtoivat katseen, jonka he ymmärsivät ja jonka Thérèse myöskin ymmärsi.

Hän jatkoi:

-- No niin! Se ei teille, rakastuneille, ole mieliksi? Haluatte mieluummin syödä kahden kesken?

Nukki sanoi:

-- Ei tänään, ell'ei herralla ole mitään sitä vastaan.

-- Hän ei ole muka kylliksi hieno, selitti Thérèse.

-- Enkä ole sanonut mitään kotona olevani poikessa.

-- Olisitteko, neiti, huomenna vapaa? rohkeni Bourdois kysyä.

-- Huomenna... en taida... Mutta ylihuomenna voisin järjestää asiat, luullakseni... Ainakin päivällä. Vaan ei päivälliseksi.

-- Äitisi välittää viis siitä, syötkö kotona tahi et!

Vähäinen väre karkoitti hetkeksi hymyn Nukin kasvoilta.

-- Ei kuitenkaan niin paljon kuin luulet, sanoi hän. No niin... ylihuomenna voin olla vapaa... Koko päivän aina kello kuuteen tahi seitsemään asti.

-- Siis, sanoi Bourdois äänellä, jota hänen ei onnistunut pitää lujana... me voisimme... me voisimme syödä aamiaista Champs-Elysées'lla.

Tytöt hymähtivät.

-- Kuulkaa, sanoi Thérèse, minä selitän teille: tällä tytöllä on omat ajatuksensa. Champs-Elysées ei ole hänelle mistään arvosta. Se on liika hienoa, liika humuista. Hän tahtoisi, että veisitte hänet maalle.

-- Vallan mielelläni. Minnekä päin? Saint-Cloud'hun?

-- Villebonin Ermitage'een... Hän on siellä kerran syönyt päivällistä ja huvitellut. Hän tahtoisi vielä kerran käydä siellä.

Bourdois synkistyi hieman. Nukki, joka katseli häntä koko ajan, teki hänet iloiseksi jälleen sanomalla:

-- Se oli neljä vuotta sitte... Söin siellä eräissä häissä. Minä olin morsiusneitsyenä. Oli oikein hauskaa. -- Ja kyllä se on totta; tahtoisin mennä sinne.

-- No hyvä, olkoon menneeksi Villebon sitte, vastasi Bourdois. Missä tavataan, neiti?

-- Sinne matkustetaan Montparnassen asemalta. Pysähdytään Bellevue'n asemalle. Vaan sieltä on ajettava hevosella.

-- Otetaan hevoset.

-- No niin... ratkaisi Nukki kehoittavan vakuuttavalla tavalla, joka teki hänet niin kiehtovaksi... jos tahdotte... kymmenen tienoilla aamulla, ylihuomenna asemalla, likellä nostokonetta alaalla?

-- Se on päätetty.

Hän hymyili täydellisesti. Hän oli nähtävästi tyytyväinen. Bourdois tunsi sydämessään kiitollisen hellyyden puuskan tuosta ilon ilmaisusta. Hän oli siis tyttöä miellyttänyt.

-- Vaan nyt, sanoi Nukki, täytyy minun mennä.

-- Ja minun myös, huudahti Zon. Hyvästi, herra. Vien teiltä terveiset Gitrac'ille, eikö niin?

-- Niin. Käyköön minua tervehtimässä palattuaan.

-- Kyllä sanon hänelle. Näkemiin.

-- Näkemiin.

Bourdois puristi ensin Zonin kättä; ja silloin vasta huomasi hän hänen olevan hiukan väsyneen näköinen.

Sitte piteli hän hetkisen kädessään, rouva Lamirault'n hoidon kaunistamassa kädessään, pikku tytin nukkikätöstä. Heidän näin toisiaan kiinni pidellessään, katseli hän tyttöä suoraan silmiin, ahnaasti. Ja tyttö antoi katsella itseään, viehättävää kunnioituksen hymyään keskeyttämättä.

Bourdois sopersi:

-- Ylihuomenna siis, kello kymmenen... neiti Nukki.

Vastahakoisesti laski hän kädestään pikku kätösen ja poistui, tohtimatta kertaakaan kääntyä, vieden mukanaan muistissaan, jonkinlaisena ilolauluna, jonkinlaisena juhlailmestyksenä Nukin katseen ja hymyn.

III.

Villebonin vanhan hovin paikalla, joka ennen kuului Maine'n herttualle, sitte Penthiévre'lle, sitte Lamballe'lle, kohoaa nykyään ulkoravintola, joka on varustettu hyvin avaroilla, hyvin erimuotoisilla huonerakennuksilla, jotka sen tekevät kylän näköiseksi, ja johon muutamia vuosia sitte on liittynyt iso hakatusta kivestä ja tiilistä tehty huvila, jossa voi saada asunnon. "Ermitage" on Bellevue'n ja Meudonin ympäristöllä huvittelevain tavallinen pysähdyspaikka ja myöskin kesäasunto muutamille yksinäisyyteen ihastuneille filosofeille ja varoville rakastaville pariskunnille. Paikka olisi hurmaava ilman tuota ihmisliiallisuuden näköä, jota suuret kaupungit, niin sanoakseni, säteilemällä heittävät ympärilleen, ja joka ilmenee kulutetuissa nurmikoissa, sunnuntaiyleisön häviämättömissä jätteissä, ihmisten ja hevosten, rattaiden ja konevaunujen nostamassa pölyssä.

Mutta kun kevät on kukkeimmillaan taikkapa heinäkuussakin, kun sade on viljavasti huuhdellut puitten lehviä, huvimajojen rautalaitteita, rakennusten kattoja ja sivuja; kun se äkkiä on tehnyt lopun matkailijatulvasta ja verestänyt kellastuneen ja tallatun nurmen, -- silloin Ermitage on nimensä ansainnut [Ermitage merkitsee erakon asunto. Suomentaja.] ja voi, jos ken pystyy mielikuvitustaan aisoissa pitämään, saada uneksimaan, että Parisi on hyvin etäällä, että loppumattomat metsät tätä teennäistä kylää ympäröivät, kauniit, synkät ja hiljaiset pyökki-, koivu- ja tammimetsät.

Semmoinen aurinkoinen ja kuitenkin vielä vilpoinen päivä, jolloin ilma on kuulakka ja raitis, vehreys korea ja kirkas, oli se päivä, jona huvilan eräässä soikeassa huoneessa kahdelle hengelle katettu, ruusuilla ja neilikoilla kaunistettu pöytä noin puolen päivän aikaan odotti aterioitsijoita, joiden tulo jo edellisenä päivänä oli ilmoitettu. Bourdois, joka pelkäsi yllätyksiä ja myöskin halusi, niin paljon kuin mahdollista, pitää onneansa syrjässä uteliaiden katseilta ja häiritseviltä kohtauksilta, oli todellakin pitänyt tarpeellisena käydä edellisenä päivänä paikkoja tarkastelemassa. Silloin oli aamupäivällä jälleen sadellut; ukkospilviä harhaeli paikoittain taivaalla; puut olivat märät. Ravintolan räystäistä valui vettä; huvimajain lehdet värisivät alakuloisesti. Nähdessään entisen tarkastajan epävarmuuden oli isäntä esittänyt, että pöytä katettaisiin huvilaan. "Meillä on hyvin siistejä pieniä huoneita... Voi panna uunin lämpiämään. On tapahtunut, että vieraat, jotka ovat tulleet tänne ainoastaan aamiaista syömään, sitte ovat viipyneet täällä parikin päivää." Bourdois oli tuntenut sydäntään kutistavan... Viipyä... kahdenkesken täällä... viipyä enemmän kuin päivän Nukin kanssa! Hän oli antanut näyttää itselleen asunnot, jotka enimmäkseen vielä olivat vapaat. Niistä hän oli valinnut yhden, johon kuului kaksi huonetta: toinen, joka oli nurkkahuone, antoi leveän oviakkunan kautta metsään päin ja oli muodostettu saliksi vaalean sinivihreillä tapeteilla, hauskoilla bambuhuonekaluilla ja seinillä riippuvilla piirroskuvilla: toisessa taas, joka oli vaatimattomampi, synkempi, oli ranki-vuode. Bourdois loi sinne vain pikaisen silmäyksen, sillä isäntä teki hänet araksi.

Hän sanoi välinpitämättömästi:

-- Annatte meille aamiaisen salissa. Ja kamarin jätätte myöskin käytettäväkseni.

-- Niin... sanoi isäntä. Siltä varalta, että "rouva" tahtoisi hetkisen levätä.

"Niin juuri" ajatteli Bourdois... "Huomenna voi olla helle ja Nukki voi olla väsynyt... Sanon hänelle niin, kun tulee puhe kamarista..."

Ruoan tilaus vaati sitte ajatuksen vaivoja. Tietysti shamppanjaboolia koko ajan. Tuoretta meriäyriäistä, pieniä turnedoo-biffejä tryffelisienien kanssa... paistettuja perunoita, paistettua nuorta kananpoikaa vihannesten kanssa, jäätelöä ja mansikoita... Semmoinen oli tulos isännän ja vieraan yhteistyöstä.

-- Ja jos huomenna sattuisi olemaan näin kostea ilma, niin antakaa vain pikkusen lämmittää huonetta kuivemmaksi.

-- Herra saa olla ihan huoleti. Ilmapuntari nousee. Huomenna on ihana ilma.

Ennustus toteutuikin. Muutama tunti auringon paistetta seuraavana aamuna riitti palauttamaan puille niiden kesäisen asun. Edellisen päivän sadekuuroista ja sitä edellisen ukkosesta oli jäljellä vain suloinen, raitis ilma, kun isäntä, muutamia minutteja ennen kahtatoista päivällä, tuli katsastamaan aamiaisen järjestelyä, sijoitti kukkia pöydälle ja sulki puoliväliin suuren ikkunan sälekaihtimet.

Bourdois ja Nukki tulivat muuten Ermitage'een vasta yhden tienoilla. He olivat tavanneet toisensa Montparnassen asemalla kello kymmenen ja kolmenkymmenen junaan: mies, ruskeat vaatteet päällä ja panamahattu päässä, tyttö, yltä yleensä tumman siniseksi puettuna. Nukki näytti niin nuorelta, että Bourdois, itseään rohkaistakseen, sanoi: "Minullahan voi hyvin olla tytär, jonka kanssa olen huvittelemassa." Rautatiematkaa kesti vain vähän aikaa. Bellevuessä kysyi Nukki matkatoveriltaan:

-- Onko teidän yhdentekevä mennä jalkasin Ermitage'een? Sinne ei ole lainkaan pitkä matka ja nyt on hyvä ilma!

Luonnollisesti Bourdois suostui. Montparnassen asemalta lähdettyään he eivät olleet vaihtaneet montaa sanaa keskenään; mutta ei vanha poika eikä nuori tyttökään tuntenut mitään tukalaa heidän yhdessäolossaan. Niinkuin heidän ensi tapaamallaankin Nukki vain hymyili suloisena ja hilpeänä. Bourdois taas eli hänelle vain uutta tunne-elämää, jommoista hän ei ollut koskaan kokenut, joka ei ollut hetkeksikään muuttunut toisellaiseksi ja joka oli siihen määrin hyvää, täysinäistä ja suloista, ettei hän muistanut koskaan, koskaan ennen tunteneensa, ei edes nuoruutensa päivinä, moista olemassaolon hetkeä, joka niin olisi ansainnut onnen nimeä, kuin tämä.

"Tämä on kuin ukkosen isku, ajatteli hän. Siitä hetkestä, kuin tämän lapsen silmät näin, olen häntä rakastanut..."

Hän ihmetteli, ettei tuntenut mitään omantunnon vaivoja: kaikki hänen periaatteensa, kaikki hänen arvostelunsa olivat Nukin siniset silmät lakaisseet pois. Hän rakasti Nukkia, niinkuin koulupoika rakastaa ensi lempensä esinettä, rakkaudella, joka voisi sanoa, puhdistaa ja raitistaa sydämen, tekee pään terveeksi, jopa joksikin ajaksi suojelee aistillisia himojakin vastaan. Nukin kanssa yhdessäolo näytti hänestä tästä lähin välttämättömältä: nähdä hänet edessään huoneen sohvalla tahi kävellä hänen rinnallaan Bellevuen puitten siimeksessä pitkin noita sammaltuneita kuninkaallisia käytäviä, missä muinoin suuren Dauphinin vaunut olivat vierineet, seurata hänen sinistä helmaansa, ohukaista nilkkaansa, pikkaraisen jalkansa keltaista kenkää, katsella hänen olkihattuansa, niskaansa, vyötäisiänsä, vartaloansa, kudotuilla käsineillä verhottuja kätösiänsä, valkoista sinijuovikasta päivänsuojaansa, häntä itseään elävänä, liikkuvana, -- se häntä ihastutti, se karkoitti äärettömän kauas kaikki muut aatokset, se sai hänet elämään voimakasta nykyhetken elämää, se häneltä riisti kaiken harkitsemiskyvyn: sese täytti hänet kokonaan.

-- Onpas Ermitage neljässä vuodessa muuttunut...

Iloisena, kävelystä punottaen, ihmetellen ja kuitenkin hieman pettyneenä katseli Nukki huvilaa, sen hakatusta kivestä tehtyjä seiniä, punaisia ikkunanluukkuja, kun se siinä seisoi paikalla, missä hän ennen oli kiikkunut sulhaspoikansa kanssa. "Hän oli koululainen silloin, sanoi hän, -- ja nyt insinööri." Nukki ensin ihmetteli, ett'ei Bourdois ollut antanut kattaa aamiaispöytää ulos vehreän lehtikatoksen suojaan; mutta huomattuaan hänen silmissään hieman tuskallista ilmettä ja peläten, että oli häntä pahastuttanut, lausui hän hyväksyvästi:

-- Teitte kuitenkin hyvin; ulkona olisi ehkä ollut vaikea olla.

Muutoin miellytti häntä kovin pieni huoneusto, kun hän sen sai nähdä. Hän keikkui kukitetun pöydän edessä ja luki ruokajärjestystä, tehden samalla huomautuksiaan: "Meriäyriäistä... tiedättekö, sitä vain minä rakastankin! Mutta siinä pitää olla kuori mukana!... Biffejä? Saatte syödä minunkin osani, sillä lihasta minä en välitä!... Mutta sen sijaan otan multasienet... Paistettua kananpoikaa! Pikkuinenko kananpoika? Miksikä se on tapettu?... Hedelmä jäätelöä... Me ostamme itsellemme neulomoon jäätelöä aseman lähellä olevalta myyjältä... Mansikoita, se on hienoa! Voinhan sekoittaa niitä shamppanjaan?" Hän heittäytyi Bourdois'n kaulaan, suuteli häntä, juoksi sitte nuuskimaan makuuhuonetta, jossa hän otti selkoa sirotusta pähkinäpuuhuonekalustosta, piirroksista seinillä ja pienistä koristekaluista. Bourdois katseli häntä. Hän tunsi vielä kaulassaan nuorien huulten tuoreuden. Se oli ensi suudelma, jonka tyttö hänelle antoi; pyytää ei hän olisi sitä häneltä uskaltanut. Häntä ihmetytti vielä se, ettei hän tuntenut mitään hämminkiä, pelkkää onnea vain.

"Minä en voi koskaan elää ilman tuota tyttöä", ajatteli hän.

Nukki avasi samassa kamarin ikkunan laskeakseen valoa sisään; varmasti, käyttäytyen kuin täydellinen rouvasihminen ainakin ja nousten varpailleen voidakseen nähdä itsensä uunin peilissä, laitteli hän sitte hiuksiansa, jotka olivat joutuneet hiukan epäkuntoon ulkoilmassa.

Bourdois ajatteli:

"Hän on hurmaava... Ja merkillisintä on, että hän viihtyy minun seurassani".

Se olikin kieltämättä tosi: Nukin täysin luonteva käytös, hänen iloisuutensa, tapansa kohdella seurakumppaniaan, kaikki todisti, että Bourdois, turpeista leukapielistään ja harmaista hiuksistaan huolimatta, ei herättänyt tytössä vähääkään vastenmielisyyttä. Korkeintaan huomasi hän silloin tällöin, että hän kävi vakavaksi, hyvin vakavaksi: haaveksi, oli kuin poikessa seurasta. Niinä hetkinä ainakin hän oli kahdeksantoista vuotensa näköinen. Mutta sitä ei kestänyt kauvan; hänen seurakumppaninsa ensi sanasta, ensi kutsusta puhkesi hänen suloinen hymynsä, lapsellisen iloinen muotonsa ilmi jälleen.

Niin pian kuin meriäyriäinen oli tuotu pöytään, kävivät he aterioitsemaan ja söivät hyvällä ruokahalulla. Siinä äyriäisen kuorta murtaessaan (se tuotiin kuorineen!) kertoi Nukki ensimäisestä käynnistään Villebonissa, noista häistä, jotka suorastaan olivat jättäneet hänen muistiinsa lähtemättömän kuvan.

-- Se oli eräs serkkuni, joka vietti häitä... serkku isän puolelta... Hän silloin vielä eli, isäni; palveli vakuutusalalla. Se tyttö meni naimisiin erään herra Nadalin kanssa: ettekö tunne herra Nadalia? Hän palvelee Orléans'in rautatiellä, semmoinen lihava, parrakas. Meistä morsiusneitsyeistä hän oli hirveän ruma. Mutta Marie'ta, hänen morsiantaan, hän miellytti... Mitäs muuta tarvitsikaan, vai? Minulle oli sulhaspojaksi annettu herra Nadalin veli, joka kävi insinöörikoulua. Se taas, se oli miellyttävä, solakka; sillä oli ihan pienet viikset eikä ollut laisinkaan veljensä näköinen... Jumala! Kuinka meidän kahden oli hauska... Hän oli niin vallaton. En koskaan olisi uskonut, että melkein kahdenkymmenen vuoden vanha poika voi olla niin vallaton... vallattomampi kuin minä, joka olin viidentoista vanha... (Vieläkö shamppanjaa? Ihanhan te juotatte humalaan minut!... En minä ole tottunut...) Mentiin kiikkumaan juuri missä nyt on tämä talo. Leikittiin piilosilla metsässä: Maurice (hänen nimensä oli Maurice) kiipesi puuhun ottamaan olkihattuansa, jonka minä sinne viskasin... Hulluja oltiin, ihan... Voi, kuin täällä alkaa tulla vari...

Keskipäivän kuumuus alkoi viedä voiton metsän viileydeltä. Bourdois ja Nukki olivat käyneet pöytään nälkäisinä, kuin kaupunkilaiset aamukävelyllään maalla ainakin; Bourdois tunsi olevansa tulipunainen ja hikipisarat helmeilivät nuoren tyttösen otsalla ja kaulalla... Bourdois pyysi tarjurin tuomaan Nukille viuhkan.

Hän huiskutteli sitä, hienon maailman naisen tavoin.

-- Kuinka sievä olettekaan! täytyi entisen tarkastajan saada sanotuksi.

-- Ihanko, miellytän teitä?

Hän taukosi penkomasta multasieniään ja katseli Bourdois'ta suoraan silmiin, korostaen hymyään.

-- Josko minua miellytätte?! huudahti hän tulisesti. Olette ihastuttava. Miksikä sitä minulta kysytte?

-- Sillä on hetkiä, jolloin epäilen sitä... Eihän sitä voi olla kaikille mieleen?

"Nähtävästi, ajatteli Bourdois, käyttäydyn hänen mielestään liian kylmästi häntä kohtaan. Ja toden perään, minähän istun kuin isä hänen rinnallaan... Gitrac olisi minun sijassani jo mennyt pitemmälle..."

Hän teki päätöksen.

Kun tarjuri on ottanut pois katteet ja menee paistia hakemaan, silloin suutelen Nukkia.

Tämä päätös pahastutti häntä vähän: hänestä näytti, että hän turmeli ennen aikojaan jotakin kaunista, haaskasi varman onnen.

"Vaikka... mutta pitää, pitää..."

Heti kun he olivat jääneet yksin, siirsi hän tuolinsa likemmäksi Nukin tuolia ja tarttui häntä molemmista käsistä. Tämä salli tehdä sen... näytti odottavan sitä vakavana. Bourdois kosketti suullaan pikku kätösiä; neulanjälkineen sormissa olivat ne, niinkuin Faustissa Margaretan kädet, hiukan vailla hoitoa. "Minä vien hänet Rouva Lamirault'in luo", ajatteli hän niitä suudellessaan. Häntä vaivasi ylenmääräinen arkuus, todellinen ahdistus; tunne, jota hän otaksui olevan Nukissa, levisi, niin sanoakseni, häneen itseensä; hän tunsi mielessään ukkorähjälle itsensä antautuvan nuoren ja kauniin tytön häpeää. Kuitenkin rohkeni hän painaa viiksensä aina vain taipuvaisen, aina vakavan pikku tytön poskia ja ruskeita hiuskiharoita vastaan. Hän teki sen kuin hartauden toimituksen, eikä se tuottanut hänelle mitään huvia, ei enemmän kuin se vakava suudelma, jonka Nukki painoi hänen poskelleen, kun hän poistui istuutuakseen tuolilleen. Kaikki tämä oli tapahtunut äänettömästi. Tarjuri, joka tuli huoneeseen, tuoden kananpojanpaistia, näkyi palauttavan heille puhekyvyn ja iloisuuden... Haihduttaakseen alakuloisuuden, kirpeyden tunteen, joka alkoi häntä vallata, kaatoi Bourdois itselleen pelkkää shamppanjaa; siihen asti oli hän sitä juonut vedellä sekoitettuna.

"No, mikäs minun mielessäni nyt liikkuu? ajatteli hän. Mikä minua kiusaa? Minä rakastan tuota pikkusta; minua huvittaa suudella häntä eikä se näy häntäkään ikävystyttävän. Vaan... me tunnemme toisiamme liian vähän ja on hankalata toimia liian sukkelaan..." Se, mikä hänelle olisi ollut mieluisinta sillä hetkellä, olisi ollut ottaa tyttö polvilleen, keinutella häntä kuin nukkia, lasta, milteipä pyytää häneltä anteeksi kuiskaamalla korvaan: "Minä olen ryppyinen, vatsakas ukkorähjä, mutta rakastan teitä kovin. Koettakaa rakastaa minua; tulen olemaan niin onnellinen ja olen rakastava teitä paljon!..." Sitä hän olisi tahtonut. Mutta sen sijaan näytti, kuin olisi pitänyt antaa tapahtumille vauhtia, rientää suoraa päätä maaliin... Semmoinen oli Gitrac'in ja Thérèsen mielipide ja tuntuipa hänestä kuin se olisi ollut Nukinkin mielipide. Nukki nähtävästi ihmetteli hänen malttiaan. "Hän välittää minusta viis, hänkin." Niin monasti oli hän lukenut naisten silmistä halveksivaa, miltei vihamielistä ivaa voittamattoman arkuutensa tähden.

"Kas niin, kas niin! sanoi hän tyhjentäessään shamppanjalasiaan... Pois naivisuus! Tämä lapsi on ihan samallainen kuin Thérèse ja muut sen semmoiset... turmeltuneempi, pahempi kuin koulupoika. Olisinpa liian tyhmä..."

Rohkaistakseen mielensä alkoi hän puhella siitä, mitä siinä neulomossa tehtiin, jossa Nukki työskenteli.

-- Eikös heillä kaikilla ole joku miestuttava, vai?

-- Kyllä, varmaan! sanoi Nukki ajattelematta. Ensiksikin, ymmärrättehän, ne, joilla ei ole kotia... Ei ne tule toimeen sillä, minkä ansaitsevat. Vaikkapa söisivätkin aamiaista seitsemälläkymmenellä viidellä ja päivällistä kahdeksallakymmenellä centimes'illà, niin ei siinä paljoa jää vaatteisiin, lämpöön, pesuun, valoon, asuntoon... Ja sitte olla aina yksin kamarissaan, ikävää se on kovin... Tekee sitä mieli tehdä tuli pesään... Eikäpä tuosta muuten ole pahaa kellekään, eikö niin? Se siinä vain on, että toiset pysyvät lujina, toiset ei.

"Siinä hänen katkismuksensa", ajatteli Bourdois, sillä välin kuin tarjuri tarjosi jäätelöä ja leivoksia. Hän tunsi mielensä kovin masentuneeksi.

-- Entä Thérèse? kysyi hän.

-- Thérèse, hän pysyy. Puheessa hän ei pelkää ketään. Neulomossa hän kertoo juttuja, jotka saavat meitä pakahtumaan naurusta... pahempia, kuin mitkä: en tiedä mistä hän niitä ottaa. Mutta tähän saakka ei hän ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Hän asuu, näet, äitinsä luona: he elävät omilla ansioillaan. Vaan nyt hän on pikiintynyt teidän ystäväänne sentähden, että hän on niin hieno.

-- Mitä mieltä te olette ystävästäni, Nukki? kysyi Bourdois, mustasukkaisuuden kiihdyttämänä.

Nukki nyrpisti suutaan:

-- Ei hän ole minun mieleisiäni. Mutta hän on hyvin puettu. Ja neulomossa hän kyllä miellyttää.

-- No, olisitteko mieluummin tullut tänne hänen, kuin minun kanssani?

Tämä rohkea kysymys hämmästytti häntä itseään. Nukkia se ei näkynyt loukkaavan. Hän mietti kotvasen vakavana ja sanoi sitte:

-- En luule. Hän ei ole minun mieleisiäni, sanoin sen jo. Hän on liian... kuinka sanoisin? Hän näyttää siltä, kuin välittäisi vähät mistään.

"Minä siis, ajatteli entinen tarkastaja, olen hänen mieleisiänsä?" Ja siitä vastauksesta olisi hän hänet syönyt suudelmillaan, ell'ei tarjuri samassa olisi puhdistanut muruja pöydältä, ja pannut puhtaalle pyyhkimelle kahvia, liköörejä, sikareja ja savukkeita. Lopetettuaan tämän toimensa sanoi hän ennenkuin lähti:

-- Jos herrasväki jotakin tarvitsee, niin voitte vain soittaa.

Ja hän osotti vasemmalla puolella ikkunaa olevaa sähkökellon nappulaa.

"Nyt on hetki tullut, ajatteli Bourdois, kun hän vihdoin oli aivan yksin Nukin kanssa. Viivytellä vielä olisi naurettavaa..."

Hän myönsi itselleen kuitenkin vielä lyhyen lykkäyksen: sen ajan, että sai rauhassa nauttia kahvinsa, liköörinsä ja sikarinsa. Nukki joi myöskin kahvia ja likööriä. Nukki poltti savukkeenkin. Nukki vain ei puhunut melkein ollenkaan enää, vastasi vain yksikantaan Bourdois'in ahkeraan sanoja ladellessa. Päivällisen syötyä Nukki ei hymyillyt enää lainkaan; poltteli vain vakavana savukettaan. Bourdois'sta tuntui, että tyttö oli hiukan humalassa, hiukan shamppanjan ja ruo'an huumaama. Mutta hän oli hänestä huolissaan silti yhtä paljon, horjuen kahden pelon välissä, ettei olisi hänelle vastenmielinen joko liian rohkeuden tahi liian itsensä hillitsemisen kautta.

Yht'äkkiä viskasi tyttö pois savukkeensa ja sanoi muuttuneella, ryntäävällä äänellä:

-- Olen kai mielestänne liian vallaton, vai?

-- Ettekä... ollenkaan, sanoi Bourdois. Olette... hurmaava.

-- Kyllä minä sen hyvin näen, että olen mielestänne liian vallaton, jatkoi Nukki. Thérèse sanoi toissa päivänä: on miehiä, joita se miellyttää, toisia, joita se vieroittaa. He pelkäävät taikka ei se tee mitään vaikutusta heihin. Ja, tiedättekö, kuitenkin olen minä vanhempi kuin Thérèse... Syyskuussa kahdeksantoista vuotta!... Siinä i'ässä on jo äitejäkin. Sitä paitsi minä vain näöltäni olen tämmöinen letukka: hiuksenikin leikattiin viime vuonna kuumetaudin jälkeen. Muutenkin, sen vakuutan, on Thérèse minusta aika lailla jälellä.

-- Se juuri on minunkin mielipiteeni... Minusta olette ihastuttava semmoisena, kuin olette... Sen parempi ei voikaan olla, koetti Bourdois vielä puhua.

Ja se, mitä hän sanoi, näytti hänestä typerältä.

Hän nousi ja meni likemmäksi Nukkia. Mutta tyttö oli käynyt hermostuneeksi, ja peräytyi. Hänen siniset silmänsä kostuivat hänen puhuessaan:

-- Siinä tapauksessa... etten teitä miellyttänyt, olisi teidän pitänyt sanoa se toissa päivänä, kun tavattiin ensi kerran Barouillère-kadulla. Olitte päinvastoin semmoisessa höyryssä, että oikein naurettiin perästäpäin, Thérèse ja minä! Vaan minua se huvitti ja minä ajattelin heti: "No hyvä, koska häntä näin paljon miellytän, niin sopii se sitte minunkin puolestani!..." Osuitte oikeaan aikaan... tahdoin saada jonkun... te ette voi sitä ymmärtää, mutta niin se on... minä tahdoin, minä tahdoin... Niin piti. Eikö sitte yhtä hyvin jonkun, jota miellyttäisin, ja joka olisi kunnollinen, vakava, niinkuin te? Vaan nyt, tänään näyttää kuin olisitte muuttanut mielenne... Pelkäätte kajota minuun. Kohtelette minua, kuin mitäkin tyttöletukkaa.

Hän nyyhkytti kuivasti, hermostuneesti. Mutta sitte hän taas heti alkoi puhua, miltei vihaisesti.

-- Vaan minä en ole mikään letukka. Jos olisin tahtonut, niin olisi minulla ystäviä enemmän kuin kellään. Thérèse teille kyllä on puhunut, etten voi mennä ulos, ellei heti joku ole jäljessäni. Mikä sitte teitä ei minussa miellytä? Pelkäättekö? Olenhan jo yli seitsemäntoista vanha!... Vai joko sitte olette saanut kylliksenne minusta?

-- Nukki! koetti Bourdois keskeyttää, seisoen siinä typerryksissään hänen puheestaan.