Part 2

-- Ajattelin kyllä naida ennen muinoin, ollessani ensi vuotta Mans'issa. Tutustuin siellä erääseen tyttöön, joka minua miellytti. Ei hän ollut varakas eikä liioin kauniskaan... mutta hän miellytti minua kuitenkin. Kaikki näytti käyvän toivomusten mukaan, kun huomasin hänen ottavan minut vastoin tahtoaan, vanhempainsa mieliksi... Hän rakasti erästä nuorta miestä, joka palveli välillisten verojen virastossa. Hän oli oikein kelpo tyttö... Ei olisi koskaan miestään pettänyt. Mutta ymmärräthän, mielestäni oli sittenkin parempi... Siis, niinkuin näet... Olen jäänyt poikamieheksi.

Hän pysähtyi. Gitrac katseli häntä edelleen tarkkaavasti. Hän ei näyttänyt enään yhtä ilkeältä kuin äsken, kuin Bourdois hänelle sanoi: "Yhtä maata kaikki minulle..." Bourdois huomasi, että tuo laiha elostelija luki hänestä, kuin avoimesta kirjasta, hänen yksinäisyytensä salaisuuden: hänen sydämensä hellyyden ja vastustamattoman arkuuden, joka hänet lannisti naisten seurassa, pelkän henkisen arkuuden, jota ei mikään ruumiillinen heikkous hallinnut. Niin, Gitrac arvasi sen ja se näkyi siitä vilpittömästä säälin katseesta, jolla hän silmäili toveriaan. Bourdois'han teki tämä tukalan vaikutuksen. Ikäänkuin vastaukseksi tarkempiin kysymyksiin tästä tuskallisesta aineesta, tokaisi hän seuraavat sanat:

-- Sen sijaan sinä, poikaseni, et näy halveksivan hienohelmoja.

-- Eikös hän ole sievä tyttö, vai? kysyi Gitrac hilpeästi. Ja hauska hän on!... Kaikki häntä huvittaa. Sitte hän on ainakin tuore, maukas. Ei ole pidelty.

-- Uskon sinua! sanoi Bourdois. Siinä iässä se jo olisi ihmeellistä. Joka tapauksessa hän on vähän liian nuori.

Hän väritti vähäisellä moitteella viimeiset sanansa; mutta hänen äskeinen siveellinen paheksumisensa ei tärisyttänyt häntä enää, tavannut kun hän oli tuossa irstailijassa vanhan koulukumppaninsa, Louis Gitrac'in, Joka oli aika vekkuli ja elostelija jo koulusta pitäen, mutta silti ylimalkaan kelpo poika.

Gitrac purskahti nauruun:

-- Vähän liian nuori! Mutta hänhän, veli hyvä, on seitsemäntoista vanha! Laki ei ole kuin kolmetoista Ranskan nuorien ompelijattarien rakkausasioissa. Seitsemäntoista vuotta Parisissa ja muotiliikkeessä: se lasketaan kaksin kerroin, tiedätkös sen? Niin juuri. Koko joukko kolmenkymmenen viiden vuoden vanhoja maalaisia on varmaan paljon viattomampia, kun tuo pikku Zon oli, kun hänet tapasin viime viikolla hänen emäntänsä luona Cherche Midi kadun varrella.

-- Viime viikolla! Ja nyt teillä jo on vakavat yhtymykset!

-- Jo hitossa! Poikaseni, minä lähden ylihuomenna Brüsseliin syksynuutuuksia kaupittelemaan. Brüsselistä puikahdan Berliniin, Berlinistä Wieniin ja Buda-Pestiin; takaisin tulen vasta syyskuun alussa... Siinä minun elämäni... Ymmärrät siis, ettei minulla ole minuttiakaan hukattavana. Viime torstaina tämä nuori Thérèse avasi minulle oven emäntänsä luona; hän minua miellytti, pidätin häntä, sanoin hänelle pari kolme joutavaa sanaa. Näin, että se huvitti häntä. Tulin seuraavana päivänä jälleen; sain tilaisuuden antaa hänelle pikku lahjan, kahdenkymmenen francs'in sormuksen, ja sanoin odottavani häntä heidän neulomonsa ovella saman päivän iltana. Hän vastasi: "Ei vain Cherche Midin kadulla, muitten tähden. Barouillère kadun kulmassa .. puoli seitsemään mennessä. -- Hyvä on!" Tavattiin määrätyllä ajalla: otan häntä ensin käsivarresta, suutelen hiuksia. Pyydän yhtymystä. Kieltäytyy... tahtoisi mieluummin ajella ulos kaupungista, mennä teatteriin j.n.e. Minä tunnustan sinulle, kaikki nuo väliasemat minua kiusaavat: tahdon päästä suoraa päätä määrääni. Vastasin siis, että suureksi mielipahakseni niillä ehdoilla en voinut tavata häntä enää, sillä minulla ei ollut käytettävänäni minuttiakaan, paitsi iltaa ja yötä, ja että lähden pois Ranskasta puoleksitoista kuukaudeksi. Hän vähän pahastuu, murjottaa, kaikki näyttää rikkoutuneen... Vaan kun hän huomaa päätökseni ja minun aikovan mennä, muuttaa hän mielensä, määrää minulle yhtymyksen tänne kello kolmeksi, lisäten, että koettaa päästä vapaaksi iltasella, mutta ettei voi sitä sanoa ennenkuin jälkeen puolisen. Ja nyt... Näithän hänet, vai? Hän on täydessä höyryssä: hän itse niin toimitti, että syödään päivällistä yhdessä tänä iltana ja että hän muka on oleva yötä Asnières'ssa kälynsä luona.

Bourdois kuunteli tätä kertomusta tarkkuudella ja hartaudella, johon liittyi uteliaisuutta ja aran vanhan pojan hyvätuulisuutta, toisen riihottomuuden herättämää, sekä vilpitöntä kiihtymystä menettelystä, jota hänen rehellinen mielensä ja siveellinen kasvatuksensa piti vääränä, Hän kaipasi tarkempaa selvitystä.

-- Yötä Asnières'ssa. -- Päivällisen jälkeen sinä siis saatat hänet hänen kälynsä luo?

Gitrac räjähti nauruun.

-- Kuinka, intti Bourdois, lupasiko hän olla kanssasi aamuun asti?

-- Ei hän minulle mitään luvannut, senkin hölmö sinä, enkä minä mitään pyytänyt. Mutta voithan kuvitella, että päivällisen jälkeen Champs-Elysées'lla, shamppanjaa juotuamme?... Mistä sinä olet kotosin, hä? ja mitä elämää sinä sitte Parisissa vietät? Luulisi, että olet vasta maalta tullut!

Bourdois ei vastannut mitään. Hän tunsi päätään kuumentavan; hän otti pois olkipyörylänsä päästään ja pani sen tyhjälle tuolille. Varjo alkoi jo laajeta, puoli bulevardia oli sen peitossa ja muutama kävelijä uskalsi jo lähteä liikkeelle. Raukea tuulenhenki liekutti telttakatoksen hetaleita.

-- Alkaa olla parempi, sanoi Bourdois.

-- Niin! Tuolla jo on muutamia pilvenhattaroita, vastasi Gitrac. Huomenna saisi hyvinkin sataa.

-- Ei se haittaisi!

Pitkän aikaa olivat toverukset vaiti ja katselivat, kuinka tämä rauhallinen Parisin soppi vähitellen vilkastui; Gitrac veti taskustaan esille kuperan, hopeaisen, jotensakin aistikkailla uudenaikaisilla koristeilla varustetun paperossikotelon ja ojensi sen avattuna Bourdois'lle, joka kieltäytyi; itse sytytti hän savukkeen.

Bourdois jatkoi:

-- Ja kun olet lähtenyt Brüsseliin?

-- Niin mitä?

-- Niin mitä se pikku tyttö... minne sen panet?

-- En pane minnekään. Hän palaa takaisin neulomoonsa, kuin ennenkin. Jos hän minua miellyttää ja jos hänelle sopii, niin tapaamme toisemme jälleen syyskuussa. Mutta voipa hyvinkin lyödä vetoa, ettei hän välitä siitä enemmän kuin minäkään ja että hän syyskuuhun mennessä jo on hankkinut seuraajan... seuraajia.

-- Ihanko luulet?

-- Vielä kerta, mistä olet kotoisin, hyvä toveri parka? Siveyden enkeleitäkö sitte olivat Mans'in tyttösi? Panenpa vaikka mitä, että ei meidän etelän tytöt vähääkään tavoittele hyveen hintaa. Minä tunnen, käsitäthän sen, hyvin vähän tätä pikku Thérèse'â... (Zon, se on Thérèse). Hänen isänsä on kirjanpitäjä, äiti käy huoneita siivoamassa; itse on hän seitsemäntoista ikäinen ja on ollut muotineulomossa neljäntoista vanhasta! Kun on semmoiset hiukset ja on niin nätti naamaltaan, niin luuletko sinä, ettei hän olisi koskaan ennen kuullut sitä, mitä minä hänelle viime viikolla haastelin ja että hän olisi minua odottanut vastatakseen: jaa? Ka, oletpa sinä yksinkertainen! Sinulla siis ei ole vähintäkään käsitystä siitä, mitä ompelu- tahi muotiliike Parisissa on? Jo ne keskustelut, jotka siellä pidetään, ovat pahemmat, kuin meidän lyseopuhelumme Limoges'ssa! Niin, niin, pahemmat; paljoa siveettömämmät. Ensiksikin sen tähden, että naiset ovat riettaampia kuin miehet, ja sitte sen tähden, että joukossa on aina kokeneita, jotka kertovat kokemuksiaan; lyseossa ollessamme taas, olimme me ylipäänsä suhteellisesti vain nulikoita, teoriaan ainoastaan perehtyneitä... Jopa minäkin... Lörpöttelin vain!... Ajattelehan sitte sitä kasvatusta, jonka kolmentoista vanha tyttö-letukka saa täällä... Zon kyllä voisi opettaa sinuakin, poikaseni, vaikka tuommoinen tuossa oletkin!

-- Se on kamalata, mutisi Bourdois.

Vihastuen lisäsi hän sitte:

-- Joka tapauksessa on kai rehellisiäkin noiden pikkasten joukossa. On kai niitä, jotka naimisiinkin joutuvat... joutuvat naimisiin rakastajansa kanssa, luonnollisesti... mutta ainakin joutuvat naimisiin ja tulevat kunnon naisiksi... Vaan sinä, sinä et nai tuota Thérèseâ. Ja sitte, olipa seurapiiri kuinka turmiollinen tahansa, niin he pysyvät aina järkevinâ johonkin hetkeen saakka, johonkin kohtaukseen asti, joka tarjoo enemmän kiusausta. Kuka sinulle sanoo, että sinä olet ensimäinen... tuolle nuorelle tytölle?

-- Se otaksuminen ei olisi minulle ollenkaan vastenmielinen.

Bourdois oli hetken hämillään niin suuresta ruokottomuudesta. Hän sanoi Gitrac'ille, joka hymyili:

-- Tiedätkös, minun mielestäni sinä otat päällesi suuren edesvastuun.

-- Sinuapa on koko virkamies, koko tarkastaja! vastasi Gitrac. "Minä otan päälleni suuren edesvastuun". Sinä varmaan kirjoitit siihen tapaan virastossasi.

-- Olinpa tarkastaja taikka en, sanoi Bourdois närkästyneenä, mutta arvelen, että jos saattaa seitsentoista vuotiaan tyttösen tekemään ensimäisen harha-askeleen ja sitte itse matkustaa Brüsseliin, välittämättä hänestä sen enempää kuin sikarin pätkästä, niin se... niin se... (hän etsi sanaa, ei uskaltanut lausua sitä, jonka löysi, ja sanoi, paremman puutteesta:) se ei ole uljasta.

-- Sano, että se on inhottavaa, häh! yllytti Gitrac, kadottamatta hyvää tuultaan.

-- No niin juuri... sitte! Se on inhottavaa! Mutta Bourdois katui kohta sanaansa, peläten, että oli ollut loukkaava.

-- Minäpä sanon sinulle, vastasi toinen kylmäverisesti ja kaataen itselleen kolmannen lasin konjakkia, minäpä sanon sinulle, että joskin Zon tekee minun kanssani sen, minkä sinä kutsut ensimäiseksi harha-askeleeksi, niin teenpä hänelle sensijaan palveluksen. Niin juuri, palveluksen, mokomakin tarkastaja! Sillä tuon ensimäisen harha-askeleen, sen hän joskus tekee varmaan; sitä hän ei jätä tekemättä... Sen näkee, sen tuntee, kun on, niinkuin minulla, kokemusta noista pikkasista, ja minulla sitä on, sillä olen nähnyt niitä tusinoittain, ymmärräthän sen, siitä saakka kuin muotiasioissa matkustan! Ja kenen kanssa hän sen harha-askeleen tekee? Jonkun poikahylyn kanssa, joka lahjoittaa hänelle lapsen ensi yhtymältä eikä silti häntä nai: kansanlapset ovat sata kertaa tylympiä, kunnottomimpia, itsekkäämpiä, kuin me... Jonkun Montparnasselaisen parittajan kanssa, joka viettelee hänet hienoilla tavoillaan ja sitte, kun on saanut paulan hänen kaulaansa, pakottaa hänet ansaitsemaan elatuksensa, _hänen_ elatuksensa, toisella lailla kuin kankaita kurttaamalla ja hattuja kantelemalla! Jonkun hänelle joka suhteessa alhaisemman kanssa, ja siinä se kamala näille pikkasille on, jotka ovat paljoa älykkäämmät, paljoa hienommat, kuin heidän ympäristönsä miehet. Kuvittelehan Zon naimisissa: hänellä tulisi olemaan sama tunne, kuin olisi sinulla, jos naisit Philomène'si. En uskosi hänen voivan puolta vuottakaan elää, kuin jo tuntisi sietämättömäksi jonkun kipsivalajan tahi yleisen muonavaraston asiamiehen raakuuden ja se on enin, mitä siviliavioliittosopimus voisi hänelle tarjota, senkin vielä onnenkaupalla! Hänellä on siis jäljellä, väärää tietä kulkiessa ja vähemmin suotuisissa elämänoloissa, rakastaja tahi pikemmin rakastajat... ja vihdoin viimein jalkakäytävä ja sairaala. Kun sen sijaan, näetsen, Jules, hyvin arvaat, etten minä kohtele noita heilakoita, kuin mikäkin koirankuonolainen. Minä olen suora heidän kanssaan; en rakenna heille tuulentupia. En sano naivani heitä; vieläpä annan heidän tietää, ettei ole kysymys mistään lemmenliitosta. (He siitä muuten välittävät viis; heillä kun on koko elämä edessään, niin eivät lainkaan tahdo sitoutua. Ne ovat vain niiden emännät, jotka vaativat takuuta uskollisuudesta; paha juttu muuten nuo emännät!) Zon, esimerkiksi, tietää varsin hyvin, että on kysymys vain ihan tilapäisestä lemmestä: mutta minä olen ilmaissut hänelle ensiksikin, etten ole mikään tyly enkä itsekäs mies, joka panisin hänet tukalaan asemaan, ja sitte, että hän voi luottaa minun suositteluuni joka suhteessa.

-- Mitä sinä tarkoitat suosittelullasi?

-- Näet, sitä, että olen hyödyllinen näille lapsukaisille. Olenhan tekemisissä Europan kaikkien suurten muotiliikkeiden kanssa: minun puoleeni käännytään Pietarista, Wienistä, Roomasta pyynnöillä toimittaa eteviä Parisittaria, nuoria tyttöjä, joilla on sekä aistia että kätevyyttä. Sillä lailla olen sijoittanut useita pikku ystävättäriäni, jotka ovat minulle siitä kovin kiitolliset, sen vakuutan sinulle... Kun heidät tapaan ulkomaalla, niin ottavat he minut vastaan avosylin, siten he kiitollisuuttaan osottavat... Sitte minä olen naisille antelias... Niin, se on periaatteeni. Ei ole kuin yksi asia elämässä, joka minua huvittaa: naiset! Kahdenkymmenen francs'in tuloilla päivässä eläisin tyytyväisenä. Mitä siitä yli jää, sen annan naisille. Laskematta. Kaikki työansioni menee siihen, ja on vuosia, jolloin se on koko suuri, vanha tarkastajani... Vakuutan sinulle, että omatuntoni on ihan rauhassa. Enkä minä lainkaan pidä itseäni inhottavana, vaan salli minun sanoa sinulle, että olen mielestäni hyvinkin hieno, paljoa hienompi, kuin koko joukko siveydellään pöyhkeileviä ukkoja. Minun siveysoppini on laadultaan käytännöllinen, uudenaikainen, joka ottaa huomioon tosiolot eikä liitele pilvissä. Korvaukseksi huvista, joka minulle suodaan, annan minä tinkimättä rahani ja palvelukseni. Ja sitte enpä suinkaan ole mikään nilviäinen: minä elän ja nautin elämästä. Naiset, naiset, Bourdois! Usko minua: kaikki muut huvit ovat vain ajan viettoa niiden välillä. Vaan naisessa, kuinka paljon aavistamatonta, vaihtelevaa... hetkellistä unhotusta... jälleen näkemisen hurmausta... tänään seikkailu Brüsselissä, viikon perästä joku naurettava mustasukkaisuuden kohtaus Berlinissä, kahden perästä intohimoinen rakkaus Buda-Pestissä. Sese, veliseni, on elämää, se.

Laulunsa lopetettuaan sytytti hän näyttelijän liikkeellä savukkeen. Bourdois ihmetteli toverinsa kielevyyttä. Ja hän murahti:

-- Senkin Gitrac!... Mikä suupaltti!... Olitpa oikeassa, kun aioit mennä teatterin palvelukseen.

-- Ei, sanoi Gitrac, teatteri ei minua ole koskaan vakavasti puoleensa vetänyt. Asianajaja pikemmin,... tahi sanomalehtimies. Vaan mitä joutavia! Minä en kadu vähääkään.

-- Sen uskon, sanoi Bourdois.

Sillä aikaa kun hänen toverinsa ääneti tupakoi, mietti hän. Kuten kaikki ujot harvasanaiset ihmiset, oli hän kovin vaivattu kiihkeästä, todisteita ja kuvia uhkuvasta puheesta. Gitrac'in teoria koski hänen vaistiinsa, loukkasi hänen siveyskäsitteitään, mutta kiihdytti voittoisasti hänen järkeänsä. "Suoraan sanoen, pojan puheessa on paljon totta", ajatteli hän... Ja sitte koko se keskosiksi jääneiden himojen, aina toteutumattomain, hämäräin rakkauden unelmain ja kainouden taltuttamain toiveiden pohjasakka, joka kasaantuneena tavallisesti niin rauhallisesti lepäsi hänen sisässään, kaikki se oli kauppamatkustajan puheesta liikahtanut paikaltaan, noussut pinnalle, alkanut hänessä kuohua. Hehkuvin silmin kysyi hän:

-- Oletko tuntenut paljonkin noita tyttösiä?

-- Paljon, vastasi Gitrac levollisesti.

-- Yhtäkö kauniitakin, kuin tämä?

-- Paljon kauniimpiakin; Zonilla ei ole kuin vaaleat hiuksensa ja siroutensa.

-- Yhtäkö nuoriakin?

Gitrac hymyili. Hän huomasi, kuinka tämä keskustelu hämmästytti Bourdois'ta, ja se häntä huvitti. Häntä vieläkin enemmän kiusatakseen sanoi hän pirullisen ilkeällä ilolla tuolle puoleksi sammuneelle pyhimykselle:

-- Näetkös, veli hyvä, minä en ole luotu ylen kypsyneitä varten. Rakastan tuoreutta ennen kaikkia. Rakkaus, nuoruus, kevät, kaikki tuo sopii yhteen. Eläkööt ruusunnuput!

-- Mutta, väitti Bourdois ujosti vastaan, sinä ja minä alamme jo, niinkuin minusta näyttää, olla vähän niinkuin keväästä edellä.

Gitrac teki pikaisen, hiukan kiihtyneen liikkeen, ikäänkuin karkoittaakseen tungettelevaa kärpästä:

-- Minäpä puhun naisista... Hienona, eloisana ja kukkarolla varustettuna on mies aina nuori.

Tietämättä oikeastaan miksi, huvitti tuo väite vanhaa tarkastajaa. Ylipäänsä tämä keskustelu häntä viehätti ja nyt hän jo antoi sen vetää itsensä mukaansa, kuin tekopyhä, joka on avannut rivon kirjan ja, lyhyen sisällisen taistelun jälkeen, taipuu ja lukee ahnaasti.

-- Luuletko siis, uteli hän, että Zon rakastaa sinua... itsesi tähden... eikä rahasi tahi sen paikan tähden, jonka voit hänelle hankkia.

-- Zon välittää viis rahasta tahi paikasta!... Muuten en ollenkaan väitä, että hän minua ihailee... että se olisi suurta tunnetta... Jos sitä olisin uskonut, niin olisin kauan sitte matkustanut Brüsseliin... Mutta että häntä miellytän, se on varma. Näitkös hänen suutelevan minua taannoin? Luulin, ettei hän koskaan päästäisi irti minua. Ja kun syödään päivällistä kahden kesken tänään, niin, kolmannen shamppanja lasin jälkeen... luuletko, poikaseni, että se olen minä, joka teen ensi askeleen? Kyllä minä jo heidät tunnen!

Bourdois murahti:

-- Se on ihmeellistä!

-- Etkös olisi koskaan sitä uskonut?

-- Meidän ikäisiämme, saakeli soikoon, olisin luullut noiden tyttöjen pitävän vähän jo niinkuin isinään.

-- Oletpa sinä hermostuttava, kun aina puhut meidän iästämme! Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä kuusi vuotta, se, näetsen, ei ole vielä vanhuutta se!

-- Eikä se ole nuoruuttakaan.

-- Epäiletkö sanojani?

Bourdois teki liikkeen ikäänkuin heikosti puolustautuen, heikosti vastustaen.

-- No! Tunnusta: pidätkö minua siis pelkkänä lavertelijana vain?

-- Enpä, en.

-- Kyllä, kyllä! Kuules sinä epäuskoinen! Mitä teet tänä iltana?

-- Enpä mitään... tahi... samaa kuin tavallisesti... syön päivällistä Lavennen luona ja pelaan biljardia kymmeneen asti.

-- Etkö ole kutsuttu päivällisille, etkä ole kiinni missään päivällisen jälkeen?

-- En.

-- No, minä kutsun sinut sitte. Tule syömään päivällistä Champs-Elysées'lle, kello kahdeksan, Zonin ja minun seurassani.

Bourdois punastui kuin nuori tyttö.

-- Minähän häiritsen teitä.

-- Et ollenkaan. Minulle se on hyvin hauskaa ja tytölle myös, siitä olen varma. Hän ja minä emme tunne toisiamme lainkaan ja ensimäinen yhdessäolo kahden kesken on aina hieman ikävä. Sinä olet iloinen ja hyvä seurakumppani. Tulet miellyttämään Zonia hyvin, siitä olen vakuutettu. Ja sitte... saat nähdä, harjotella, niinkuin sanotaan. Ole huoleti... me tulemme olemaan hyvin siivot, minä osaan kyllä käyttäytyä. Syödessä syödään. Mutta siinähän saat verekseltä tarkastaa nuorta parisilaista ompelijatarta... ja ehkä se antaa sinulle rohkeutta... etkä sitte enää pidä itseäsi vanhana ukkorähjänä. No niin, se on siis päätetty? Joutuun siis anna minulle myöntyvä vastaus, sillä minulla on vielä koko lailla juoksemista... ja nuo helkkarin hevoset eivät malta odottaa. Hän nousi ja tahtoi kutsua tarjoilijaa. Bourdois pidätti häntä kädestä.

-- Älähän nyt. Täällä olet minun vieraani.

-- Olkoon menneeksi! Siis kello kahdeksan Laurent'illa, eikö niin? Kysyt herra Gitrac'in huonetta.

-- Hyvä on, sanoi Bourdois, puristaen sydämmellisesti ystävänsä kättä. Voit luottaa minuun. Olen kovin hyvilläni, että sinut tapasin ja saan viettää tämän illan seurassasi.

Hän saattoi Gitrac'in konevaunuun, jota ihaellen tarkasti.

-- Onko tämä vaunu sinun?

-- Ei. Minä tämän vain aina vuokraan päivittäin Parisissa ollessani. Täällä on esiintymistapa vakavuuden vuoksi erikoisen välttämätön. Lontoossa päinvastoin siitä olisi haittaa. Maassa maan tavalla.

-- Niin! murahti Bourdois, puristaen toverinsa kättä. Eipä sinua tarvitse sääliä.

Ja hän huoahti, ajatellessaan tätä matkojen ja rakkausjuttujen elämää, joka oli aivan toisenlainen, kuin hänen omansa.

Gitrac mainitsi kuljettajalle De la-Paix kadun varrella olevan muotiliikkeen tunnetun nimen ja astui vaunuunsa.

Lähtiessään huusi hän Bourdois'lle joka seisoi jalkakäytävällä:

-- Hännystakissa ja valkoinen huivi kaulassa, luonnollisesti.

II.

Tämän muistettavan kohtauksen jälkeisenä päivänä ei Jules Bourdois'ta nähtykään kahden lyömällä tulevan, liivit puoleksi auki ja olkihattu takaraivolla, Usines-ravintolaan. Eikä häntä nähty Lavenne'nkaan luona. Jules Bourdois söi aamiaista kotonaan Montparnasse-kadun varrella. Tahi paremmin sanoen, herättyään vasta lähemmä puolikahtatoista, suu kuivana ja vatsa epäkunnossa, hän käski Philomènen valmistamaan hänelle heikkoa teetä ja puolikypsän munan. Philomène, viidenkymmenen kolmen vuoden vanha, laiha creuseläinen, joka vielä viisitoista vuotta Parisissa oltuaan, säilytti talonpoikaistapansa ja kampauksensa, sanoi ainoastaan:

-- Ei se teille merkitse mitään, jos tulette myöhään kotia, senhän tiedätte. Ja toisinaan ei haittaakaan heittäytyä nuoreksi mieheksi.

Bourdois ei viitsinyt vastata hänelle, ja niin pian kuin Philomène oli asettanut pienelle pöydälle ruokasalin ikkunan eteen munan ja teekannun, pukeutui hän aamukauhtanaansa ja kävi aterioimaan.

-- Saatte mennä, Philomène. Minä soitan, kun teitä tarvitsen.

Ikkuna oli rauhalliselle kadulle päin, jossa rakennukset olivat kehnon näköiset, puodit maalaispuotien tapaiset. Oli satanut yön kuluessa ja jälleen aamupäivälläkin; nyt oli sade tauonnut; taivas oli pilvessä, jalkakäytävät ja kadut kuivuivat verkalleen. Bourdois katseli kadulle, jossa liikkui synkännäköisiä olentoja, ajo- ja kuormarattaita; hän katseli ruokasalia, sen ruskeita seinäpaperia ja tammikalustoa; hän katseli itseään, tahi ainakin muotoaan, joka kuvastui vastapäätä häntä seinällä riippuvasta soikeasta peilistä. Vielä selvemmin, siinä yksin ollessaan, tunsi hän uudelleen saman tunteen, joka niin monta kertaa edellisenä iltana oli häneen koskenut, häneen tunkeutunut: "Onhan kaikki, mikä minua tavallisesti ympäröi, hirveätä, kauheata! Ja minähän elän nilviäisen elämää." Syötyään nopeasti munan, hän sytytti sikarin ja, heittäytyen punaisella sametilla verhottuun, vanhanaikuiseen, mukavaan, sedältään perimäänsä nojatuoliin, alkoi mietiskellä.

Hän mietiskeli niinkuin mietiskelevät ihmiset, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään harjoittautua mietiskelemiseen: se on, hän antoi muistojen ja kuvien kulkea henkisen silmänsä edessä, pidellen niitä ajatusten katkelmina, hämärinä, toisilleen vastakkaisina himoina. Ollen elämässään aina siveä tahi pikemmin sopivaisuutta jumaloiden kunnioittava ja luonnostaan naisten suhteen ujo vanhapoika, antautui hän jonkinlaisen synkeän huvin valtaan muistelemistaan muistellen edellisen illan tapahtumia, se kun oli niin kovin toisenlainen, kuin kaikki muut siihen astiset hänen päivänsä lopettajaiset.