Part 12

"Minä olen niin ajatellut asian", lisäsi aseseppä, "että me porvarit seuraamme sotamiesten turvissa. Me yhtä vähän kuin hekään väistyisimme vanhasta Danneborg'in lipusta, kun näemme sitä vietävän meidän ja maatamme häviötä tarkoittavaa vihollista vastaan. Meillä useammalla on koto ja kartano, puoliso ja lapset, sekä muita rakkaita ystäviä, joita emme tahtoisi vihollisen käsiin."

"Hyvin puhuttu, niinkuin oikean tanskalaisen tulee", lisäsi Heikki Hoffman, "mutta puolustaa kotia ja kartanoa, sekä mitä rakkainta on, sitä luulen paraiten tehtävän porttien sisäpuolella ja omalla kynnyksellä, jos niin pitkälle tulee. Se ei ole ainoastaan minun mieleni, vaan myöski niiden, joilla on komento kaupungin turvaksi annettuin sotamiesten yli. He sanovat heillä olevan käskyn puolustaa paikkaa, mutta ei siitä vetäytyä epätietoiseen taisteluun ja mennä hyökkäämään ylivoimaa vastaan."

"Pelkurisuuden tavallista puhetapaa!" sanoi Hannu Nörrum harmistuneena. "Vihollinen saattaa kyllä vähän olla meitä suurempi ollessaan yhteen kokoutuneena; mutta kun hän on kaupungin ympäri hajoitettuna, miten hämärän tultuaki, en katso ensinkään mahdottomaksi häntä hätyyttää sekä saattaa hänelle tuntuvia tappioita. Polttakaamme ruotsalaisten joen yli tekemä silta, joten saamme hyvän osan sotaväestä eroitetuksi muista joukoista. Sitte voisimme vapaasti käydä kuningas Erikin varustusta vastaan ja, jos onni on myötäinen, ehkä voisimme siitä osan valloittaa ja kääntää sen itseänsä vastaan."

"Minä en koskaan voi myöntyä semmoisiin koetuksiin ja ne, joille on kuninkaan väki uskottu, eivät sitä myöskään myönnä", selitti pormestari; "eivät he enkä minäkään katso olevan oikeutta siihen!"

"Mutta onhan meillä kumminki vapaus ilman sotaväen apua tohtia henkemme kaupungin edestä?" sanoi aseseppä kysyvällä silmäyksellä seuralaisiinsa, jotka siihen myöntymällä nyökäyttivät, ja sitte kaupungin johtajiin.

"Ei sitäkään käy tekeminen", sanoi Hoffman; "portit ovat suljetut ja avaimet kädessäni."

"No hyvä, te ette tahdo kaupungin pelastusta ja teitä on ehkä käsketty niin tekemään!" oli Hannu Nörrum'in vastaus. "Me olemme nyt voimaimme mukaan tehneet, mutta vaikka emme ole onnistuneet saamaan suostumustanne mielemme mukaan, emme kuitenkaan tahdo väistyä kohta tapahtuvasta taistelusta."

Näin sanoen käänsi hän johtajille selkänsä palaten seuroineen ulkopuolella olevien porvarein luo.

X. Syyskuun 4 päivä 1564.

Aamu oli vast'ikään alkanut koittaa, kun hiljaisuus, mikä vielä Rotnaby'ssä ja sen ympäristöllä vallitsi, katkaistiin äänellä, mikä muistutti jokaiselle ken sen kuuli, ettei nykyään eletty rauhan aikaa. Ääni tuli ruotsalaisten varustuksissa olevista kanuunista, mitkä alkoivat leikkiänsä pientä kaupunkia vastaan. Hehkuvia kuulia eli n.s. heittopalloja vinkuen lensi läpi ilman ja putosi katoille, siellä täällä sytyttäen paloja, mitkä kuitenki heti huomattiin ja sammutettiin. Kun sitä oli hetken kestänyt, huomattiin koilliskulmalla olevien ruotsalaisten valmistauvan rynnäkköön. Niistä Bengt Gudmundinpoika osakuntansa etupäässä tunkeusi esiin.

Rynnäkkö tehtiin aivan samaan kohtaan kuin edellisenäki päivänä; mutta samalla voimalla kuin silloinki otettiin sitä vastaan. Tanskalaiset sotamiehet pyssyillään ja miekoillaan ja rajuimmat porvarit varustetut kirveillä ja miekoilla seisoivat kuin elävä muuri valleilla, valmiina heittämään vihollista takaisin taikka antamaan henkensä. Jälkimäisten joukossa nähtiin Hannu Nörrum ja Staffan seppä, sekä merimies Jens ja kaikki asesepän oppilaat. Näiden lisäksi olivat vielä Didrik teurastaja, Bengt rajasuutari, Olli kirjansitoja ja Sören köysyri, sekä etäämmällä heidän takanaan Jens leipuri ja Sven rihkamus.

Smolandin talonpoiat taaski alkoivat vallihaudan täyttämistä, joka myöski heille onnistui, ehkä tanskalaisten kuulat useampia pakoittivat ruohoa puremaan. Työnsä päätettyä vetäytyivät talonpoiat takaisin jättäen jalkaväelle tilaa, mikä nyt suurempi-lukuisena ja mukavammin kuin eilisessä hyökkäyksessä voi kulkea eteenpäin. Muutamat rohkeimmat talonpoiat, jotka olivat varustetut piilukirveillä, seurasivat myöski mukana ja olivat ensimäiset, jotka vihollisen tulesta huolimatta hyökkäsivät paaluvarustukselle, missä jykevillä aseillaan rupesivat katkomaan vahvoja pelkkoja, siten saadakseen aukon, josta sotaväen oli helpompi päästä takana olevalle vallille. Tätä tärkeätä työtä turvasivat tarkk'ampujat kuin myöski kolme Pippurimäellä, yläpuolella nykyistä alkeisopiston kartanoa olevaa kenttätykkiä, joita Antti Sivinpoika Rolamd oli tuonut yhtyessään edellisenä iltana parilla osakunnalla sekä lipullisella saksalaisia tarkk'ampujia Ruotsin armeijaan.

Yhä likemmäksi vallia tulivat Bengt Gudmundiupoian osastot. Itse kulki hän kahden lipunkantajan kanssa etunenässä, ja väistymättä vinkuvia kuulia taikka uhkaavia aseita karkasivat he paalulaitoksen aukkoon, minkä smolantilaisten kirveet olivat valmistaneet. Kaikki kolme pitivät tämän ohessa niin tasaista kulkua, että yhtä aikaa hyppäsivät kaadettuin pelkkoin yli ja kohta asettivat jalkansa vallille. Useampia laukauksia lähetettiin heitä vastaan ja toinen lipunkantaja kaatui kuolleena maahan. Molempia toisia vastaan tähdättiin turhaan lujia aseita; he poistivat uhkaavat miekat ja keihäät ja onnistuivat tunkeutua kaupunkiin. Kohta askel askelelta seurasivat osakunnan muut miehet.

Ankarata oli se vastus, mikä heitä kohtasi; sotaväki taisteli urhoollisesti, ja voimallisesti menivät useimmat porvaritkin eteenpäin. Hannu Nörrum'in ja Didrik teurastajan lyöntien vaikutuksesta täytyi usean ruotsalaisen purra ruohoa. Heidän vierellä pysyi myöski merimies Jens, ehk'ei, tottumaton kun oli varuksien käytäntöön, voinut harjautuneita sotilaita vastaan itselleen toimittaa sanottavasti suuria etuja. Päinvastoin oli useasti henkensä arvevluttavasti uhattuna, mutta neuvokkuuden ja notkeuden kautta hänen onnistui torjua kaikki häntä vastaan aiotut lyönnit ja pistot, sen ohessa itse antaen yhdelle ja toiselle vastustajalleen merkkiä, jota saivat kauan kantaa.

Kauemmin vastustaa ruotsalaisia tuli kuitenki mahdottomasti, varsinki kun lisäksi Lasse Vestgöten ja Pehr Monpoian osastoin onnistui yli vallin tunkeutua kaupunkiin, sekä niiden jäljessä useampia kuningas Erikin miehiä, niin sotilaita kuin yhteistä kansaa, tuli samaa tietä sisälle. Täytyi askel askelelta peräytyä.

Äkkiä kuitenki taistelu lakkasi. Pyhänristin kirkonkellot kutsuivat Jumalanpalvelukseen ja niiden juhlallisesta äänestä heltyi silmänräpäykseksi raivoisain sotilaiden sydämet niin, että molemmin puolin jäätiin seisomaan ja pikaisella ristimerkillä annettiin tiedoksi, että hetki oli kaikille rukoushetki. Ainoastaan silmänräpäys kesti se tilaisuus. Seuraavassa riehui taistelu taas ja melkein enennetyllä tulisuudella. Tappelussa tuli myöski käänne. Pippurimäen korkeilta töyräiltä heitettiin ei ainoastaan kanuunain, vaan myöski muita kuulia kaupunkiin. Tervalla voideltua triiviä lingottiin sisälle ja tätä tehtiin ei ainoastaan ennenmainitusta paikasta, vaan myöski Nekkamäeltä niin että vähän aian kuluessa oli kaupunki useammassa eri osassa tulessa.

"Tuli on irti", kuului useammalta taholta kaduilla huuto, Kun se ennätti niiden korviin, jotka koilliskulmalla vastustivat ruotsalaisten hyökkäystä, hiipivät useammat helläsydämiset miehet tappelusta ja kiirehtivät kotiinsa, siellä koettaakseen sammuttaa tulta, taikka kumminki pelastaakseen, mitä kalliinta oli. Erinneiden joukossa oli leipuri Jens ja Peteri rihkamus, joiden tappelusta poissa-olo ei tosin paljoa vaikuttanut, koska he sangen veltosti siihen osaa ottivat, niinkuin esim. jos joku lyönti piti tulla viholliselle, he tavallisesti tähtäsivät toisten seljän takaa -- myöski tappelu-tapa. Tästä huolimatta ei kuitenkaan tappelusta väistymisensä jossaki määrässä ollut laimentamatta jäljellä olevain rohkeutta, mikä luvulleen huomattavasti suurempaa vihollista vastaan kylläki olisi tarkoin tarvittu.

Hannu Nörrum'ia vastaan, joka vielä hyvällä miekallaan -- omakätinen mestariteos -- piti kaikki vastustajansa etäällä ja silloin tällöin jakeli hyvästi tähdättyjä ja syvälle koskevia lyöntiä, teki eräs ruotsalainen keihäällään äkillisen karkauksen -- karkaus, mikä oli sitä vaarallisempi, kun se tuli sivusta asesepän huomaamatta. Terävän keihään kärjen hyvin harjaantuneella kädellä tähdättynä Nörrum'in kurkkua kohden pitäisi, ihmisellisen ajatuksen mukaan, antaa kuolettava haava; mutta samassa kun sen kuolettavaisena piti kohdata maalinsa, väistyi se äkkiä ja sen sijaan satutti ainoastaan ohimoa, vaan kuitenki niin voimakkaasti, että aseseppä horjahti ja kaatui maahan. Keihäs, näet, kohtasi miehen iskun, mikä sitä suisti toisella tavalla kuin aiottu oli. Miekan käyttäjä heti ilmestyi kaatuneen ja kaatajan väliin ja jälkimmäinen seisoi tässä silmänräpäyksessä kuin ukkosen lyömä. Se ei ollut tavallinen taistelia, joka seisoi edessään -- se oli nuori nainen viehättävällä kauneudella. Se oli Ellen, asesepän tytär, joka, kypäri vapaasti riippuvien hiuksien päällä ja puettu keveään rintahaarniskaan, lyhyt miekka kädessä hyökkäsi esiin.

"Nainen täällä", kuului useampia ääniä yhtaikaa, "pois hänen kanssaan!"

Nyt hyökkäsivät esiin useammalta taholta. Taisteliain läpi tunkeusi myöski hurjalla voimalla nuori tanskalainen uhatulle avuksi. Se oli merimies Jens, joka vasta tässä häiriössä huomasi, ken se taisteleva nainen oli. Pelastaa häntä taikka kuolla oli ainoa ajatuksensa, mutta sitä ei saanut toteuttaa; hän ei koskaan ennättänyt niin pitkälle, jotta kätensä ja miekkansa olisi ollut miksikään hyväksi, sillä nyt juuri tuli hänen ja sen väliin, jota etsi, joukko taistelevia vihollisia ja niiden jäljessä seurasi yhä useampia, jotka ikäänkuin valtaan päässyt virta tempasivat mukaansa kaikki, mitä eteen sattui. Niiden edestä täytyi Jens'in väistyä, joten hän joutui kauas siitä, missä vasta oli ollut.

Tanskalaiset pakenevat, ei kuitenkaan vastustamatta, ja ruotsalaiset seuraavat heitä. Didrik teurastaja ja pari ystäväänsä vetäytyvät tappelun kestäissä pois. Sören köysyri kaatuu, vaan samassa töytää hänen sijaansa Pentti rajasuutari. Möllemäen yli suunnittavat useammat tiensä torille. He toivoivat siltä suunnalta pääsevänsä Norresillan yli tullakseen Sölvitsborg'in tielle ja siellä metsäseudulla löytää pakopaikan.

Tämän tapahtuessa istuu joku osa väkeä kirkossa, jossa pappi tavallisessa järjestyksessä pitää jumalanpalvelusta. Sykkivin sydämin kuunnellaan hengellistä puhetta, mutta kuitenkin havaitaan Jumalan huoneessa paljo turvallisempaa oloa kuin muualla. Sitäpaitsi ovat temppelin portit suljetut, ja itse vihollisenki täytyy kunnioittaen katsella sitä pyhää huonetta. Löytyyhän siellä ainoastaan elähtäneitä ja lapsia sisällä!

Mutta pian nämä toivot pettävät. Erään kirkonportin edessä kuullaan melua ja aseiden kalsketta. Kirveet sattuvat ovia vasten.

"Paetkaamme toisen oven kautta!" huutaa useampia ääniä, ja pian väkijoukko syöksee sinnepäin. Pappi on ennättänyt ennen heitä asehuoneesen ja tarttuen erääsen Danneborg'in lippuun astuu hän joukkonsa etupäässä, kun ovet avataan, Osa varustuksia löytyy asehuoneessa, vanhukset anastavat ne ja seuraten herransa kantapäillä kiiruhtavat he kirkkomaalle. "Eläköön Danneborg!" huutaa pappi kohottaissaan punaväristä lippua ja astuu ulos kirkosta. Ainoastaan askel sen ulkopuolella -- ja hän kaatuu vihollisen kuulan kuolettamana. Suurella valitushuudolla pakenee kirkkoväkeä eri haaroille; mutta suurin osa seuraa sitä tietä, jota edelliset Möllemäeltä tulleet olivat. Tunnoton vihollinen ei edes anna aseettomain mennä pois; ja ne niiden joukossa, jotka eivät vielä olleet surmatut taikka haavoitetut, joutuvat sinne päästyään vielä useamman päällekarkaajan uhriksi. Itäinen kaupungin portti on jo tullut viholliselle avatuksi. Suurempi osa kuningas Erikin väestä on hurjana vauhdissa hyökännyt Rotnabyhyn siellä murhataksensa ja ryöstääksensä.

Voittohaluisille löytyy siellä paljo saalista, sillä asukkaat ovat niin luottaneet avun lupauksiin, etteivät aioissa piilottaneet rahaansa taikka kalleuksiaan. Kun nyt sen tahtovat tehdä, on se myöhäistä.

Kadut ja aukinaiset paikat, minne ei tuli vielä ollut ennättänyt, suhisivat ruotsalaisista ja saksalaisista sotamiehistä ja talonpoi'ista. Ken omaisuuttaan tahtoo puolustaa, saapi maksaa sen hengellänsä. Siitä huolimatta kokevat kuitenki vielä harjoitetut porvari-joukot estää vihollisen etenemistä ja niin paljon kun mahdollista turvata avuttomia. Mitä kuitenkaan suurinkaan urhous voipi kovin suurta ylivoimaa vastaan?

Taistelu muuttui rajattomaksi verilöylyksi; ei enää kuoleteta ihmisellisellä tavalla -- jos muuten ihmiselliseksi nimitetään vertaisensa kuolettaminen -- jokahinen ken tulee murhahimoisten tielle surmataan. Ei ikää eikä sukupuolta armahdeta. Lapsenvuoteessa olevia vaimoja pienineen kierretään niihin vaatteisin, joissa makaavat, ja heitetään tuleen; lapset lävistetään keihäällä; ukkoja ja vanhoja vaimoja vedellään tukasta pitkin katuja; on ikäänkuin joukko villejä petoja olisi irti päästetty turvattomaan laumaan.

Sadottain ihmisiä, estettyinä Hvutsborg'iin vievältä sillalta, kokee muulla tavalla itseään pelastaa. He epätoivossaan hyökkäävät sille paikalle, missä joki on kapein ja matalin -- meidän päivinä nimitylle Räätäli-virralle -- josta hengen vaaratta voipi päästä yli. Vihollinen seuraa heitä sinneki.

Vielä täälläki vastustaa kaksi porvaria, ehkä kaupungissaki monessa taistelussa ovat osaa ottaneet, mutta kuitenki saaneet pitää henkensä. Ne ovat Didrik teurastaja ja Olli kirjansitoja. Nämä molemmat miehet kokevat seuraajia pitää niin kaukana, jotta pakeniat voivat päästä poies; mutta he kamppaileva tuolla kovin monta vastaan: -- voimat väistyvät voimakkaammiltaki, ne väistyvät myöski heiltä. Kymmenittäin kiiltävissä varustuksissa ryntää heidän päälleen joen töyräällä, mihin ovat ottaneet asemansa. Kuitenki taistelevat yhä, ehkä vuotavilla verihaavoilla. He horjahtavat ja kaatuvat syvyyteen. Vielä kuolemassaki pitävät he sankariluonnettaan. -- Kun he vaipuvat aaltoihin, vetää kuki vihollisen muassaan. Armahtamattomat viholliset kiertäyvät niin toisiinsa kuin kaksi rakastavaista, mitkä pelkäävät toisensa kadottavansa; -- se on vihan syleily kuoleman hetkellä. Kukaan ei heitä eroita; pian vaipuvat he satain muiden kanssa syvyyteen.

Hävitystä jatketaan. Verta virtaa virroissa -- se punaa huoneiden kynnykset; se punaa katukivet ja joen vedenki. Tulen liekit nousevat leimuavina korkeuteen; vihuri valittaen sihisee puissa; vaikeroivia naisia ja lapsia vaeltaa paikasta paikkaan ja verenhimoisia olentoja ihmishaamussa seuraa heitä. Kuka armahtaa onnettomia -- kuka?

XI. Taistelun jäljestä.

Kuusien ja koivujen välissä seisoo vanha sammaltunut harjusmökki. Se oli niin puiden varjoamana, jotta sitä tuskin huomattiin, ennenkun oltiin aivan sen vieressä. Jotta tuvan asujamilla näinä vaarallisina aikoina vielä oli katto päällänsä tuli heidän pääasiallisesti kiittää tuvan asemaa. Sillä heidän asuntonsa ei muuten ollut kaukana sangen vaarallisesta tiestä, missä vihollisjoukkoja jo oli parin viikon ajan ollut näkyvissä ja missä he ryöstettyihin taikka poltettuihin taloihin olivat jättäneet, jos ei juuri unhottumattomia, niin kumminki syvästi koskevia muistoja.

Samana päivänä, kun Rotnaby kärsi surkean hävityksensä, nähtiin mainitussa tuvassa vanhan akan askaroivan, silloin tällöin katkaisten huoneellisia toimiaan äkillisellä ulosmenolla kuuntelemaan ja katselemaan kiertelevälle jalkapolulle, mikä yhdisti asumuksen valtatien kanssa. Viimeisellä kerralla, kun akka oli ulkona vainuamassa, oli aurinko jo niin pitkälle kulkenut rataansa, että se seutu, missä tupa oli, jo oli varjossa, ehkä vielä vastakkaista laaksosivua sen säteet kirkkaasti valaisivat.

"Hm!" sanoi akka itsekseen, "Nyt viipyy hän kovin kauan; kun ei hän vaan olisi sattunut vihollisen eteen."

Sitte meni hän taas toimiinsa. Muutamia minuuttia myöhemmin kuuli hän äkkiä oven aukeavan, mikä häntä niin säikähdytti, jotta ei päässyt paikastaan, mutta kuitenki taas pian tyyntyi nähtyään, että se oli miehensä, joka tuli.

"Oh kun säikähdin", sanoi vanhus. "Oli hyvä että tulit, aloin jo käydä levottomaksi, josko sinua joku onnettomuus olisi kohdannut. Ruotsalainen saattaisi..."

"Hiljaa!" vastasi mies osoittaen ovelle.

Se avattiin uudestaan ja kaksi outoa henkilöä astui sisään. Toinen heistä oli vanha ruotsalainen jääkeri, toinen nuori nainen, jota jääkeri piti käsivarresta kiinni, kun jos olisi peljännyt sen menevän matkaansa. Mitään semmoista ei kuitenkaan voinut tapahtua, sillä hänen seuraajansa, tahi oikeammin sanoen vanki -- se oli nimittäin tanskalainen nainen, jota hän kuljetti -- näytti niin hervottomalta, että hän sangen vaikeasti olisi päässyt pakoon, jos silmänräpäykseksi olisiki voinut piiloutua vahdiltaan. Että hän tänäpäivänä oli kokenut kovaa kohtelua, nähtiin ei ainoastaan hermottomasta käynnistään vaan myöski rikkinäisistä vaatteistaan ja rikkaina, tummina aaltoina olalle valuvista hiuksistaan.

"Istuikse", sanoi jääkeri päästäen nyt vasta tytön käsivarren, jolloin tämä vaipui äänettömänä penkille. "Kuulkaa vähän, hyvä väki!" jatkoi hän sitte tuvan asukkaille, "antakaa meille jotaki syötävää, minä olen näljissäni kuin susi, ja tyttö hetukka myöski jotaki, jotta hän ei pakene, ennenkun jätän hänet tyköäni. Itse olen vanha pitämään tämmöistä otusta, mutta olen luvannut vartioida häntä erään nuoren herramme hyväksi; kiirehtikää sentähden hankkimaan mitä tarvitsemme."

Tämän puheen aikana kohotti tyttö uhkeasti päätään mitaten ylenkatseellisella silmäyksellä puheliasta jääkeriä. Muori tuvassa alkoi ottaa esiin mitä syötäväksi kelpaavata hänellä oli, jossa ei ollut paljon valikoimista -- koko valmistus pysähtyi kauransekaiseen leipään ja pariin kupilliseen maitoon.

"Eikö teillä ole läskiä taikka lihaa myöski?" kysyi ruotsalainen kopeasti. "Rotnabyssä näin paljon hyvyyksiä ulkohuoneissa. Vahinko vaan, että siellä oli niin kirotun kuuma, ettei ennättänyt kaikkia mukaansa ottaa, mitä löysi!"

"Esille mitä teillä on ja se paikalla!"

Tässä silmänräpäyksessä aukeni taas ovi ja nuori näköjään ruotsalainen jääkeri astui tupaan.

"Hyvää iltaa, kamraatti!" tervehti vanhempi jääkeri, joka odottaissaan toisia virvoituksia oli asettunut sen ainoan pöydän ääreen, mikä huoneessa oli.

"Kamraatti sinun kanssasi!" sanoi nuorempi, joka kantoi pukua, mikä osoitti hänen olevan paremman kuin tavallisen jääkerin.

"Luulen ett'et ole ruotsalainen!" sanoi ensiksi tullut ja nousi pöydän äärestä.

"Etkä sinä tanskalainen", sanoi toinen; "mutta älä siitä pidä huolta, vaan puolusta itseäsi, jos voit!"

Näitä sanoessaan veti hän sivultaan lyhyen miekan ja ryntäsi vanhemman jääkerin päälle, mikä myöski oli tarttunut aseisinsa, vaan liikkui niin kömpelösti, jotta hän pian voitettiin ja syvällä haavalla kaulassa kaatui laattialle.

"Jens!" huusi nyt nainen ja astui odottamattoman pelastajansa luo.

"Ellen!" sanoi tämä ja tahtoi hänen sulkea syliinsä, mutta lisäsi samassa; "mitä -- luulen, ettei se ole Ellen! Onko se Ellen taikka kuinka?"

"Ei, minä en ole Hannu Nörrum'in Ellen, jota tarkoitat", vastasi tyttö, "mutta minä olen niinkuin hänki syntynyt Rotnabyssä ja useasti olemme lapsena leikkineet yhdessä. Isäni on Olli kirjansitoja ja minä aina olen ollut hyvin Ellen'in näköinen, erittäinki näinä viimeisinä vuosina."

"Ah, nyt muistan!" sanoi merimies Jens -- sillä se oli hän -- "Sigrid on nimesi. Mutta sano kohta, jos tiedät, missä Ellen on! Elääkö hän vai onko hän kuollut?"

"Vielä puolen tuntia sitte näin hänen, kun yhdessä satamäärin vaimoin ja lasten kanssa haalattiin meitä alas kaupungista", sanoi Sigrid antaen kyyneleensä vapaasti juosta. "Meitä on kohdeltu ei ihmisinä vaan sieluttomina eläiminä. Me olemme saaneet juosta hevosien välissä, ja kun valitimme taikka pyysimme saada vettä virvoitukseksemme, on meitä pakoitettu hosumisella ja lyönneillä eteenpäin."

"Olen kyllä sen nähnyt", sanoi Jens puristaen miekkansa kahvaa. "Minä olen sivuteillä ja poluilla aina varhain iltapäivästä asti seurannut vihollista sen palausmatkalla tännepäin; olen enemmän kuin yhden kerran ollut valmis hyökkäämään esiin ja surmaamaan yhden ja toisen niistä murhaajista, mutta en nähnyt missä Ellen oli. Sitten tulin tänne Vedbyhyn ja kuulin, että suurimman osan sotaväkeä piti tiellä levätä yönsä. Silloin sain nähdä sinut ja olin aivan vakuutettu, että sinä olit Ellen. Minä näin jääkerin, joka tuossa makaa, vievän sinut pois hevosellaan; Minä seurasin teitä vähän etäämmällä puiden suojassa ja näin, kuinka sitte kohtasitte tämän talon vaarin, joka ohjasi teidät tänne, ja minä seurasin samaa tietä. Mutta sano missä Ellen on, jotta voin hänen pelastaa, ennenkun se on myöhäistä."

"Viimeksi hänen nähtyäni vietiin hän vaimo- ja lapsijoukon kanssa eräälle parin ladon takana olevalle kartanolle ja moniaita sotamiehiä asetettiin ulkopuolelle vahdiksi. Ladot ovat eteläpuolella aivan tien vieressä ja ovat hyvin suuret."

"Kiitoksia, minä menen heti sinne koettamaan häntä saada vihollisen kädestä."

"Älä heti mene", sanoi huoneen ukko, "se saattaa, nuori mies, maksaa henkesi mitään aikaan saamatta. Näin valoisalla, kun vielä on, voit pian tulla huomatuksi."

"Täällähän on jo hämärä", muistutti Jens, "ja ken tietää mitä voipi hänelle tapahtua, jos minä viivyn."

"Täällä on, niinkuin sanoit, hämärä", jatkoi ukko; "mutta meillä täällä metsässä on puolta tuntia aikaisemmin pimeä kuin aukealla kentällä."

"Minun pitää kaiketi sitte hetkinen viipyä. -- Mutta miten jääkerin kanssa on, joka tuossa makaa?"

"Hän on kaikki nähtävänsä nähnyt maailmassa. Kuu tulee aivan pimeä, heitän ruumiin virtaan."

"Oletteko vaan vakuutettu, että hän varmaan on kuollut?"

"Niin todella kun itse kerran olen menevä samaa tietä."

"Ah, rakas Jens", puhkesi nyt Sigrid sanomaan, "minne minä täältä joudun? Minä en ole koskaan ollut näillä seuduin."

"Älä mene täältä tänä iltana, siksi olet sinä liian väsynyt. Vaari ja muori kyllä antavat sinulle yösijaa ja sitten voit metsätietä koettaa kotiapäin Rotnaby'hyn."

"Hän saa maata ylähällä luhdissa", sanoi akka, "sinne en luule kenenkään menevän etsimään häntä, ja kun päivä tulee, tulee neuvo myös."

"Mutta jos kotia tultuani isä ja äiti ei enää olekaan elossa, mitä sitte otan eteeni?"

"Toivoaksemme parasta!" sanoi merimies lohdutellen, "täällä on monta, joilla on yhtäsuuri taikka suurempiki murhe kuin sinulla. Ajattele vaan heitä, jotka vielä ovat vihollisen kädessä, ja kiitä Jumalaa, että sinä kumminki olet vapaa."

Sigrid vaikeni, mutta syvä huokaus pakotti esiin ahdistetusta rinnastaan.

Jo oli pimeys niin pitkälle joutunut, että Jens katsoi olevan aian sisällä alkaa vaarallista matkaansa ruotsalaisten leiriin.

"Se on vaarallinen yritys", arveli ukko, "ja Jumala antakoon onnistua, niinkuin toivot."

"Ei mikään ole vaarallista kun ei vaan pelkää", arveli Jens. "Se on vaarallisin kaikista. Ehkä olen nuori, olen jo nähnyt kuoleman silmäini edessä enemmän kuin yhden kerran, mutta en sen edessä vaalennut."

"Ajattele, jos kuulisivat puheestasi, että olet ruotsalainen", muistutti akka.

"Voin jotensaki kieleni suhteen selvitä, sillä olen useissa satamissa tavannut ruotsalaisia merimiehiä, mutta ylipäätään en tarvitsekaan joka sanaa huutaa, vaan puhua varovasti."

Tässä otti Jens jäähyväiset ja lähti tuvalta kiireesti metsäpolkua myöten. Noin viidenkymmenen askeleen päässä tuvasta seisoi jääkerin hevonen puuhun kiinnitettynä. Sen päästi hän ja astui satulaan, ajaen ensi aluksi käyden alas maantielle, tarkoin punniten, miten viisaimmin käyttäisi itseään leiriin tultuaan. Hänellä oli tuskin puolenneljennestä matkaa Vedby'hyn ja monta minuuttia ei hän vielä ollut ratsastanut, ennenkun kuuli pauhun ruotsalaisten leiripaikasta, missä siellä täällä oli nuotioita tehty. Aukeilla kentillä Lyckö'n tien varsilla löysi merimiehemme ruotsalaiset vielä liikkeellä. Niin oli laita erittäinki jääkerien, mitkä toivat ladoista heiniä hevosilleen sillä aikana, kun toiset tervehtivät palosta säilyneitä huoneita hankkiakseen jotaki suun-avausta.