Part 13

Mutta Maijan ennustus ei käynytkään toteen, sillä Liina läksi kotiinsa yhtä ylpeänä ja loistavana kuin oli tullutkin eikä Lassi näyttänyt ollenkaan ymmärtäneen käynnin oikeata tarkoitusta. Ennen poislähtöään Berglund, joka oli ensin kahden kesken puhutellut sisartaan, selitti ja kertoi Lassille, kuinka perin köyhiä Töyryn asukkaat olivat, kuinka se, jota Lotan naisi, myöskin saisi Maijan niskoilleen, ja kuinka Lotasta, vaikka hän olikin hieno tyttö, ei kukaan viisasjärkinen huolisi, kun hänellä tuskin oli vaatteita ja oli niin kurjassa tilassa, että täytyi marjain poimimisella ja villan kehruulla henkeään elättää ja luultavasti talven pitkään sai nälkääkin nähdä.

Oli kulunut jonkun verran aikaa Liinan poismenosta, kun Lassi kerran tapasi Lottaa juuri samassa tienhaarassa, jossa tämä oli viimeksi Ollia tavannut. Lotalla oli kädessä vakkanen täynnä puolukoita, ja niitä hän vieläkin poimiskeli, kun Lassi häntä vastaan tuli.

"Tuo vakka on raskas kantaa, anna kun minä sinua autan", pyysi Lassi.

"Eikä se raskas ole", vastasi Lotta.

"Anna se yhtä kaikki minulle."

Lotta loi samalla silmänsä ylös ja hän tapasi katseen, josta loisti hänelle vastaan senlainen lempeys ja sydämellisyys, että veri nousi Lotan poskipäihin.

"Voi, herran tähden, nythän te pudotitte kumoon koko vakan!"

"En ymmärrä, mikä minun käsissäni on", lausui Lassi ja oli niin hämillään, ettei tahtonut saada sanaakaan suustansa. "Kyllä minä poimin ne takaisin vakkaan... tuossa..." Hän otti Lottaa vyötäisistä. "Se nyt on sillä tavalla, Lotta -- etkös sinä voi ymmärtää..." Ja kun Lassi vieläkin piti Lottaa vyötäisistä, veti hän tyttöä luokseen ja painoi ensimmäisen suutelon hänen huulilleen.

"Sinä kuristat minua", lausui Lotta. "Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, en ole koskaan tänlaista aavistanutkaan... mutta kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin voisin sinuun luottaa, Lassi."

"Sen voit tehdä, Lotta."

"Mutta en minä käsitä..."

"Nouse tuohon kivelle, kas noin, ja ota minua nyt kaulasta... kenties nyt paremmin käsität?"

Lotta oli tulipunainen, mutta hänen täytyi kumminkin nauraa, sillä Lassi kanniskeli häntä juuri kuin pientä lasta, vaikka hän oli täysikasvuinen ja sitä paitse jokseenkin kookas mielestään.

Mutta äkkiä repäisi Lotta itsensä irti ja kävi totiseksi. "Voi, minä unohdin Ollin'" lausui hän. Ja nyt hän alkoi kertoa Lassille nuoruutensa ystävästä ja kuinka kaikki hänen toivonsa Ollin suhteen olivat kumoon menneet, toinen toisensa jälkeen, kunnes hän joku aika sitten oli viimeisenkin kadottanut. "Ja nyt hänen täytyy luopua kodistaan ja talostaan, ei, laske irti käteni, Lassi, en minä voi ajatella mitään onnea, kun Olli aina enemmän vaipuu kurjuuteen."

"Autetaan häntä, niin hyvin kuin voimme", vastasi Lassi, "hän saattaa ruveta rengiksi, ei meidän taloomme -- se ei käy laatuun... mutta minä toimitan hänelle paikan muuanne, jonkun luokse, joka oikein ottaa häntä hoitaakseen."

Lassin puhuessa muuttui Lotta taaskin iloiseksi; hän veti Lassia alas tupaa kohden ja huusi Maijalle, että puolukat olivat pitkin metsää: sitten hän lymyili Lassin takana, kun Maija tuli ulos ja kun tämä pyysi häntä olemaan siivolla, alkoi Lassi kertoa hänelle asiastansa. Maija painoi laihat kätensä ristiin ja heilutteli päivitellen ruumistaan.

"No, sanokaas muuta", lausui hän; "mutta mitä, taivaan nimessä, Berglundin väki tästä sanoo, ja mitä Johannakaan ajattelee?"

"Siitä me viis välitämme, kun vaan saamme kuulla, mitä Maija-muori itse ajattelee."

"No, mitäs minä voin ajatella muuta, kuin että se Lotalle on oikein onni."

Ja Maija istui tuumimaan ja muistelemaan, kuinka komeata ja varakasta myllytalolla oli, ja kuinka onnelliseksi hänen tyttärensä tulisi.

"Näetkös", puhui Lotta Lassille, "kuinka kauniin keltaisiksi lehdet käyvät. Muistatko, kun minä seisoin tuolla Töyryllä ja sinä niin äkkiarvaamatta seisoit takanani... luulenpa melkein, että siitä hetkestä alkaen olen sinua alinomaa ajatellut."

"Ja sinä taas et ole minun mielestäni mennyt siitä saakka, kun ensi kerran teidän tuvassanne kävin."

"Jumalan avulla me tulemme onnellisiksi toistemme kanssa, Lassi. Näetkös, kuinka kaunis hohde tuolla taivaalla on. Se ennustaa hyvää, tiedätkös!"

Aurinko laski länteen, luoden kultaisen hohteen järvelle ja sammaleiselle kalliolle, ja muutamat säteet tunkeutuivat ylös aina noiden mahtavain honkainkin varjoon.

* * * * *

Monta vuotta oli kulunut tästä syysillasta ja Lotta oli jo hyvän aikaa ollut emäntänä Siljamyllyllä, eikä hänellä koskaan ollut syytä sinne tuloaan katua.

Lassi Martinpoika kohteli aina kunnioituksella vaimoaan, joka sen myöskin hyvin ansaitsi. Maija-muori saattoi ylähältä Töyryltä nähdä sen paikan, josta vävyn pellot alkoivat, ja monena iltana hän myhäellen loi silmänsä siihen suuntaan.

Räätäli Berglund ei enää pitänyt mitään yhteyttä Töyryn väen kanssa, eikä hän Lassiakaan tahtonut sukulaisekseen lukea, koska hän niin typerä oli, että nai semmoisen tytön, joka ei ollut kerjäläistä parempi; sillä Lassi häpäisi koko talollissäädyn, hänen mielestään, eikä hyvämaineisen porvarin enää sopinut hänen kanssaan sen jälkeen seurustella.

Sillä tavoin ei Berglundin herrasväestä paljon mitään tiedetty, ja monta vuotta oli kulunut, kun Johanna eräänä päivänä astui Maijan tupaan, juuri kun tämä paahtoi kahviaan.

"Voi, siunattu lapsi, sinäkö se oletkin", lausui Maija varsin hämillään noin harvinaisen vieraan tulosta; mutta Johanna heittäytyi itkien hänen syliinsä ja rukoili: "ottakaa mua vielä kerran luoksenne!"

Vähitellen sai nyt Maija kuulla, kuinka Berglund oli joutunut häviöön ja ruvennut kitarraa soittamaan sisarensa Liinan ja kisällin kanssa, sillä tavoin henkeään elättääkseen, ja että he nyt luultavasti olivat matkalla Amerikaan. Kun Maija oli viimein saanut kaikki tietää, huomasi hän kahvipapujen sillä aikaa tykkänään palaneen. "No niin, sitä nyt ei voi auttaa. Ohho, lapsi raukka, lohduta itseäsi. Tietysti sinä saat minun luonani olla." Lassi Martinpoika ja Lotta tulivat myöskin ystävyyttään osoittamaan ja tekivät avuliaisuudellaan elämän kevyemmäksi hylätylle vaimo-paralle.

"Hyvä kun istun täällä levossa", lausui Johanna, ja kyynelensä valuivat aina runsaammin; "voi kuinka hyvä, kun saan olla levossa! Elämässä on paljon murheita."

"Se kyllä on tosi, niitä on itsekullakin. Ajatteles vaan Ollia kuinka hyvin hän nyt voi... sinunkin tulee työtä tehdä, Johanna... työ ja rukous ne elämälle siunauksen antavat."

"Tosin on meillä suruja ja koettelemuksia", lausui Maija, "ja kenties Jumala juuri niiden kautta tahtoo kääntää sydämemme pois turhuudesta ja ylellisyydestä. Mutta ei mikään onnettomuus mailmassa ole niin synkkä, ettei siihen mikään valonsäde pilkoita, jos vaan panemme toivomme Häneen, joka kaikki hallitsee."

"Niin, täti-kulta, opeta minua panemaan Häneen toivoni!"

Loppu.

VELIVIHA

Kirj.

Berthold Auerbach

"Kniedis" nimisen harvaan asutun ja likaisen kadun varrella on pieni talo, jossa paitse tallia ja vaunuliiteriä on kolmella paikatulla ikkunalla varustettu huoneus. Ylähältä ullakon reiästä riippuu luukku ainoastaan yhden sarannan varassa ja uhkaa joka silmänräpäyksessä pudota alas. Huoneuksen vieressä on pieni ryytimaa, jonka kuivettunut ruusupensas-aita vielä päälliseksi jakaa kahteen osaan.

Talossa asuu kaksi veljestä, jotka jo neljätoista vuotta olivat olleet alituisessa riidassa. Koko talo oli samoinkuin ryytimaakin jaettu kahteen eri osaan ullakosta aina tuohon pieneen kellariin, jonka luukku tosin aina oli auki, mutta joka alhaalta oli ruoteilla kahteen puoliskoon ositeltu. Kaikissa ovissa oli ulkolukot, aivan kuin asukkaat olisivat alinomaa murtovarkautta pelänneet. Toinen veljeksistä omisti tallin, toinen vaunuliiterin. Ei ääntä kuulunut koko talossa, paitse kun toinen tai toinen veljeksistä sattui yksinäisyydessään tuntuvalla äänellä kiroomaan.

Mikko ja Konrad, niin oli veljesten nimet, olivat kumpikin jo iäkkäitä miehiä ja molemmat myöskin naimattomia. Konrad oli jo aikoja sitten kuoleman kautta kadottanut vaimonsa ja siitä saakka hän eli noin yksinäisenä. Mikko ei ollut koskaan naimisessa ollutkaan.

Suuri siniseksi maalattu kirstu oli ensimmäinen syy veljesten eripuraisuuteen.

Äidin kuoleman jälkeen piti omaisuus jaettaman; sisar, joka oli naimisessa samassa kylässä, oli jo saanut osuutensa. Konrad väitti, että hän omilla rahoillaan oli ostanut kirstun; hän oli sen vaan lainannut äidille, ja sentähden se oli hänen yksityistä omaisuuttaan; mutta Mikko väitti, että Konrad oli ollut äidin leivässä eikä hänellä siis mitään yksityistä omaisuutta ollut. Kovan riidan jälkeen vedettiin asia oikeuteen, jossa kaikki omaisuus, siis kirstu myöskin, tuomittiin myytäväksi, koska veljekset eivät siitä voineet sopia, ja saadut rahat olivat tasan jaettavat heidän välillään. Yksin talokin tarjottiin huutokaupassa myytäväksi, mutta kun halullisia ostajia ei ilmaantunut, saivat veljekset Jumalan nimessä sen yhteisenä pitää. Veljesten täytyi nyt ostaa rahalla takaisin omat tavaransa, sänkynsä ja muut kapineensa. Tuo kovin harmitti Konradia, sillä hänellä oli enemmän järkeä kuin tavallisesti tavataan.

Jokaisessa talossa on yhtä ja toista kapinetta, jota ei juuri kukaan halukkaasti osta; ne ovat usein paljoa suuremmasta arvosta, kuin niistä oikeastaan voi rahassa vaatia, sillä niihin liittyy ajatuksia ja muistoja, joita ei vieras tunnekaan.

Semmoisten tavaroiden pitäisi perintönä menemän jälkeisille suvusta sukuun; sillä tavoin niiden sisällinen arvo säilytettäisiin sortamattomana. Mutta jos niistä täytyy vieraiden kanssa riidellä taikka rahalla lunastaa niitä toisen käsistä, silloin ne jo ovat paljon kadottaneet alkuperäisestä pyhyydestään; ne ovat rahalla silloin takaisin voitetut eikä kaikessa hiljaisuudessa, ikäänkuin pyhät kapineet perintönä edesmenneiden jälkeen saadut.

Senlaiset ajatukset panivat Konradin usein päätänsä pudistelemaan, kun nuijan kolmas lyönti määräsi jonkun erityisen kalun hänen omakseen; ja kun äidin samettikansista ja hopeahakaista virsikirjaa tarjottiin ja eräs kaupustelija koki saada selvää, kuinka suuresta arvosta hopea siinä oikeastaan mahtoi olla, silloin nousi Konradille veri päähän. Hän tarjosi heti virsikirjasta korkean hinnan.

Vihdoin tuli kirstunkin vuoro. Mikko rykieli ja loi vaativan katseen veljeensä; hän tarjosi siitä heti melkoisen hinnan. Konrad lisäsi riksin, mutta hän ei sitä tehdessään nostanut silmiään maasta, ja hypisteli ahkeraan röijynsä nappia. Mikko lisäsi vieläkin ja katseli rohkeasti ympärilleen; ei kukaan muu huutanut, mutta veljeksistä ei toinen eikä toinen uhallakaan tahtonut toiselle perään antaa. Kumpikin he myöskin ajattelivat: ei sinun tarvitse maksaa kuin toisen puolen, ja niin he menivät korkeammalle ja yhä korkeammalle kunnes se viimein lankesi Konradille viidestäkymmenestäkuudesta riksistä eli viisi kertaa korkeammasta hinnasta kuin sen arvo todenperään oli.

Nyt vasta loi Konrad silmänsä ylös ja hänen muotonsa oli tykkänään muuttunut; silmissä näkyi ivaa ja halveksimista, samaa todisti hänen avonainen suunsa ja koko katsantonsa. "Kun sinä kuolet, lahjoitan sinulle kirstun ruumis-arkuksi", lausui hän vihasta vavisten Mikolle, ja nämät olivat viimeiset sanat, jotka hän oli veljelleen neljääntoista vuoteen puhunut.

Kirstujuttu kulki kylässä suusta suuhun; sitä naurettiin ja pilkattiin, ja missä ikään joku Konradia tapasi, kuuli hän tämän puhuvan Mikon hävyttömästä käytöksestä. Konradin viha yltyi yltymistään.

Muutenkin olivat veljekset aivan erilaiset luonnoltaan, niinkuin heidän tiensä ja työnsäkin erkanivat.

Konradilla oli lehmä, jonka hän tavallisesti pani naapurinsa, Riston lehmän rinnalle auran eteen. Muun aikansa hän vietti kadunkivitys-työssä, jossa hän ansaitsi kahdenkertaista killinkiä päivässä. Konrad oli myöskin likinäköinen, jonkatähden hän liikkui hyvin epävarmasti, ja kun hän iski tulta, vei hän taulan aivan nenänsä alle, saadakseen sillä tavoin selville, jos se oli syttynyt. Häntä sanottiin yleisesti kylässä "sokeaksi Pikku-Konradiksi", Pikku-Konradiksi sanottiin häntä sentähden, että hän oli lyhyt-kasvuinen.

Mikko taas oli aivan vastakkaista laatua. Hän oli pitkä ja laiha ja käytökseltään varma; hän oli aina talonpoikaisissa vaatteissa, vaikka hän ei oikeastaan talonpoika ollut, mutta hän näki sen edulliseksi kaupalleen. Hän nimittäin harjoitti hevoskauppaa, ja ihmisillä on aina suurempi luottamus hevosenmyyjään, jos hän on talonpoikaisessa nutussa. Mikko antoi maansa arennille, antautui tykkänään kaupan tekoon ja eli herroiksi. Hän oli mahtava mies paikkakunnalla. Hän tunsi jok'ainoan hevosen kahdeksan penikulman ympäristöllä ja niinkuin valtiomies sanomalehdistä tutkii yleisön mielipiteitä, niin Mikkokin ravintoloissa kuunteli ja tarkasteli ihmisten mieliä ja ajatuksia. --

Hänellä olikin joka kylässä asiamiehenä joku jolppi, jonka kanssa hän usein piti salaisia keskusteluja, ja joka tarpeen vaatiessa lennätti hänelle sanaa tärkeistä asioista eikä vaatinut muuta kuin vähän juomarahaa palkakseen. Sitä paitse oli Mikolla salaisia asiamiehiä, jotka houkuttelivat ihmisiä myymään hevosiaan, ja sillä tavoin hänellä melkein aina oli vaunuliiterissä, joka hänellä tallina oli, joku vanha hevoskoni, jota hän taas koki saada voitolla myydyksi. Hän mustasi karvat silmäin yläpuolella, hän viilasi hampaat, eikä hän siitä välittänyt, jos elukka ei enää sen perästä olisi ruokaansa saanut rikkipurruksi, sillä hän varmaan tiesi ensi markkinoilla viimeistäänkin saavansa konin myydyksi tai edullisesti vaihdetuksi.

Siinä hän käytti hyväkseen kaikenlaisia keinoja; hänellä oli esimerkiksi toveri, joka oli hierovinaan hevosvaihtoa hänen kanssaan; he pitivät suurta suuta, että kaikkein huomio heihin kääntyisi, mutta viimein huusi Mikko, jotta kuului loitolle ympäri: "minä en voi vaihtokauppaan ruveta, kun minulla ei ole tallia eikä ruokaa hevoselle, ja vaikka mun täytyisi se myydä kahdestakymmenestä riksistä, en sitä sittenkään saattaisi pitää." Väliin oli hän vieläkin kavalampi; muutamalla killingillä sai hän jonkun yksinkertaisen raukan ratsastamaan hevosellaan, kulki itse jälessä ja lausui vastaantulijoille: "jos tuo koni olisi oikealla kunnon talonpojalla, tulisi siitä oiva hevonen. Nähkääs, kuinka sillä on hyvä luurakennus ja kuinka pystyssä se päänsä pitää; ei siltä puutu muuta kuin liha, ja jos sen vaan hyvästi syöttää, saa sillä, lempo vieköön, kolme sataa riksiä." Pian sai hän jonkun ansaan tarttumaan, ja vähäisestä palkkiosta otti hän hieroakseen kauppaa omasta hevosestaan. Ei Mikko koskaan pitänyt laillisista kauppakirjoista, joissa kaikki pykälät täsmälleen määrättiin; ennen hän helpoitti pari riksiä ennenkuin pisti nimeään sellaisten velvoituksien alle. Mutta kumminkin hän takertui riitoihin ja oikeuden käymisiin, jotka nielivät häneltä hevoset ja voitot. Mutta hän oli jo niin tottunut tuohon vapaasen, herramaiseen elämään, kuleksimiseen ja joutilaisuuteen, ett'ei hän voinut ammatistaan luopua, vaikka hän laski ja vertaili ja epäili kuinka hänen asiainsa viimein kävisi. Hänen periaatteensa oli: "markkinoilta en lähde, ennenkuin läjähyttää." Sillä hän tarkoitti kaupan syntymistä, joka tavallisesti käden lyönnillä vahvistettiin. Juutalaisia hän usein käytti apuna vehkeissään, sillä heidän kanssaan oli Mikko hyvää toveria.

Kun Mikko ajoi markkinoille taikka palasi sieltä kotiin ja näki Konradin kadunkivitys-työssä, silloin hän loi puolittain säälivän, puolittain pilkkaavan katseen veljeensä, sillä hän ajatteli: "miesparka! siinä sinä koputtelet kiviä aamusta iltaan kahdeksastatoista killingistä, ja minä ansaitsen, jos hyvin käy, yhtä monta riksiä."

Konrad, joka tämän katseen huomasi, vaikka hän likinäköinenkin oli, löi silloin kiveä niin tuimasti, että palaset lentelivät pitkät matkat hänen ympärilleen.

Mutta saamme nähdä kumpiko paremmin menestyi, Mikko vaiko Konrad.

Mikosta pidettiin paljon kylässä, sillä hän osasi huvittaa ihmisiä jutuillaan, joita hänellä riitti kertoa yöt ja päivät, jos sen päälle tuli, ja monenmoista koirankuria ja ilveitä hän tiesi, ja Jumalan ja mailman hän myöskin tunsi. Jumalasta hän toki vähemmin tiesi, vaikka hän usein kirkossa kävi; mutta hän kävi siellä vaan tavan vuoksi, niinkuin moni muukin, eikä ajatellutkaan ohjata elämäänsä niiden neuvojen jälkeen, joita hän siellä kuuli.

Konradillakin oli omat vikansa, ja niiden seassa etupäässä oli se viha, jota hän kantoi veljeensä ja tapa, jolla hän vihaansa esiin toi. Jos häneltä kysyttiin: "kuinka veljellesi, Mikolle käy?" vastasi hän aina: "kyllä hänelle viimein tällä tapaa käy"; sitä lausuessaan pani hän molemmat kätensä leuvan alle aivan kuin löisi hän nuoran kaulaansa, nytkäytti kummallenkin sivulle ja ojensi kielen suustansa. Tietysti hän sillä tarkoitti, että Mikko hirsipuussa lopettaisi.

Ihmiset uudistivat lystikseen usein kysymyksen, ja naurua syntyi, kun saatiin Konradilta tuo tavallinen vastaus. Muutoinkin ihmiset kaikin tavoin kiihoittivat veljesten vihaa, ei juuri pahan pahuudella, mutta hauskuudekseen. Vaan Mikko kohotti aina pilkallisesti olkapäitään, kun joku hänelle puhui veljestä, tuosta "miesparasta."

Veljekset eivät koskaan viihtyneet samassa huoneessa. Jos he sattuivat yhteen ravintolassa tai sisaren luona, poistui heistä aina toinen tai toinen.

Ei kukaan enää koettanutkaan heitä sovintoon saada ja jos milloin kaksi ihmistä riitaantui, oli tullut sananparreksi lausua: "niin ne ovat keskenään kuin Mikko ja Konrad."

Jos he kotona sattuivat vastakkain tulemaan, eivät he olleet toisiaan näkevinäänkään. Mutta jos toinen huomasi toisen sairaana makaavan, meni hän aina sisaren luo, joka kuitenkin asui pitkän matkan päässä ja lausui tälle: "käyhän katsomassa siellä kotona; en tiedä, kuinka hänen oikein lienee laitansa tänään." Ja silloin myöskin sai olla varma siitä, olipa sitten kumpi tahansa veljeksistä, että tämä liikkui hiljaa ja varovasti, välttääkseen sairaan häiritsemistä.

Mutta muualla ja ihmisten nähden he elivät sammumattomassa vihassa, eikä kukaan luullut enää kipenettäkään veljellistä rakkautta heidän sydämessään kytevän.

Tällä tavoin veljekset elivät jo neljättätoista vuotta. Rahat, jotka Mikko oli saanut myydyistä pelloistaan, olivat menetetyt, hän ei itsekään oikein tiennyt millä tavoin. Konrad sitä vastaan oli ostanut lisää peltoa, jonka hän jo oli saanut melkein maksuun. Mikko tätä nykyä auttoi enimmäkseen muita kaupanteossa, mutta hänellä oli vielä pikkuinen pelto ja sen myynnillä toivoi hän saavansa asiat jälleen kuntoon.

Silloin tapahtui kylässä muutos. Vanha kirkkoherra oli kuollut; hän oli hyvänluontoinen mies, mutta hän antoi kaikki asiat olla oloillaan. Uusi kirkkoherra, joka nyt oli tullut kylään, oli nuori, innokas mies; hän tahtoi järestystä kaikessa ja onnistuikin toimissaan, siksi kun hän ryhtyi seikkoihin ravintolan Liisan kanssa, -- seikkoihin, jotka pian tulivat tunnetuiksi. Sen perästä hän ei enää tohtinut sekaantua muiden asioihin, sillä hän pelkäsi saavansa vastaukseksi: "lakaise ensin oman kynnyksesi edusta puhtaaksi!" -- Mutta tätä nykyä hän toki vielä oli parhaassa vauhdissa.

Oli eräs sunnuntain iltapuoli. Hirsiläjällä istui joukko ihmisiä ja niiden seassa oli Mikkokin, joka pureskeli olenkortta. Silloin kulki Pekka, Sakri Jamsenin viisivuotias poika, siitä ohitse. Eräs joukosta huusi Pekkaa luokseen, pisti käden taskuunsa ja lausui: "tules tänne, Pekka, saat kourallisen pähkinöitä, jos näytät millä tavalla Konrad panee." Poika pudisteli päätään ja tahtoi mennä menojaan, sillä hän ei ollut mikään tuhma poika ja hän pelkäsi Mikkoa. Mutta mies piti hänestä kiinni ja melkein pakoittamalla hän viimeinkin sai pojan näyttämään, millä tavalla Konrad teki, kun häneltä veljeä kysyttiin. Siitä syntyi kova nauru, joka kuulut aina toiselle puolen kylää. Mutta kun poika nyt vaati luvatuita pähkinöitä, ei niitä ollutkaan; poika silloin potkaisi pettäjäänsä ja siitä uutta naurua syntyi.

Sillä välin oli uusi kirkkoherra tullut astuen mäkeä ylös. Hän seisahtui ja näki koko tapauksen. Kun nyt poika oli vähällä selkäänsä saada itsepäisyydestään, tuli kirkkoherra äkkiä esiin ja tempasi sen pois heidän käsistään. Miehet heti nousivat seisomaan ja jokainen paljasti päänsä.

Kirkkoherra viittasi kirkkoväärttiä, joka myöskin oli joukossa, seuraansa ja kävellessään hänen kanssaan kylää pitkin, kuulusteli hän tältä asian alkua. Hän sai silloin kuulla veljesten sammumattomasta vihasta.

Seuraavana lauantaina sai Konrad työssä ollessaan käskyn tulla kirkkoherran luokse huomenis jumalanpalveluksen jälkeen.

Konrad tuijotti hämmästyneenä eteensä, piippu hänen hampaissaan sammui ja pari sekuntia sai kivi olla oloansa hänen leveän jalkansa alla. Hän ei voinut käsittää, mitä kirkkoherralla olisi hänelle sanottavaa ja kernaimmin olisi hän nyt heti sinne mennyt.

Mikko sai samallaisen kutsumuksen juuri kun hän erästä vanhaa koniaan maalaeli. Hän vihelteli jonkunlaista siivotonta laulua, mutta asian kuultuaan hän heti taukosi, sillä hän tiesi, mitä huomenna tulisi. Iloinen hän oli siitä, että vielä oli aikaa valmistautua oikein aika äkeään vastasaarnaan, ja hän mutisi jo alkua siihen itsekseen.

Saarnan esipuheena seuraavana päivänä oli Ps. 133. v.l. "Katsos kuinka hyvä ja suloinen on kuin veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat." Hän puhui, kuinka turha ja mitätön kaikki maallinen ilo on, ell'emme sitä ja'a niiden kanssa, jotka saman äidin kohdussa ovat levänneet, hän selvitti, kuinka onnettomia tässä ja tulevaisessa elämässä ne vanhemmat ovat, joiden lapsia riita, viha ja kateus toisistaan eroittaa; hän muistutti vielä Kainista ja Aapelista ja velimurhasta, joka oli syntiinlankeemuksen ensimmäinen myrkyllinen hedelmä. Tätä kaikkea ja vielä paljon muutakin puhui kirkkoherra kovalla, kaikuvalla äänellä saarnastuolista, ja ihmiset sanoivat: "tuosta seinätkin halkeavat." Mutta helpompaa onkin usein särkeä seiniä, kuin liikuttaa ihmisten kivikovia sydämiä. Bärbele, veljesten sisar, itki katkeria kyyneliä veljiensä yli, ja vaikka kirkkoherra kerta toisensa jälkeen vakuutti, ett'ei hän ketään erityisesti tarkoittanut, vaan kehoitti jokaista panemaan kättään omalle sydämelleen ja kysymään itseltään, jos hän lähimmäistään kohtaan tunsi oikeata kristillistä rakkautta, ajatteli kuitenkin koko seurakunta: "tämä saarna tarkoittaa nimenomaan Mikkoa ja Konradia."

Mikko ja Konrad seisoivat likellä toisiaan. Mikko pureskeli lakkiansa, mutta Konrad kuunteli suu auki saarnaa, ja kun he kerran sattuivat yhtä haavaa vilkaisemaan toisiinsa, pudotti Mikko hämmästyksestä lakkinsa laattiaan ja kumartui alas sitä ottamaan.

Virsi veisattiin ja jumalan-palvelus loppui; mutta ennenkuin viimeistä värssyä alotettiin, riensi Mikko kirkosta ulos ja seisoi jo pappilan portilla. Portti oli vielä lukossa, jonkatähden Mikko meni ryytimaahan kävelemään. Hän seisahtui mettiäispesien luona ja katseli pienten eläinten ahkeraa työtä. "Noilla ei ole lepopäivää", ajatteli hän, "eikä sitä ole minullakaan, kaikkien toimieni ja kauppojeni ohessa, sillä minulla ei myöskään ole oikeata työpäivää." Ja hän ajatteli vielä, kuinka monta sataa veljestä tuonlaisessa pesässä yhdessä asui, ja kuinka yksimielisesti ja ahkerasti ne kaikki työskentelivät. Mutta sitten hän taas muisti Konradin viimeisiä sanoja; hän pui vihasta nyrkkiänsä ja päätti panna kovan kovaa vastaan, jos kirkkoherra häntä pahoin ahdistaisi.

Pappilassa tapasi Mikko kirkkoherran ja Konradin jo kiivaassa keskustelussa. Kirkkoherra nousi seisoalleen, hän ei nähtävästi enää ollut Mikkoa odottanutkaan. Hän tarjosi Mikolle tuolia, mutta tämä vastasi osoittaen veljeensä: